Mitä meidän siis on tekeminen?

Siten kuleksin, katsellen noita tehtaalaisia, niin kauan kuin he puuhailivat kaduilla, noin yhteentoista saakka. Liike alkoi vähitellen asettua. Jäi jälelle sinne tänne humalaisia, ja joitakuita miehiä ja naisia näin kuletettavan poliisiasemalle. Silloin alkoi ilmestyä joka taholta katettuja vaunuja, kiitäen kaikki samaan suuntaan.

Kuskipukilla istuu kuski, turkki päällä, ja keikarimainen lakeija, kokaardi lakissa. Hyvin syötetyt, komeilla loimilla peitetyt juoksijat kiitävät pakkasessa, 20 virstan nopeudella tunnissa. Vaunuissa istuu naisia kääriytyneinä ketunnahkaturkkeihinsa ja suojellen kukkasiansa ja tukkalaitteitansa. Kaikki – hevosten valjaat, vaunut, kumipyörät, kangas kuskin kauhtanassa, vaunuissa istujain sukat, kengät, kukkaset, sametti, hansikkaat, hajuvedet – kaikki tuo oli niitten ihmisten valmistamaa, joista osa juopuneina oli heittäytynyt makuulavitsoilleen makuuhuoneissaan, osa yömajoissa porttojen viereen, osa taas viety vankiloihin. Näittenpä ohitse, pukeutuneena heidän valmistamiinsa pukuihin ja istuen heidän valmistamissaan vaunuissa, ajoivat nuo tanssiaisiin menijät, eikä heidän päähänsäkään juolahtanut, että olisi ollut mitään yhteyttä tanssiaisten ja näitten juopuneitten välillä, joille heidän kuskinsa niin tuimasti huusivat.

Nämät ihmiset huvittelevat tanssiaisissa mitä levollisimmalla mielellä, vakuutettuina siitä, etteivät he tee mitään pahaa, vaan päinvastoin jotain hyvin hyvää. Huvittelevat kello 11: sta kello 6: teen aamulla, sillä aikaa kun toiset vatsa tyhjänä lojuvat yömajoissa ja muutamat heistä kuolevatkin, niinkuin pesijätär. Ilo on siinä, että vaimot ja neitoset esiintyvät semmoisessa säädyttömässä puvussa, ettei turmeltumaton neitonen tai vaimo mistään hinnasta näyttäytyisi siinä miehelle. Ja tässä puolialastomassa tilassa, paljastettuine rintoineen ja olkapäähän asti paljaine käsivarsineen, turnyyrineen ja pingoitettuine lanteineen, mitä kirkkaimmassa valaistuksessa, vaimot ja neitoset, joitten ensimäinen avu aina on ollut kainous, ilmestyvät vierasten miesten joukkoon, jotka niinikään ovat säädyttömän pinkeissä puvuissa, ja huumaavan musiikin soidessa sylitysten miesten kanssa pyörivät. Vanhat naiset, usein samalla tavalla paljastettuina kuin nuoretkin, istuvat ja katsovat, syöden ja juoden sitä mikä on makeinta. Vanhat miehet tekevät samoin. Ei ole kummaa, että tätä tehdään yöllä, silloin, kun koko kansa nukkuu, eikä voi sitä nähdä. Mutta se ei tapahdu salaamisen tarkotuksessa. Heistä näyttää, ettei siinä ole mitään salaamistakaan, että se on niinkuin olla pitääkin, etteivät he tuolla huvittelullaan, joka hävittää tuhansien ihmisten tuskallisen työn tulokset, ketään loukkaa, vaan päinvastoin ruokkivat köyhiä ihmisiä.

Saattaa olla, että tanssiaisissa on hyvin hauskaa. Mutta mitenkä me olemme tulleet niin pitkälle? Sillä jos me näemme joukossamme ihmisen, joka ei ole syönyt tai on viluissaan, niin meitä hävettää iloitseminen, niin kauan kuin hän ei ole saanut ruokaa ja lämminnyt, puhumattakaan siitä, että voisimme huvittaa itseämme semmoisella huvilla, joka tuottaa toisille kärsimyksiä. Meille on vastenmielistä ja käsittämätöntä ilkeitten poikanulikkain ilo, kun he pistävät koiran hännän pihtiin ja siitä riemuitsevat.

Mitenkäs me sitten näissä iloissamme olemme niin sokeita, ettemme näe niitä pihtejä, jotka puristavat meidän ilojemme vuoksi kärsivien ihmisten häntiä?

Eihän yksikään niistä naisista, jotka esiintyvät noissa tanssiaisissa pari sataa ruplaa maksavissa puvuissa, ole syntynyt tanssiaisissa, vaan hän on asunut myös maalla, nähnyt talonpoikia, tuntee lapsenhoitajansa ja sisäpalvelijan, jonka isät ja äidit ovat köyhiä, joilla parin sadan ruplan ansaitseminen mökin rakentamista varten on pitkän, työteliään elämän tarkotuksena. Mitenkäs hän voi iloita, tietäessään näissä tanssiaisissa paljastetun ruumiinsa koristuksena kantavansa sitä mökkiä, joka on hänen hyvän hoitajansa veljen tulevaisuuden haave? Otaksukaamme kuitenkin, ettei hän ole tullut tuota ajatelleeksi. Mutta sitä, että sametti, silkki, makeiset, kukkaset, pitsit eivät kasva itsestään, vaan että niitä tekevät ihmiset, sitä hän arvattavasti ei voi olla tietämättä. Ei hän myöskään voi olla tietämättä, minkälaiset ihmiset tuota kaikkea tekevät, minkälaisissa olosuhteissa ja minkä vuoksi he sitä tekevät. Eihän hän voi olla tietämättä, ettei ompelijatar, jolle hän vielä riitelee, ole ollenkaan rakkaudesta häneen tehnyt hänelle tuota leninkiä, että kaikki tuo – leninki, pitsit, sametti ja kukkaset – on tehty hänelle puutteen pakoituksesta. Otaksukaamme hänen olevan niin huumaantuneena, ettei sitäkään huomaa. Mutta sitä, että viisi tai kuusi vanhaa, arvoisaa, usein sairaalloista lakeijaa ja palvelijatarta saavat valvoa ja puuhata hänen vuoksensa, sitä hän ei ainakaan voi olla tietämättä. Hän on nähnyt heidän väsyneet, synkät kasvonsa. Ei hän myöskään voi olla tietämättä, että tuona tanssiaisyönä oli 28 pykälän pakkanen ja että kuski, vanha ukko, tuossa pakkasessa sai istua koko yön kuskipukilla. Mutta minä tiedän, että he todellakaan eivät sitä näe. Ja jos he, nuo nuoret naiset, tanssiaisten hypnotiseeraamina, eivät tuota kaikkea näe, niin ei heitä voi siitä tuomita. Ne raukat tekevät sitä, mitä vanhemmat pitävät hyvänä. Mutta mitenkä vanhemmat selittävät tuon sydämmettömyytensä ihmisiä kohtaan.

Vanhemmat antavat aina seuraavan selityksen: "minä en pakoita ketään, – tavarat minä ostan, ihmiset, palvelijat, kuskit minä pestaan. Ostaa ja pestata – eihän siinä ole mitään pahaa?"

Näinä päivinä pistäysin erään tuttavani luona. Kulkiessani ensimäisen huoneen läpi, hämmästyin nähdessäni kaksi naista pöydän ääressä, kun tiesin tuttavani olevan poikamiehen. Laiha, keltainen, vanhahko nainen, huivi hartioilla, teki jotain nopeasti käsillään ja sormillaan pöydän päällä, hermostuneesti vavahdellen, aivan kuin hänellä olisi ollut jokin hermollinen kohtaus. Vieressä istui tyttö niinikään jotain tehden ja samalla tavalla vavahdellen. Minä menin likemmä ja tarkastelin, mitä he tekivät. He katsahtivat minuun ja jatkoivat työtänsä yhtä uutterasti. Heidän edessään oli pöydälle levitettynä tupakkaa ja paperossihylsyjä. He tekivät paperosseja. Se tapahtui semmoisella nopeudella ja jännityksellä, ettei sitä voi kuvata ihmiselle, joka ei sitä ole nähnyt. Minä ihmettelin heidän nopeuttansa.

– Neljätoista vuotta olen tehnyt vaan tätä työtä, – sanoi nainen.

– Onkos se vaikeata?

– Onhan tuo, rintaa pakottaa ja hengitys käy raskaaksi.

Eihän hänen muuten olisi tarvinnut sitä sanoakaan. Sen saattoi kyllä huomata, kun vaan katsahti häneen ja tyttöön. Tyttö oli tuota työtä tehnyt kolmatta vuotta, mutta kerrankaan nähtyään hänet siinä toimessa sanoisi jokainen, että se on vahva elimistö, joka alkaa jo kuihtua. Tuttavani, hyväluontoinen ja vapaamielinen ihminen, oli palkannut nämä naiset tekemään paperosseja 2 ruplan 50 kop. maksua vastaan tuhannelta. Hänellä on rahaa, ja hän antaa sitä työstä – mitäs pahaa siinä on? Hän nousee ylös noin k: lo 12 aikaan. Illan kello 6: sta 2: teen hän viettää korttipöydän tai piaanon ääressä, syöpi hyvää, maukasta ruokaa, ja kaikki työt teettää toisilla. Sitten hän keksii itselleen vielä uuden nautinnon – polttamisen. Hän alkoi nimittäin polttaa vasta vanhempana.

On olemassa vaimo ja tyttö, jotka hädin tuskin voivat elättää itseänsä sillä, että muuttuvat koneiksi ja koko ikänsä tupakan pölyä hengittävät, siten terveyttänsä turmellen. Tuttavallani taas on rahaa, ja hän pelaa mieluummin vistiä, kuin tekee itselleen paperosseja. Hän antaa noille naisille rahaa sillä ehdolla, että he jatkavat entistä onnetonta elämäänsä, tehden hänelle paperosseja.

Minä rakastan puhtautta ja annan rahaa pesijättärelle sillä ehdolla, että hän pesee paitani, jota muutan kaksi kertaa päivässä, ja tämä paita murtaa pesijättären viimeiset voimat ja hän kuolee.

Mitäs pahaa siinä on? Ihmiset, jotka ostavat ja palkkaavat, tulevat ilman minuakin pakoittamaan toisia tekemään samettia ja makeisia, palkkaamaan heitä tekemään paperosseja ja pesemään paitoja. Miksikäs minä sitten kieltäisin itseltäni sametin ja makeiset, paperossit ja puhtaat paidat, jos niitä kerran käytetään? Usein, melkein aina saan kuulla nuo sanat. Mutta se on sitä samaa, mitä sanoo villiintynyt kansanjoukko, hävittäessään jotakin. Se on sitä samaa, mikä villitsee koiria, kun joku niistä kaataa toisen allensa ja toiset hyökkäävät voitetun kimppuun repien sen kappaleiksi. Koska kerran on alku tehty, koska paha on olemassa, niin miks'en minäkin sitä käyttäisi hyväkseni? Mitäs siitä tulee, jos minä rupean pitämään likaista paitaa ja itse tekemään paperossini. Tuleeko siitä kellenkään helpotusta? – kysyvät ihmiset tahtoessaan itseänsä puolustaa. Jos emme olisi niin kaukana totuudesta, niin semmoiseen kysymykseen hävettäisi vastatakin, mutta me olemme siihen määrin eksyksissä, että tämä kysymys näyttää meistä aivan luonnolliselta ja senvuoksi, vaikka hävettääkin, täytyy siihen kuitenkin vastata.

Mikä erotus siinä on, jos minä pidän samaa paitaa viikon tai päivän, ja teen itse paperossini tai olen aivan polttamatta?

Se erotus, että joku pesijätär ja joku paperossin tekijätär tarvitsevat vähemmän ponnistaa voimiansa, ja että sen, minkä tähän asti olen antanut pesusta ja paperossien teosta, voin nyt antaa pesijättärelle, tai ylipäänsä työntekijöille, jotka ovat väsyneet työstänsä ja jotka ylivoimaisen työnteon sijaan saavat nyt tilaisuuden levähtää ja juoda lasin teetä. Mutta tähän olen kuullut vastattavan: "Jos minä rupean käymään likaisissa alusvaatteissa ja olen polttamatta, antaen sen sijaan rahaa köyhille, niin köyhiltä ne kuitenkin riistetään ja tuo teidän mereen heitetty pisaranne ei kuitenkaan auta".

Tuommoiseen vastaväitteeseen vielä enemmän hävettää vastata, mutta täytyy. Se on niin tavallinen vastaväite. Vastaus siihen on yksinkertainen.

Otaksukaamme, että minä olen joutunut villien joukkoon ja nämä kestitsevät minua paistilla, joka maistuu hyvin hyvälle. Mutta seuraavana päivänä saan kuulla sen olleen valmistetun vangiksi joutuneen ihmisen lihasta. Jos kerran en hyväksy ihmislihan syömistä, niin, olipa tuo paisti miten maukasta hyvänsä, olipa tuo tapa syödä ihmisiä miten yleinen tahansa ympärilläni asuvien keskuudessa ja olipa hyöty, jonka minun kieltäytymiseni voi tuottaa syötäväksi määrätyille vangeille, kuinka mitätön hyvänsä, en rupea, en voi enää ruveta ihmislihaa syömään. Saattaa tapahtua, että syön ihmislihaakin, kun nälkä minut siihen pakoittaa, mutta en tule tekemään siitä itselleni makupaloja, en tule osaa ottamaan kestityksiin, jossa sitä tarjotaan, enkä ylpeilemään osanotostani niihin.

XXV

Mutta mitäs on tehtävä? Emmehän me ole tuota kaikkea aikaan saaneet. Me sanomme: emme me ole sitä aikaan saaneet, se on tullut itsestään, niinkuin lapset, jotain särettyään, sanovat, että se on itsestään särkynyt. Me sanomme: kun kerran on olemassa kaupunkeja, niin, eläen niissä, me elätämme toisia ihmisiä ostamalla heidän työtänsä ja palveluksiansa.

Mutta se ei ole totta. Ja senvuoksi on syytä tarkastaa, mitenkä me elämme maalla ja mitenkä me siellä elätämme ihmisiä.

Kuluu talvi kaupungissa, tulee pääsiäinen. Kaupungissa jatkuu yhä samaa rikasten mässäystä. Bulevardeilla, puistoissa soi musiikki, kaikkialla on teattereita, huvituksia, kansanjuhlia, ilotulituksia. Mutta maalla on vielä parempi olla, ilma on puhtaampaa, puut, kedot, kukat tuoreempia. Pitää matkustaa sinne, missä kaikki tuo on juuri puhjennut ja kukkii. Ja niinpä suurin osa toisten työtä hyväkseen käyttävistä rikkaista ihmisistä matkustaa maalle hengittämään tuota parempaa ilmaa, katsomaan noita vielä parempia niittyjä ja metsiä.

Ja niinpä noitten harmaitten, leivästä ja sipulista elävien, 18 tuntia päivässä työtä tekevien, riittävän unen puutteessa olevien ja rääsyihin puettujen talonpoikain keskuuteen asettuu rikkaita ihmisiä. Täällä ei ainakaan kukaan ole vietellyt noita ihmisiä, ei ole ollut mitään tehtaita, eikä ole niitä työttömiä, joita on niin paljon kaupungissa, ja joita me muka ruokimme, antamalla heille työtä. Täällä kansa kesällä tuskin ennättää lopettaa kaikkia töitään aikanaan, ei ole joutilaita käsiä, vaan päinvastoin paljon viljaa menee hukkaan käsien puutteessa ja paljon ihmisiä – lapsia, vanhuksia, naisia – menehtyy työn taakan alla. Mitenkäs rikkaat ihmiset täällä järjestävät elämänsä?

Näin he sen tekevät. Jos on vanhanaikuinen talo, niin se uudistetaan ja koristetaan, jos ei semmoista ole, niin rakennetaan uusi – kaksi-, kolmikerroksinen. Huoneet, joita on 12 – 20 ja enemmänkin, ovat kaikki 6 arssinan korkuisia. Parkettilattiat, ikkunat kokonaisesta lasista, kalliit matot, kalliit huonekalut, 200 – 600 ruplaa maksava ruokasalin kaappi. Talon ympäristö lasketaan kivellä ja tasoitetaan, laitetaan kukkalavoja, krokettikenttiä, peilipalloja, vieläpä kasvihuoneita, kasvilavoja, komeita talleja. Kaikki maalataan öljymaalilla, sillä öljyllä, joka puuttuu vanhusten ja lasten puurosta. Ja vaikka tuo maalle asettuva meikäläinen ihminen olisi köyhäkin ja vapaamielinen, niin hän asettuu asumaan semmoiseen taloon, että sen rakentamista ja puhtaana pitoa varten täytyy riistää työkansalta kymmeniä ihmisiä, jotka eivät ennätä kasvattaa leipää omaksi elatuksekseen.

Tässä tapauksessa ei voi vedota siihen, että tehtaat ovat jo olemassa ja tulevat olemaan huolimatta siitä, tulenko minä niitä hyväkseni käyttämään tai en. Ei voi sanoa, että minä elätän "joutilaita käsiä", sillä tässä me suorastaan perustamme meille tarpeellisten esineitten tehtaita ja suorastaan, käyttäen hyväksemme toisten hätää, riistämme ihmisiä heille, meille ja kaikille välttämättömästä työstä, siten turmellen heitä ja murtaen heidän terveytensä ja elämänsä.

Niinpä asuu maalla joku sivistynyt ja kunniallinen aatelis- tai virkamiesperhe. Kaikki perheenjäsenet ja vieraat ovat kokoontuneet puolivälissä kesäkuuta, s.o. heinänteon alkaessa, ja asuvat syyskuuhun asti, s.o. elonkorjuuseen ja kylvöön asti. He asuvat siis maalla melkein koko kiireellisimmän työajan. Koko tuon ajan on heidän ympärillään ja heidän läheisyydessään ollut käynnissä tuo talonpoikain kesäinen työ, jonka rasittavasta jännittäväisyydestä ei meillä voi olla minkäänlaista käsitystä, ellemme ole sitä kokeneet.

Ja perheen jäsenet, noin kymmenkunta henkeä, elävät täällä aivan samoin kuin kaupungissa, jos mahdollista vielä pahemminkin, sillä täällä maalla he näet lepäävät (tyhjäntoimittamisesta), eikä heillä ole nyt minkäänlaista työn tapaistakaan tai tekosyytä joutilaisuuteensa.

Pietarin päivällä – paastolla, kun kansan ruokana on sahti, leipä ja sipuli, alkaa heinänteko. Maalla asuva herrasväki näkee tuon työn, hauskuudekseen sitä katsellen, nauttii kuivuvan heinän tuoksusta, vaimoväen lauluista, viikatteitten kalskeesta ja niittomiesten ja haravoivien rivien näöstä.

Heinänteko on tärkeimpiä töitä maailmassa. Melkein joka vuosi työvoimain ja ajan puutteessa jääpi niittyjä loppuun niittämättä ja heinää joutuu sateitten alle, ja enemmän tai vähemmän jännitetystä työstä riippuu, lisääntyykö ihmisten varastoihin 20 tai useampia prosenttia heinää, vai menevätkö ne hukkaan. Jos lisääntyy heinää, niin lisääntyy myöskin lihaa vanhuksille ja maitoa lapsille. Tässä on kullakin niittomiehellä kysymys leivästä ja maidosta talven varalle. Jokainen työmies sen tietää. Yksin lapsetkin tietävät, että se on tärkeätä työtä ja että täytyy ponnistaa viimeisetkin voimansa. Heilläkin on tehtävänsä: kulettaa raskas sahtikannu niityllä olevalle isälle, paljain jaloin kiireesti juosten kaksi virstaa kylästä, ennättääkseen perille päivällisajaksi. Jokainen tietää, ettei heinänteosta elonkorjuuseen tule olemaan keskeytystä, eikä aikaa levähtämiseen.

Mutta paitsi heinäntekoa on paljon muuta työtä: pelto on käännettävä, äestettävä, vaimoilla on kankaan kudonta, leipominen, pesu, miehillä myllyllä ja kaupungissa käynti, kunnalliset asiat, tuomarin ja kylänvanhimman luo meno, kyydinteko y.m. Kaikki vanhat, jopa sairaatkin, ponnistavat viimeisetkin voimansa. Niittomiehet tekevät työtä niin, että he joka kerta ennen työn lopettamista heikkoudesta horjuvat kulkiessaan viimeisiä sarkoja ja tuskin kykenevät nousemaan pystyyn levähtämisen jälkeen. Samaten tekevät työtä vaimotkin, usein raskauden tilassa ollessaan ja imettäessään.

Työ on äärimmilleen jännitettyä ja yhtämittaista. Kaikki ponnistavat viimeisetkin voimansa ja syövät tämän työn aikana loppuun ei ainoastaan niukan ravintonsa koko varaston, vaan entisetkin varastonsa. Olematta ennestäänkään kovin lihavia he laihtuvat elonaikana.

Työssä on esim. kolme miestä – vanha ukko, hänen veljenpoikansa, nuori, nainut mies, ja suutari, herraskartanon työväkeen kuuluva. Kaikille heille tämä heinänsato ratkaisee talven kohtalon. Saako lehmän pitää, saako verot suoritetuksi vai ei? He ovat herkeämättä, väsymättä tehneet työtä jo kaksi viikkoa. Sade on viivyttänyt työntekoa. Sateen lakattua ja märkyyden haihduttua he päättävät lopettaa työnsä ja, paremmin ennättääkseen, ottavat kukin kaksi vaimoihmistä mukaansa. Ukon mukana tulee hänen vaimonsa, 50 vuotias, työn kuluttama, yksitoista synnytystä läpikäynyt nainen, kuuro, mutta hyvin tarmokas vielä työnteossa, ja 13 vuotias tytär, lyhyenläntä, mutta tanakka ja voimakas. Veljenpojan mukana tulee hänen vaimonsa, kookas ja voimakas kuin mies ikään, ja hänen miniänsä, siunatussa tilassa oleva sotamiehen vaimo. Suutarin mukana tulee hänen vaimonsa, kova työntekijä, ja tämän äiti, kahdeksannellakymmenellä oleva, jolla oli tapana käydä kerjuulla. Kaikki he pysyttelevät toistensa tasalla ja tekevät työtä aamusta iltaan kesäkuun auringon pahimmassa helteessä. Ilma on painostava ja ennustaa sadetta. Joka hetki on kallis. Ei tahdo malttaa heittää työtä kesken, hakeakseen vettä tai sahtia.

Pikkuinen poika, vanhan eukon veljenpoika, kulettaa vettä. Vanha mummo, joka nähtävästi pelkää, että hänet ajettaisiin pois työstä, ei heitä haravaa kädestään ja koittaa väkisinkin pysyä mukana. Poikanen, ruumis aivan väännyksissä ja astuen lyhyitä askeleita paljailla jaloillaan, kulettaa vesikannua, joka on häntä itseään painavampi. Tyttö sälyttää olalleen heinätaakan, joka niinikään on häntä itseään painavampi, astuu muutaman askeleen, pysähtyy ja pudottaa taakkansa maahan, kykenemättä sitä perille viemään. Vanha vaimo haravoi lakkaamatta ja kantaa heinää raskaasti hengittäen ja horjahdellen. Vanha mummo ainoastaan haravoi, mutta sekin on hänelle liikaa. Vaivoin hän laahaa virsuihin puettuja jalkojansa ja tuijottaa synkästi eteensä, niinkuin kovasti sairas tai kuoleva ihminen. Ukko varsin lähettää hänet kauemmaksi toisista rukojen ympäriltä haravoimaan, ettei hän koittaisi pysyä toisten rinnalla, mutta hän ei hellitä ja jatkaa synkän näköisenä työtänsä niin kauan kuin muutkin.

Aurinko jo laskee metsän taa, mutta kaikki ei ole vielä rukoihin koottuna, paljon on vielä jälellä.

Kaikki tuntevat, että olisi jo aika lopettaa, mutta kukaan ei virka sanaakaan, odottaen, että joku toinen sanoisi. Viimein suutari, tuntien voimiensa tyyten loppuvan, ehdottaa ukolle, että loput jätettäisiin seuraavaksi päiväksi ja ukko suostuu. Vaimoväki rientää heti noutamaan vaatteita, kannuja, talikoita, mummo vaipuu siihen paikkaansa ensin istualleen ja sitten pitkälleen ja kaikki tuijottavat eteensä sammuneilla katseilla. Sitten naiset lähtevät pois ja mummo nousee ähkien ja laahustaa heidän perässään.

Katsokaammepa nyt herraskartanoa. Sinä samana iltana, jolloin kylältä päin kuuluu työstä palaavien nääntyneitten niittomiesten viikatteitten kalahduksia ja vaimojen ja tyttöjen huutoja, kun he, ennätettyään juuri panna pois haravat, juoksentelevat karjaa ajellen, – kuuluu herraskartanosta aivan toisia ääniä – kuuluu pianon rämpätystä, jokin unkarilainen laulu, ja silloin tällöin krokettipallojen kolahduksia. Tallin luona seisovat vaunut, joitten eteen on valjastettuna neljä lihavaa hevosta.

On tullut vieraita. Hevoset helistelevät kulkusia seistessään. He syövät heinää, tallaten sitä jalkoihinsa, sitä samaa heinää, jota tuolla niityllä niin suurella vaivalla kootaan. Pihalla on liikettä, terve, hyvinvoipa nuori mies vaalean punaisessa paidassa kutsuu kuskeja valjastamaan ja satuloimaan hevosia. Kaksi kuskia tulee renkituvasta ja menee huolettomasti käsiään heiluttaen hevosia herrasväelle satuloimaan. Aivan talon luona kulkee kaksi lapsenhoitajaa, toinen nuori, toinen vanha, vieden nukkumaan saman ikäisiä lapsia kuin ne, jotka saivat käydä kylästä sahtia noutamassa. Toinen hoitajista on englantilainen eikä osaa venättä. Hänet on tilattu Englannista – ei senvuoksi, että hänellä olisi tiedetty olevan joitakin erityisiä ansioita, vaan ainoastaan senvuoksi, että hän on ummikko. Vähän etempänä muuan mies ja pari vaimoa kastelevat kukkia, toinen mies puhdistaa pyssyä talon nuorelle herralle.

Tuolla kaksi vaimoa kantaa puhtailla alusvaatteilla täytettyä vasua – he ovat pesseet koko herrasväen sekä englannittarien ja ranskattarien alusvaatteet. Talossa on vielä kaksi vaimoa, jotka hädin tuskin ennättävät pestä astiat herrasväen jälkeen, ja kaksi frakkipukuista miestä juoksentelee edes takaisin tarjoten kahvia, teetä, viiniä, seltterivettä. Yläkerrassa on pöytä katettuna. On juuri syöty, ja kohta taas syödään – aina kello kahteentoista, kolmeen, usein auringon nousuunkin asti.

Toiset istuvat poltellen sikaaria korttien ääressä, toiset vapaamielisiä keskusteluita pitäen, kolmannet kävelevät paikasta toiseen, syövät, polttelevat ja vihdoin, tietämättä mitä tehdä, keksivät lähteä ajelemaan. Tätä herrasväkeä on noin viisitoista tervettä miestä ja naista, ja noin 30 tukevaa työmiestä ja työ naista on työssä heitä varten.

Ja tämä tapahtuu siellä, missä jokainen tunti, jokainen poikanen on kallis. Ja tätä samaa jatkuu heinäkuussakin, kun talonpojat läpi yön saavat niittää kauraa, ettei se ehtisi karista maahan, ja vaimot nousta ennen aamun koittoa puimaan olkia siteitä varten, kun tuo ennen mainittu ennestään jo työn näännyttämä vanha mummo, raskaana olevat vaimot ja nuoret lapset kokonaan murtuvat, ja kun ei ole riittävästi käsiä, hevosia eikä ajoneuvoja kulettamaan aumoihin sitä viljaa, jolla elävät kaikki ihmiset, jota tarvitaan miljooneja puutia päivässä Venäjällä, etteivät ihmiset kuolisi. Ja tämmöisenä aikana jatkuu tuo herrasväen elämä, on teattereita, juhlia, metsästysretkiä, syöminkejä, juominkeja, soittoa, laulua, tanssia ja loppumatonta mässäystä.

Tässä ei nyt enää voi puolustautua sillä, että semmoiset olot ovat jo ennestäänkin olemassa. Ei mitään semmoista ole ollut olemassa. Itse me varsin laitamme semmoisen elämän, riistäen työn ja leivän työn näännyttämiltä ihmisiltä. Me elämme niin, kuin ei olisi mitään yhteyttä kuolevan pesijättären, 15 vuotiaan porton, paperossien teosta kuihtuneitten naisten ja äärimmilleen jännitetyn, ylivoimaisen työn murtamien vanhojen eukkojen ja lasten välillä. Me elämme, nautimme ylellisyydestämme, ikäänkuin ei olisi yhteyttä tämän ja meidän elämämme välillä. Me emme tahdo nähdä sitä, että, ellei olisi meidän joutilasta, ylellistä ja turmeltunutta elämää, ei olisi myöskään tuota ylivoimaista työntekoa, ei olisi meidän elämää.

Meistä näyttää, että kärsimykset on erittäin, ja meidän elämämme on erittäin, ja että me, eläessämme niinkuin elämme, olemme viattomia ja puhtaita kuin kyyhkyset.

Me luemme kuvauksia roomalaisten elämästä ja kummastelemme noitten sieluttomien Lucullusten sydämmettömyyttä, kun he nauttivat herkkuruuista ja juomista, silloin kun kansa oli nälkään kuolemassa, me pudistamme päätämme ja kummastelemme isoisiemme raakuutta, noitten orjain omistajain, jotka perustivat kokonaisia kotiorkestereita ja teattereita ja määräsivät kokonaisia kyliä puutarhojen ylläpitoon. Ylevyytemme kukkulalla seisoen me ihmettelemme heidän inhimillisyyden puutettaan.

Luemme Esaian sanat, 5: 8: "Voi teitä, jotka laitatte toisen talon toisen tykö, yhdistätte toisen pellon toiseen, siksi kunnes ei enää sijaa ole, asuaksenne yksinänne maan päällä."

11. "Voi niitä, jotka aamusta varhain etsivät väkeviä juomia ja istuvat myöhään iltaan, kiihoittaakseen itseänsä viinillä."

12. "Ja heillä on harppuja ja sitroja, rumpuja ja huiluja ja viiniä pidoissaan, mutta eivät he katso Herran työtä, eivätkä näe hänen kättensä tekoja."

18. "Voi niitä, jotka vetävät puoleensa jumalattomuutta syntisillä siteillä ja syntiä ikäänkuin vaunun köysillä."

20. "Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, jotka tekevät pimeyden valoksi ja valon pimeydeksi, jotka tekevät karvaan makeaksi ja makean karvaaksi."

21. "Voi niitä, jotka ovat viisaita omissa silmissään ja järkeviä omasta mielestään."

22. "Voi niitä, joiden urhoollisuus on juoda viiniä ja joiden sankaruus on sekoittaa väkeviä juomia."

23. "Jotka lahjain vuoksi julistavat rikollisen syyttömäksi ja riistävät viattomalta hänen oikeutensa".

Me luemme nämä sanat, emmekä luule niitten meitä koskevan.

Me luemme Matt. 3: 10:

"Jo on kirves pantuna puiden juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen."

Ja me olemme täydellisesti vakuutetut, että hyvä puu, joka tekee hedelmän, olemme me itse, ja ettei nuo sanat ole meille sanotut, vaan joillekin toisille, pahoille ihmisille.

Esaian 6: 10 luemme:

"Paaduta tämän kansan sydän, tee kuuroiksi heidän korvansa ja sokeiksi heidän silmänsä, ettei se näkisi silmillään, eikä kuulisi korvillaan, eikä ymmärtäisi sydämmellään, ettei se kääntyisi, eikä tulisi parannetuksi."

11. "Silloin minä sanoin: kuinka kauaksi aikaa, Herra?

"Ja hän sanoi: siksi kun kaupungit tulevat autioiksi asujanten puutteessa ja talot jäävät kylmille, ja maa muuttuu erämaaksi."

Me luemme tätä ja olemme aivan vakuutetut, ettei tuo kaikki tarkoita meitä, vaan jotakin toista kansaa. Senpä tähden me emme ollenkaan näekään, että tuo tapahtuu meille, me emme kuule, emme näe, emmekä ymmärrä sydämmellämme. Miksi on niin käynyt?