Volodjalla oli semmoinen kummallinen mielipide tytöistä, että häntä kyllä huvitti tietää olivatko he kylläiset, olivatko hyvin nukkuneet, olivatko säädyllisesti puetut, osasivatko välttää virheitä ranskankielessä, jottei hänen tarvinnut syrjäisen edessä hävetä; mutta hän ei pannut kysymykseenkään, että he muka olisivat voineet ajatella tai tuntea jotain inhimillistä, ja vielä vähemmin piti mahdollisena mitään keskustelua heidän kanssaan. Kun he sattuivat kääntymään hänen puoleensa jollakin totisella kysymyksellä (jota he muuten jo koettivat välttääkin), kun he esimerkiksi kysyivät mitä hän ajatteli jostakin romaanista tai kysyivät hänen luvuistaan yliopistossa, niin hän teki heille vaan jonkun irvinaaman ja mitään sanomatta läksi pois, taikka vastasi jollakin väännetyllä ranskalaisella lauseella, kuten: kom si tri sholi t.m.s., tai tehtyään totiset, tahallisen tyhmät kasvot sanoi jonkun sanan, jossa ei ollut niin mitään järkeä eikä yhteyttä kysymyksen kanssa, lausui, tehtyään silmänsä sameiksi, esimerkiksi sanan: pullo, taikka markkinoille, taikka hapankaali, tai jotain semmoista. Kun minä joskus toistin Ljubotshkan taikka Katinhan sanomat sanat, niin hän vastasi minulle aina:

– Hm! Yhäkö sinä vielä niiden kanssa keskustelet! Ei, kylläpä olet vielä takapajulla.

Olisipa pitänyt kuulla ja nähdä häntä sinä hetkenä ymmärtääkseen kuinka pohjatonta halveksimista tämä hänen lauseensa sisälsi. Volodja oli jo kaksi vuotta ollut "suurena", rakastuen alituisesti kaikkiin sieviin naisiin, joita tapasi; mutta vaikka joka päivä näki Katinkaa, joka myöskin jo kahden vuoden aikana oli kantanut pitkää hametta ja kävi päivä päivältä yhä sievemmäksi, ei Volodjan juolahtanut mieleenkään rakastua häneen. Tapahtuiko se sen johdosta, että proosalliset lapsuuden muistot, kuten viivotin, lakana, juonitteleminen, olivat vielä liian tuoreessa muistossa, taikka oliko se seuraus siitä vastenmielisyydestä, jota hyvin nuoret miehet tuntevat kaikkea kotoista kohtaan, taikka yleisinhimillisestä heikkoudesta laiminlyödä sitä hyvää, joka ensi askeleella tulee vastaan, ja ajatella: "kyllä minä tämmöistä vielä paljon elämässäni tapaan", – olipa kuinka tahansa, Volodja ei pitänyt Katinkaa vielä "naisena".

Volodja näytti koko tämän kesän aikana olevan hyvin ikävissään, syynä hänen ikäväänsä oli se, että hän halveksi meitä eikä edes koettanut sitä peittää. Hänen kasvoissaan oli alituisesti luettavana: "huh! mikä ikävyys, kun ei edes kenenkään kanssa voi jutella!" Toisinaan hän jo aamulla läksi pyssyineen metsästykselle tai luki jotain kirjaa huoneessaan, pukeutumatta, päivällisiin asti. Jos isä ei ollut kotona, niin hän päivällisillekin ilmestyi kirjoineen ja jatkoi lukuansa, puhumatta sanaakaan kenenkään meidän kanssa, jonka johdosta meistä kaikista tuntui kuin olisimme olleet syylliset hänen edessään. Iltasin hän myöskin toisinaan pisti pitkäkseen vierashuoneen sohvalle, nukkui pää käden varassa taikka lasketteli loruja kasvot ihan totisina, toisinaan ei aivan sopivaakaan lorua, josta Mimmi kiukutteli, sai punasia täpliä kasvoihinsa, mutta me olimme kuolla nauruun; mutta muuten hän ei suvainnut puhua totisesti yhdenkään meidän perheemme jäsenen kanssa, lukuunottamatta isää ja joskus minua. Minä puolestani aivan tahtomattanikin matkin veljeäni tyttöjen kohtelemisessa, vaikken tosin välttänyt hellyyksiä siihen määrään kuin hän, ja vaikkei tyttöjen halveksiminen minun puoleltani ollut vielä läheskään niin varmaa ja syvää. Ikävä pani minut tänä kesänä päälliseksi usean kerran koettamaan lähestyä ja keskustella Ljubotshkan ja Katinkan kanssa, mutta joka kerta huomasin heissä niin täydellistä kykenemättömyyttä loogilliseen ajattelemiseen ja sellaista tietämättömyyttä kaikkein yksinkertaisimmissa ja tavallisimmissa seikoissa, kuten esimerkiksi mitä raha on, mitä yliopistossa luetaan, mitä sota on j.n.e., ja vielä sellaista välinpitämättömyyttä kaikkien näiden kysymysten selvittelyyn, että yritykseni ainoastaan vahvistivat huonoa käsitystäni heistä.

Muistan, kerran illalla Ljubotshka sadatta kertaa alkoi uudestaan soittaa pianolla erästä sietämättömän kyllästyttävää juoksutusta. Volodja makasi torkkuen vierashuoneen sohvalla, ja tuon tuostakin ilkeän ivallisesti, kenenkään puoleen erityisesti kääntymättä, murahteli: "kylläpä laskettelee!.. taiteilijatar!.. Bethóóven!.. (tuon nimen hän lausui erikoisen ivallisesti), vielä… vielä kerta… annahan tulla vielä kerta… noin" j.n.e. – Katinka ja minä jäimme istumaan teepöydän ääreen, enkä muista, mitenkä Katinka oikein pääsi lempiaineeseensa, keskusteluun rakkaudesta. Minä olin filosoofisella tuulella ja aloin noin ikäänkuin ylhäältäpäin määritellä mitä rakkaus on: rakkaus on halu saada toiselta sitä mitä itseltä puuttuu j.n.e. Mutta Katinka vastasi minulle, että päinvastoin ei ole mitään rakkautta, jos tyttö esimerkiksi toivoo päästä rikkaisiin naimisiin (!) ja että hänen mielestään omaisuus on ihan mitätön asia, vaan että todellinen rakkaus on se, joka voi kestää eron (ymmärsin hänen tuolla tarkottavan rakkauttaan Dubkoviin). Volodja, joka luultavasti oli kuullut keskustelumme, kohottautui kyynäspäilleen ja kysyvästi huudahti: onko Katinka venäläisiä?

– Aina vaan joutavia! sanoi Katinka.

– Pippurirasiaan! jatkoi Volodja korottaen ääntänsä joka tavulla. Enkä minä voinut olla ajattelematta, että Volodja oli aivan oikeassa.

Erillään yleisistä, ihmisten keskuudessa enemmän tai vähemmän kehittyneistä järjen, tunteen, taiteellisen vaiston taipumuksista on olemassa yksityinen, eri seurapiireissä ja erittäinkin perhepiireissä kehittynyt taipumus, jota sanon ymmärtämiseksi. Tämän taipumuksen muodostaa määrän tunteminen, ja edeltäpäin sovittu yksipuolinen katsantotapa asioihin. Kaksi saman piirin taikka saman perheen jäsentä, joilla on tuo taipumus, sallivat aina juuri samaan määräpisteeseen asti tunteen tulla ilmaistuksi, jonka määrän ulkopuolella he molemmat näkevät jo ainoastaan korulauseen; ihan samalla hetkellä he molemmat näkevät, missä kohden ylistys päättyy ja iva alkaa, missä päättyy tosi innostus ja missä alkaa teeskentely, – seikka, joka toisen piirin ihmisille saattaa näyttää aivan toiselta. Saman ymmärryksen ihmisille pistää jokainen esine samalla tavalla silmiin joko etupäässä naurettavalta puolelta, taikka kauniilta taikka likaiselta puolelta. Tämän yhtäläisen ymmärtämisen helpottamiseksi muodostuu saman piirin taikka perheen jäsenien kesken oma kieli, omat puheenparret, jopa omat sanat, jotka määrittelevät noita muille ihmisille olemattomia käsitevivahduksia. Meidän perheessämme oli isän ja meidän, veljesten, kesken tämä ymmärtäminen kehittynyt mitä suurimmassa määrässä. Dubkov myöskin omituisen hyvin soveltui meidän piiriimme ja ymmärsi, mutta Dmitri, vaikka oli paljon viisaampi häntä, oli tälle asialle ihan tylsä. Emme kuitenkaan kenenkään niinkuin Volodjan kanssa, jonka kanssa kehityksemme kulki yksissä oloissa, olleet päässeet tässä taidossa sellaisiin hienouksiin. Jo isäkin oli kauan sitten jäänyt meistä jäljelle eikä ymmärtänyt enää monta asiaa, jotka meille olivat niin selvät kuin kaksi kertaa kaksi on neljä. Niinpä oli meillä Volodjan kanssa muodostunut eri sana merkitsemään kunnianhimoista halua kerskailemaan rahoista, eri sana merkitsi meillä myöskin jotain, joka oli tuoretta, tervettä, komeata, vaan ei keikarimaista; nimisana, käytettynä monikossa, merkitsi väärää himoa tähän esineesen j.n.e. Mutta muuten merkitys riippui enemmän kasvojen ilmeestä, yleisestä puhealueesta, niin että minkä uuden ilmaisutavan uudelle vivahdukselle joku meistä olisikin keksinyt, toinen ensi viittauksesta jo ymmärsi sen ihan samalla tavalla. Tytöillä ei ollut osaa meidän ymmärtämisessämme, ja tuo oli pääsyynä siihen, että me tunsimme siveellistä etenemistä heistä ja ylenkatsoimme heitä.

Ehkä heillä oli oma ymmärtämisensä, mutta se siihen määrään ei mennyt yhteen meidän ymmärtämisemme kanssa, että siellä missä me jo näimme korulausetta, he näkivät vielä tunnetta, meidän ivamme oli heistä tosissaanolemista j.n.e. Mutta silloin en ymmärtänyt, etteivät he olleet syylliset tähän asiaan, ja että tämä ymmärtämisen puute ei estänyt heitä silti olemasta sekä sieviä että älykkäitä tyttöjä, vaan ylenkatsoin heitä. Sitä paitsi, kun olin kerran omistanut tuon avomielisyyden aatteen ja toteuttanut sitä äärimmäisyyksiin asti itsessäni, niin syytin umpimielisyydestä ja teeskentelystä rauhallista, umpimielistä Ljubotshkaa, joka ei pitänyt ollenkaan välttämättömänä kaivaa esille ja seuloa kaikkia ajatuksiaan ja sisällisiä vaikuttimiaan. Niinpä esimerkiksi se, että Ljubotshka joka kerta siunasi ristinmerkillä isää yöksi, se, että hän ja Katinka itkivät rukoushuoneessa, kun kävivät pitämässä jumalanpalvelusta äiti-vainajan muistoksi, se, että Katinka huokaili ja muljahutti silmänsä nurin soittaessaan pianoa, kaikki tuo tuntui minusta hirveältä teeskentelyltä enkä minä voinut olla kysymättä itseltäni: milloin he ovatkaan oppineet noin teeskentelemään "suuria", ja kuinka he eivät sitä häpee?!

XXX
MINUN TOIMENI

Huolimatta siitä minä tänä kesänä enemmän kuin entisinä vuosina olin neitosiamme lähestynyt, sillä minuun oli ilmestynyt soitannollinen intohimo. Keväällä näet kävi maalla luonamme eräs naapurimme, nuori mies, joka heti vierashuoneeseen tultuaan alkoi katsahdella pianoon ja salaa siirsi tuoliaan yhä lähemmäksi sitä, muka keskustellessaan Mimmin ja Katinkan kanssa. Puheltuaan vähän ilmasta ja maalaiselämän sulosta hän taitavasti johti keskustelun pianon virittäjään, musiikkiin, pianoon ja vihdoin ilmotti osaavansa soittaa, sekä istui hyvin pian sen jälkeen soittamaan kolmea valssia, jolloin Ljubotshka, Mimmi ja Katinka seisoivat pianon ääressä ja katselivat häntä. Nuorukainen ei sen jälkeen käynyt kertaakaan meillä, mutta minua oli hänen soittonsa suuresti miellyttänyt, hänen asentonsa pianon ääressä, tukan puistaminen ja erittäinkin hänen tapansa ottaa vasemmalla kädellä oktaaveja oikasemalla nopeasti peukalon ja pikkusormen oktaavin leveydelle ja sitten hitaasti vetämällä yhteen ja taas nopeasti hajottamalla. Tuo siro liike, tuo huolimaton asento, tukan puistaminen ja se huomio, minkä naisemme osottivat hänen kyvylleen, herättivät minussa ajatuksen ruveta soittamaan pianoa. Tämän ajatuksen johdosta päästyäni varmuuteen, että minulla on taipumuksia ja halua musiikkiin, rupesin opettelemaan. Tässä asiassa toimin niinkuin miljoonat sekä mies- että erittäinkin naispuoliset oppilaat, joilla ei ole hyvää opettajaa ei todellista kutsumusta eikä vähintäkään käsitystä siitä, mitä taide voi antaa, ja kuinka siihen on suhtautuminen että se jotain antaisi. Minulle oli musiikki tai pikemmin pianonsoitto ainoastaan keino viehättää tunteillani neitosia. Katinkan avulla opittuani tuntemaan nuotteja ja pehmitettyäni hiukan paksuja sormiani, johon tosin käytin kahden kuukauden harrasta ahkeroimista, niin että päivällistenkin aikana rummuttelin polvellani ja vuoteella maatessani tyynyn päällä harjottelin kankeata nimetöntä, ryhdyin heti soittamaan kappaleita, ja soitin niitä tietysti tunteellisesti, avec âme, minkä Katinkakin myönsi, mutta aivan ilman tahtia.

Kappaleiden valinta oli tuo tunnettu: – valsseja, galoppeja, romansseja, sovitteluja j.n.e., – kaikki sellaisten säveltäjien teoksia, joita jokainen vähänkin terveaistinen ihminen kokoisi nuottimakasiinista pienen pinkan erinomaisten sävellyksien joukosta ja sanoisi: "kas tuossa on se, mitä ei pidä soittaa, sillä mitään huonompaa, mauttomampaa ja järjettömämpää ei ole nuottipaperille koskaan pantu". – ja joita luultavasti juuri senvuoksi voi tavata jokaisen venäläisen neitosen pianolla. Tosin meillä oli onnettomat ja ikipäiviksi neitosten turmelemat "Sonate Pathetique" ja Ciss-moll sonaatit Beethovenilta, joita Ljubotshka soitti äidin muistoksi, ja vielä muita hyviä kappaleita, joita hänen moskovalainen opettajansa oli antanut hänelle läksyksi, mutta oli myöskin tämän opettajan omia sävellyksiä, mitä surkeimpia marsseja ja galoppia, joita Ljubotshka myöskin soitti. Me Katinkan kanssa emme pitäneet totisista kappaleista, vaan rakastimme enin kaikesta kappaleita "Le Fou" ja "Satakieli", joita Katinka soitti niin, että sormia ei voinut erottaa, ja minäkin aloin soittaa jo jotenkin kovaa ja sulavasti. Minä olin omistanut nuorukaisen liikkeen ja olin usein pahoillani siitä, ettei kukaan syrjäinen ollut tilaisuudessa katsomaan kuinka minä sätkäyttelin oktaaveja. Mutta pian Liszt ja Kalkbrenner osottautuivat minulle liian vaikeiksi ja minä huomasin mahdottomaksi saavuttaa Katinkaa. Tämän johdosta päätin, että klassillinen musiikki on helpompaa ja originellisuudenkin vuoksi aloin yhtäkkiä rakastaa tieteellistä saksalaista musiikkia; tulin intoihini, kun Ljubotshka soitti "Sonate Pathetique'ä", vaikka totta puhuen tämä sonaatti oli jo kauan sitten suuresti kyllästyttänyt minua: – rupesin itse soittamaan Beethovenia ja lausuin hyvin pitkään Bee-et-hoven. Kaiken tämän sekamelskan ja teeskentelyn keskellä oli minussa kuitenkin muistellakseni jotain taipumuksen tapaista, sillä musiikki teki minuun usein kyyneliin asti voimakkaan vaikutuksen ja niitä kappaleita, jotka olivat mieleeni, saatoin jotakuinkin itse ilman nuotteja ottaa pianolla selville; niin että jos silloin joku olisi opettanut minua arvostelemaan musiikkia itsenäiseksi tarkotukseksi, itsenäiseksi nautinnoksi, eikä keinoksi viehättää neitosia soiton nopeudella ja tunteellisuudella, olisin ehkä todellakin tullut kelpo soittoniekaksi.

Ranskalaisten romaanien lukeminen, joita Volodja oli tuonut paljon mukanaan, oli toisena toimenani tänä kesänä. Siihen aikaan juuri alkoivat ilmestyä Montecristot ja kaikellaiset "Salaisuudet", ja minä uppouduin Dumas'n ja Paul de Coquen romaaneihin. Kaikki luonnottomimmatkin olennot ja tapaukset olivat minusta yhtä eläviä kuin todellisuudessa, enkä uskaltanut epäillä tekijän valehtelevan, – tekijää ei minusta ollut olemassakaan, vaan itsestään tuli painopaperista esille eläviä todellisia ihmisiä ja tapauksia. Ellen ollutkaan missään tavannut senkaltaisia ihmisiä kuin ne, joista luin, niin en hetkeäkään epäillyt, että sellaisia vielä tapaan.

Itsessäni löysin kaikki kuvatut intohimot ja yhtäläisyydet kaikkien luonteiden, kaikkien sankarien ja kaikkien pahantekijöiden kanssa jokaisessa romaanissa, aivan niinkuin luulosairas löytää itsessään kaikkien mahdollisten tautien tuntomerkit lukiessaan lääkeopillista kirjaa. Mieleeni oli näissä romaaneissa nuo viekkaat ajatukset, nuo hehkuvat tunteet, nuo salaperäiset tapaukset ja kokonaiset luonteet; – jos joku oli hyvä, niin hän oli kokonaan hyvä, jos paha, niin kokonaan paha, juuri niinkuin minä olin kuvaillut ihmisiä varhaisimmassa nuoruudessani; mieleeni oli myöskin suuresti se, että tämä kaikki oli kirjotettu ranskan kielellä ja että ne jalot sanat, joita jalot sankarit lausuivat, minä saatoin panna muistiin ja sopivassa tilaisuudessa toistaa. Kuinka paljon erilaisia ranskalaisia lauseita olinkaan romaanien avulla keksinyt Kolpikovin varalle, jos hänet niinkuin vielä joskus tapaisin, ja sen nais-ihanteeni varalle, jonka myös joskus vihdoin tapaan ja jolle rakkauteni ilmaisen! Valmistuin sanomaan heille sellaista, että he olisivat kukistuneet minun kuultuaan. Olipa romaanien perustuksella syntynyt minulle uusia siveellisiäkin ihanteita, joita halusin saavuttaa. Ennen kaikkea tahdoin olla kaikissa toimissani ja menettelyissäni "noble" (sanon "noble" enkä "kunniallinen", koska ranskalaisella sanalla on toinen merkitys, minkä muuten saksalaisetkin ovat ymmärtäneet omistaessaan sanan "nobel" ja antaen sille eri merkityksen kuin on heidän sanallaan "ehrlich"), sitten vielä tahdoin olla intohimoinen, ja vihdoin – mihin minulla jo ennestäänkin oli taipumusta – olla mikäli mahdollista "comme il faut". Koetinpa ulkomuodoltanikin ja tavoiltani olla niiden sankarien kaltainen, joilla oli joku näistä ansioista. Muistan, että eräässä tänä kesänä lukemistani sadoista romaaneista oli muuan hyvin intohimoinen sankari, jolla oli sangen tuuheat kulmakarvat, ja minun rupesi nyt tekemään mieleni olla hänen kaltaisensa ulkomuodoltani (siveellisesti tunsin kyllä olevani aivan samallainen kuin hän). Katsellessani kulmakarvojani peilissä minä päätin siis niitä vähän leikellä, että ne kasvaisivat tiheämmiksi, mutta kerran tapahtui niin, että leikellessäni leikkasin yhdestä kohden enemmän, – piti tasottaa, ja vihdoin kävi niin, että kauhukseni näin peilistä olevani kulmakarvaton ja tietysti siis hyvin ruma. Siinä toivossa kuitenkin, että ne pian kasvavat yhtä tuuheiksi kuin tuolla intohimoisella miehellä, minä rauhotuin ja olin huolissani ainoastaan siitä, mitä oli sanottava muille, kun he näkevät minut kulmakarvatonna. Hankin Volodjan laatikosta ruutia, hieroin sillä silmäkulmiani ja koetin sytyttää. Vaikkei ruuti syttynytkään olin kuitenkin kylliksi kärventyneen näköinen, joten ei kukaan päässyt viekkauteni perille, ja, sittenkuin jo olin unohtanut koko tuon intohimoisen miehen, kasvoivat kulmakarvani todellakin sangen tuuheiksi.

XXXI
COMME IL FAUT

Jo monasti tämän kertomuksen aikana olen viitannut siihen käsitteeseen, jota yllä oleva ranskalainen otsakirjotus vastaa, ja nyt tunnen velvollisuudekseni pyhittää kokonainen luku tuolle käsitteelle, joka elämässäni oli yksi kaikkein turmiollisimpia, valheellisimpia kasvatuksen ja yhteiskunnan istuttamia käsitteitä.

Ihmissukua voi luokitella monella eri tavalla: – rikkaihin ja köyhiin, hyviin ja pahoihin, sotilaihin ja siviileihin, viisaihin ja tyhmiin j. n.e., mutta jokaisella ihmisellä on sitäpaitsi hänen oma mieliluokittelunsa, jota hän tiedottomasti käyttää uutta henkilöä kohdatessaan. Minun mieli- ja pääjaotteluni sinä aikana, josta kirjotan, oli ihmisiin comme il faut ja ihmisiin comme il ne faut pas. Toinen näistä luokista jakaantui vielä ihmisiin, jotka varsinaisesti olivat comme il ne faut pas, ja ihmisiin, jotka kuuluivat rahvaaseen. Comme-il-faut-ihmisiä minä kunnioitin ja pidin kyllin arvokkaina lukeakseni heitä yhdenvertaisiksi itseni kanssa; toisen luokan ihmisiä olin halveksivinani, mutta oikeastaan suoraan vihasin, tuntien heihin nähden jonkinlaista personallista loukkaantumista; kolmannen luokan ihmisiä ei ollut minulle lainkaan olemassa – minä ylenkatsoin niitä täydellisesti. Minun comme il faut vaati ennen kaikkea hyvää ranskankielen taitoa ja erittäinkin hyvää ääntämistä. Huonosti ranskaa ääntävä ihminen herätti minussa vihamielisyyttä. "Miksi pyrit puhumaan niinkuin me, kun et kuitenkaan osaa?" olin minä semmoiselta ihmiseltä pisteliäästi kysyvinäni. Toinen semmoinen ehto oli pitkät, hoidetut ja puhtaat kynnet; kolmas ehto oli tervehtimisen, tanssimisen ja keskustelemisen taito: neljäs ja hyvin tärkeä ehto oli välinpitämättömyys yleensä kaikkeen ja jonkinlaisen komean, halveksivaisen ikävän alituinen ilmaiseminen. Paitsi sitä minulla oli yleisiä tunnusmerkkejä, joiden mukaan, antautumatta keskusteluun, saatoin päättää mihin luokkaan kukin kuuluu. Tärkein näistä tunnusmerkeistä, paitsi huoneen sisustusta, hansikkaita, käsialaa, ajoneuvoja, – oli jalat. Kenkien suhde housuihin heti ratkaisi silmissäni ihmisen aseman. Korottomat saappaat ja kulmalliset kärjet sekä kapeat housut – kas se ei ollut comme il faut; kapea ja pyöreäkärkinen, korollinen kenkä sekä alhaalla kapenevat, jalkahihnoilla varustetut housut taikka hyvin leveät jalkahihnoilla varustetut, melkein koko kengän peittävät housut – se kuului ihmisille mauvais genre j.n.e.

Merkillistä on, että juuri minuun, jolla itselläni ei ollut mitään edellytyksiä comme il faut'hon, tämä käsite oli niin juurtunut. Tai oli se ehkä juuri senvuoksi niin juurtunut minuun, että olin sen niin tavattomalla vaivalla saanut omistetuksi. Hirveätä on muistaa, kuinka paljon kallisarvoista, elämän parasta, kuudentoistaikäisen aikaa minä hukkasin tuon ominaisuuden hankkimiseen. Kaikille, joita matkin, – Volodjalle, Dubkoville ja enimmille tutuilleni näytti sen hankkiminen olevan helppoa. Kateudella minä tarkastelin heitä ja salaa työskentelin oppiakseni ranskankieltä, oppiakseni oikein kumartamaan, s.o. katsomatta siihen, jolle kumarran, oppiakseni keskustelemaan, tanssimaan, saadakseni itseni välinpitämättömäksi kaikkeen ja aina ikävöimään, antaakseni oikean muodon kynsilleni, jolloin leikkelin saksilla kynsilihaakin, – ja sittenkin tunsin vielä paljon puuttuvan, ennenkuin tarkotus on saavutettu. Mutta huonettani, kirjotuspöytääni, ajoneuvojani ja kaikkea muuta sellaista en mitenkään osannut saada vastaamaan comme il faut'n vaatimuksia, vaikka huolimatta vastenmielisyydestäni tämmöisiin töihin pakotin itseni niihin. Muilla näytti kaikki tuo sujuvan erinomaisesti, ilman mitään vaivaa, aivan kuin ei muuten olisi voinut ollakaan. Niinpä muistan kerran, kovasti ja turhaan koetettuani tehdä työtä kynsieni kanssa, kysyin Dubkovilta, jonka kynnet olivat aina erinomaisessa kunnossa, olivatko ne hänellä jo kauankin olleet sellaiset, ja kuinka hän oli asiassa menetellyt. Dubkov vastasi minulle: – "siitä saakka kuin itseäni muistan, en ole niille mitään koskaan tehnyt, enkä ymmärrä miten kunniallisella ihmisellä muunlaisia kynsiä voi ollakaan." Tämä vastaus kovasti katkeroitti minua. En silloin vielä tiennyt, että yksi comme il faut'n pääehtoja oli niiden puuhien tarkka peitteleminen, joiden avulla tuo comme il faut saavutetaan. Comme il faut ei ollut minun silmissäni ainoastaan tärkeä ansio, erinomainen ominaisuus, täydellisyys, jota tahdoin saavuttaa, vaan pidin sitä elämän välttämättömänä ehtona, jota paitsi ei voinut olla mitään onnea, mitään mainetta, mitään hyvää maailmassa. En olisi pitänyt arvossa kuuluisaa taiteilijaa tai tiedemiestä tai ihmiskunnan hyväntekijää, joka ei olisi ollut comme il faut. Comme il faut ihminen seisoi yläpuolella ja ulkopuolella kaikkea vertailua näiden kanssa; hän antoi näiden maalata tauluja, kirjottua nuotteja, kirjoja, harjottaa hyväntekeväisyyttä, – jopa saattoi kehuakin heitä siitä, ja miksi ei hyvää kehuisi kessä sitä oli, – mutta hän ei voinut asettua niiden kanssa samalle tasalle, sillä hän oli comme il faut, mutta he eivät olleet, ja sillä hyvä. Minusta tuntuu, että jos meillä olisi ollut veli, äiti taikka isä, joka ei olisi ollut comme il faut, olisin pitänyt sitä suurena onnettomuutena, mutta kuitenkin katsonut, että minun ja hänen välillään ei voi olla mitään yhteistä. Mutta kultaisen ajan hukka, jonka tuotti alituinen huoli vaikeiden comme il faut vaatimusten täyttämisestä, ne kun eivät antaneet tilaisuutta mihinkään totiseen innostukseen, tai vihamielisyys ja halveksiminen yhdeksään kymmenesosaan kaikesta ihmissuvusta, tai kaiken sen kauniin huomaamatta jääminen, joka löytyy ulkopuolella comme il faut ihmisten pikku piiriä, kaikki tuo ei ollut vielä se pääpaha, jonka tuo käsite minulle tuotti. Pääpaha oli siinä vakaumuksessa, että tuo comme il faut edustaa itsenäistä asemaa yhteiskunnassa, että semmoinen ihminen ei tarvitse mihinkään muuhun pyrkiä, – että saavutettuaan tämän comme il faut aseman hän jo täyttää tarkotuksensa, jopa on yläpuolellakin enimpiä ihmisiä.

Monien virheiden ja harhailujen perästä tulee jokainen ihminen nuoruudessaan vihdoin semmoiseen asemaan, että hänen on välttämätöntä ryhtyä ottamaan osaa yhteiskunnalliseen toimintaan, valita joku toimiala ja omistaa se; mutta comme il faut ihminen tulee ani harvoin näin menetelleeksi. Olen tuntenut ja tunnen hyvinkin paljon vanhoja, ylpeitä, itseensä luottavia, arvosteluissaan ankaria ihmisiä, joilta jos tulevassa elämässä kysyttäisiin: "mitä sinä olet miehiäsi, ja mitä olet siellä toimittanut?" he eivät voisi vastata muuten kuin: "je fus un homme très comme il faut". Tämä kohtalo odotti minua.