Mitä meidän siis on tekeminen?

XXI

Ei ole kummallista, etteivät orjat itse, jotka ammoisista ajoista asti aina ovat eläneet orjuuden alaisina, huomaa asemaansa, että he pitävät orjuuden tilaa ihmiselämän luonnollisena ehtona ja orjuuden muodon muutosta helpoituksena. Ei ole kummallista sekään, että orjain omistajat välistä vilpittömästi aikovat vapauttaa orjia, löyhentäen toista ruuvia, kun toinen jo on tiukalle kiristettynä. Niin hyvin toiset kuin toisetkin ovat tottuneet asemaansa ja toiset – orjat, tuntematta vapautta, etsivät ainoastaan helpoitusta tai vaikkapa vaan orjuuden muodon muutosta, toiset, orjain omistajat, tahtoen salata vääryyttänsä, koettavat antaa erityistä merkitystä niille orjuuden uusille muodoille, joita he entisten asemesta käyttävät ihmisiä orjuuttaessaan. Mutta kummallista on se, mitenkä tiede, niin kutsuttu vapaa tiede voipi, kansan elämän taloudellisia oloja tutkiessaan, olla näkemättä sitä mikä on kansan kaikkien taloudellisten olosuhteitten perustana? Luulisi olevan tieteen tehtävänä etsiä ilmiöitten yhteyttä ja niitten yhteistä syytä. Mutta poliittinen taloustiede tekee juuri päinvastoin. Se koittaa huolellisesti salata ilmiöitten yhteyttä ja niitten merkitystä, välttäen vastausten antamista kaikkein yksinkertaisimpiin ja oleellisimpiin kysymyksiin. Niinkuin laiska, vikuroiva hevonen se kulkee hyvin ainoastaan alamäkeä, kun ei tarvitse vetää, mutta niin pian kuin täytyy vetää se heti hypähtää tiepuoleen, teeskennellen että sillä on asiata mennä jonnekin syrjään. Niin pian kuin tieteelle tarjoutuu jokin totinen, oleellinen kysymys, alkavat heti tieteelliset tuumailut kysymykseen kuulumattomista asioista, joilla ei ole muuta tarkotusta, kuin kääntää huomio pois kysymyksestä.

Kysytään, mistä tulee se luonnoton, järjetön, eikä ainoastaan hyödytön, vaan vahingollinen ilmiö, että toiset ihmiset eivät voi syödä eikä tehdä työtä muuten kuin toisten tahdon mukaan. Ja tiede vastaa aivan tosissaan: se tulee siitä, että toiset ihmiset ovat työn ja ruokkimisen määrääjinä – semmoinen on tuotannon laki.

Kysytään mitä on omistusoikeus, jonka nojalla toiset ihmiset anastavat itselleen toisten maan, ravinnon ja työaseet. Tiede vastaa tosissaan: tämä oikeus perustuu työnsä suojelemiseen s.o., että toisten ihmisten työn suojeleminen ilmenee toisten työn anastamisessa.

Kysytään mitä on raha, jota kaikkialla lyöttää ja painattaa hallitus, s. o. valta, jota niin suunnattomissa määrin väkisin peritään työmiehiltä ja valtiovelkojen muodossa pannaan tulevien työmiesten sukupolvien niskoille. Kysytään eikö nämä rahat verojen ollessa viimeiseen ropoon asti ryöstönalaisia, vaikuta niitten ihmisten taloudelliseen asemaan, jotka veroa maksavat. Ja tiede vastaa tosissaan: raha on samallainen tavara, kuin sokeri ja karttuuni, ja eroaa toisista tavaroista ainoastaan siinä, että sitä on mukavampi vaihtaa. Verojen vaikutuksia kansan taloudellisiin olosuhteisiin ei ole minkäänlaisia. Tuotannon, vaihdon, rikkauksien jakaantumisen lait ovat erittäin, ja verot ovat erittäin.

Kysytään eikö se vaikuta taloudellisiin olosuhteisiin, että hallitus oman mielensä mukaan voi nostaa ja laskea hintoja ja, kohottamalla veroja, orjuuttaa kaikki maata vailla olevat ihmiset. Tiede vastaa tosissaan: ei ollenkaan! Tuotannon, vaihdon, rikkauksien jakaantumisen lakeja käsittelee poliittinen taloustiede, veroja ja yleensä valtiotaloutta toinen tiede, finanssioikeus.

Kysytään vihdoin, eikö se asianhaara, että koko kansa on hallituksen orjana, että hallitus voi mielensä mukaan saattaa häviöön kaikki ihmiset, riistää kaikki ihmisten työn tuotteet, vieläpä temmata itse ihmiset pois työstään, ottamalla ne sotilasorjuuteen, – eikö se ollenkaan vaikuta taloudellisiin oloihin. Tähän ei tiede edes ota vaivakseen vastata, vaan sanoo: se on aivan erikoinen asia, se on valtio-oikeutta. Tiede aivan tosissaan tutkii kansan taloudellisen elämän lakeja, jonka koko meno ja toiminta riippuu orjuuttajan tahdosta, pitäen tätä orjuuttajan vaikutusta kansan elämän luonnollisena ehtona. Tiede tekee sitä samaa, mitä tekisi eri isännille kuuluvain persoonallisten orjain elämän taloudellisten olosuhteitten tutkija, jos hän ei ottaisi huomioon isännän tahdon vaikutusta näitten orjien elämään, isännän, joka mielensä mukaan pakoittaa heitä tekemään sitä tai tätä työtä, mielensä mukaan ajaa heitä paikasta toiseen, mielensä mukaan ruokkii heitä, tai on ruokkimatta, tappaa heitä, tai jättää henkiin.

Tekee mieli otaksua tieteen tekevän tuota tyhmyydestä, mutta kun vaan syventyy asiaan ja ottaa selvää tieteen päätelmistä, niin tulee siihen vakuutukseen, ettei se tapahdu tyhmyydestä, vaan suuresta viisaudesta.

Tällä tieteellä on hyvin määrätty tarkotus ja se saavuttaa sen. Tarkotus on ylläpitää taikauskoa ja valhetta ihmisissä ja siten estää ihmiskunnan pyrkimystä totuuteen ja onneen. Jo kauan sitten on ollut olemassa hirmuinen taikausko, joka on tehnyt ihmisille milt'ei enemmän vahinkoa, kuin pahimmat uskonnolliset taikauskot ja tätä taikauskoa ylläpitää kaikin voimin ja koko harrastuksellaan niin kutsuttu tiede. Tämä taikausko on aivan uskonnollisten taikauskojen kaltainen. Se vakuuttaa, että, paitsi ihmisen velvollisuuksia toista ihmistä kohtaan, on olemassa vielä tärkeämpiä velvollisuuksia oleteltua olentoa kohtaan. Jumaluusopilla on tuona oleteltuna olentona Jumala, poliittisilla tieteillä – valtio. Uskonnollinen taikausko on siinä, että uhrit, välistä ihmiselämän, joka uhrataan oletellulle olennolle, ovat välttämättömät, ja ihmiset voidaan ja täytyykin pakoittaa niihin kaikin keinoin, yksin väkivallallakin. Poliittinen taikausko on siinä, että paitsi ihmisen velvollisuuksia toista ihmistä kohtaan, on olevassa tärkeämpiä velvollisuuksia oleteltua olentoa kohtaan, ja uhrit, hyvin usein ihmiselämän, joka uhrataan oletellulle olennolle – valtiolle, ovat niinikään välttämättömiä ja ihmiset voidaan ja täytyykin pakoittaa niihin kaikilla mahdollisilla keinoilla, yksin väkivallallakin. Tätä taikauskoa, jota ennen ylläpitivät eri uskontojen papit, ylläpitää nyt niin kutsuttu tiede. Ihmiset ovat syöstyt mitä kauheinpaan orjuuteen, pahempaan, kuin milloinkaan on ollut, mutta tiede koettaa vakuuttaa ihmisiä, että se on välttämätöntä.

Valtion täytyy olla olemassa kansan onneksi ja täyttää tehtävänsä: hallita kansaa ja puolustaa sitä vihollisia vastaan. Sitä varten valtio tarvitsee rahaa – ja sotaväkeä. Rahaa täytyy kaikkien valtion kansalaisten toimittaa. Ja senvuoksi ovat kaikki ihmisten keskinäiset suhteet arvosteltavat valtion välttämättömien olosuhteitten näkökannalta.

Minä tahdon auttaa isääni maanviljelystyössä – sanoo yksinkertainen oppimaton mies – tahdon mennä naimisiin, mutta minut otetaan ja lähetetään Kasaaniin sotapalvelukseen kuudeksi vuodeksi. Minä olen päässyt sotapalveluksesta ja tahdon kyntää maata ja elättää perhettäni, mutta 100 virstan alalla minua ei päästetä kyntämään muuten, kuin että maksan rahaa, jota minulla ei ole, niille ihmisille, jotka eivät osaa kyntää ja vaativat maasta niin paljon rahaa, että minun täytyy antaa koko työni heille. Minä sittenkin saan jotain säästetyksi ja tahdon antaa tuon säästöni lapsilleni, mutta silloin tulee veronkantaja ja ottaa minulta säästöni. Minä saan taas vähän ansaituksi ja minulta taas otetaan kaikki. Koko minun taloudellinen toimintani on riippuvainen valtion vaatimuksista, ja minusta näyttää, että minun ja veljeni aseman parantumisen täytyy riippua meidän vapautumisestamme valtion vaatimuksista. Mutta tiede sanoo: teidän käsityksenne johtuvat tietämättömyydestänne. Oppikaa tuntemaan tuotannon, vaihdon ja rikkauksien jakaantumisen lait, älkääkä sekoittako toisiinsa taloudellisia ja valtiollisia kysymyksiä. Ilmiöt, joihin te viittaatte, eivät ole teidän vapautenne sortamista, vaan ne ovat niitä välttämättömiä uhrauksia, joita te yhdessä toisten kanssa teette oman vapautenne ja oman onnenne hyväksi. Mutta minultahan on otettu poika ja aijotaan ottaa kaikki poikani, sanoo taas yksinkertainen ihminen, – otettu ja ajettu luotisateeseen johonkin maahan, josta me emme ole milloinkaan kuulleet puhuttavankaan ja semmoista tarkotusta varten, jota emme voi ymmärtää. Ja maatahan, jota meidän ei anneta kyntää ja jonka puutteessa kuolemme nälkään, pitää väkivallalla hallussaan ihminen, jota emme milloinkaan ole nähneet ja jonka hyödyllisyyttä emme edes voi käsittää. Mutta verojen suorittamiseksi on veronkantaja väkisin ottanut lehmän minun lapsiltani, ja nämä verot tietääkseni menevät sille samalle veronkantajalle sekä kaikellaisille komiteeain ja ministeristöjen jäsenille, joita en tunne ja joitten hyödyllisyyteen en usko. Milläs tavalla kaikki tuo väkivalta voi turvata vapauttani ja koko tuo paha tuottaa minulle onnea?

Voipi pakoittaa ihmisen olemaan orjana ja tekemään sitä, mitä hän pitää itselleen pahana, mutta ei voi pakoittaa häntä luulemaan, että, kärsiessään väkivaltaa, hän on vapaa, ja että se silminnähtävä paha, jota hän kärsii, on hänen onnensa. Se näyttää mahdottomalta. Mutta juuri se on saatu aikaan nykyään tieteen avulla.

Hallitus, s.o. aseelliset ja väkivaltaa harjoittavat ihmiset, päättävät, mitä he tarvitsevat väkivallan alaisilta. Niinkuin englantilaiset fidshiläisten suhteen, he päättävät, paljonko he tarvitsevat työtä orjiltansa, paljonko he tarvitsevat apulaisia tuon työn kokoamiseen, ja ottavat apulaisiksensa sotamiehiä, maanomistajia ja veronkantajia. Orjat luovuttavat työnsä ja samalla uskovat, etteivät he anna sitä senvuoksi, että heidän isäntänsä sitä tahtovat, vaan senvuoksi, että heidän vapautensa ja onnensa vaatii palvelemaan ja kantamaan verisiä uhreja jumaluudelle, jota nimitetään "valtioksi", ja että, tätä jumaluuden palvelusta lukuunottamatta, he ovat vapaita. He uskovat sitä senvuoksi, että niin ovat ennen puhuneet uskonto ja papit, ja nyt puhuu tiede ja oppineet. Mutta kun vaan herkeää sokeasti uskomasta sitä, mitä puhuvat papeiksi tai oppineiksi itseänsä nimittävät ihmiset, niin semmoisen väitteen järjettömyys tulee silminnähtäväksi. Ihmiset, jotka tekevät toisille väkivaltaa, vakuuttavat heille sen olevan välttämätöntä valtiolle. Valtio taas on välttämätön ihmisten vapaudelle ja onnelle. Siitä johtuu, että väkivallan tekijät tekevät ihmisille väkivaltaa heidän vapautensa hyväksi ja pahaa heidän onneansa varten. Mutta ihmisille on järki annettu sitä varten, että he ymmärtäisivät, mikä on heidän onnensa ja vapaasti siihen pyrkisivät.

Se, minkä hyvyyttä ihmiset eivät käsitä ja mihin heitä pakoitetaan väkivallalla, ei voi olla heille onnena, sillä onnena voi järjellinen olento pitää ainoastaan sitä, minkä hän järjellään siksi käsittää. Jos ihmisiä himo tai tyhmyys vie pahaan, niin kaikki, minkä voi tehdä, on se, että koittaa kehoittaa heitä siihen, mikä on heidän todellinen onnensa. Voipi vakuuttaa ihmisille, että he tulevat onnellisemmiksi, jos he kaikki rupeavat menemään sotapalvelukseen, jos heiltä riistetään maa, jos he antavat koko työnsä verojen suoritukseen, mutta niin kauan kuin ei kaikki ihmiset pidä sitä onnenaan eivätkä senvuoksi tee sitä mielellään, ei sitä saa sanoa ihmisten yhteiseksi onneksi. Ainoa, mikä todistaa, että joku työ tuottaa onnea, on se, että ihmiset vapaasti sitä tekevät. Ja semmoisia töitä on ihmiselämä täynnä.

Jos esim. kymmenen työmiestä perustavat tynnyritehtaan, yhdessä työskennelläkseen, niin he sitä työtä tehdessään epäilemättä tekevät itselleen onnea antavaa työtä, mutta ei mitenkään voi ajatellakaan, että nämä työmiehet, väkisin pakoitettuaan yhdennentoista ihmisen työkuntaansa, voisivat väittää, että heidän yhteinen onnensa on oleva onni myöskin tuolle yhdennelletoista.

Sama on asianlaita, jos esim. talonpojat päättävät mukavuudekseen kaivaa lammikon. Niille, jotka katsovat tuon lammikon olemassa oloa suuremmaksi asiaksi, kuin siihen uhrattua työtä, tulee sen kaivaminen onneksi, mutta sille, joka pitää tuon lammikon olemassaoloa vähempänä hyvänä, kuin viljan korjuuta, jossa hän on myöhästynyt, ei lammikon kaivaminen voi olla onnea. Samoin on laita teitten, kirkkojen tai museoitten rakentamisen ja kaikkien yhteiskunnallisten ja valtiollisten toimien. Kaikki nämä toimet voivat olla onnena ainoastaan niille, jotka pitävät niitä onnena ja sen vuoksi vapaasti ja mielellään niitä täyttävät. Semmoiset toimet taas, joihin ihmisiä pitää ajaa väkisin, juuri tuon väkivallan vuoksi eivät voikaan olla yhteisiä ja onnea antavia.

Kaikki tuo on niin selvää ja yksinkertaista, että, jos ei ihmisiä olisi niin kauan aikaa petetty, ei tarvittaisi mitään selityksiä. Otaksukaamme, että me asumme maalla ja että me, kaikki asukkaat, olemme päättäneet rakentaa sillan suon yli. Me olemme suostuneet suorittamaan kultakin talolta vissin määrän rahaa, hirsiä tai päivätöitä. Me olemme siihen suostuneet senvuoksi, että tämän sillan rakentaminen on meille suuremman arvoista, kuin sen vaatimat kulungit. Mutta meidän joukossamme on ihmisiä, joille on edullisempaa olla ilman siltaa, kuin panna siihen rahaa, tai jotka ainakin luulevat sen olevan heille edullisempaa. Voiko nyt näitten ihmisten pakoittaminen sillan rakentamiseen saada aikaan sen, että se tuottaa heille onnea? Silminnähtävästi ei, sillä nämä ihmiset, jotka pitävät vapaaehtoista osanottoaan sillan rakentamiseen epäedullisena, tulevat siten pitämään sitä epäedullisempana, kun se tulee pakolliseksi. Otaksukaamme, että me, kaikki poikkeuksetta, olemme suostuneet rakentamaan tämän sillan ja luvanneet vissin määrän rahaa tai työtä kultakin talolta, mutta sitten käy niin, että muutamat osanottajista eivät suoritakaan sovittua summaa, koska heidän olosuhteensa ovat sillä aikaa muuttuneet ja heille onkin nyt edullisempaa olla sillatta, kuin panna siihen rahaa, tai ovat he muuten luopuneet tuumasta, tai vaikkapa suorastaan luottavat siihen, että toiset ilman heidän uhrauksiaankin rakentavat sillan, jota hekin sitten saavat käyttää.

Voiko näitten ihmisten pakoittaminen ottamaan osaa sillan rakentamiseen saada aikaan sen, että heidän pakolliset uhraukset tuottavat heille onnea? Silminnähtävästi ei, sillä, jos he eivät ole täyttäneet lupaustansa muuttuneitten olosuhteitten vuoksi, kun uhraukset sillan rakennukseen ovat käyneet heille raskaammiksi, kuin sillan puute, nuo pakolliset uhraukset tulevat heille sitä suuremmaksi onnettomuudeksi. Jos taas kieltäytyneillä on ollut aikomuksena käyttää hyväkseen toisten työtä, niin heidän pakoittamisensa uhrauksiin tulee vaan rangaistukseksi heidän aikeestaan, ja aije, joka ei ole ollenkaan todistettu, tulee rangaistuksi ennen kuin se on pantu täytäntöön. Mutta kummassakaan tapauksessa ei pakoittaminen osanottoon vastahakoiseen työhön voi antaa heille onnea. Niin on asianlaita silloinkin, kun uhrauksia on tehtävä kaikille ymmärrettävän, silminnähtävän ja epäilemättömän hyödyllisen asian hyväksi, niinkuin on silta suon poikki, jonka yli kaikkien on kuljettava. Kuinka paljon suuremmaksi vääryydeksi ja järjettömyydeksi tuleekaan miljoonien ihmisten pakoittaminen semmoisiin uhrauksiin, joitten tarkotus on käsittämätön ja usein varmasti vahingollinen, niinkuin ovat sotapalvelus ja verot. Tiede taas väittää, että se, mikä kaikista näyttää onnettomuudelta, on yhteinen onni. On muka ihmisiä, pikkuinen vähemmistö, jotka yksin vaan tietävät, mikä on yhteinen onni, ja, vaikka kaikki muut ihmiset pitävät tätä yhteistä onnea onnettomuutena, tuo vähemmistö pakoittaa siihen kaikki muut ja pitää sitä yhteisenä onnena.

Tässä on pahin taikausko ja pahin valhe, mikä on esteenä ihmiskunnan pyrkimykselle totuuteen ja onneen. Tämän taikauskon ja tämän valheen ylläpitäminen on yleensä poliittisten tieteitten ja erityisesti n.k. poliittisen taloustieteen tarkotuksena. Sen tarkotuksena on salata ihmisiltä se sorron ja orjuuden tila, jossa he ovat. Keinona tämän tarkotuksen saavuttamiseksi se käyttää sitä, että se, tarkastaessaan väkivaltaa, joka määrää orjuutettujen koko taloudellisen elämän, varsin tunnustaa tuon väkivallan luonnolliseksi ja välttämättömäksi ja pettää ihmisiä, johtamalla heidän huomionsa pois heidän kurjuutensa todellisesta syystä.

Orjuuden poistamishommissa on jo kauan sitten oltu. Sitä on yritetty Roomassa, Amerikassa ja meillä, mutta poistetuksi on saatu ainoastaan sanat, vaan ei itse asiaa.

Orjuus on sitä, että toiset vapauttavat itsensä työstä ja tämä työ väkivallalla siirretään toisten niskoille. Siellä, missä on olemassa ihminen, joka on työtä tekemättä ei senvuoksi, että toiset kaikessa rakkaudessa tekevät sitä hänen hyväkseen vaan senvuoksi, että hän voi itse olla työtä tekemättä pakoittamalla toiset sitä edestään tekemään, – siellä on olemassa orjuus. Siellä taas, missä, niinkuin kaikissa Euroopan yhteiskunnissa, on ihmisiä, jotka väkivallan avulla käyttävät hyväkseen tuhansien ihmisten työtä, pitäen sitä oikeutenaan, ja toisia ihmisiä, jotka alistuvat väkivallan alle, pitäen sitä velvollisuutenaan, – siellä on olemassa orjuus hirvittävässä muodossa.

Orjuus on olemassa. Mitä se on? Se on sitä, mitä se aina on ollut ja mitä paitsi se ei voi olla olemassa: väkevän ja aseellisen väkivalta heikkoa ja aseetonta kohtaan.

Orjuus ja sen kolme persoonallisen väkivallan peruskeinoa: sotapalvelus, maavero, jota ylläpidetään sotaväen avulla, ja kaikkien asukasten suoritettavat suoranaiset ja välilliset verot, joita niinikään ylläpidetään sotaväen avulla, ovat olemassa aivan niinkuin ennenkin. Me vaan emme sitä näe senvuoksi, että jokainen kolmesta orjuuden muodosta on saanut uuden puolustuksen, ja se peittää meiltä sen merkityksen. Aseellisten aseettomia vastaan harjoittaman persoonallisen väkivallan oikeutuksena pidetään isänmaan puolustusta kuviteltuja vihollisia vastaan, vaikka sillä on ainoastaan vanha merkityksensä: kukistettujen alistuminen sortajan vallan alle. Maan riistämisen oikeutus siinä työskenteleviltä perustuu muka yhteiskunnallisten palveluksien palkitsemiseen, ja se vahvistetaan perintöoikeuden kautta, vaikka se itse asiassa on samaa maan riistämistä ja ihmisten orjuuttamista, joka on tapahtunut sotaväen (vallan) avulla. Viimeistä rahan – veron avulla harjoitettua väkivaltaa, joka nykyaikaan on kaikkein voimakkain ja tärkein, puolustetaan mitä kummallisimmalla tavalla nimittäin: omaisuuden, vapauden ja koko onnen riistäminen ihmisiltä tapahtuu muka vapauden ja yhteisen onnen nimessä. Itse asiassa se ei ole mitään muuta, kuin samaa orjuutta, vaikkei persoonallista.

Missä on olemassa laiksi julistettu väkivalta, siellä on olemassa orjuuskin. Esiintyipä väkivalta miten hyvänsä, joko siten, että ruhtinaat sotilaineen hyökkäävät maahan, tappaen vaimoja ja lapsia ja polttaen kyliä, tai siten, että orjain omistajat vaativat orjilta työtä tai rahaa maasta ja, jos maksua ei suoriteta, kutsuvat avukseen aseellisia, tai siten, että toiset veroittavat toisia ja kulkevat sitten kylästä kylään aseilla pakoittaen maksamaan, tai siten, että sisäasiain ministeerio perii rahaa kuvernöörien ja muitten viranomaisten kautta ja, jos maksamasta kieltäydytään, lähettää sotilaskomennuskuntia, – sanalla sanoen, niin kauan kuin on olemassa pajunettien tukemaa väkivaltaa, ei voi olla rikkauksien oikeata jakoa ihmisten kesken, vaan kaikki rikkaus on joutuva väkivallan tekijöitten käsiin.

Hämmästyttävän todistuksen tämän asianlaidan todellisuudesta antaa George'in ehdotus maan tekemisestä kansanomaisuudeksi. George ehdottaa, että kaikki maa tunnustettaisiin valtion omaisuudeksi, ja senvuoksi kaikki verot, sekä suoranaiset että välilliset, vaihdettaisiin maakorkoon, s.o., että jokainen maata käyttävä maksaisi valtiolle sen koron arvon.

Mitä siitä seurasi? Maaorjuus häviäisi kokonaan valtion rajojen sisällä, s.o. maa kuuluisi valtiolle: Englannille omansa, Amerikalle omansa j.n.e., s.o. olisi olemassa käytännössä olevan maan paljouden määräämä orjuus.

Kenties paranisikin muutamien työmiesten (maatyömiesten) asema, mutta jos kerran jäisi jälelle verojen väkivaltainen periminen maakorosta, niin jäisi orjuuskin. Maanviljelijä, kun hän katovuotena ei kykenisi suorittamaan maakorkoa, jota häneltä väkivallalla peritään, olisi pakoitettu, saadakseen pitää maansa, antautumaan sen ihmisen orjaksi, jolla on rahaa.

Jos ämpäri vuotaa, niin on varmaa, että siinä on reikä. Katsoessamme ämpärin pohjaa meistä voi näyttää, että vesi vuotaa eri reijistä, mutta vaikka me kuinka tukkisimme noita kuviteltuja reikiä ulkoapäin vesi yhä vuotaa. Pysäyttääksemme vuodon, täytyy meidän löytää se paikka, josta vesi kulkee, ja tukkia se sisältäpäin. Sama on tehtävä myöskin aijottujen toimenpiteitten suhteen rikkauksien väärän jakaantumisen estämiseksi, jos mieli tukkia ne reijät, joitten kautta rikkaus vuotaa pois kansan käsistä. Sanotaan: perustakaa työmiesten yhdyskuntia, tehkää pääoma yhteiskunnan omaisuudeksi, tehkää maa yhteiskunnan omaisuudeksi! Kaikki tuo on vaan niitten kohtien ulkoapäin tukkimista, josta luulemme veden vuotavan. Pysäyttääksemme rikkauksien hupenemisen työmiesten käsistä työtä tekemättömien käsiin, pitää meidän löytää sisäpuolelta se reikä, jonka kautta tuo hupeneminen tapahtuu. Tuo reikä on aseellisen väkivalta aseetonta kohtaan, sotajoukkojen väkivalta, jonka avulla itse ihmisetkin otetaan työstä ja maa ihmisiltä ja työn tuotteet ihmisiltä. Niin kauan kuin on olemassa yksikin aseellinen ihminen, joka on oikeutettu tappamaan minkä toisen ihmisen hyvänsä, niin kauan on oleva rikkauksien väärää jakaantumista, s.o. orjuutta.

* * * * *

Siihen erehdykseen, että minä voisin auttaa toisia, saattoi minut se, että kuvailin rahojen olevan samallaisia rahoja, kuin Simon rahat. Mutta niin ei ollut asianlaita.

On olemassa yleinen mielipide, että raha edustaa rikkautta, että rikkaus on työn tuote ja että senvuoksi raha edustaa työtä. Tämä mielipide on yhtä oikea, kuin sekin, että jokainen valtiojärjestys on sopimuksen tulos, (contrat social). Kaikki mielellään uskovat, että raha on ainoastaan työn tuotteiden vaihtokeino. Minä olen tehnyt kenkiä, sinä olet kasvattanut leipää, hän on elättänyt lampaan. Mukavammin voidaksemme vaihtaa näitä tuotteita me keksimme rahaa, joka edustaa vastaavaa määrää työtä, ja sen avulla vaihdamme kengän anturat lampaan lihaan ja jauhoihin. Rahan avulla me vaihdamme tuotteitamme ja meidän rahamme edustaa meidän työtämme. Se on aivan oikein, mutta se on oikein ainoastaan niin kauan kuin yhteiskunnassa, jossa vaihto tapahtuu, ei ole olemassa toisen ihmisen väkivaltaa toista kohtaan ei ainoastaan väkivaltaa toisen työn suhteen, niinkuin tavallisesti on sodissa ja orjuudessa, vaan ei edes väkivaltaa puolustaakseen oman työnsä tuotteita toisia vastaan. Se voi olla oikein ainoastaan semmoisessa yhteiskunnassa, jonka jäsenet täydellisesti täyttävät kristillistä lakia, yhteiskunnassa, jossa pyytävälle annetaan ja ottaneelta ei pyydetä takaisin. Mutta niin pian kuin yhteiskunnassa käytetään jonkinlaista väkivaltaa, niin heti rahan merkitys sen omistajalle kadottaa työn edustajan merkityksen ja saapi väkivallan eikä työhön perustuvan oikeuden merkityksen.

Niin pian kuin on sota, ja toinen ihminen on toiselta jotain riistänyt, niin raha ei voi enää aina olla työn edustajana. Raha, jonka sotilas on saanut myymästään sotasaaliista, ei ole suinkaan hänen työnsä tuote ja sillä on aivan toinen merkitys, kuin rahalla, joka on saatu kenkien teosta. Kun vaan on olemassa orjain omistajia ja orjia, niinkuin aina on ollut maailmassa, ei voi myöskään sanoa, että raha edustaisi työtä. Jos esim. vaimot ovat kutoneet kangasta, myyneet sen ja saaneet siitä rahaa, ja maaorjat ovat kutoneet kangasta herralleen, joka on myynyt sen ja saanut siitä rahaa, niin kumpaisenkin raha on samallaista, mutta kuitenkin on toisen raha työn tuote, toisen taas väkivallan tuote. Aivan sama on laita jos isäni tai joku muu on lahjoittanut minulle rahaa. Kaikki tietävät, ettei näitä rahoja kukaan voi minulta ottaa, ja että, jos joku sitä yrittäisi, viranomaiset minua puolustaisivat, väkivallalla pakoittaen antamaan minulle rahat takaisin, – ja silloin on taaskin silminnähtävää, että tätä rahaa ei voi mitenkään sanoa työni edustajaksi sen rahan rinnalla, jonka Simo sai puuni hakkuusta. Niin että siinä yhteiskunnassa, jossa on jonkinlaista toisten rahaa anastavaa, tai vaikkapa vaan rahan omistamista toisilta suojelevaa väkivaltaa, ei raha enää voi joka tapauksessa olla työn edustajana. Se on semmoisessa yhteiskunnassa milloin työn milloin väkivallan edustajana.

Niin olisi asianlaita, jos sattuisi yksikin väkivallan teko yhden ainoan ihmisen puolelta toista kohtaan muuten aivan vapaissa oloissa. Mutta nyt, kun koottujen rahojen vuoksi vuosisatojen kuluessa on tehty mitä erilaisinta väkivaltaa, kun tuo väkivalta, muuttaen vaan muotoansa, yhä jatkuu, kun itse raha koottuna, niinkuin kaikki tunnustavat, on väkivaltaa, kun raha, joka suoranaisen työn tuotteena on ainoastaan pieni osa kaikenlaisella väkivallalla saadusta rahasta, – nyt sanoa rahan edustavan sen työtä, joka sitä omistaa, on ilmeistä erehdystä tai itsetietoista valhetta. Saattaa sanoa, että niin pitäisi olla, että se olisi suotavaa, mutta ei suinkaan, että niin on.

Raha edustaa työtä. Niin, raha edustaa työtä, mutta kenenkä työtä? Meidän yhteiskunnassamme on raha ainoastaan hyvin, hyvin harvoissa tapauksissa rahan omistajan työn edustajana, mutta melkein aina toisten ihmisten työn edustajana, ihmisten entisen tai tulevan työn. Se on väkivallan asettaman toisten ihmisten työtä vallitsevan sitoumuksen edustajana.

Raha on, tarkimmin ja yksinkertaisimmin määriteltynä, sovittuja merkkejä, jotka antavat oikeuden tai, oikeammin sanoen, mahdollisuuden käyttää hyväkseen toisten ihmisten työtä. Ihanteellisessa merkityksessään rahan pitäisi antaa tämän oikeuden tai mahdollisuuden ainoastaan silloin, kun se itse on työn edustajana ja sinä voisi raha olla semmoisessa yhteiskunnassa, missä ei olisi minkäänlaista väkivaltaa. Mutta niin pian kuin yhteiskunnassa on väkivaltaa, s.o. mahdollisuus käyttää hyväkseen toisten työtä ilman omaa työtä, niin tämä mahdollisuus, kohdistumatta määrättyyn henkilöön, ilmenee myös rahassa.

Tilanomistaja on esim. veroittanut maaorjansa luonnossa suoritettavilla veroilla, jollakin määrällä palttinaa, viljaa, karjaa, tai vastaavalla määrällä rahaa. Yksi talo on toimittanut karjaa, mutta palttinan on suorittanut rahalla. Tilanomistaja ottaa rahamäärän ainoastaan senvuoksi, että hän tietää, että näistä rahoista hänelle valmistetaan yhtä paljon palttinaa (useimmiten hän ottaa vähän enemmän, ollakseen varma aina saavansa sen palttinamäärän) ja tämä raha silminnähtävästi edustaa tilanhaltijalle oikeutta toisten työhön.

Talonpoika antaa rahaa, ja tämä raha on sitoumuksena semmoisten ihmisten puolelta, joita on paljon ja jotka ottavat sen edestä valmistaakseen vissin määrän palttinaa. Ihmiset taas, jotka ottavat valmistaakseen palttinan, ottavat sen tehdäkseen senvuoksi, etteivät ole ennättäneet kasvattaa lampaita, ja lampaista heidän pitää maksaa rahaa. Talonpoika taas, joka ottaa rahaa lampaista, ottaa sen senvuoksi, että hänen täytyy maksaa viljasta, jota ei ole kasvanut sinä vuonna. Samoin käy valtiossakin ja koko maailmassa.

Ihminen myy työnsä tuotteet – entisen, nykyisen ja tulevan työnsä – välistä ravintonsakin, harvoin senvuoksi, että raha on hänelle mukava vaihtokeinona – hän toimittaisi kyllä vaihtokauppansa rahattakin, – mutta senvuoksi, että häneltä väkivallalla vaaditaan rahaa, sitoumuksena oman työnsä luovuttamisesta.

Kun Egyptin hallitsija vaati työtä orjiltaan, antoivat orjat hänelle koko työnsä, mutta he antoivat ainoastaan entisen ja nykyisen työnsä, eivätkä voineet antaa tulevaa. Mutta kun rahamerkit levisivät ja siitä johtuva luotto, tuli mahdolliseksi tule vankin työn antaminen rahasta. Raha, kun väkivalta on olemassa yhteiskunnassa, tekee mahdolliseksi persoonattoman orjuuden uuden muodon, joka tulee persoonallisen orjuuden sijaan. Orjain omistajalla on oikeus Pekan, Jussin ja Matin työhön. Mutta rahanomistajalla, siellä missä rahaa vaaditaan kaikilta, on oikeus kaikkien niitten nimittämättömäin ihmisten työhön, jotka tarvitsevat rahaa. Raha poistaa kyllä tuon raskaan puolen orjuudesta, mutta poistaa samalla myös kaikki inhimilliset suhteet omistajan ja orjan välillä, jotka lievensivät persoonallisen orjuuden vaikeutta.

Minä en puhu siitä, että semmoinen tila kenties on tarpeellinen ihmiskunnan kehitykselle, – minä en sitä vastaan väitä. Minä olen ainoastaan koettanut selvittää itselleni rahan ja sen yleisen erehdyksen käsitteen, johon jouduin, pitäessäni rahaa työn edustajana. Tulin kokemuksen kautta vakuutetuksi siitä, ettei raha edusta työtä, vaan useimmiten väkivaltaa tai väkivaltaan perustuvia ylen mutkikkaita vehkeitä.

Raha on nykyaikaan jo kokonaan kadottanut tuon sille toivottavan merkityksen työn edustajana. Semmoinen merkitys sillä on poikkeustapauksissa, jota vastoin yleisenä sääntönä on, että se on oikeus eli mahdollisuus käyttää hyväkseen toisten työtä.

Rahan, luoton ja kaikellaisten rahamerkkien leviäminen yhä enemmän vahvistaa tätä rahan merkitystä. Raha on mahdollisuus eli oikeus käyttää hyväkseen toisten työtä. Raha on uusi orjuuden muoto, joka eroaa vanhasta ainoastaan sen kautta, että se on persoonaton ja vapauttaa sen omistajan kaikista inhimillisistä suhteista orjaan.

Raha on arvo, joka on aina itsensä arvoinen ja pidetään aina täysin oikeutettuna ja laillisena, ja jonka käyttämistä ei pidetä epäsiveellisenä, niinkuin pidetään orjuuden hyväkseen käyttämistä.

Nuoruuteni aikana tuli klubeissa käytäntöön lottopeli. Kaikki riensivät sitä pelaamaan, ja monet joutuivat vararikkoon, saattaen perheensä onnettomuuteen, hävittivät vieraita, kruunun rahoja ja ampuivat itsensä. Peli kiellettiin, ja se kielto on voimassa vieläkin.

Muistan vanhojen hentomielisten pelaajien, sanoneen tätä peliä erittäin miellyttäväksi sen puolesta, ettei siinä nähnyt, keltä voitti, niinkuin tavallisesti on laita muissa peleissä. Palvelija ei tuonut edes rahoja, vaan pelimerkkejä. Jokainen oli menettänyt pienen panoksen, eikä hänen mielipahaansa tarvinnut nähdä. Sama on rulettipelin laita, joka ei ole suotta kielletty.

Mutta sama on laita rahankin. Minulla on tyhjentymätön taikakukkaro ja minä vetäydyn pois kaikista maailman asioista. Ketä minä vahingoitan? Minä olen mitä viattomin ja hyväluontoisin ihminen. Mutta tämä on vaan lotto- tai rulettipeliä, missä en näe sitä, joka hävitessään ampuu itsensä. Minä saan vaan ne kupongit, joita sitten huolellisesti ja tasaisesti leikkaan irti talongeistani.