Neljäntenä päivänä oli pääsijäisjuhlan alku ja Elias arveli: "vietän pois pääsijäiset tämän väen seurassa, ostan jotakin juhlaksi heille ja illan suussa sitten lähden matkaan". Elias lähtikin taas kylään, osti maitoa, nisujauhoja, rasvaa. Mummon kanssa sitten keittivät ja leipoivat; aamulla Elias kävi kirkkoon, josta tultuaan talonväen seurassa päätti juhla-aterialla paastonsa. Emäntäkin nousi sinä päivänä vuoteeltaan ja alkoi hiljakseen liikkua. Isäntä ajoi partansa, puki puhtaan paidan yllensä – mummo oli sen pessyt – ja meni kylään pyytämään rikkaalta isännältä elonapua. Sekä niitty että pelto oli pantattu tuolle rikkaalle isännälle ja mies läksi nyt pyytämään, että tuo antaisi takaisin ne uutisviljaan asti. Illan suussa isäntä palasi surullisena kotiaan ja puhkesi kyyneliin. Rikas isäntä ei armahtanut; sanoi vaan: tuo rahat.

Elias kävi miettiväiseksi. – "Kuinkas ne nyt, arvelee hän, voivat elää? Muut menevät niittämään, eikä heillä ole mitään, kun niitty on pantissa. Kun ruis joutuu, menevät ihmiset leikkuuseen (ja hyvää se ruis tänä vuonna tuleekin), mutta heillä ei ole toivon aihettakaan, kun peltosarka on ennalta rikkaalle naapurille myöty. Minun lähdettyäni joutuvat ne taas kurjuuteen." Ja Elias ajatteli niin ja ajatteli näin ja kun ei selville päässyt, niin ei lähtenytkään illan suussa – jätti menonsa aamuun. Hän meni pihalle maata; siellä siunasi itsensä ja asettui levolle, mutta ei voinut nukkua: pitäisi lähteä – johan sitä muutoinkin on rahaa ja aikaa kulunut ylen paljon – mutta sääli on kovin tuota väkeä. Nyt pitäisi jo lunastaa niitty ja peltokin. Ja kun pellon lunastaa, täytyy naisväelle ostaa lehmä ja miehelle hevonen viljan vetoon. Pahasti olet nyt takertunut, Elias Bobroff. Eihän sitä kaikkia saata auttaa. Tahdoin vaan tuoda heille vettä ja antaa kullekin palan leipää, ja nyt on jo täytynyt näin kauas joutua. Nyt on laiva liikkeellä ja vaikea tässä on takaisin kääntyä. – Elias nousi, otti kauhtanansa päänsä alta, aukaisi sen, sai sarvensa ja pisti nuuskaa, arvellen sillä ajatuksensa selvittävänsä; mutta ei siitäkään apua lähtenyt; ajatteli ja arveli eikä nähnyt mitään keinoa. Lähteä pitäisi – ja sääli on ihmisiä; ei tiedä kuinka olla ja elää. Kääri kauhtanansa päänsä alle ja rupesi levolle. Loikoi siinä loikomistaan, kukotkin jo alkoivat laulaa ja olipa hän jo nukahtaakin. Äkkiä tuntui, ikäänkuin joku olisi hänet herättänyt. Hän näkee olevansa täysissä tamineissa, laukku seljässä ja sauva kädessä pyrkivänsä portista sisään; portti oli longallaan, niin että yksi vaan kerrassaan saattoi siitä tunkea läpi. Hän käy portista ja tarttui laukustaan pihtipieleen; tahtoessaan irroittaa laukkua, tarttui hän toiselta puolen jalkarievustaan, joka siinä laukesi jalasta. Hän rupesi irroittamaan laukkua, mutta ei hän ollutkaan kiinni sen siteistä, vaan tyttönen pitelikin kiinni ja huusi: setä, setä hoi, leipää! Hän katsahti jalkaansa; siellä poikanen piteli virsusta; isäntä ja mummo katselivat ikkunasta. Elias heräsi ja lausui ääneensä: "Huomenna lunastan sekä niityn että pellon ja ostan hevosen ja jauhoja uutisviljaan asti; ostanpa lehmänkin lapsille. Mitäpä sitä menee merten taa Kristusta hakeen, kun hänet sisällisesti sydämmestään kadottaa. Pitää auttaa ihmiset jaloilleen." Ja Elias nukkui aamuun asti.

Aamulla varhain herättyänsä, meni Elias rikkaan isännän luo ja lunasti rahallaan niityn ja pellon. Tullessaan osti vikatteen – sekin oli myöty – ja toi sen kotia. Miehen lähetti niittämään ja itse meni kylään; ravintolan isännällä kuuli hevosen ja rattaat olevan kaupan. Hän meni sinne, sopi hinnasta ja osti ne; ostipa samalla säkin jauhoja, heitti sen rattailleen ja meni ostamaan lehmää. Mennessään hän saavutti kaksi vaimoa, jotka kulkien puhuivat keskenään paikkakuntansa murretta. Tarkatessaan heidän puhettaan, huomasikin Elias heidän puhuvan hänestä.

– Ensin ne eivät tietäneet, mikä mies hän oli; arvelivat vaan tavalliseksi ihmiseksi. Näytti pistävän vaan juomaan, mutta sitten jäikin taloon. Se kuuluu ostaneen niille jos jotakin. Omin silmin näin, kuinka hän tänään osti hevosen ja rattaat. Tuskinpa luulisi sellaisia ihmisiä enää maan päällä olevankaan. Täytyypi oikein lähteä sinne katsomaan.

Sen kuultuaan, ymmärsi Elias, että häntä kiitettiin, eikä mennytkään ostamaan lehmää. Hän palasi ravintolan isännän luo, maksoi hevosen ja rattaat, valjasti hevosen ja lähti ajamaan mökille päin. Päästyänsä portille, pysähtyi hän ja kiipesi alas rattailta. Talonväki näki hevosen ja kummastui. He kyllä arvelivat hänen heille hevosen ostaneen, mutta eivät tohdi sitä sanoa. Isäntä tuli aukaisemaan porttia.

– Mistäs, vaari, olet hevosen saanut? sanoohan.

– Ostinpa vaan, kun halvalla osuin saamaan. Niitäppäs häkkiin heinää hevoselle yöksi. Otappas tämä säkki tästä.

Isäntä riisui hevosen, vei säkin aittaan, niitti kantamuksen heiniä ja ajoi sen häkkiin. Käytiin siitä tupaan maata. Elias asettui ulos kartanolle ja vei sinne illasta laukkunsakin. Kaikki vaipuivat uneen. Elias nousi, sitoi laukkunsa, pani saappaat jalkaansa, puki kauhtanan päällensä ja lähti tavoittamaan Tuomasta.

VII

Kun Elias oli kulkenut noin viisi virstaa, rupesi päiväkin valkenemaan, Hän istui puun juurelle, aukaisi laukkunsa ja rupesi lukemaan rahojaan: Kaikkiansa oli jäljellä vaan 17 ruplaa ja 20 kopekkaa. "Näillä ei suinkaan meren yli pääse," arvelee hän, "ja jos taasen Jumalan nimeen almuja käy anomaan, niin ehkäpä vaan tekee enemmän syntiä. Tuomas veljeni kyllä yksinkin pääsee perille ja asettaa minun puolestani kynttilän alttarille. Kyllä tämä velka jää nyt kuolinpäivään niskoilleni. Mutta onhan Herra armollinen – kyllä Hän tämän kärsii."

Elias nousi, kohautti laukkuaan hartioilleen ja kääntyi kotia päin. Kirkonkylän kiersi kaukaa, etteivät ihmiset olisi häntä nähneet. Ja pian hän pistetikin kotomatkansa. Kotoaan kulkiessaan tuntui niin raskaalta, töin tuskin väliin jaksoi seurata Tuomasta, mutta takaisin käydessään ei tunne ollenkaan väsymystä, ikäänkuin Jumala oisi hänen voimiaan lisännyt. Käy vaan kuin huvikseen, sauvallaan huiskien, seitsemän penikulmaa päivässä pääsee.

Elias saapui kotia. Siellä oli vilja jo korjattu. Kotolaiset ihastuivat ukkonsa tulosta ja alkoivat kysellä, kuinka matka kävi, miksi ja missä toverista luopui, miksi ei mennyt perille asti ja miksi kotia kääntyi. Elias ei sitä heille kertonut.

– Jumala ei sitä sallinut; matkalla kulutin rahani ja häivyin kumppanistani. Sen vuoksi palasin kotia. Suokaa nyt Herran nimessä anteeksi.

Ja hän antoi ämmälleen loput rahoistaan. Sitten tiedusteli kotoisia töitä: kaikki oli hyvin; kaikki työt oli toimitettu, mitään ei ollut lyöty laimin, ja kaikki elivät sovussa ja rauhassa.

Samana päivänä kuulivat Tuomaankin talolaiset Eliaksen palanneen ja tulivat tiedustelemaan omasta ukostaan. Elias sanoi heille samaa.

– Teidän äijänne jatkoi matkaansa vankasti; me erosimme toisistamme kolme päivää ennen Pietarin päivää; minä ensin aijoin tavoittaa häntä, mutta tiellä tapahtui kaikenlaista, etten päässytkään; rahani hukkasin, eikä sitten ollut, millä oisin jatkanut matkaani; niinpä käännyinkin kotia.

Ihmiset kummastelivat, kuinka niin viisas mies saattoi menetellä niin tyhmästi – lähteä matkaan, menemättä perille ja kuluttaa turhaan rahansa. Kummastelivat aikansa ja unhottivat. Ja Eliaskin unhotti koko asian. Hän ryhtyi kotoaskareihin: hakkasi poikineen halkoja talveksi, pui akkaväen kanssa viljan, kattoi ladot, korjasi mehiläiset, joista antoi naapurille kymmenen pesäkuntaa ynnä mikä niistä oli lisiä siinnyt. Hänen eukkonsa tahtoi salata, kuinka paljon myydyistä oli lisään siinnyt, mutta Elias tiesi itse tarkoin, mitkä olivat yksinäisiä, mitkä uusia, ja antoi naapurille kymmenen asemesta seitsemäntoista pesäkuntaa. Niin sai Elias asiansa järjestäneeksi, poikansa lähetti työnansiolle ja itse asettui talveksi tekemään virsuja ja puukenkiä.

VIII

Tuomas odotteli toveriaan kaiken sen päivää, jonka Elias viipyi sairasten luona. Hän astui tiepuoleen ja istahti odottamaan. Vartoi, vartoi, nukkui, heräsi, taaskin istui, – ei vaan kuulu kumppania. Melkeinpä katsoi silmänsä sokeiksi. Aurinkokin jo laski metsän taa, – ei vaan Eliasta kuulu. "Kun vaan ei olisi mennyt minun ohitseni, arvelee hän, tai ehkä ajanut sivutse (jos joku oisi ottanut rattailleen), eikä ehkä ole huomannut minua maatessani. Mutta kuinkas hän oisi voinut olla huomaamatta; näkeehän tässä kauas aroa pitkin. Jos menen takaisin, niin ehkä hän pääsee aina enemmän edelleni. Pahempi se vielä on, jos joudumme kauas toisistamme. Käyn vaan eteenpäin, kai yöpaikassa yhdymme." Hän saapui kylään ja pyysi kylänvanhinta saattamaan samaan taloon yöksi, jos kylään tulisi samanlainen vanha mies. Eipä Elias tullutkaan yöksi majapaikkaan. Tuomas astui eteenpäin ja kyseli kaikilta, eivätkö olleet nähneet paljaspäistä vanhusta. Mutta kukaan ei ollut nähnyt sellaista. Tuomas kummasteli ja läksi yksin eteenpäin. Kylläpä yhdymme jossakin, arvelee hän, Odessassa tai laivalla, – eikä enään sen koommin asiaa arvellut.

Tiellä hän kohtasi toiviolaisen. Toiviolainen oli puettu patalakkiin ja aluskaapuun; hänellä oli pitkät hiukset ja hän oli ollut Athos-vuorellakin; nyt hän jo toiste kulki Jerusalmiin. He yhtyivät yöpaikassa, joutuivat puheisiin ja lähtivät yhdessä kulkemaan.

Odessaan he pääsivät vallan hyvin. Kolme vuorokautta odottivat siellä laivaa. Paljon oli siellä hurskaita matkalaisia odottamassa jos joltakin maailman haaralta. Taaskin tiedusteli Tuomas Eliasta, – ei kukaan ollut häntä nähnyt.

Tuomas hankki itselleen ulkomaan passin – se maksoi kokonaista viisi ruplaa. Matkastaan edestakaisin hän maksoi neljäkymmentä ruplaa; eväikseen osti hän leipää ja sillejä. Laiva lastattiin ja toiviolaiset vietiin veneellä laivaan; Tuomaskin istahti laivaan uuden matkakumppaninsa keralla. Ankkuri nostettiin, erottiin rannasta ja lähdettiin laskemaan merta. Se päivä kuljettiin sievästi: illalla nousi tuuli, alkoi sataa ja keinuttamaan ja huuhtelemaan laivaa. Ihmiset joutuivat häiriöön, akat alkoivat huutaa ja heikommat miehetkin juoksivat pitkin kantta, etsien sopivaa sijaa. Tuomastakin rupesi peloittamaan, mutta hän ei sitä osoittanut: hän istui alallaan siinä paikassa, johon laivaan tullessaan oli asettunut; siinä Tombovan ukkojen vieressä istui koko sen yön ja koko seuraavan päivän; he pitelivät vaan laukkujaan käsissään eivätkä puhuneet mitään, kolmantena päivänä ilma asettui. Viidentenä päivänä päästiin Konstantinopoliin. Ne toiviolaiset, jotka kävivät maissa, kävivät myöskin katsomassa pyhän Sofian kirkkoa, jossa nyt Turkkilaiset vallitsevat; Tuomas ei liikkunut laivasta, vaan pysyi paikallaan; valkoista nisuleipää vaan osti. Vuorokauden siinä seisottua, lähdettiin taas kyntämään merta. Smyrnan kaupungissa vielä poikettiin sekä Aleksandriiassa, sitten päästiin onnellisesti Jaffaan. Jaffassa tulee kaikkien toiviolaisten lähteä laivasta: siitä on 70 virstaa jalkamatkaa Jerusalmiin. Laivasta lähdettäissä maalle, oli julma joukko kansaa koossa: laiva oli korkea ja siitä alas heitettiin ihmisiä veneisiin; vene oli alinomaa liikkeessä, jotta täytyi yhä peljätä, ettei osuisi putoamaan veneeseen, vaan veteen; kaksi henkeä kastuikin, mutta muut pääsivät kuitenkin onnellisesti maalle.

Maalle päästyä, lähdettiin astumaan; kolmantena päivänä päivällisen aikaan päästiin Jerusalmin edustalle. He asettuivat kaupungin ulkopuolelle, Venäläisten majataloon, jossa söivät päivällistä. Kun passit oli tarkastettu, läksi Tuomas toiviolaisvanhuksen seurassa käymään pyhillä paikoilla. Vapahtajan haudalle ei vielä kuitenkaan päästetty. He menivät patriarkan luostariin, johon kaikki toiviolaiset käskettiin kokoon; siellä istutettiin naiset ja miehet erilleen toisistaan. Heidän käskettiin riisumaan jalkineensa pois ja istumaan kehään. Sitten tuli munkki pyyhinliina kädessä ja alkoi pestä kaikkien jalkoja; hän pesi, pyyhki ja suuteli kaikki järjestänsä. Tuomaankin jalat pesi ja antoi suuta. Sitten he olivat kuulemassa ilta- ja aamusaarnan, asettivat kynttilät alttarille ja toimittivat muistomessun vanhemmilleen. Siellä heidät tutkittiinkin ja viinillä juotettiinkin. Aamulla he kävivät siinä luolassa, jossa neitsy Maaria pelastui paetessaan Egyptiin. Asetettuaan kynttilät, olivat he läsnä jumalanpalveluksessa. Sieltä he menivät Aaprahamin luostariin. Näkivätpä myös Saavekin puutarhan ja sen paikan, jossa Aapraham tahtoi uhrata poikansa Jumalalle. Sitten mentiin siihen paikkaan, jossa Kristus ilmestyi Maria Magdaleenalle, sieltä Jaakopin, Herran veljen, kirkkoon. Toiviolainen näytteli kaikki nämä paikat, ja kaikkialla ilmoitti, kuinka paljon kulloinkin tuli maksaa. Päivällisiksi he palasivat majataloonsa, jossa söivät ja asettuivat levolle; juuri levolle käytäissä, rupesi toiviolainen voihkamaan, käänteli vaatteitaan, kiihkeästi hakien niistä jotakin. Minulta ovat vieneet rahakukkaroni; siinä oli 23 ruplaa, kaksi kymmenen ruplan seteliä ja kolme ruplaa pientä rahaa. Siinä sitten hän aikansa suri ja valitti, mutta mikäs auttoi – lopuksi pantiin maata.

IX

Maatessaan joutui Tuomas kiusaukseen. – Ei kukaan toiviolaiselta vienyt rahoja, arvelee hän; niitä ei hänellä ollutkaan. Missäkään hän ei antanut mitään. Minun kyllä käski antaa, mutta itse ei koskaan antanut, ja lainasihan hän minultakin vielä ruplan.

Niin arveli Tuomas hetkisen ja sitten alkoi nuhdella itseään: "Mitäpä minun tarvitsee tuomita toista? – syntiähän minä siten teen. Heitän pois mielestäni koko asian". Mutta unhottaen, alkaa hän taas muistella, kuinka kärkäs toiviolainen oli rahalle ja kuinka tavattomia hän puhuu, väittäessään, että häneltä rahat varastettiin. Eihän hänellä mitä rahoja ollut. Turhaa puhetta vaan.

Ennen iltaa noustiin ylös ja lähdettiin varhaiseen jumalanpalvelukseen ylösnousemuksen kirkkoon, – Vapahtajan haudalle. Toiviolainen ei eroo Tuomaasta, aina vaan pysytteleikse hänen sivullaan.

Saavuttiin kirkkoon. Kansaa – Jumalaa palvelevia toiviolaisia, Venäläisiä, Kreikkalaisia, Armeenialaisia. Turkkilaisia, Syyrialaisia, ynnä muita monenlaisia kansoja, oli kokoontunut suuri joukko. Tuomas tuli kansajoukossa pyhälle portille. Munkki johti heitä; vei heidät turkkilaisen vahdin ohi siihen paikkaan, jossa Vapahtaja otettiin alas rististä ja voideltiin ja jossa palaa yhdeksän suurta kynttiläjalkaa. Kaikki hän näytti ja selitti. Tuomas asetti sinne kynttilän. Sitten veivät munkit Tuomaan portaita myöten oikealle Golgataan, siihen paikkaan, jossa risti seisoi, siellä Tuomas rukoili; sitten hänelle osoitettiin se rako, joka maan haljetessa oli syntynyt ja joka ulottui helvettiin asti; sitten näytettiin se paikka, jossa Kristuksen kädet ja jalat naulittiin ristiin; sitten näytettiin Aatamin hauta, johon Kristuksen veri oli valunut hänen luilleen. Sen jälkeen tultiin sille kivelle, jossa Kristus istui, kun Hänen päähänsä pantiin orjantappurakruunu; sitten näytettiin se patsas, johon Kristus oli sidottu, kun Häntä ruoskittiin. Sitten Tuomas näki kiven, jossa oli kaksia läpeä Kristuksen jalkoja varten. Tahdottiin vielä jotakin näyttää, mutta kansa rupesi hätiköimään: kaikki kiirehtivät siihen luolaan, jossa Vapahtajan hauta oli. Vieras jumalanpalvelus siellä oli loppunut ja oikeauskoisten alkoi. Tuomas meni kansan seurassa luolaan.

Hän tahtoi päästä irti toiviolaisesta, koska hän ajatuksissaan yhä teki syntiä häntä vastaan, mutta toiviolainen ei eronnut hänestä; Kristuksen haudallekin seurasi häntä. He tahtoivat asettua lähemmäksi, mutta myöhästyivät. Kansan tungos oli niin suuri, ettei päässyt edes eikä takaisin. Tuomas seisoo, katsoo eteenpäin ja rukoilee; mutta ei saata olla tuon tuostakin kouraisematta kukkaroaan, oliko se vielä tallella. Hänen ajatuksensa käyvät kahtaalle: ensinnäkin arvelee toiviolaisen valhetelleen; toiseksi "jollei hän valhetellutkaan, vaan jos todellakin häneltä vietiin rahat, niin tulee minun katsoa, ettei minullekin samoin kävisi."

X

Siinä seisoo Tuomas, rukoilee ja katsoo eteensä kappeliin, jossa arkku oli ja arkun yläpuolella kuusi neljättä lamppua. Seisoessaan ja katsellessaan yli muitten päitten, näkee Tuomas kummia! Juuri lamppujen alla, siinä, missä pyhä tuli palaa, kaikkien etunenässä seisoo pieni ukko sarkakauhtanassa; sen pää on aivan paljas ja loistaa kauttaaltansa kuin Eliaksen pää. – Se on kai vaan Eliaksen näköinen, arvelee Tuomas. Eihän se voi olla hän. Eihän hän mitenkään oisi voinut ehtiä minun edelleni. Laiva lähti viikkoa ennen meitä. Kuinka hän olisi päässyt niin paljon edellemme. Meidän laivassamme taasen hän ei ollut. Kyllä minä näin kaikki tänne tulevan.

Kun Tuomas oli täten päättänyt arvelunsa, rupesi pieni vanhus kumartamaan, tehden kolme kumarrusta: yhden eteensä Jumalalle ja sitten kummallekin sivullensa oikeauskoiselle seurakunnalle. Ja heti, kuin hän käänti päänsä oikealle, tunsi Tuomas hänet Eliakseksi. Kyllä se on hän, Bobroff; senhän on mustahko, käherä parta, harmaa poskien kohdalta; ja kulmakarvat ja silmät ja nenä ja kaikki kasvonpiirteet ovat hänen. Kyllä se on kun onkin Elias Bobroff itse.

Tuomas ihastui suuresti, kun löysi toverinsa ja ihmetteli vaan, kuinka Elias oli päässyt niin kauas hänen edelleen.

– Onpa se Bobroff aika mies, kuin näin edelleni tunkihe, arveli hän; arvatenkin joutui sellaisen pariin, joka hänet hyvin opasti. Lähtiessä täytyy siitä miehestä saada selko; toiviolaiseni minä hylkään ja yhdyn sen seuraan, ehkäpä se minutkin opastaa eteenpäin.

Ja kaiken aikaa katsoi Tuomas tarkkaan, ettei päästäisi Eliasta näkyvistään. Kirkonmenot loppuivat, kansa lähti liikkeelle, käytiin suutelemassa ristiä ja ahdingossa sysättiin Tuomas syrjään. Taaskin valtasi hänet pelko, ettei kukkaroa vaan vietäisi. Hän painoi kukkaroaan kädellään ja tunki kansajoukon läpi, päästäkseen vaan väljälle. Päästyään viimein ahdingosta, kävi hän ylenympäri, haki hakemistaan Eliasta sekä kirkosta että sen ulkopuolelta. Kirkkokammioissa näki paljon kaikenlaista kansaa: muutamat samassa paikassa sekä söivät että joivat viinaa, makasivat ja lukivat. Eliasta ei näkynyt missään. Tuomas palasi majataloon; sieltäkään ei löytänyt kumppaniaan. Toiviolaistakaan ei kuulunut sinä iltana. Se katosi, maksamatta ruplaansa. Tuomas jäi yksin.

Toisena päivänä Tuomas meni taas Vapahtajan haudalle Tombovan ukon kanssa; he olivat tulleet samassa laivassa. Hän tahtoi tunkea etunenään, mutta taaskin hänet työnnettiin syrjään; hän asettui patsaan viereen ja alkoi rukoilla. Katsahtaessaan eteenpäin, näki hän, kuinka lamppujen alla, juuri Vapahtajan haudan vieressä, etusijalla seisoo Elias, levitetyin käsin niinkuin pappi; ja sen paljas pää paistoi kauttaaltansa. – Noh, nyt en ainakaan päästä häntä käsistäni, mietti Tuomas. Sen vuoksi alkoi tunkeutua eteenpäin. Pääsi kun pääsikin – mutta Eliasta ei enää näykkään. Ehti kai lähteä pois. Ja kolmantena päivänä, ollessaan Vapahtajan haudalla, näkee Tuomas taaskin Eliaksen seisovan etusijassa ja pyhimmässä paikassa, levitetyin käsin ja katse ylöspäin, ikäänkuin hän näkisi jotakin yläpuolellaan. Ja paljas pää se paistaa kauttaaltansa. – Noh, arvelee Tuomas, nyt en suinkaan päästä sinua katoamaan; nyt menen ja asetun ovelle. Siellä emme ainakaan pääse toistemme ohi. – Tuomas lähti ja asettui ovelle. Siinä seisoi seisomistaan, seisoi puolen päivää: kaikki väki kulki hänen ohitsensa, – Eliasta vaan ei ollut.

Tuomas oleskeli Jerusalmissa kuusi viikkoa ja kävi kaikissa paikoissa, sekä Betleheemissä että Bethaniassa ja Jordanin joella; hän antoi Vapahtajan haudalla painaa sinetillä merkin uuteen paitaansa, tullaksensa siinä haudatuksi; otti pulloseen vettä Jordanista, ottipa myös multaa ja siunatuita kynttilöitä; kahdeksassa paikassa teetti muistomessuja vainajille, kulutti kaikki rahansa, niin että vaan kotia pääsi ja lähti takaisin kotipuoleen. Jaffaan asti kulki jalan, siellä kävi laivaan, kulki meren yli onnellisesti Odessaan ja lähti jalan käymään kotiaan.