Kasakat

XXIV

Kello oli viisi aamulla. Vanjusha lietsoi saappaan varrella samovaria majan rappusilla. Olenin oli jo ratsastaen lähtenyt Terekiin uimaan. (Hän oli äskettäin keksinyt itselleen uuden huvin – uittaa hevosta Terekissä). Emäntä oli pirtissä, jonka piipusta nousi lämpiävän uunin musta, paksu savu; tyttö karsinassa lypsi puhvelilehmää. "Eipäs pysy alallaan, mokoma!" – kuului sieltä hänen kärsimätön äänensä, ja heti senjälkeen kuului tahdikas lypsämisen ääni. Kadulta, talon kohdalta, kuului hevosen rivakka käynti, ja Olenin ratsasti ilman satulaa kauniin, kiiltävän kostean, tummanharmaan hevosen selässä portille. Marjanan kaunis pää, johon oli punainen liina kasakattarien käyttämään tapaan sidottu, pisti ulos karsinasta ja taas katosi. Oleninin päällä oli punainen kanausi-paita,¹⁸ valkea tsherkessitakki, joka oli kiinni remmillä, josta riippui tikari, ja korkea lakki. Hän istui hiukan keikailevasti lihavan, märän hevosensa selässä ja pitäen kiinni pyssystä, joka oli selässä, kumartui avaamaan porttia. Hänen hiuksensa olivat vielä märät, kasvot loistivat nuoruutta ja terveyttä. Hän kuvitteli olevansa kaunis, sukkela ja dzhigitin näköinen; mutta se oli erehdys. Jokaisen tottuneen kaukasialaisen silmissä hän oli sittenkin sotamies. Huomattuaan tytön kurkistautuvan pään, hän erittäin ketterästi kumartui, työnsi syrjään vitsaveräjän ja nostaen ohjaksia heilautti vitsaa ja ajoi pihaan. "Onko tee valmis, Vanjusha?" – huusi hän iloisesti, katsomatta karsinan oveen. Hänen oli hauska nähdä kuinka kaunis hevonen, puristaen kokoon selkäpuoltaan, tempoen suitsista ja joka lihas väristen, valmiina minkä pääsi hyppäämään aidan yli, kuopi pihan kuivanutta savea. "See pree!"¹⁹ – vastasi Vanjusha. Oleninista tuntui, että Marjanan kaunis pää yhä katseli karsinasta, mutta hän ei vilkaissut tyttöön. Hypättyään hevosen selästä, Olenin, jonka pyssy takertui portaisiin, teki kömpelön liikkeen ja säikähtäen vilkaisi karsinaan, mistä ei näkynyt ketään, kuului vaan sama tahdikas lypsämisen ääni.

Käytyään majassa hän tuli sieltä takaisin vähän ajan kuluttua ja mukanaan kirja ja piippu istuutui syrjään teelasin ääreen, mihin eivät vielä aamun vinot säteet päässeet. Hän ei aikonut minnekkään tänään aamupäivällä ja ajatteli kirjoittaa kirjeitä, jotka olivat jo kauan lykkäytyneet päivästä toiseen, mutta miten lie ollut hänen vaikea jättää paikkaansa rappusilla ja majaan teki mieli yhtä vähän kuin vankikoppiin. Emäntä oli lämmittänyt uunin, tyttö oli ajanut laitumelle karjan ja tultuaan takaisin ruvennut aitoviereltä kizjakkia kokoamaan. Olenin luki, mutta ei tajunnut mitään siitä, mitä seisoi hänen edessään auki olevassa kirjassa. Hän siirsi vähänväliä siitä pois silmänsä ja katsoi edessään liikuskelevaa voimakasta nuorta naista. Kulkipa tuo nainen aamun kosteaan varjoon, joka lankesi talosta, menipä hän iloisen, virkeän valon kirkastaman pihan keskelle, jolloin koko hänen solakka, heleään puettu vartalonsa loisti auringon valossa ja heitti mustan varjon, – hänen oli yhtä paljon pelko yhdenkään hänen liikkeensä kadottamisesta. Häntä riemastutti nähdä miten vapaasti ja sirosti hänen vartalonsa taipui; miten vaaleanpunainen paita, joka oli koko hänen pukunsa, meni poimuihin hänen rintansa kohdalta ja solakoita jalkoja pitkin; miten hänen vartalonsa ojentui ja hänen kiinteäksi vedetyn paitansa alta vahvasti kuulsivat hengittävän rinnan piirteet; kuinka kapea jalkapohja, jota peitti vanhat punaiset korkeakorkoiset naisenkengät, muotoaan muuttamatta kävi maahan; kuinka voimakkaat kädet käärityin hihoin ja lihaksien jännittyessä ikäänkuin vihoissaan heittivät lapiota, ja kuinka syvät mustat silmät katselivat joskus häneen. Vaikkakin hienot kulmakarvat rypistyivät, kuvastui silmissä tyytyväisyys ja oman kauneuden tunto.

– Kuulkaa, Olenin, joko olette kauan ollut ylhäällä? – sanoi Beletskij, joka kaukasialainen upseeritakki yllään astui pihalle ja kääntyi Oleniniin.

– Aa, Beletskij! – lausui Olenin, ojentaen kätensä. – Miten te näin varhain?

– Minkä sille voi! Ajoivat. Minun luonani on kohta juhla. Marjana, tulethan sinä Ustenjkan luo? – kääntyi hän tyttöön.

Oleninia hämmästytti miten Beletskij saattoi niin huolettomasti kohdella tuota naista. Mutta Marjana, aivan kuin ei olisi kuullut, painoi alas päänsä ja heittäen lapion olalleen meni reippain, miehekkäin askelin pirttiin.

– Kainostelee tyttökulta, kainostelee, – virkkoi hänen jälkeensä Beletskij: teitä kainostelee, – ja hymyillen iloisesti, juoksi rappusille.

– Mitkä kemut teillä on? Kuka on teidät ajanut?

– Ustenjkan, minun emäntäni luona on kemut, ja tekin olette kutsuttu. Kemut, se on piirakasta ja joukko naisia.

– Mitä me sitten teemme siellä?

Beletskij viekkaasti hymyili ja iskien silmää osoitti päällään pirttiin, jonne Marjana oli kadonnut.

Olenin kohotti olkapäitään ja punastui.

– Totisesti te olette kummallinen mies, – sanoi hän.

– No, selittäkää!..

Olenin rypisti otsaansa. Beletskij huomasi sen ja mielistelevästi hymyili.

– Mitenkä ihmeen tavalla te, – sanoi hän, – asutte samassa talossa… ja noin mainio tyttö, erinomainen tyttö, täydellinen kaunotar!..

– Hämmästyttävä kaunotar! Minä en ole nähnyt niin kauniita naisia, – sanoi Olenin.

– No, ja miten? – ollenkaan mitään ymmärtämättä kysyi Beletskij.

– On kenties kummallista, – vastasi Olenin, – mutta miksipä en kertoisi miten on asianlaita? Siitä saakka kun olen asunut täällä on kuin ei minuun naiset mitenkään kuuluisi. Ja hyvä se onkin, uskokaa! Ja mitä yhteistä voikaan olla meidän ja näiden naisten välillä? Jeroshka – se on toinen asia: hänellä ja minulla on yhteinen into – metsästys.

– No jopa jotakin, mitä yhteistä!.. Mitä yhteistä on sitten minulla ja Amalia Ivanovnalla? Sama juttu. Te sanotte, että ne ovat likaisia, – no, se on toinen asia – A la guerre, comme à la guerre.

– Minä en ole tuntenut Amalia Ivanovnoita enkä ole voinut koskaan niiden kanssa seurustella, – vastasi Olenin. – Mutta niitä ei saata kunnioittaa, vaan näitä minä kunnioitan.

– No kunnioittakaa sitten, – kukas teitä estää?

Olenin ei vastannut. Hän näytti tahtovan saada sanotuksi loppuun, mitä oli aloittanut. Se oli hänelle liian kipeä asia.

– Minä tiedän olevani poikkeus… – Hän oli huomattavasti hämillään. – Mutta elämäni on tullut sellaiseksi, ettei minulta ainoastaan puutu kokonaan tarve muuttaa sääntöjäni, vaan minä päälle päätteeksi en voisi elää täällä, – puhumattakaan niin hauskasti kuin nyt elän, – jos eläisin teidän tavallanne. Ja sitten minä etsin aivan toista, näen heissä aivan toista kuin te.

Beletskij epäluuloisena nosti kulmiaan.

– Tulkaa kumminkin illalla luokseni, Marjanakin tulee, teen teidät tutuiksi. Tulkaa, olkaa hyvä! Niin, tulee ikävä jos jäätte pois. Tuletteko?

– Minä tulisin; mutta totta puhuen minua peloittaa varsinainen huvittelu.

– Oo! – huudahti Beletskij. – Tulkaa vain, minä saan teidät rauhoittumaan. Tuletteko?.. Kunniansana?

– Minä tulisin, mutta minä todella en ymmärrä mitä me teemme, mitä osaa me näyttelemme.

– Olkaa hyvä, pyydän teitä. Tulette?

– Kyllä, tulen kenties, – sanoi Olenin.

– Ajatelkaa toki, niin ihania naisia ettei maailmassa, elää munkkina… minkä ihmeen tähden? Miksi pitää turmella elämänsä eikä käyttää hyväkseen mitä on käytettävissä? Oletteko kuullut, meidän komppaniamme lähtee Vozdvizhenskajaan.

– Tokkohan. Minulle on kerrottu, että kahdeksas komppania menee, – sanoi Olenin.

– Ei, minä sain kirjeen adjutantilta. Hän kirjoittaa, että ruhtinas on itse mukana retkellä. Se on hauska, saamme tavata. Minä alan jo saada täältä kylläkseni.

– Kuuluu kohta tulevan hyökkäys.

– Sitä en ole kuullut; vaan sen kuulin, että Krinovitsynille hyökkäysretkestä tuli Anna. Hän odotti luutnantin arvoa, – sanoi Beletskij nauraen. Kävipä siinä mainiosti! Hän matkusti esikuntaan.

Alkoi hämärtää ja Olenin rupesi ajattelemaan pitoja. Häntä kiusasi kutsu. Hänen mielensä teki mennä, mutta tuntui kummalliselta, hurjalta ja hiukan kauhealta ajatella mitä siellä on oleva. Hän tiesi ettei kasakoita eikä eukkoja eikä ketään paitsi tyttöjä varmaan ole siellä. Mitähän siitä tulee? Miten on siellä oltava? Mitä puhuttava? Mitä naiset siellä puhuvat. Mikä on suhde hänen ja noiden sivistymättömien kasakkatyttöjen välillä. Beletskij oli kertonut niin kummallisista, kyynillisistä ja samalla ankarista suhteista… Hänestä oli omituista ajatella, että hän tulee siellä olemaan samassa tuvassa kuin Marjana ja kenties hänen pitää puhella hänen kanssaan. Hänestä tuntui se mahdottomalta kun hän muisteli Marjanan ylevää ryhtiä. Beletskij taas oli kertonut, että se oli kaikki niin yksinkertaista. "Ihankohan Beletskij Marjanaakin on samoin kohteleva? Tekee mieli nähdä, – ajatteli hän. – Ei, parempi on olla menemättä. Se on kaikki alhaista, likaista, ja ennen kaikkea ihan tyhjää." Mutta taas häntä vaivasi kysymys: kuinka siellä kaikki käy päinsä? Ja häntä tavallaan sitoi antamansa lupaus. Hän läksi tekemättä päätöstä suuntaan tai toiseen, mutta tuli Beletskijlle saakka ja meni hänen luokseen.

Maja, jossa Beletskij asui oli samallainen kuin Olenininkin asunto. Se oli pylväillä kahden arshinan korkeudessa maasta ja siinä oli kaksi kamaria. Ensimäisessä, johon Olenin oli noussut jyrkkiä portaita, oli höyhenpatjoja, mattoja, peitteitä, päänalusia, jotka oli kasakkain tavalla kauniisti ja taiteellisesti järjestetty vierekkäin toisen valtaseinän viereen. Sivuseinillä taas riippui kuparitaasoja ja aseita; penkin alla oli arbuseja ja meloneja. Toisessa huoneessa oli suuri uuni, pöytä, penkkejä ja vanhauskoisten pyhänkuvia. Siinä asusteli Beletskij laskossänkyineen, sälyineen, kapsäkkineen, seinämattoineen, jolla riippui aseita, sekä pöydälle asetettuine toalettiesineineen ja valokuvineen. Silkkinen yönuttu oli heitetty penkille. Pulska, siisti Beletskij itse makasi alusvaatteisillaan vuoteellaan ja luki Les trois mousquetaires (kolmea muskettisoturia).

Beletskij hyppäsi pystyyn.

– Katsokaa, miten asun! Eikös kelpaa? No, hyvä että tulitte. Niillä on siellä jo kauhea touhu. Tiedättekö miten piirakkaat tehdään? Taikinasta, sianlihasta ja viinirypäleistä. Vaan ei se siinä ole vetovoima. Katsokaapas mikä hyörinä!

He näkivät todellakin ikkunasta ihmeellisen touhun talonpirtissä.

Tytöt milloin mitäkin juoksuttivat eteisestä ja juoksivat takaisin.

– Joko kohta? – kysyi Beletskij.

– Paikalla! Vai joko olet vaari nälissäsi? – ja majasta kuului kimeä kikatus.

Ustenjka, pulleahko, punakka, sievännäköinen tyttö, hihat käärittyinä juoksi Beletskijn majasta lautasia.

– Äh, sinä! Särenkö lautasesi, – vinkui hän Beletskij'lle. – Tulisit sinä auttamaan, – huusi hän nauraen Oleninille. – Ja varustappas prenikat ja konvehit tytöille.

– Onko Marjanka tullut? – kysyi Beletskij.

– Mitenkäs muuten? Hän toi taikinaa.

– Uskotteko, – sanoi Beletskij – että jos pukisi kauniiksi tuon Ustenjkan ja siistisi ja putsaisi hiukan, hänestä tulisi kauniimpi kaikkia meidän kaunottariamme. Oletteko nähnyt kasakkanaista Borshtshevaa? Hän meni naimisiin everstin kanssa. Voi sentään mikä dignite (arvokkuus)! Mistä se tulee…

– En ole nähnyt Borshtshevaa, mutta minusta ei voi olla mitään tuota pukua kauniimpaa.

– Ah, minä voin niin tottua vaikka minkälaiseen elämään, – sanoi Beletskij iloisesti huoaten: – menen katsomaan mitä ne siellä tekevät. – Hän heitti aamunutun ylleen ja juoksi. – Toimittakaa te makeisia! – huusi hän.

Olenin lähetti sotamiespalvelijan hakemaan prenikoita ja hunajaa, ja niin ilkeä oli hänestä antaa rahoja, tuntui kuin hän olisi jonkun lahjonut, ettei hän vastannut mitään varmaa palvelijan kysymykseen: "paljonko on ostettava piparikakkuja, paljonko hunajakakkuja".

– Miten tahdot.

– Koko rahalla? – merkitsevästi kysyi vanha sotamies. – Piparikakut ovat kalliimpia. Kuudellatoista ovat myyneet.

– Koko rahalla, koko rahalla! – sanoi Olenin ja istuutui ikkunan luo, itsekkin ihmeissään, miksi hänen sydämensä löi niin kuin hän olisi ryhtymässä johonkin törkeään ja huonoon.

Hän kuuli mikä huuto ja kirkuna tyttöjen pirtissä nousi, kun Beletskij tuli sinne, ja muutaman minutin perästä hän näki, kuinka tämä rääkyen, meluten ja nauraen tuli sieltä alas ja juoksi pois rappusilta.

– Ajoivat! – sanoi hän.

Muutaman minutin kuluttua Ustenjka astui majaan ja juhlallisesti kutsui vieraat, ilmoittaen, että kaikki oli valmiina.

Kun he tulivat majaan oli todellakin kaikki valmiina, ja Ustenjka korjasi seinää vasten olevia patjoja. Pöydällä, jota peitti kohtuuttoman pieni liina, oli tshihirillä täytetty karahvi ja kuivaa kalaa. Majassa oli taikinan ja viinirypäleiden hajua. Tyttöjä noin kuusi kappaletta, koreissa beshmeteissä ja liinattomin päin, tavallisuuden mukaan pelihteli uunin takana nurkassa, kuiskaillen, nauraen ja kikatellen.

– Pyydämme ystävällisesti juhlimaan minun päivänäni, – sanoi Ustenjka, kutsuen vieraita pöydän luo.

Tyttöjen parissa, jotka poikkeuksetta olivat kauniita, Olenin huomasi Marjankan ja hänen oli paha ja ilkeä olla, kun kohtasi hänet niin inhottavassa ja nolossa tilaisuudessa. Hän tunsi olevansa tyhmä ja kömpelö ja päätti tehdä aivan niin kuin Beletskij teki. Beletskij meni hiukan juhlallisesti, mutta itsetietoisesti ja luontevasti pöydän luo, joi maljan Ustenjkan terveydeksi ja käski muita tekemään samoin. Ustenjka ilmoitti, etteivät tytöt juo.

– Voisihan ehkä hunajan kanssa, – sanoi jokin ääni tyttöjen joukosta.

Huudettiin sotamiespalvelijaa, joka juuri oli palannut puodista tuoden hunajaa ja makeisia. Sotamies kulmainsa alta puoleksi kateellisesti, puoleksi halveksivasti katsahti tuohon muka kemuilevaan herrasväkeen ja huolellisesti ja säntilleen antoi harmaaseen paperiin käärityn hunajapötkyn ja prenikat ja aikoi juuri tehdä laveasti selkoa hinnasta ja takaisin annetusta rahasta, kun Beletskij ajoi hänet pois.

Sekoitettuaan hunajaa tshihirillä täytettyihin laseihin ja komeasti heitettyään kolme naulaa prenikoita pöydälle Beletskij kiskoi väkisin tyttöjä heidän nurkastaan, pani istumaan pöydän ääreen ja ryhtyi jakamaan heille prenikoita. Olenin huomaamattaan tuli nähneeksi miten Marjanan päivettynyt pienenlainen käsi sieppasi kaksi pyöreätä piparkakkua ja yhden ruskean prenikan, tietämättä mitä niille tekisi. Keskustelu sujui kankeasti ja kuivasti huolimatta Ustenjkan ja Beletskijn arkailemattomuudesta ja heidän halustaan huvittaa seuraa. Olenin oli hämillään, mietiskeli mitä sanoisi, tunsi herättävänsä uteliaisuutta, kenties tulevansa nauretuksi ja tartuttavansa toisiin ujoutensa. Hän punehtui ja hänestä tuntui että etenkin Marjanan oli paha olla. "Varmaankin he otaksuvat, että saavat meiltä rahaa? – ajatteli hän. – Miten me saatamme antaa? Ja kun antaisimme mitä pikemmin ja lähtisimme!"

XXV

– Kuinka sinä et tunne hyyryläistäsi? – sanoi Beletskij kääntyen Marjanaan.

– Miten hänet tuntisin, kun ei käy meillä koskaan? – sanoi Marjana katsahtaen Oleniniin.

Olenin säikähti jostain syystä, punehtui ja tietämättä mitä sanoisi, virkkoi:

– Minä pelkään äitiäsi. Hän haukkui minut niin ensi kerralla, kun pistäysin teillä. Marjanka purskahti nauramaan.

– Ihanko sinä säikähdit? – sanoi hän, katsahti Oleniniin ja kääntyi pois.

Nyt Olenin näki ensi kerran kaunottaren kasvot kokonaan, ennen hän oli nähnyt tytön liina päässä silmiin saakka. Ei häntä suotta pidetty stanitsan ensimäisenä kaunottarena. Ustenjka oli sievä tyttö, pienenlainen, täyteläinen, punaposkinen, silmät olivat iloiset, ruskeat, punaisilla huulilla ainainen hymy, ja hän nauroi aina ja lörpötti. Marjana sen sijaan ei ollut ollenkaan sievä, hän olikaunotar! Hänen kasvonpiirteensä olisivat saattaneet näyttää liian miehekkäiltä ja melkein raaoilta, jollei hänellä olisi ollut niin solakka vartalo ja rinta ja hartiat, ja etenkin, jollei olisi ollut tuota ankarata ja samalla vienoa ilmettä pitkissä mustissa silmissä, joita ympäröitsi tumma varjo mustien kulmakarvain alla, ja suun ja hymyn hyväilevää ilmettä. Hän hymyili harvoin, mutta sen sijaan hänen hymynsä aina hurmasi. Hänestä huokui naisellista voimaa ja terveyttä. Kaikki tytöt olivat kauniita, mutta hekin, samoin kuin Beletskij ja sotamiespalvelija, joka oli tuonut prenikoita, kaikki huomaamattaan katsoivat Marjanaa ja kääntyessään tyttöihin päin kääntyivät hänen puoleensa. Hän näytti toisten parissa ylpeältä ja iloiselta kuningattarelta.

Beletskij, koettaen pysyttää kemujen säädyllisyyttä, lörpötteli taukoamatta, antoi tyttöjen tarjota tshihiriä, kujeili heidän kanssaan ja lakkaamatta teki Oleninille ranskaksi rivoja huomautuksia Marjankan kauneudesta, kutsuen häntä "teidän", la votre, ja käskien Oleninia tekemään samaa mitä itse teki. Oleninin tuli yhä tukalampi ja tukalampi olla. Hän etsi tekosyytä juostakseen tiehensä, kun Beletskij julisti, että nimipäiväsankarin Ustenjkan pitää suudella tarjotessaan tshihiriä. Hän suostui, mutta ehtona oli se, että hänen tarjottimelleen pantaisiin rahoja kuten tehdään häissä. "Hittoko minut toi tähän vietävään juhlaan!" sanoi itsekseen Olenin, nousi ja aikoi lähteä.

– Minnekkä te?

– Menen tupakkaa hakemaan, – sanoi hän aikoen lähteä. Mutta Beletskij tarttui hänen käteensä.

– Minulla on rahaa, – sanoi hän hänelle ranskaksi.

"En pääse, – tässä on maksettava", ajatteli Olenin ja häntä alkoi niin harmittaa oma kömpelyytensä. "Enkö minä sitten voi tehdä mitä Beletskijkin tekee? Ei olisi pitänyt tulla; mutta kun on kerran tullut, ei saa turmella heidän hauskuuttaan. On juotava kasakkain tavalla", ja ottaen, tshapuran (puisen maljan, johon menee noin kahdeksan lasia) kaatoi viiniä ja joi melkein kaikki. Tytöt hämillään ja melkein säikähdyksissään katselivat häntä, kun hän joi. Se oli heistä kummallista ja säädytöntä. Ustenjka tarjosi heille vielä yhden lasin ja suuteli kumpaakin.

– Nyt tytöt juhlimaan, – sanoi hän helistellen lautasellaan neljää ruplanrahaa, jotka he olivat antaneet.

Oleninin ei enää ollut paha olla. Hän rupesi puhelemaan.

– No nyt sinun, Marjana, on tarjottava suutelemalla, – sanoi Beletskij tarttuen tytön käteen.

– Näin minä sinua suutelen! – sanoi tyttö, leikillään hujauttaen käsiään häntä kohti.

– Vaaria käy suuteleminen rahattakin, – yhtyi puheeseen toinen tyttö.

– Kas mestaria! – sanoi Beletskij ja suuteli tyttöä, joka koetti häntä ajaa luotaan. – Ei, tarjoa sinä! – vaati Beletskij, kääntyen Marjanaan, – tarjoa hyyryläisellesi. – Ja ottaen tyttöä kädestä hän vei hänet penkille ja pani istumaan Oleninin viereen.

– Mikä kaunotar! – sanoi hän kääntäen tytön pään profiliin.

Marjana ei vastustellut, vaan ylpeästi hymyillen loi Oleniniin pitkät silmänsä.

– Kaunotar, – toisti Beletskij.

– "Enkö ole kaunotar!" näytti Marjanan katse toistavan. Olenin, punnitsematta ollenkaan mitä teki, syleili Marjanaa ja tahtoi suudella häntä. Tyttö äkkiä tempasi itsensä irti, tyrkkäsi tieltään Beletskijn ja pöydän kannen ja pakeni uunin luo. Nousi huuto, kikatus. Beletskij kuiskasi jotain tytöille, ja äkkiä he kaikki juoksivat tuvasta eteiseen ja sulkivat oven.

– Miksi sinä Beletskijtä suutelit, mutta et tahdo minua suudella? – kysyi Olenin.

– Kun en tahdo, niin sillä hyvä, – vastasi hän väräyttäen alahuultaan ja silmäluomiaan. – Hän on vaari, – lisäsi hän hymyillen. Marjana meni ovelle ja rupesi sitä jyskyttämään. – Jäittekös lukon taakse, paholaiset.

– Mitäs siitä, olkoot siellä, me olemme täällä, – sanoi Olenin läheten häntä.

Marjana rypisti otsaansa ja jyrkästi työnsi hänet kädellään luotaan. Ja taas hän näytti Oleninista niin majestetisen kauniilta, että hän havahtui ja häpesi tekoaan. Hän meni ovelle ja alkoi tempoa sitä.

– Beletskij, avatkaa, – mitä tyhmää leikkiä?

Marjana alkoi taas nauraa kirkasta, onnellista nauruaan.

– Oh, pelkäätkö minua? – sanoi hän.

– Sinähän olet yhtä vihainen kuin äitisi.

– Kun istuisit enemmän Jeroshkan kanssa niin rupeaisivat tytöt sinusta pitämäänkin… – Ja hän hymyili ja katsoi Oleninia suoraan ja läheltä silmiin.

Olenin ei tietänyt mitä sanoisi.

– Entä jos kävisin teidän luonanne?.. – sanoi hän odottamatta.

– Sitten olisi toista, – virkkoi tyttö keikauttaen päätään.

Silloin Beletskij sysäsi oven auki ja Marjana karkasi Oleninin luota, niin että hänen lanteensa sattui Oleninin jalkaan.

– "Kaikki on roskaa, mitä olen tähän saakka ajatellut: niin rakkaus, uhrautuvaisuus, kuin Lukashkakin. On vain olemassa onni: kuka on onnellinen, se on oikeassakin", välähti Oleninin päässä, ja itseäänkin hämmästyttävällä voimalla hän otti kiinni Marjanka-kaunottaren ja suuteli häntä ohimoon ja poskelle. Marjana ei suuttunut, rupesi vaan kovasti nauramaan ja juoksi toisten tyttöjen pariin.

Illanvietto päättyikin siihen. Eukko, Ustenjkan äiti, palasi työstä, haukkui tytöt ja ajoi heidät kaikki tiehensä.