Mitä meidän siis on tekeminen?

Minä en ole mitään tehnyt, en tee, enkä tule tekemään. Minä vaan leikkaan kuponkeja, lujasti uskoen, että raha on työn edustaja. Sehän on merkillistä! Ja sitten vielä puhutaan hulluista! Mikäs hulluuden laji voi olla tätä kauheampaa? Viisas, oppinut, kaikissa muissa suhteissa ymmärtäväinen ihminen elää mielettömästi, lohduttaen itseään sillä, että hän jättää sanomatta erään asian, joka on välttämättömästi sanottava, jotta olisi ajatusta hänen päätelmässään, ja katsoo olevansa oikeassa. Kupongit ovat työn edustajia! Mutta kenenkä työn? Silminnähtävästi ei niitten omistajan, vaan sen, joka tekee työtä.

Raha on samaa kuin orjuus. Sama on sen tarkotus ja samat ovat sen seuraukset. Sen tarkotus on itsensä vapauttaminen alkuperäisestä laista, niinkuin sitä sattuvasti nimittää eräs syvämielinen kansankirjailija, elämän luonnollisesta laista, niinkuin me sitä nimitämme, persoonallisen työn laista tarpeittensa tyydyttämiseksi. Ja orjuuden seuraukset omistajaan nähden: yhä uusien ja uusien tarpeitten syntyminen ja keksiminen, jotka eivät milloinkaan tule tyydytetyksi, veltostunut tylsämielisyys, turmelus, ja orjiin nähden: ihmisen sorto, hänen alentamisensa eläimen asteelle.

Raha on uusi hirmuinen orjuuden muoto, joka samoin kuin vanhakin persoonallisen orjuuden muoto turmelee sekä orjan että orjan omistajan, mutta paljoa pahempi, sillä se vapauttaa orjan ja orjan omistajan heidän keskinäisistä persoonallisista ihmissuhteistaan.

XXII

Minua aina kummastuttavat nuo usein käytetyt sanot: niin on kyllä teoriassa, mutta mitenkäs on käytännössä? Ikäänkuin teoria olisi joitakin kauniita sanoja, jotka ovat tarpeen keskustelussa, vaan ei siihen että koko käytäntö, s.o. koko toiminta ehdottomasti siihen perustuisi. Luultavasti on maailmassa ollut hirveän paljon tyhmiä teorioja, koska semmoinen omituinen mielipide on päässyt vallalle. Teoriahan on sitä, mitä ihminen ajattelee asiasta, ja praktiikka sitä, mitä hän tekee. Mitenkäs voi olla mahdollista, että ihminen ajattelisi pitävän tehdä näin, ja tekisi päinvastoin? Jos leipomisen teoria on se, että ensin on taikina alustettava ja sitten pantava kohoamaan, niin ei kukaan järkevä ihminen, joka tämän teorian tietää, voi menetellä päinvastoin. Mutta meillä on tullut muotiin sanoa: se on teoriaa, vaan käytännössä on toisin.

Siinä asiassa, joka minun huomiotani kiinnittää, on toteutunut mitä olen ajatellut, – että nimittäin käytäntö välttämättömästi johtuu teoriasta. Jos kerran olen ymmärtänyt asian, jota olen ajatellut, niin en voi tehdäkään sitä toisin, kuin olen sen ymmärtänyt.

Sain päähäni ruveta auttamaan onnettomia ainoastaan senvuoksi, että minulla oli rahaa ja se yleinen taikausko, että raha on työn edustaja tai yleensä jotain laillista ja hyvää. Mutta, ruvettuani jakelemaan rahaa, huomasin antavani kokoomiani, köyhien ihmisten maksettaviksi asetettuja vekseleitä, tekeväni sitä, mitä ovat tehneet monet tilanomistajat, pakoittaessaan toisia orjia palvelemaan toisia. Huomasin, että kaikkinainen rahan käyttäminen, jonkin ostaminen tai antaminen toiselle ilmaiseksi, on köyhien maksettavaksi asetetun vekselin esittäminen uloshaettavaksi tai sen antaminen toiselle uloshaettavaksi. Ja senvuoksi tuli minulle selväksi se tyhmyys, jonka olin aikonut tehdä – auttaa köyhiä ottamalla köyhiltä. Minä huomasin, että raha itsessään ei suinkaan ole mitään hyvää, vaan päinvastoin silminnähtävästi pahaa, joka riistää ihmiseltä heidän tärkeimmän onnensa – työn ja mahdollisuuden käyttää tätä työtä hyväkseen, sekä että tätä onnea en voi kellekään antaa, koska se minulta itseltäni puuttuu. Minulla ei ole työtä eikä onnea käyttää työtäni hyväkseni.

Luulisi, ettei ole mitään erinomaista tuossa abstraktisessa päätelmässä siitä, mitä on raha. Mutta tämä päätelmä, jota en ollut tehnyt ainoastaan tehdäkseni päätelmän, vaan ratkaistakseni elämäni ja kärsimystieni arvoituksen, tuli minulle vastaukseksi kysymykseen: mitä on tekeminen.

Niin pian kuin ymmärsin, mitä on rikkaus, mitä on raha, tuli minulle selväksi ja epäilemättömäksi ei ainoastaan mitä minun on tekeminen, vaan mitä kaikkien muittenkin on tekeminen, ja että he senvuoksi välttämättömästi tulevatkin sitä tekemään. Minä ymmärsin itse asiassa ainoastaan sen, mitä olin aikoja sitten tietänyt, sen totuuden nimittäin, jota ammoisista ajoista asti olivat saarnanneet ihmisille Buddha, Esaija, Laodse ja Sokrates sekä erityisen selvästi ja vakuuttavasti Jeesus Kristus ja hänen edelläkävijänsä Johannes Kastaja. Ihmisten kysymykseen, mitä heidän on tekeminen, Johannes Kastaja vastasi yksinkertaisesti, lyhyesti ja selvästi: "jolla on kaksi pukua antakoon sille, joka on ilman, ja jolla on ruokaa, hän tehköön samoin" (Luuk. 3: 10, 11). Samaa, vielä selvemmin ja monta kertaa on sanonut Kristus. Hän sanoi: "autuaat ovat kerjäläiset" ja "voi teitä rikkaita". Hän sanoi, ettei voi palvella jumalaa ja mammonaa. Hän kielsi oppilaitaan ottamasta ei ainoastaan rahaa, vaan kahta pukuakin. Hän sanoi rikkaalle nuorukaiselle, että häntä esti tulemasta taivaan valtakuntaan hänen rikkautensa, ja että helpompi on kameelin mennä neulan silmästä läpi, kuin rikkaan päästä taivaan valtakuntaan. Hän sanoi, että se, joka ei jätä kaikkea: taloa, lapsia, peltoja, seuratakseen häntä, ei ole hänen oppilaansa. Hän sanoi vertauksen rikkaasta, joka, niinkuin meidänkin rikkaat, ei tehnyt mitään pahaa, vaan ainoastaan kävi hyvästi puettuna, söi ja joi herkullisesti, ja yksin sen kautta tuhosi sielunsa, ja kerjäläisestä Lasaruksesta, joka ei ollut tehnyt mitään hyvää, mutta pelastui sen kautta, että oli kerjäläinen.

Tämä totuus oli minulle jokseenkin tuttu, mutta maailman väärät opit olivat siihen määrin sen pimittäneet, että se oli tullut minulle teoriaksi juuri siinä merkinnössä, jossa tätä sanaa mielellään käytetään, s.o. tyhjiksi sanoiksi. Mutta niin pian kuin minun onnistui hajoittaa itsessäni maailman opin viisastelut, suli teoria yhteen käytännön kanssa ja minun elämäni ja kaikkien ihmisten elämän todellisuus tuli sen välttämättömäksi seuraukseksi.

Minä ymmärsin että ihmisen, paitsi että hän elää omaksi persoonalliseksi onnekseen, välttämättä täytyy myös palvella toisten ihmisten onnea. Minä ymmärsin, että, jos kerran otetaan vertaus eläinmaailmasta, niinkuin muutamat ihmiset mielellään tekevät, puolustaessaan väkivaltaa ja taistelua vetoamalla eläinmaailmassa tapahtuvaan taisteluun olemassa olosta, niin vertaus on otettava yhteiskunnallisten eläinten elämästä, esimerkiksi mehiläisten, ja että siis ihmistä, puhumattakaan hänessä olevasta lähimmäisrakkaudesta, sekä järki että itse hänen luontonsa kutsuu palvelemaan toisia ihmisiä ja yhteistä ihmiskunnan tarkotusta. Minä ymmärsin, että se on ihmisluonnon laki, se laki, joka yksin voi saada hänet täyttämään tarkotuksensa ja siis tehdä hänet onnelliseksi. Minä ymmärsin, että tätä lakia on rikottu ja rikotaan sen kautta, että ihmiset väkivallalla, niinkuin mehiläisrosvot, vapauttavat itsensä työstä, käyttävät hyväkseen toisten työtä, ei yhteisen tarkotuksen saavuttamiseksi, vaan kasvavien persoonallisten himojen tyydytykseksi, ja, niinkuin mehiläisrosvot, joutuvat sen kautta perikatoon. Minä ymmärsin, että ihmisten onnettomuudet johtuvat orjuudesta, jossa toiset ihmiset pitävät toisia. Minä ymmärsin, että meidän aikamme orjuutta ylläpidetään sotaväen avulla, maan anastuksella ja rahan perimisellä. Ja, ymmärrettyäni uuden orjuuden kolmen välikappaleen merkityksen, en voinut olla pyrkimättä vapautumaan osanotosta siihen.

Kun ollessani orjain omistajana ymmärsin tämän aseman vääryyden, koitin yhdessä toisten ihmisten kanssa, jotka niinikään olivat sen ymmärtäneet, siitä vapautua. Minun vapautumisyritykseni rajoittuivat siihen, että, niin kauan kuin en voinut täydellisesti vapautua väärästä asemastani, koitin niin vähän kuin mahdollista käyttää hyväkseni orjain omistajan oikeuksia ja elää niin, kuin ei noita oikeuksia olisi olemassa, samalla kaikin tavoin huomauttaen toisille orjain omistajille heidän luuloteltujen oikeuksiensa epälaillisuutta ja epäinhimillisyyttä. Samaa teen nykyisenkin orjuuden suhteen: käytän niin vähän kuin mahdollista oikeuksiani, niin kauan kuin en voi kokonaan luopua noista oikeuksista, jotka maan omistaminen ja raha sotaväen tukemina minulle antavat samalla kaikin tavoin koettaen huomauttaa toisille ihmisille noitten luuloteltujen oikeuksien laittomuutta ja epäinhimillisyyttä. Osanotto orjuuteen orjainomistajan puolelta on toisen työn hyväkseen käyttämistä, perustuipa sitten orjuus hänen oikeuteensa orjaan tai hänen maan- tai rahanomistukseensa.

Ja senvuoksi, jos ihminen todellakaan ei rakasta orjuutta, eikä tahdo ottaa siihen osaa, niin hän ensi työkseen lakkaa käyttämästä hyväkseen toisten työtä, olkoonpa sitten maanomistuksen kautta, hallitusta palvelemalla, tai rahan avulla.

Ja luopuminen kaikista keinoista käyttää hyväkseen toisten työtä viepi semmoisen ihmisen välttämättömyyteen yhdeltä puolen supistaa tarpeensa, toiselta puolen itse tehdä itselleen kaikkea sitä, minkä ennen on teettänyt toisilla.

Ja tämä yksinkertainen ja välttämätön johtopäätös määrää kaikki elämäni yksityiskohdat, muuttaa sen kokonaan ja kerrassaan vapauttaa minut niistä siveellisistä kärsimyksistä, joita sain kokea nähdessäni ihmisten kärsimyksiä ja turmelusta, ja kerrassaan poistaa kaikki ne kolme syytä, jotka tekevät mahdottomaksi köyhien auttamisen ja joista epäonnistumiseni johtui.

Ensimäinen syy oli ihmisten kokoontuminen kaupunkeihin, jotka nielevät maaseudun rikkauden. Jos ihminen vaan ei halua käyttää hyväkseen toisten työtä nauttimalla palkkaa valtion palveluksessa maan omistuksen kautta ja rahan avulla, vaan haluaa voimiensa ja mahdollisuuden mukaan itse tyydyttää tarpeensa, niin hänelle ei juolahda milloinkaan päähän lähteä pois maalta (jossa helpoimmin voi tyydyttää tarpeensa) kaupunkiin, missä kaikki on toisten työn tuotetta, missä kaikki on ostettava. Ja maalla ihminen on kykenevä auttamaan hädän alaisia, eikä ole tunteva sitä avuttomuuden tunnetta, jota minä tunsin kaupungissa, tahtoessani auttaa ihmisiä ei omalla, vaan toisten työllä.

Toinen syy oli rikkaitten eroittuminen köyhistä. Jos ihminen vaan ei halua käyttää hyväkseen toisten työtä nauttimalla palkkaa palveluksesta, maanomistuksen kautta ja rahan avulla ja tulee pakoitetuksi itse tyydyttämään tarpeensa, niin heti itsestään hajoaa se muuri, joka eroittaa hänet työkansasta, hän sulautuu yhteen sen kanssa ja hänelle tulee mahdolliseksi sitä auttaa.

Kolmas syy oli hävyn tunne, perustuva tietoisuuteen siitä, että niitten rahojen omistaminen, joilla tahdoin ihmisiä auttaa, oli vääryyttä. Jos ihminen vaan ei halua käyttää hyväkseen toisten työtä nauttimalla palkkaa palveluksesta, maanomistuksen kautta ja rahan avulla, niin ei hänellä milloinkaan tule olemaan niitä liikoja rahoja, joitten olemassa olo minulla herätti rahattomissa ihmisissä vaatimuksia, joita en voinut tyydyttää, ja minussa itsessäni tunteen, että olin väärässä.

XXIII

Minä huomasin syyksi ihmisten kärsimyksiin ja turmelukseen sen, että toiset ihmiset ovat toisten orjina, ja siitä tein hyvin yksinkertaisen johtopäätöksen. Jos kerran tahdon auttaa ihmisiä, pitää minun ennen kaikkea olla aikaansaamatta niitä onnettomuuksia, joista tahdon ihmisiä auttaa, s.o. olla osaa ottamatta ihmisten orjuuttamiseen. Ihmisten orjuuttamiseen minua saattoi se, että olin lapsuudestani tottunut olemaan työtä tekemättä ja käyttämään hyväkseni toisten työtä, eläen yhteiskunnassa, joka ei ainoastaan ollut tottunut tuohon toisten ihmisten orjuuttamiseen, vaan joka puolustaa sitä kaikellaisilla taidokkailla ja taidottomilla viisasteluilla. Minä tein sen yksinkertaisen johtopäätöksen, että, ollakseni aikaan saamatta ihmisten kärsimyksiä ja turmelusta, minun pitää niin vähän kuin mahdollista käyttää hyväkseni toisten työtä ja niin paljon kuin mahdollista itseni tehdä työtä. Minä tulin pitkän mutkan kautta siihen välttämättömään johtopäätökseen, jonka kiinalaiset tuhat vuotta sitten ovat tehneet lauselmassaan: jos on olemassa yksi joutilas ihminen, niin on olemassa toinen, joka on nälkään kuolemassa. Minä tulin siihen yksinkertaiseen ja luonnolliseen johtopäätökseen, että, jos minä säälin sitä piinaantunutta hevosta, jolla ratsastan, niin on ensi tehtäväni nousta pois sen selästä ja kävellä omin jaloin.

Tämä vastaus, joka antaa niin täydellisen tyydytyksen siveelliselle tunteelle, huikaisi silmiäni, ja huikaisee meidän kaikkien silmiä, niin ett'emme sitä näe ja katsomme syrjään.

Etsiessämme parannusta yhteiskunnallisista taudeistamme, etsimme sitä joka taholta: sekä hallitusmielisistä että hallitusvastaisista, sekä tieteellisistä että filantroopillisista taikauskoista, emmekä näe sitä, mikä on jokaisen silmäin edessä.

Sille, joka todellakin vilpittömästi kärsii meitä ympäröivien ihmisten kärsimysten vuoksi, löytyy mitä selvin, yksinkertaisin ja helpoin keino, ainoa mahdollinen parantamaan meitä ympäröivää onnettomuutta ja tekemään meidän elämämme lailliseksi, – se keino, jonka Johannes Kastaja neuvoi, kun häneltä kysyttiin: mitä meidän on tekeminen, ja jonka Kristus vahvisti: olla omistamatta enempää, kuin yhden puvun, olla omistamatta rahaa, s.o. olla käyttämättä hyväkseen toisten työtä, ja senvuoksi ennen kaikkea tehdä omin käsin kaikki, minkä voi.

Se on niin yksinkertaista ja selvää. Mutta se on yksinkertaista ja selvää silloin, kun tarpeet ovat yksinkertaiset ja selvät, ja kun ihminen itse on vielä raitis eikä ole pilaantunut luihin ja ytimiin asti laiskuuden ja joutilaisuuden kautta. Jos minä asun maalla, makaan uunin päällä ja annan velalliseni, naapurini, pilkkoa puita ja lämmittää uunia, niin on selvää, että minä laiskottelen ja estän naapuriani omaa työtään tekemästä. Minua rupeaa hävettämään ja minun on ikäväkin aina loikoa, ja jos jänteeni ovat tottuneet työhön, niin menen itse puita hakkaamaan.

Mutta niin kauan on kaiken näköisen orjuuden kiusaus elänyt, niin paljon on se kasvattanut keinotekoisia tarpeita, niin paljon näihin tarpeisiin nähden eri tottumuksien asteilla olevia ihmisiä on punoutunut toinen toiseensa, niin ovat ihmiset aikain kuluessa turmeltuneet ja veltostuneet, semmoisia monimutkaisia viettelyksiä ja puolustuksia ovat he ylellisyydelleen ja joutilaisuudelleen keksineet, että joutilaisuuden portaitten huipulla olevan ihmisen ei ole läheskään niin helppo ymmärtää syntiänsä, kuin sen talonpojan, joka pakoittaa naapuriansa lämmittämään uunia.

Näitten portaitten ylimmällä astimella olevien ihmisten on hirmuisen vaikeata käsittää sitä, mitä heiltä vaaditaan. Heidän päätänsä huimaa noitten valheen portaitten korkeus, kun he ajattelevat sitä paikkaa maan päällä, johon heidän on laskeutuminen, ruvetakseen elämään edes johonkin määrin inhimillisesti, ja sen vuoksi tämä yksinkertainen ja selvä totuus näyttää näistä ihmisistä kummalliselta.

Ihmisestä, jolla on kymmenen palvelijaa, liveripukuisia lakeijoja, kuskeja, kokkeja, komeita tauluja seinillä, piaanoja y.m., näyttää tietysti omituiselta, jopa naurettavaltakin se, mikä oikeastaan on jokaisen tavallisen ihmisen yksinkertaisin ja lähin tehtävä, nimittäin: pilkkoa itse puut, joilla keitetään hänen ruokansa ja lämmitetään hänen uuninsa, puhdistaa itse kalossinsa tai kenkänsä, tuoda itse pesuvetensä ja viedä ulos likavesi.

Mutta paitsi sitä etäisyyttä, joka eroittaa ihmiset totuudesta, on vielä toinenkin syy estämässä heitä näkemästä velvollisuuttaan tehdä yksinkertaisinta ja heille itselleen luonnollisinta ruumiillista työtä, nimittäin kaikkien toisistaan riippuvien rikasten ihmisten olosuhteitten ja etujen monimutkaisuus ja sekavuus.

Eräänä aamuna, kun tulin ulos käytävään, oli palvelija paraikaa lämmittämässä uunia, josta lämmin johtui poikani huoneeseen. Astuin sisään. Poika nukkui vielä, vaikka kello oli 11. Oli nimittäin juhlapäivä ja koulusta oli lupaa.

Hyvinvoipa, 18 vuotias nuorukainen, jolla on jo partaakin, syötyään illalla vatsansa täyteen, nukkuu yhteentoista asti. Ja saman ikäinen miespalvelija on noussut varhain, suorittanut koko joukon tehtäviä ja lämmittää jo kymmenettä uunia, pojan yhä nukkuessa. "Kun ei tuo palvelija edes lämmittäisi hänen uuniansa, että tuo hyvinvoipa laiska ruumis saisi vähän palella!" ajattelin itsekseni, mutta samassa muistin, että sama uuni lämmittää myöskin taloudenhoitajattaren huonetta. Tuo 40 vuotias nainen oli edellisenä yönä saanut kolmeen asti valvoa illallisen valmistuksen ja astiain pesun vuoksi, ja kuitenkin noussut kello 7. Hän ei voinut itse lämmittää uunia sillä hänellä ei ollut siihen aikaa. Palvelija lämmitti hänen edestään. Mutta samalla sai lämmintä laiskurikin.

Totta on, että kaikkien edut ovat toisiinsa punoutuneet, mutta arvelematta sanoo jokainen omatunto, millä puolen on työ ja millä puolen joutilaisuus. Eikä sitä sano ainoastaan omatunto, vaan sen sanoo kaikkein selvimmin tilikirja. Mitä enemmän joku tuhlaa rahaa, sitä enemmän hän pakoittaa toisia edestänsä työtä tekemään, ja mitä vähemmän hän tuhlaa, sitä enemmän hän tekee työtä.

Entä teollisuus, entä yhteiskunnallinen yritteliäisyys, ja lopuksi kaikkein peloittavimmat sanat: kulttuuri, tieteiden ja taiteiden kehittyminen?

XXIV

Viime vuoden maaliskuussa palasin eräänä iltana myöhään kotiin. Kääntyessäni Subovin poikkikadulta Hamovnitsheskin poikkikadulle huomasin Neitsytkentän lumella joitakin tummia varjoja. Jokin kiemurteli siellä maassa. En olisi kiinnittänyt huomiotani tuohon, ellei kadun päässä seisova poliisimies olisi huutanut sinnepäin:

– Vasilij! miks'et tuo?

– Eihän se tule! – vastasi sieltäpäin ääni, ja kohta sen jälkeen varjot liikahtivat poliisimiestä kohti. Minä pysähdyin ja kysyin "mitä se on?"

– Tyttöjä ovat kiinni ottaneet Rshanovin talosta ja vieneet poliisikamariin, mutta yksi jäi jälkeen, eikä tule.

Lammasnahkaiseen turkkiin puettu piharenki kuletti häntä. Tyttö kulki edellä, ja mies jälessä tyrkkien häntä takaapäin. Kaikki me – minä, piharenki ja poliisi, olimme talvipuvuissa, tyttö yksin oli leninkisillään. Hämärässä saatoin huomata ainoastaan ruskean hameen ja huivin. Hän oli pienikasvuinen, niinkuin tavallisesti ovat nälkääntyneet, hänellä oli lyhyet jalat ja verrattain leveä, kömpelö vartalo.

– Sinun tähtesi, raato, tässä seisomme. Tokko tulet! Kyllä minä annan sinulle! – huusi poliisi, joka nähtävästi oli väsynyt ja kyllästynyt häneen. Tyttö kulki muutaman askeleen ja taas pysähtyi.

Piharenki, vanha hyvänluontoinen ukko, nykäsi häntä käsipuolesta.

– Vielä tässä pysähtymään! Kävele! – Hän oli suuttuvinaan. Tyttö horjahti ja rupesi puhumaan käheällä ja vinkuvalla äänellä.

– Mitäs siinä tyrkit! Pääsen tästä ilmankin!

– Palellut.

– Meikäläinen ei palellu. Minä olen tulinen.

Hän yritti laskea leikkiä, mutta hänen sanansa kaikuivat kuin tora. Lyhdyn luona, joka on lähellä meidän talomme porttia, hän taas pysähtyi, kallistui ja melkein kaatui aitaa vasten. Sitten alkoi kaivaa jotain hameensa taskusta kömpelöillä kohmettuneilla käsillään. Taas ne huusivat hänelle, mutta hän vaan mutisi ja hommasi jotakin. Hän piteli toisessa kädessään vääntynyttä paperossia, toisessa tulitikkuja. Minä seisoin hänen takanaan. Minua hävetti mennä hänen ohitsensa ja hävetti myös seisoa katsomassa. Kuitenkin päätin mennä lähemmäksi. Hän nojasi olkapäällään aitaa vasten ja turhaan koitti saada tulitikkuja syttymään. Tarkastelin hänen kasvojansa. Hän oli juuri tuommoinen nälkääntynyt ja näytti jokseenkin vanhalta, noin 30 ikäiseltä. Likainen kasvojen väri, pienet, sameat, juopuneen silmät, nenä kuin nappi, vinot, suupielien kohdalta alas painuneet, sylkeä vuotavat huulet ja huivin alta töröttävä lyhyt hiussuortuva. Vartalo pitkä ja litteä, kädet ja jalat lyhyet. Pysähdyin hänen kohdalleen. Hän katsahti minuun ja hymähti, ikäänkuin tietäen kaikki, mitä minä ajattelin.

Minä tunsin, että piti jotain hänelle sanoa. Minun teki mieleni osoittaa hänelle sääliäni.

– Onko teillä vanhempia? – kysyin.

Hän rupesi käheällä äänellä nauramaan, sitten yhtäkkiä herkesi ja kulmiansa kohottaen alkoi tuijottaa minuun.

– Onko teillä vanhempia? – toistin.

Hän naurahti semmoisella ilmeellä, kuin olisi tahtonut sanoa: kaikkia se keksii kysyäkin. – On äiti, – sanoi hän. – Mitäs sinä siitä?

– Mitenkäs vanha te olette?

– Kuudennellatoista, – vastasi hän heti, nähtävästi tavalliseen kysymykseen.

– Mars nyt, muuten tässä paleltuu sinun kanssasi, hukka sinut periköön! – huusi taas poliisi, ja tyttö horjahti aidan luota ja läksi hoiperrellen astumaan Hamovnitsheskin katua poliisiasemalle päin. Minä käännyin omaan porttiini, tulin talooni ja kysyin olivatko tyttäreni palanneet kotiin. Minulle sanottiin, että he olivat olleet iltamassa, pitäneet hyvin hauskaa, palanneet kotiin ja nyt jo nukkuivat.

Seuraavana aamuna aijoin mennä poliisiasemalle tiedustelemaan, mitä oli tehty tuolle onnettomalle, ja olin jo jokseenkin varhain lähdössä, kun luokseni tuli eräs niistä onnettomista hunningolle joutuneista aatelismiehistä, jotka yrittelevät nousta jaloilleen, mutta aina uudestaan lankeavat. Olin ollut tuttu tämän kanssa jo kolme vuotta. Näinä kolmena vuotena oli hän jo useampia kertoja antanut mennä kaiken, mitä hänellä oli ollut, vaatteetkin päältään. Vastikään oli käynyt samalla tavoin ja hän vietti nyt yönsä Rshanovin talossa, yömajakortteerissa, päivän ajaksi tullen minun luokseni. Hän tapasi minut juuri kun olin ulos menossa ja alkoi heti kertoa, mitä heillä Rshanovin talossa oli viime yönä tapahtunut. Hän oli tuskin päässyt puoliväliin kertomustaan, kun hän, vanha mies, joka oli aikoinaan nähnyt kaikenlaatuisia ihmisiä, yhtäkkiä purskahti itkuun, vaikeni ja kääntyi seinään päin. Kaikki, mitä hän minulle kertoi, oli aivan totta. Sain vahvistuksen siitä asianomaisessa paikassa ja lisäksi vielä kuulin uusia yksityiskohtia, jotka kerron tässä samalla. Kas tässä kertomus.

Siinä yömajakortteerin alakerrassa, numerossa 32, jossa oli yötä minun ystäväni, oli ollut kaikellaisten muuttelevain yömajalaisten, miesten ja naisten joukossa myöskin muuan pesijätär, noin 30:n ikäinen nainen, vaaleaverinen, hiljainen ja hyvännäköinen, mutta sairaalloinen. Kortteerin emännällä oli rakastajana eräs venemies. Kesällä tuo kumppani harjoitti venemiehen tointa, vaan talvella he elivät vuokraamalla kortteeria yömajalaisille, ottaen 3 kopekkaa ilman päänalusta, 5 kopekkaa päänalusen kanssa. Pesijätär oli useampia kuukausia asunut siellä ja oli ollut hiljainen nainen. Mutta viime aikoina oli alettu häneen kyllästyä siitä syystä, että hän oli yskinyt ja häirinnyt toisten unta. Erittäinkin eräs 80 vuotias eukko, puolihupsu, joka niinikään oli tämän kortteerin alituinen asukas, oli ruvennut vihaamaan pesijätärtä ja ahdistamalla ahdistamaan häntä siitä, ettei hän antanut toisten maata ja koko yön ryki, kuin lammas. Pesijätär oli ollut vaiti, hän oli velkaa kortteerista, jonka vuoksi hänen piti olla hiljaa. Hän oli yhä harvemmin kyennyt käymään työssä, sillä voimia ei ollut riittänyt, ja senvuoksi ei voinut maksaa emännälle. Viime viikolla hän ei ollenkaan ollut käynyt työssä ja pilannut vaan kaikkien, erittäinkin vanhan eukon elämää rykimisellään. Neljä päivää sitten oli emäntä käskenyt pesijättären muuttamaan pois kortteerista. Hän oli jo ollut velkaa kuusi riunaa, eikä näyttänyt olevan toivoa saada niitä häneltä, mutta kaikki paikat olivat olleet täynnä, ja asukkaat olivat valittaneet pesijättären yskimisestä.

Kun emäntä oli käskenyt pesijättären pois kortteeristaan, jollei hän suorittanut velkaansa, oli vanha eukko ilostunut ja työntänyt pesijättären pihalle. Pesijätär oli lähtenyt mutta tunnin kuluttua palannut takaisin, eikä emäntä ollut raskinnut häntä ajaa pois uudestaan. Eikä emäntä ollut ajanut häntä toisena eikä kolmantenakaan päivänä. "Minnekäs minä menen?" oli pesijätär sanonut. Mutta kolmantena päivänä emännän rakastaja, joka tunsi järjestykset ja menettelytavat, oli mennyt poliisia hakemaan. Poliisi, sapeli vyöllä ja pistooli kupeella, oli tullut kortteeriin ja kohteliaasti käyttäen säädyllisiä sanoja, vienyt pesijättären kadulle.

Oli kirkas, aurinkoinen, mutta kylmä maaliskuun päivä. Purot juoksivat, ja pihamiehet hakkasivat jäätä. Ajurien reet hypähtelivät jäätyneellä lumella ja reen jalakset vinkuivat kiviä vastaan. Pesijätär läksi kulkemaan mäkeä ylös auringon puolta, tuli kirkolle asti ja kävi istumaan kirkon portaille. Mutta kun aurinko alkoi laskea talojen taa ja lätäköt alkoivat vetäytyä riittaan, tuli pesijättären kylmä ja tukala olla. Hän nousi ja läksi laahustamaan… Minne? Kotiin, siihen ainoaan taloon, jossa hän oli asunut viime aikoina. Kun hän pääsi perille, leväten aina väliin, alkoi hämärtää. Hän tuli portille, kääntyi menemään sisään, liukastui, voihkasi ja kaatui.

Pari henkilöä, jotka sattuivat kulkemaan siitä ohitse, arvelivat hänen olevan humalassa ja jatkoivat matkaansa. Mutta kolmas kompastui maassa makaavaan ja meni sanomaan pihamiehelle: "jokin humalainen akka siellä teidän portillanne viruu, olin vähällä niskani taittaa hänen kauttansa, menkää edes korjaamaan se pois sieltä!"

Pihamies meni. Pesijätär oli kuollut. Siinä oli ystäväni kertomus. Saattaisi luulla, että olen valikoimalla valikoinut nuo tapaukset – kohtauksen viisitoista vuotiaan porton kanssa ja nyt kertomani tapauksen, mutta älköön sitä luultako.

Kuultuani ystäväni kertomuksen, läksin poliisiasemalle, sieltä mennäkseni Rshanovin talolle tarkemmin tiedustelemaan pesijättärestä. Ilma oli ihana. Varjossa näkyi taas öisen pakkasen tekemän riitän alta juokseva vesi, vaan auringon paisteessa oli kaikki sulana. Joelta kuului kohinata. Sen takaa siinti Neskutshnin puiston puut ja ruskeat varpuset, joita talvella ei paljon huomannut, täyttivät nyt kaikki paikat ilollaan. Ihmiset ikäänkuin myöskin tahtoivat olla iloisia, mutta heillä kaikilla oli liian paljon huolta. Kirkon kellot kaikuivat ja näitten yhteen sulautuvien äänien seasta kuului kasarmista päin laukauksia, rihlaluotien vinguntaa ja niitten läiskähdykset maalitauluun.

Tulin poliisiasemalle. Siellä muutamat aseelliset poliisit saattoivat minut päällikkönsä luo. Hän oli myöskin varustettu sapelilla ja pistoolilla ja jakeli joitakin määräyksiä repaleisen, värisevän ukon suhteen, joka seisoi hänen edessään, eikä heikkoutensa vuoksi kyennyt selvästi vastaamaan kysymyksiin. Päästyään siitä asiasta, kääntyi päällikkö minun puoleeni. Minä kysyin eilisestä tytöstä. Hän kuunteli minua ensin tarkkaavaisesti, mutta sitten hymähti sille, etten tiennyt minkä vuoksi heitä viedään poliisiasemalle, ja että minua kummastutti hänen nuoruutensa.

– Hyvä ihme, onhan niitä kahdentoistakin ikäisiä, ja kolmen ja neljäntoista vanhoja on vaikka kuinka, – sanoi hän iloisesti.

Minun kysymykseni johdosta eilisestä tytöstä hän selitti, että ne luultavasti oli lähetetty komiteeaan. Kysymykseeni, missä he olivat olleet yötä, hän vastasi epämääräisesti. Sitä tyttöä, josta puhuin, ei hän muistanut. Niitä on niin paljon joka päivä.

Rshanovin talossa, numerossa 32, oli minun tullessani jo pappi vainajan ruumista siunaamassa. Vainaja oli asetettu entiselle vuoteelleen, ja asukkaat, kaikki kerjäläisiä, olivat koonneet rahaa sielumessua, ruumisarkkua ja käärinliinoja varten. Eukot olivat hänet pukeneet ja kirstuun panneet. Pappi luki jotain pimeässä, jokin nainen seisoi vaksikynttilä kädessä ja niinikään kynttilä kädessä seisoi muuan mieshenkilö siistissä kriminnahkakauluksisessa palttoossa ja kiiltävät kalossit jalassa. Se oli vainajan veli, joka oli saanut tiedon tapahtumasta.

Menin emännän puolelle ja tiedustelin häneltä kaikkia.

Hän säikähti minun kysymyksiäni, nähtävästi peläten, että häntä syytettäisiin jostakin, mutta sitten yltyi puhumaan ja kertoi minulle kaikki. Takasin palatessani katsahdin vainajaan. Kaikki vainajat ovat kauniita, mutta tämä oli erityisen kaunis ja liikuttavan näköinen arkussaan. Puhtaat kalpeat kasvot suljettuine, ulkonevine silmineen, sisään painun eine poskineen ja ruskeine pehmeine hiuksineen korkean otsan päällä. Kasvot olivat väsyneen näköiset, hyväntahtoiset. Ilme niissä ei ollut surullinen, vaan kummastunut. Ja todellakin, jos elävät eivät näe niin kuolleet kummastelevat.

Sinä päivänä, kun tätä kirjoitin, oli Moskovassa suuret tanssiaiset.

Illalla läksin ulos kotoani yhdeksättä käydessä. Minä asun tehtaitten ympäröimässä seudussa, ja läksin ulos tehtaitten vihellyksen jälkeen, kun työväki viikon yhtämittaisen työn perästä pääsi vapaata päivää viettämään.

Työmiehiä kulki ohitseni, suunnaten matkaansa kapakkoihin ja ravintoloihin. Monet olivat jo humalassa, monella oli naisia mukana.

Asuen tehtaitten keskellä kuulen joka aamu kello 5 vihellyksen, toisen, kolmannen, neljännen ja niin edelleen. Se merkitsee, että on alkanut työ – vaimojen, lasten, vanhusten. K: lo 8 kuuluu toinen vihellys, silloin on puolen tunnin hengähdys. Kello 12 kolmas. Silloin on tunti päivällisaikaa, ja k: lo 8 illalla neljäs, silloin – on loppu.

Omituisesta sattumuksesta kaikki kolme minua lähinnä olevaa tehdasta, valmistavat ainoastaan tanssiaisiin tarvittavia esineitä.

Eräässä niistä tehdään ainoastaan sukkia, toisessa silkkikankaita, kolmannessa hajuvesiä ja hiusvoiteita.

Saattaa kuulla näitä vihellyksiä ilman että johtuu mieleen muu kuin ajanmäärä.

"Nyt oli vihellys, siis on aika mennä kävelylle", tulee ajatelleeksi. Mutta voivat nämä vihellykset johdattaa mieleen myöskin sen, mitä ne todellisuudessa merkitsevät. Ensimäinen vihellys k: lo 5 merkitsee sitä, että ihmiset, jotka ovat maanneet kosteassa kellarissa, usein miehet ja naiset sekaisin, nousevat pimeässä ja kiiruhtavat koneitten jyskinään, työhön, jonka loppua ja hyötyä he eivät näe, ja työskentelevät siellä kuumuudessa, tukehuttavassa ilmassa, liassa, mitä lyhimmillä keskeytyksillä – tunnin, kaksi, kolme … kaksitoista, jopa useampiakin tunteja yhtämittaa. Sitten menevät maata ja taas nousevat, jatkaakseen samaa tarkotuksetonta työtä, johon heitä pakoittaa ainoastaan hätä.

Ja niin kuluu viikko viikon perästä ainoastaan pyhäpäivien keskeyttäminä. Niinpä näin nyt nuo työmiehet päästettyinä tuommoista lepopäivää viettämään. Kun he tulevat kadulle, on kaikkialla ravintoloita, keisarillisia kapakoita, tyttöjä, ja humalaisina kiskovat he käsipuolesta toisiansa ja semmoisia tyttöjä, kuin sekin, joka tuonottain vietiin poliisiasemalle, ottavat ajurin ja ajelevat, tai kuleksivat kapakasta toiseen, hoiperrellen, noituen ja löpisten itsekkään tietämättä mitä. Kun ennen aikaan näin tuota tehtaalaisten hoipertelemista, väistyin inholla syrjään ja olin vähällä ruveta soimaamaan heitä siitä, mutta siitä saakka kuin olen joka päivä kuullut noita vihellyksiä ja tiennyt niitten merkityksen, ihmettelen vaan sitä, etteivät kaikki miehet joudu siihen jätkän tilaan, joita Moskova on täynnään, ja kaikki naiset semmoiseen tilaan kuin se tyttö, jonka olin tavannut taloni läheisyydessä.