Minä muistan, että koko tuon epäonnistuneen kokeiluni aikana onnettomien kaupunkilaisasukkaitten auttamisessa itse näytin mielestäni ihmiseltä, joka tahtoi vetää toisen ylös suosta, ja itse seisoi samallaisen suon päällä. Jokainen ponnistukseni saattoi minut tuntemaan sen pohjan kestämättömyyttä, jolla seisoin. Minä tunsin itsekin olevani suossa, mutta tämä tietoisuus ei pakoittanut minua silloin tarkemmin tutkimaan, millä minä seisoin. Minä etsin vaan ulkonaista keinoa auttaakseni itseni ulkopuolella olevaa pahaa.

Tunsin silloin, että elämäni oli huono ja ettei siten saanut elää. Mutta siitä en johtanut sitä yksinkertaista ja selvää johtopäätöstä, että minun olisi ollut parannettava elämäni, vaan sen kummallisen johtopäätöksen, että toisten elämä oli parannettava sitä varten, että minun olisi hyvä elää. Ja minä aloin parantaa kaupungissa elävien ihmisten elämää, mutta pian tulin vakuutetuksi, etten sitä mitenkään voinut tehdä. Ja minä aloin miettiä kaupunkilasielämän ja kaupunkilaisköyhyyden syitä.

"Mitäs on kaupunkilaiselämä ja kaupunkilainen köyhyys? Miksi en kaupungissa eläen voinut auttaa kaupungin köyhiä?" – kysyin itseltäni. Ja vastaus oli, etten voinut mitään tehdä heidän hyväkseen ensiksikin senvuoksi, että niitä oli täällä liian paljon yhdessä kohti, toiseksi senvuoksi, että kaikki nuo köyhät olivat aivan toisellaisia, kuin maalaiset köyhät. Miksi heitä sitten oli täällä niin paljon ja missä suhteessa he erosivat maalaisista köyhistä? Vastaus oli yksi molempiin kysymyksiin. Paljon on heitä täällä senvuoksi, että tänne rikkaitten läheisyyteen kokoontuu kaikki ne ihmiset, joilla ei ole millä elää maalla, ja heidän erikoisuutensa on siinä, että he ovat kaikki ihmisiä, jotka ovat tulleet maalta kaupunkiin elättämään itseänsä (jos on semmoisia kaupunkilaisia köyhiä, jotka ovat täällä syntyneet, niin heidän isänsä tai isoisänsä ovat tulleet tänne itseänsä elättämään).

Mitäs merkitsee: elättää itseänsä kaupungissa? Sanoissa elättää itseänsä kaupungissa on jotain omituista, pilaa muistuttavaa, kun tarkemmin ajattelee niitten merkitystä. Mitenkä on mahdollista, että maalta s.o. niiltä seuduilta, missä ovat metsät, niityt, vilja ja karja, – missä on koko maan rikkaus, tulee ihmisiä elättämään itseänsä semmoiseen paikkaan, missä ei ole puuta, ei ruohoa, ei edes multaakaan, vaan pelkkää kiveä ja pölyä? Mitä merkitsevät sitten nuo sanat "elättää itseänsä kaupungissa", joita niin alituiseen käyttävät sekä ne, joita elätetään, että ne, jotka elättävät, aivan kuin jotain täysin selvää ja ymmärrettävää?

Mieleeni johtui kaikki ne sadat ja tuhannet kaupunkilaiset, – sekä hyvin elävät, että puutetta kärsivät, – joitten kanssa olin puhunut siitä, minkä vuoksi he olivat tulleet kaupunkiin, ja kaikki poikkeuksetta sanoivat tulleensa tänne maalta elättämään itseänsä, sanoivat, että Moskovassa ei kylvetä eikä niitetä, mutta eletään pulskasti, että Moskovassa on kaikkea runsaasti, jonka vuoksi ainoastaan Moskovassa voi saada hankituksi ne rahat, joita he tarvitsevat maalla leipäänsä, mökin rakentamiseen, hevosen ostoon ja välttämättömimpiin tarpeisiin. Mutta maallahan on kaiken rikkauden lähde, siellä vaan on todellista rikkautta: leipää, metsää, hevosia ja kaikkea muuta. Mikäs pakko on lähteä kaupunkiin hankkimaan sitä, mitä on maalla. Ja mitä varten viedä pois maalta kaupunkiin sitä, mitä maalaiset itse tarvitsevat – jauhoja, kauroja, hevosia, karjaa?

Satoja kertoja olen puhellut tästä kaupungissa asuvien talonpoikien kanssa ja keskusteluistani heidän kanssaan sekä tekemistäni havainnoista on minulle selvinnyt, että maalaisten kokoontuminen kaupunkeihin on osaksi välttämätöntä senvuoksi, etteivät he muuten voi itseänsä elättää, osaksi vapaaehtoista, sillä kaupunkiin heitä houkuttelevat kaupungin viettelykset. Tosin on talonpojan asema semmoinen, että täyttääkseen sen mitä häneltä maalla vaaditaan, hän ei voi muuta tehdä, kuin myydä sen viljan, sen karjan, joita hän tietää tulevansa tarvitsemaan, ja sitten vasten tahtoaan mennä kaupunkiin, ostaakseen viljansa takaisin. Mutta totta on sekin, että verrattain vähemmällä vaivalla ansaittavat rahat ja elämän ylellisyys kaupungissa houkuttelevat häntä sinne, jonne hän itsensä elättämisen verukkeella menee, päästäkseen vähemmällä työllä, saadakseen syödä paremmin, juoda teetä kolme kertaa päivässä, herrastella, vieläpä juopotellakin ja irstailla. Kaiken syy on sama: rikkauden siirtyminen tuottajain käsistä niitten käsiin, jotka eivät mitään tuota ja näitten rikkauksien kerääntyminen kaupunkeihin. Niinhän on asianlaita. Kun syksy on tullut, ovat kaikki rikkaudet koottuina maalla. Ja heti ilmestytään vaatimaan maa- ynnä muita veroja, ottamaan rekryyttejä, heti on tarjona viinaa, juhlia, kulkukauppiaan tavaroita y.m. viettelyksiä. Toista tai toista tietä nämä rikkaudet mitä erilaisimmassa muodossa: lampaina, vasikkoina, lehminä, hevosina, sikoina, kanoina, munina, voina, hamppuna, pellavana, rukiina, kaurana, tattarina, papuina, siirtyvät vieraitten ihmisten käsiin kaupunkeihin, ja kaupungeista pääkaupunkeihin. Maalainen on pakoitettu antamaan kaiken tuon hänelle asetettujen vaatimusten ja viettelysten tyydyttämiseksi, joten hän, annettuaan pois rikkautensa, jää puutteeseen ja saa lähteä sinne, minne hänen rikkautensa on viety. Siellä hän toiselta puolen koettaa saada ansaituksi ne rahat, jotka tarvitsee välttämättömimpiin tarpeisiin maalla, toiselta puolen, itsekin antautuen kaupungin viettelyksille, muitten mukana nauttii kootuista rikkauksista.

Kaikkialla koko Venäjällä, eikä luullakseni ainoastaan Venäjällä, vaan koko maailmassa, on asianlaita sama. Maalaisten tuottajain rikkaudet siirtyvät kauppiasten, maanomistajain, virkamiesten ja tehtailijain käsiin, ja ihmiset jotka ovat saaneet nämä rikkaudet haltuunsa, tahtovat käyttää niitä hyväkseen. Täysin käyttää niitä hyväkseen he voivat ainoastaan kaupungissa. Ensiksikin on rikkaitten ihmisten maalla vaikeata, harvan asutuksen vuoksi, saada kaikkia tarpeitaan tyydytetyksi kun ei ole kaikenlaisia verstaita, puoteja, pankkeja, ravintoloita, teaattereita y.m. yleisiä huveja. Toiseksi on yksi rikkauden tuottamista päänautinnoista – kunnianhimo, halu hämmästyttää ja voittaa toiset komeudessa, taaskin harvan asutuksen vuoksi, maalla vaikeasti tyydytettävissä. Maalla ei ole ylellisyyden ymmärtäjiä, ei ole ketä hämmästyttäisi. Hankkipa maalainen itselleen millaisia huoneen koristuksia hyvänsä, niinkuin tauluja ja pronssikaluja, millaisia ajopelejä ja pukuja hyvänsä, niin ei siellä ole ketään, joka niitä katselisi ja kadehtisi, sillä talonpojat eivät tuosta kaikesta mitään ymmärrä. Ja kolmanneksi on ylellisyys maalla epämiellyttävä, jopa vaarallinenkin ihmiselle, jolla on omatunto ja pelko. Noloa ja peloittavaa on maalla laittaa kylpyjä maidosta tai ruokkia sillä koiranpenikoita, kun aivan naapurissa puuttuu maitoa lapsilta. Noloa ja peloittavaa on rakentaa paviljonkeja ja puistoja ihmisten keskelle, jotka asuvat tunkion peittämissä tuvissa, joita ei voida lämmittää polttopuun puutteessa. Maalla ei ole ketään, joka pitäisi kurissa tyhmiä talonpoikia. Sivistymättömyydessään he saattaisivat hävittää kaiken tuon komeuden.

Senpä vuoksi rikkaat ihmiset yhtyvät samallaisiin rikkaisiin, joilla on samallaiset tarpeet, kokoontuen kaupunkeihin, joissa kaikenlaisten ylellisyysnautintojen tyydyttämistä turvaa monilukuinen poliisikunta. Semmoisia kaupunkien perusasukkaita ovat valtion virkamiehet. Näitten ympärille on kerääntynyt kaikenlaisia käsityöläisiä ja teollisuuden harjoittajia, ja niihin liittyvät myöskin pohatat. Siellä on rikkaalle miehelle kaikki tarjona, mikä vaan hänen mieleensä juolahtaa. Siellä on rikkaan miehen hauskempaa elää senkin vuoksi, että siellä hän voi tyydyttää myöskin kunnianhimoansa, siellä on kenen kanssa kilpailla, ketä hämmästyttää, kenen voittaa. Ennen maalla ollessa häntä hävetti ja peloitti hänen ylellisyytensä, nyt sitä vastoin häntä hävettää olla elämättä ylellisesti, olla elämättä niin, kuin kaikki hänen vertaisensa hänen ympärillään elävät. Se, mikä maalla näytti hävettävältä ja peloittavalta, näyttää kaupungissa aivan luonnolliselta. Rikkaat kokoontuvat kaupunkiin ja aivan levollisesti, poliisin turvissa, kuluttavat kaiken sen, mikä on sinne tuotu maalta. Maalaisen on osaksi välttämätöntä mennä sinne, missä vietetään tuota loppumatonta rikasten juhlaa ja kulutetaan se, mikä häneltä on otettu, elättääkseen itseänsä rikkaitten pöydältä putoavilla muruilla, osaksi tekee hänen myös mieli, nähdessään tuota huoletonta, ylellistä ja kaikkein hyväksymää ja suojelemaa rikasten elämää, itsensäkin järjestää elämänsä niin, että pääsisi vähemmällä työllä ja saisi enemmän käyttää hyväkseen toisten työtä.

Ja niin hänkin vetäytyy kaupunkiin ja asettuu rikasten läheisyyteen, kaikin keinoin koettaen houkutella heiltä takaisin sitä, mitä hän tarvitsee, ja alistuen kaikkiin niihin oloihin, joihin rikkaat hänen asettavat. Hän edesauttaa kaikkien heidän halujensa tyydyttämistä. Hän palvelee rikasta saunassa, ravintolassa, ajurina, porttona, tekee hänelle ajopelejä, leikkikaluja ja muotipukuja, ja vähitellen hän oppii elämään samoin, kuin tämäkin, kaikenlaisilla kepposilla viekotellen toisilta heidän kokoomiansa rikkauksia – ja vihdoin turmeltuu ja joutuu perikatoon. Ja tuopa kaupunkilaisrikkauden turmelema väestö onkin sitä köyhälistöä, jota tahdoin auttaa, kykenemättä sitä tekemään.

Ja todellakin tarvitsee vaan ottaa huomioonsa noitten maalaisten asema, jotka tulevat kaupunkiin ansaitaksensa rahaa leipään ja veroihin, kun he näkevät kaikkialla ympärillään mielettömästi heiteltävän tuhansia ja mitä helpoimmalla tavalla ansaittavan satoja ruplia samalla kuin he itse saavat raskaalla työllä ansaita kopeekoita, ihmetelläkseen, mitenkä näitten ihmisten joukossa vielä on jälellä työntekijöitä, etteivät kaikki ole ryhtyneet helpompaan rahan hankintakeinoon: kauppaan, kerjäämiseen, siveettömyyteen, keinotteluun, jopa ryöväykseenkin. Ainoastaan me, tuohon kaupungissa herkeämättä jatkuvaan mässäykseen osaa ottavat, voimme siihen määrin tottua elämäämme, että meistä näyttää luonnolliselta, että yksi ihminen elää viidessä suuressa huoneessa, joitten lämmittämiseen menee niin paljon koivuhalkoja, kuin 20 henkinen perhe tarvitsee ruokansa keittoon ja asuntonsa lämmitykseen, ajaa puolen virstan päähän kahdella komealla hevosella kahden palvelijan seuraamana, peittää parkettilattian matoilla ja tuhlaa esim. joulukuuseen 25 ruplaa, puhumattakaan tanssiaisista, joihin menee 5 – 10 tuhatta. Mutta ihminen, joka tarvitsee 10 ruplaa saadakseen leipää perheelleen, jolta otetaan viimeinen lehmä 7 ruplan veroista, joka ei voi saada kokoon noita 7 ruplaa raskaalla työllään, se ihminen ei voi tottua semmoiseen. Me luulemme, että kaikki tuo näyttää köyhistä luonnolliselta. Onpa niinkin lapsellisia ihmisiä, jotka tosissaan sanovat köyhien olevan meille kiitollisia siitä, että me heitä ruokimme tuolla ylellisyydellämme. Mutta köyhät eivät siltä kadota ihmisjärkeänsä, jos he ovat köyhiä, ja he ajattelevat täsmälleen aivan samoin kuin mekin. Samaten kuin me, kuullessamme jonkun ihmisen tuhlanneen tai pelissä hävittäneen 10 – 20 tuhatta, tulemme ajatelleeksi, miten tyhmä ja kelvoton semmoinen ihminen on, ja kuinka hyvin me olisimme voineet käyttää tuon rahasumman esim. rakennukseen, joka jo kauan sitten on ollut tarpeen vaatima, taloutemme parantamiseen, y.m.s. aivan samaten ajattelevat köyhätkin nähdessään rikkauksia mielettömästi tuhlattavan, ja sitä suuremmalla syyllä he niin ajattelevat, kun nuo rahat ovat heille tarpeen ei tuulentupiin, vaan jokapäiväisten tarpeitten tyydyttämiseksi. Me erehdymme suuresti luullessamme, että köyhät välinpitämättömästi katselevat heitä ympäröivää ylellisyyttä.

Eivät he koskaan ole tunnustaneet eivätkä tunnusta oikeaksi sitä, että toiset ihmiset alinomaa juhlivat ja toiset alinomaa paastoovat ja tekevät työtä. Ensin he sitä kummastelevat ja se heitä loukkaa, mutta sitten, totuttuaan näkemään, että näitä oloja katsotaan laillisiksi, koettavat itsekin vapautua työstä, ottaakseen osaa juhlimiseen. Muutamat onnistuvat ja tulevat samallaisiksi ikuisesti juhliviksi, toiset vähitellen pyrkivät siihen asemaan, kolmannet sortuvat, saavuttamatta päämaalia, ja totuttuaan pois työstä, joutuvat haureuslaitoksiin ja yömajoihin.

Toissa vuonna otimme maalta talonpoikaisnuorukaisen palvelukseemme. Hän joutui kuitenkin epäsopuun lakeijan kanssa ja hänet erotettiin. Silloin hän meni palvelukseen kauppiaalle, pääsi isännän suosioon ja kävellä keikaroi nyt kiiltävine kellonvitjoineen ja komeat saappaat jalassa. Hänen sijalleen otettiin toinen, nainut mies. Tämä rupesi juomaan ja menetti rahansa. Otettiin kolmas. Hänkin rupesi juomaan ja, juotuaan kaikki mitä hänellä oli, eli kauan kurjuudessa yömajassa. Vanha kokki rupesi kaupungissa juomaan ja sairastui. Viime vuonna lakeija, entinen patajuoppo, joka maalla oli pysynyt raittiina 5 vuotta, tultuaan Moskovaan rupesi taas juomaan ja turmeli koko elämänsä. Eräs nuori poika meidän kylästämme on palveluksessa veljeni luona. Hänen isoisänsä, sokea vanhus, tuli minun maalla ollessani luokseni ja pyysi minua neuvomaan tuota poikaa lähettämään 10 ruplaa veroihin, ettei tarvitsisi myydä lehmää. "Se vaan sanoo, että hänen muka pitää saada siisti puku", kertoili ukko, – "saappaat on itselleen laitattanut ja se riittää, – vai kelloko sillä vielä pitäisi olla?" Näillä sanoilla ukko ilmaisi mielestään mitä mahdottomimman otaksumisen, minkä vaan taisi keksiä. Otaksuminen oli todellakin mahdoton, kun ottaa huomioon, että ukko parka oli koko paaston ajan ollut öljyä käyttämättä ja että häneltä meni hukkaan valmiiksi hakatut puut, kun oli niistä vielä velkaa 1 rup. 20 kop. Mutta tuo ukon leikillä otaksuma mahdottomuus olikin totta. Poika tuli minun luokseni hieno musta palttoo päällään ja 8 ruplaa maksavat saappaat jalassa. Ja minun lapseni, jotka tuntevat pojan, kertoivat minulle, että hän tosiaankin pitää välttämättömänä hankkia itselleen kellon. Hän on hyvin hyväntahtoinen poika, mutta hän ajattelee, että hänelle nauretaan niinkauan kuin ei hänellä ole kelloa. Tänä vuonna meidän sisäpalvelijamme, noin 18 vuotias tyttö, antautui yhdyselämään kuskin kanssa. Hän erotettiin palveluksestaan. Vanha lapsenhoitaja, jonka kanssa puhuin tästä onnettomasta, muistutti minulle eräästä tytöstä, jonka jo olin unhottanut. Hän oli niinikään, lyhyen Moskovassa olomme aikana antautunut suhteeseen lakeijan kanssa. Hän myöskin erotettiin, joutui lopulta porttolaan ja kuoli, täyttämättä 20 vuotta, sairashuoneessa pahaan tautiin. Tarvitsee vaan katsahtaa ympärilleen, kauhistuakseen sitä saastaa, jota puhumattakaan meidän ylellisyyttämme palvelevista tehtaista, me itse välittömästi ylellisen elämämme kautta kaupungissa levitämme niitten samojen ihmisten keskuuteen, joita sitten tahdomme auttaa.

Ja opittuani tuntemaan kaupunkilaisköyhyyden laadun, huomasin että sen ensimäinen syy on se, että minä riistän maalaisilta sen, mikä heille on välttämätöntä ja tuon sen kaiken kaupunkiin. Toinen syy on se, että täällä kaupungissa käytän hyväkseni sitä, mitä maalla olen koonnut, mielettömällä ylellisyydelläni vietellen ja turmellen niitä maalaisia, jotka tulevat tänne minun jälessäni, jollakin keinoin saadakseen takaisin sen, mikä heiltä on riistetty.

XIV

Aivan toiseltakin kannalta katsoen tulin samaan johtopäätökseen. Muistellessani kaikkia suhteitani kaupunkilaisköyhiin tältä ajalta, huomasin, että yhtenä syynä, joka esti minua heitä auttamasta, oli se, että köyhät eivät olleet vilpittömiä, rehellisiä minua kohtaan. He pitivät minua keinona, eikä ihmisenä. Päästä heitä lähelle en voinut, tai, kenties, en osannut, mutta ilman vilpittömyyttä oli auttaminen mahdotonta. Mitenkä voisikaan auttaa ihmistä, joka ei ilmaise kaikkia olosuhteitansa? Alussa syytin siitä heitä (sehän on niin luonnollista – syyttää toista), mutta yksi sana, erään siihen aikaan luonani vierailevan merkillisen miehen, Sjutajevin, lausuma, selvitti minulle koko asian ja osoitti, mikä oli ollut syynä epäonnistumiseeni. Muistan, että Sjutajevin lausuma sana silloinkin kovasti minua hämmästytti, mutta koko sen merkityksen ymmärsin vasta jälestäpäin. Se tapahtui itserakkauteni ollessa ylimmillään. Istuin sisareni luona, ja siellä oli Sjutajevkin. Sisar kyseli minulta puuhastani. Minä kerroin hänelle ja, niinkuin on tavallista, kun ei usko asiaansa, kerroin suurella innostuksella, lämmöllä ja monisanaisuudella sekä siitä, mitä tein, että siitä, mikä siitä kaikesta saattoi tulla. Kerroin, miten me tulemme pitämään huolta orvoista, vanhoista, lähettämään Moskovasta kotiseuduilleen täällä köyhtyneitä maalaisia, miten tulemme auttamaan parannuksen tielle turmeltuneita, niin että, jos työmme vaan edistyy, Moskovassa ei tule olemaan yhtäkään ihmistä avun puutteessa. Sisareni oli samaa mieltä ja me puhelimme asiasta. Puhellessani katsahtelin aina tuon tuostakin Sjutajeviin. Tietäen hänen kristillisen elämänsä ja minkä merkityksen hän panee armeliaisuuteen, odotin häneltä myötätuntoisuutta ja puhuin tahallani niin, että hänkin ymmärtäisi. Puhuin sisarelleni, mutta puheeni oli tarkotettu enemmän hänelle. Hän istui liikkumattomana, musta lyhyt lammasnahkaturkki yllään, niinkuin kaikilla talonpojilla, ikäänkuin meitä kuuntelematta ja oli omissa mietteissään. Hänen pienet silmänsä olivat kiillottomat ja ikäänkuin sisäänpäin kääntyneet. Puhuttuani kyllikseni, käännyin hänen puoleensa kysymyksellä, mitä hän asiasta arveli.

– Kaikki se on joutuvaa, – sanoi hän.

– Minkä vuoksi?

– Koko teidän seuranne on joutuva, eikä siitä puuhasta mitään hyvää tule, – sanoi hän vakuutuksella.

– Miksi ei tule? Miksi se on joutuvaa, että me autamme tuhansia, tai vaikkapa satojakin onnettomia? Onko se pahaa, evankeliumia noudattaen, vaatettaa alastomia ja ravita nälkäisiä?

– Tuon kyllä tiedän, mutta se ei ole sitä, mitä te teette. Voiko sillä tavalla auttaa? Sinulta pyytää kadulla kerjäläinen 20 kopeekkaa. Sinä annat. Onko se muka almu? Anna sinä henkinen almu, opeta häntä, mutta minkä sinä teit? Annoit vaan päästäksesi hänestä.

– Ei, enhän minä siitä puhu. Me tahdomme ottaa selvää köyhien tilasta ja sitten auttaa sekä rahalla, että työllä. Ja myöskin hankkia niille työtä.

– Ettekä mitään sille väelle siten saa tehdyksi.

– Mitenkäs sitten, pitääkö heidän kuolla nälkään ja viluun?

– Miksi kuolla? Paljonkos heitä on täällä?

– Mitenkä, paljonko? – sanoin, luullen hänen katsovan asiaa niin kevyeltä kannalta sen vuoksi, ettei tiedä, mikä ääretön joukko heitä on. – Tiedätkös sinä sitten – sanoin – että noita nälkäisiä ja viluisia on Moskovassa, luullakseni, noin 20 tuhatta. Entäs Pietarissa ja muissa kaupungeissa? – Hän hymähti.

– Kaksikymmentä tuhatta! Paljonkos meillä Venäjällä on taloja? Onko miljoonaa?

– No entäs sitten?

– Entäkö sitten? – ja hänen silmänsä välähtivät ja hän vilkastui. – Katsotaanhan. Minä en ole rikas, mutta olen paikalla valmis ottamaan huostaani heistä kaksi. Pojan sinä otit kyökkiisi. Minä pyysin häntä luokseni mutta hän ei lähtenyt. Olkoon heitä vaikka kymmenen kertaa niin paljon, kaikille löytyy sijaa. Sinä otat, ja minä otan. Yhdessä menemme sitten työntekoonkin. Hän saa nähdä, mitenkä minä teen työtä, saa oppia, mitenkä on elettävä. Saman pöydän ääreen istumme syömäänkin, ja hän saa kuulla minulta Jumalan sanaa, sinulta myös. Kas se on almu, mutta tuo teidän seuranne on aivan joutavaa.

Tuo yksinkertainen sana hämmästytti minua. Minä en voinut olla myöntämättä, että se oli totta, mutta minusta näytti silloin, että, siitä huolimatta, sekin saattoi olla hyödyllistä, minkä minä olin alkuun pannut. Mutta mitä kauemmin jatkoin työtäni, mitä enemmän tulin tekemisiin köyhien kanssa, sitä useammin johtui mieleeni tuo sana ja sitä suuremman merkityksen se sai silmissäni.

Todellakin, minä tulen kalliissa turkissani, tai ajaen omalla hevosellani, tai minun kaksi tuhatta maksavan kortteerini näkee se, joka on saappaitten puutteessa, näkee minun antavan jollekin 5 ruplaa, vähääkään niistä välittämättä, ainoastaan senvuoksi, että se pisti päähäni. Hän kyllä tietää minun tuolla tavoin jakelevan noita ruplia ainoastaan siitä syystä, että olen niitä anastanut itselleni liian paljon, toisilta niitä riistämällä. Mitäs muuta hän voi minussa nähdä, kuin yhden niistä ihmisistä, jotka ovat anastaneet itselleen sen, mikä oikeastaan olisi hänelle kuuluva? Ja mikä muu tunne hänellä voi olla minua kohtaan, kuin halu kiristää minulta niin paljon kuin suinkin noita häneltä ja muilta ottamiani ruplia? Minä tahdon lähestyä häntä ja valitan, ettei hän ole vilpitön. Mutta minähän pelkään istuutua hänen vuoteellensa, etten saisi eläviä vaatteisiini, tai ettei tarttuisi tauti, pelkään päästää häntä huoneeseeni. Hän tulee alastomana luokseni ja saa odottaa eteisessä, jollei porstuassa. Ja sittenkin sanon hänen syykseen, etten voi häntä lähestyä, ettei hän ole vilpitön.

Koettakoonpa vaikka kaikkein kovasydämmisin ihminen syödä päivällistä viidellä ruokalajilla semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät ole ollenkaan saaneet syödäkseen tai syövät vaan hapanleipää. Yhdelläkään ei riitä julkeutta syödä nähdessään, mitenkä nälkäiset hänen ympärillään kieltään lipovat. Niinmuodoin, voidakseen nälkäisten joukossa syödä makeasti, täytyy ennen kaikkia piilottautua heiltä ja syödä niin, etteivät he näkisi. Tätä me juuri teemmekin.

Ja minä näin, ettei se ole mikään sattuma, että meille on vaikeata lähestyä köyhiä, vaan että me tahallamme järjestämme elämämme niin, että tuo lähestyminen olisi vaikeata.

Sitä paitsi, silmäiltyäni elämäämme syrjästä päin, huomasin, että kaikki mitä tässä elämässä pidetään onnena, on ainakin eroittamattomassa yhteydessä pyrkimyksen kanssa niin kauas kuin mahdollista erota köyhistä. Todellakin, kaikilla rikkaan elämämme pyrinnöillä, alkaen ruuasta, vaatetuksesta, asunnosta, puhtaudesta aina sivistykseemme asti – kaikella on päätarkoituksensa eroittuminen köyhistä. Ja tuohon itsensä eroittamiseen köyhistä läpipääsemättömillä seinillä kulutetaan vähintäin 9/10 rikkauksistamme. Ensimäinen asia, minkä tekee rikastunut mies, on se, että hän lakkaa syömästä samasta kupista köyhän kanssa, hankkii itselleen eri astiat ja erottautuu keittiöstä ja palvelusväestä.

Hän ruokkii hyvin palvelusväkeäkin, ettei siltä valuisi sylkeä hänen makeaan ruokaansa, ja syöpi yksinään. Mutta kun yksinään syöminen on ikävätä, niin hän keksii minkä voi parantaakseen ruokaa, koristaakseen pöytää, ja itse ruuan nauttiminenkin on hänellä keinona itsensä eroittamiseen toisista ihmisistä. Rikas ei voi enää ajatellakaan kutsua pöytäänsä köyhää ihmistä. Pitää osata taluttaa nainen pöytään, kumartaa, istua, syödä, huuhtoa suutaan, ja ainoastaan rikkaat osaavat tuota kaikkea. Sama on asianlaita puvunkin suhteen. Jos rikas mies käyttäisi tavallista pukua, jonka tarkotus on ainoastaan suojella ruumista kylmältä – tavallisia turkkeja, huopa- ja rasvanahkasaappaita, kauhtanoita, housuja, paitoja, – niin hän tarvitsisi hyvin vähän, eikä hän voisi, hankittuaan itselleen kaksi turkkia, olla antamatta toista niistä sille, jolla ei ole yhtään. Mutta rikas mies laittaa itselleen semmoiset puvut, joita voi käyttää ainoastaan erityisissä tilaisuuksissa ja jotka senvuoksi eivät kelpaa köyhälle. Hänellä on hännystakit, liivit, lyhyet takit, lankkinahkaiset saappaat, ranskalaiset koroilla varustetut kengät, vaatteet, jotka ovat muodin vuoksi leikatut pieniin tilkkuihin, metsästys-, matka-, y.m. takit, jotka voivat tulla käytäntöön ainoastaan rikkaitten oloissa. Pukukin tulee siten keinoksi itsensä eroittamiseen köyhistä. Syntyy muoti, eli juuri se, joka eroittaa rikkaan köyhistä. Sama esiintyy vielä selvempänä asunnossa. Että yksi voisi asua kymmenessä huoneessa, täytyy laittaa niin, etteivät sitä näkisi ne, joita asuu kymmenen yhdessä huoneessa. Mitä rikkaampi ihminen on, sitä vaikeampi on päästä hänen luoksensa, sitä enemmän on ovenvartijoita hänen ja varattomien ihmisten välillä. Vaikeata on hienoja mattoja pitkin kulettaa köyhää ihmistä ja sijoittaa hänet atlassinojatuoleille. Niin on matkustuksenkin laita. Talonpojan, joka ajaa rattailla tai reslareellä, täytyy olla hyvin kovasydämisen ollakseen ottamatta rekeensä jalan kulkevaa matkamiestä, – hänellä on tilaakin ja hän voi sen tehdä. Mutta mitä komeammat ajopelit, sitä vaikeampaa on sijoittaa niihin ketä hyvänsä.

Sama on koko elintavan laita, jonka ilmaisee sana puhtaus.

Puhtaus! Kuka ei tuntisi ihmisiä, varsinkin naisia, jotka pitävät tuota puhtauttansa jonakin ylen ylevänä hyveenä, ja kuka ei tietäisi niitä puhtauden nimessä tapahtuvia hassutuksia, joilla ei ole mitään rajoja, kun ne toimitetaan toisten työllä? Kuka rikastuneista ihmisistä ei ole kokenut, millä vaivalla hän on saanut itsensä totutetuksi tuohon puhtauteen. Sananlasku puhuu totta: valkoiset kätöset rakastavat toisten työllä elää?

Tänään pidetään puhtautena sitä, että paitaa muutetaan kerran päivässä, huomenna sitä, että paitaa muutetaan kaksi kertaa päivässä. Tänään sanotaan, että on joka päivä pestävä kaula ja kädet, huomenna, että on joka päivä pestävä jalat, ylihuomenna, että on joka päivä pestävä koko ruumis. Tänään ollaan sitä mieltä, että pöytäliina on muutettava kahden päivän perästä, huomenna, että se on tehtävä joka päivä tai kahdesti päivässä. Tänään vaaditaan, että lakeijalla pitää olla puhtaat kädet, huomenna, että hänellä pitää olla hansikkaat ja että hänen pitää tuoda saapunut kirje tarjottimella puhtaat hansikkaat kädessä. Eikä ole mitään rajaa tuolla puhtaudella, eikä muuta virkaa, kuin että se eroittaa ihmisiä toisistaan ja tekee yhteyden heidän välillään mahdottomaksi, silloin kun se saadaan aikaan toisten työllä.

Sitä paitsi, päästyäni tämän asian perille, tulin samalla vakuutetuksi, että senkin, jota nimitetään yleensä sivistykseksi, on laita aivan sama.

Kieli ei petä. Se antaa oikean nimensä juuri sille, jota nimellä tarkoitetaan. Sivistykseksi nimittää kansa: muotipukua, poliitillista keskustelua, puhtaita käsiä, eräänlaista puhtautta. Vähän sivistyneemmässä piirissä nimitetään sivistykseksi samaa, mutta sivistyksen ehtoihin lisätään vielä pianon soitto, ranskankielen taito, virheetön oikokirjoitus ja vielä suurempi ulkonainen puhtaus. Vielä korkeammalla sivistyksen kannalla olevassa piirissä lisätään vaatimuksiin sitä paitsi englanninkielen taito, päästötodistus korkeimmasta oppilaitoksesta ja vieläkin suurempi puhtaus. Mutta kaikki tämmöinen sivistys, olipa se millä asteella hyvänsä, on oleellisesti samaa. Sivistys on ne muodot ja tiedot, joitten pitää eroittaa ihminen toisista. Ja sen tarkotus on sama, kuin puhtaudenkin: erottautua köyhien laumasta, etteivät nuo nälkäiset ja viluiset näkisi mitenkä me juhlimme. Mutta piilottautuminen on mahdotonta ja he näkevät.

Niinpä tulin vakuutetuksi siitä, että mahdottomuus meidän rikkaitten auttaa kaupunkilaisköyhiä on myöskin mahdottomuudessa lähestyä heitä, ja että lähestymisen mahdottomuuteen olemme itse syypäät koko elämällämme, rikkauksiemme käyttämisellä. Tulin vakuutetuksi, että meidän, rikkaitten, ja köyhien välillä on meidän itsemme pystyttämä puhtauden ja sivistyksen muuri, joka on muodostunut meidän rikkaudestamme, ja että kyetäksemme auttamaan köyhiä on meidän ennen kaikkea hajoitettava tämä muuri, tehtävä niin, että kävisi päinsä Sjutajevin keinon sovelluttaminen – jakaa köyhät keskenämme.