Kasakat

XVIII

Lukashka meni vartiopaikalle, mutta Jeroshka-setä sill'aikaa vihelsi koirat ja kiivettyään vitsa-aidan yli kiersi takateitä Oleninin asunnolle (metsälle mennessä ei hän tahtonut, että naisia olisi tullut vastaan). Olenin vielä nukkui ja Vanjushakin, joka oli jo herännyt, mutta ei vielä noussut, katseli ympärilleen ja tuumi, onko jo aika nousta vai eikö vielä ole, kun Jeroshka-setä, pyssy olalla ja täysissä metsämiehen tamineissa, avasi oven.

– Seivästä! – alkoi hän huutaa sakealla äänellään. – Hätä on käsissä! Tshetshenit ovat täällä!.. Ivan! laita herrallesi samovari. Ja sinä kiireesti ylös! – huusi ukko. – Näin sitä meillä, hyvä ystävä! Tytötkin ovat jo nousseet. Katsoppas ikkunasta, katsoppas, vettä on hakemassa, ja sinä nukut.

Olenin heräsi ja hyppäsi pystyyn. Ja hän tuli niin ihmeen nuorteaksi ja iloiseksi nähdessään ukon ja kuullessaan hänen äänensä.

– Pian, pian!.. Vanjusha! – huusi hän.

– Silläkö lailla sinä metsälle lähdet? Aamiainen muilla ja sinä nukut? Ljam! Mihinkä? – huusi hän koiralleen.

– Onko pyssy valmis, hä? – huusi ukko ihankuin kokonainen väkijoukko olisi ollut tuvassa.

– No, minun syyni on, niin on. Vanjusha, ota ruutia ja laita pyssy latinkiin! – sanoi Olenin.

– Sakko! – huusi ukko.

– Dy te vuleevuu? (tahdotteko teetä?) – sanoi Vanjusha naureskellen.

– Sinä et ole meikäläisiä, mitä vierasta mongertanet, ryökäle! – huusi hänelle ukko irvistäen hampaittensa tyngin.

– Näin ensi kerralla annetaan anteeksi, – sanoi Olenin leikkiä laskien ja vetäen suuria saappaita jalkaansa.

– Annetaan anteeksi näin ensi kerralla: – vastasi Jeroshka: – vaan toisella kerralla jos tapaan nukkumassa, niin kannu tshihiriä on sakko. Kun lämpenee ilma niin jää hirvi tavoittamatta.

– Ja vaikkapa tavattaisikin niin se on meitä viisaampi, – sanoi Olenin, toistaen ukon illalla lausumia sanoja: – sitä ei petetä.

– Naura sinä siinä! Ensin tapa ja sano sitten. No, pian! Katsoppas, tuolla tulee isäntäkin luoksesi, – sanoi Jeroshka, joka oli katsonut ikkunasta. – Miten on laittautunut. Uuden mekon on päälleen pannut, että huomaisit hänet upseeriksi. On ne miehiä, on!

Ja Vanjusha todellakin ilmoitti, että isäntä tahtoi tavata herraa.

– Larzhan (rahaa), – hän sanoi syvämietteisesti, ilmaisten herralleen vänrikin käynnin tarkoituksen. Heti sen jälkeen vänrikki itse, päällään uusi tsherkessitakki ja upseerin olkalaput olkapäillä, kiillotetut kengät jalassa, – mikä on harvinaista kasakoilla, – kasvoilla hymy ja heilutellen ruumistaan astui huoneeseen ja toivotti onnellista pyhäpäivää.

Vänrikki Ilja Vasiljevitsh oli sivistynyt kasakka, Venäjällä oleskellut, koulunopettaja ja, mikä on pääasia, erittäin kunnon mies. Hän tahtoi näyttää kunnon mieheltä; mutta liukkauden, itsetietoisuuden ja soveltumattoman puheen kömpelön kiillon alta, jolla hän oli itsensä hölvännyt, näkyi hänessä heti vaan tuo sama Jeroshka-setä. Se näkyi myös hänen päivettyneistä kasvoistaan, käsistään ja punakasta nenästään. Olenin pyysi häntä istumaan.

– Terve, veli Ilja Vasiljevitsh! – sanoi Jeroshka nousten ja, kuten Oleninista näytti, pilkallisen syvään kumartaen.

– Päivää, setä! Joko sinä olet täällä? – vastasi vänrikki, huolettomasti nyökäyttäen hänelle päätään.

Vänrikki oli noin neljänkymmenen ikäinen, hänellä oli harmaa, kiilanmuotoinen parta, hän oli kuiva, laiha ja kaunis, vielä sangen tuores neljäänkymmeneen vuoteensa katsoen. Tullessaan Oleninin luo hän nähtävästi pelkäsi, että häntä luultaisiin tavalliseksi kasakaksi ja tahtoi siksi heti näyttää arvonsa hänelle.

– Tässä on meidän egyptiläinen Nimbrodimme, – sanoi hän, itseensä tyytyväisesti hymyillen, kääntyi Oleniniin ja osoitti ukkoa. —Metsämies herran edessä. Joka suhteessa ensimäinen mies. Olette jo suvainneet tutustua?

Jeroshka-setä katseli jalkojaan, joihin oli vedetty märät virsut, heilutti miettiväisenä päätään, ikäänkuin olisi ihmetellyt vänrikin kekseliäisyyttä ja oppia ja toisti itsekseen: eptiläinen Nimbrot! Kaikkea se!

– Niin, kas, me aiomme lähteä metsälle, – sanoi Olenin.

– Aivan niin, – huomautti vänrikki: – mutta minulla on teille pieni asia.

– Mitä haluatte?

– Koska te olette kunnioitettava mies, – alkoi vänrikki, – ja koska minä voin ymmärtää itseni, että meillä myös on upseerin arvo, ja sen vuoksi voimme aina vähitellen sovitella, kuten kaikkikin kunnon ihmiset… (hän pysähtyi ja hymyillen katsahti ukkoon ja Oleniniin). Mutta jos teillä olisi toivomus, minun suostumuksellani, katsoen, että vaimo on tyhmä nainen meidän säädyssämme, ei ole osannut nykyään täydellisesti tulla tajuisuuteen teidän sanoistanne eilen. Siitä syystä asuntoni rykmentin adjutantille saatetaan suorittaa, talli poislukien, kuudesta ruplasta, mutta ilmaiseksi minä aina, kunniallisena ihmisenä, luovutan itseltäni. Ja koska te haluatte, niin minä ollen itse upseerisäätyä, saatan kaikessa sopia teidän kanssanne personallisesti ja, seudun asukkaana, ei niinkuin noudattaen meidän tapojamme, vaan kaikessa voin ottaa huomioon olosuhteet…

– Komeasti puhuu! – mörähti ukko.

Vänrikki puhui vielä kauan samaan tapaan. Kaikesta tästä Olenin, tosin ei ilman vaivaa, saattoi käsittää vänrikin haluavan asunnosta kuukaudelta kuutta ruplaa hopeassa. Hän mielellään suostui ja tarjosi vieraalleen lasin teetä. Vänrikki kieltäytyi.

– Meidän tyhmän katsannon mukaisesti, – sanoi hän, – me pidämme ikäänkuin syntinä käyttää maallisten¹⁶ lasia. Vaikkakin sen, sivistykseeni katsoen, saattaisin käsittää, mutta minun vaimoni inhimillisen heikkouden vuoksi…

– Kuinka, tahdotteko teetä?

– Jos sallitte, minä tuon oman lasini, erinäisen, – vastasi vänrikki ja meni rappusille. – Anna lasi! – huusi hän.

Muutaman minutin perästä ovi avautui ja päivettynyt nuori käsi, vaaleanpunaisen hihan alla, ojensi ovesta lasin. Vänrikki meni ottamaan lasia ja kuiskasi jotain tyttärelleen. Olenin kaatoi teetä vänrikille erinäiseen, Jeroshkalle maalliseen lasiin.

– Mutta en halua olla teille esteenä, – sanoi vänrikki polttaen teellä suunsa ja tyhjentäen lasinsa. – Minulla, totta sanoakseni, on myös kova halu kalastamaan ja olen täällä vain käymältä, ikäänkuin virkalomalla. Myöskin olen halukas koettamaan onnea, eikö sattuisi osalleni Terekin antimia. On toivomukseni, että te käytte minunkin luonani joskus juomassa kotoista, meidän stanitsatapamme mukaan, – lisäsi hän.

Vänrikki sanoi jäähyväiset, puristi Oleninin kättä ja läksi. Sill'aikaa kun Olenin varustautui lähtöön hän kuuli vänrikin käskevän ja selittävän äänen antavan määräyksiä kotoväelle. Ja muutaman minutin kuluttua Olenin näki vänrikin, housut polviin saakka käärittyinä ja repaleinen beshmetti päällään, verkko selässä kulkevan ikkunan ohi.

– Hunsvotti! – sanoi Jeroshka-setä lopettaen teetään maallisesta lasista. – Ihanko sitten aiot maksaa kuusi ruplaa? Onko mokomaa kuultu? Parhaimman majan stanitsassa saat kahdella ruplalla. Senkin ryökäle! Ja minä annan tupani kolmesta ruplasta.

– Ei, tähän minä nyt jään, – sanoi Olenin.

– Kuusi ruplaa!.. Jopa sitten ovat rahat joutilaita. Ohhoi! – vastasi ukko. – Anna tshihiriä, Ivan!

Olenin söi hiukan ja joi viinaa matkan varalta ja läksi ukon kanssa kadulle kahdeksan tienoissa aamulla.

Portissa tuli heitä vastaan kaksipyöräiset kärryt. Marjana, päässä valkea liina silmiin saakka ja beshmetti paidan päällä, saappaat jalassa ja pitkät vitsat kädessä, tempoi härkiä sarviin sidotusta nuorasta.

– Kultaseni, – virkkoi ukko ollen ottavinaan häntä kiinni.

Marjanka huitoi vitsallaan häntä kohti ja iloisesti loi molempiin kauniit silmänsä.

Oleninin mieli tuli yhä iloisemmaksi.

– No mennään, mennään! – sanoi hän heittäen pyssyn olalleen ja tuntien että tyttö katselee häntä.

– Hei, hei! – helähti hänen takanaan Marjanan ääni ja heti sen perästä narahtivat liikkeeseen päässeet rattaat.

Niin kauan kuin matka kulki stanitsan takapihain kautta, laitumia pitkin, Jeroshka jutteli. Hän ei voinut unohtaa vänrikkiä ja koko ajan haukkui häntä.

– Mistä ihmeestä sinä olet niin vihainen hänelle? – kysyi Olenin.

– Itara on! En kärsi semmoista, – vastasi ukko. – Kuolla tupsahtaa, niin kaikki jää. Kenelle kokoaa? Kaksi taloa on rakennuttanut. Toisen puutarhan veljeltään riiteli pois. Entäs minkälainen veijari on kirjoitushommissa! Toisista stanitsoista tulevat hänen luokseen papereitaan kirjoituttamaan. Niinkuin kirjoittaa, niin menee. Tekee kaikki ihan hiuskarvalleen. Vaan kelle sitte keräilee? On kaikkiaan vaan yksi poikaviikari ja tyttö; sen antaa miehelle, niin ei jää ketään.

– Hänpä kokoaakin myötäjäisiksi, – sanoi Olenin.

– Vai myötäjäisiksi? Tytön kyllä ottavat, tyttö ei olekkaan mikään joutava. Vaan isä on semmoinen peijakas, ettei tahdo antaakkaan muulle kuin rikkaalle. Suuret lunnaat meinaa kiskoa. On Luka niminen kasakka, minun naapurini ja veljenpoikani, ja uljas mies kerrassaan, joka tshetshenin tappoi, kauan on jo pyydetty hänelle vaimoksi; eipäs vaan anna. Milloin on mikäkin esteenä, tyttö on muka nuori. Mutta tiedänpäs minä, mitä hän meinaa. Tahtoo, että kumartaisivat ja pyytäisivät. Miten paljon on äskettäin ollut sen tytön tähden mieliharmia! Ja Lukashka sen kuitenkin ottaa. Sillä siinä on ensimäinen kasakka stanitsassa, dzhigitti, tappoi abrekin, ristin antavat.

– Entäs mitäs tämä merkitsi? Kun minä eilen kulin pihalla, niin näin, että tyttö ja joku kasakka suutelivat, – sanoi Olenin.

– Panet omiasi! – huusi ukko pysähtyen.

– Niin totta kuin minä tässä! – sanoi Olenin.

– Saamarin tyttö, – sanoi Jeroshka mietteissään. – Minkänäköinen oli kasakka?

– En nähnyt minkälainen.

– No minkävärinen oli hattu, valkeista karvoista?

– Niin.

– Ja mekko punainen? Sinun kokoisesi, yhtä iso?

– Ei, vähän isompi.

– Se on ollut! – Jeroshka rupesi nauraa hohottamaan. – Se se oli, minun Markani. Lukashka se on ollut. Minä kutsun häntä Markaksi leikilläni. Sama mies! Niin sitä pitääkin! Semmoinenpa minäkin olin, ystäväni. Mitä niistä välittää? Vaikka olisi äitinsä tai ystävänsä kanssa nukkunut minun heilani, niin minä kiipesin sen luo. Se asui korkealla; sen äiti oli ihan noita, ryökäle: sietää ei voinut minua. Tulin ystäväni kanssa, Girtshik-nimisen. Tulen ikkunan alle, kiipeän hänen hartioilleen, nostan ikkunan pois ja kopeloin. Tyttö makasi siinä penkillä. Kerran herätin siten. Sekös säikähti! Ei tuntenut minua. Kuka siinä? Ja sainkos minä puhua! Äiti oli jo liikahtaa. Minä otin lakin ja tuuppasin hänen silmilleen: paikalla tunsi lovesta, joka oli lakissa. Hyppäsi pystyyn. Eipä ennen aikaan mitään puuttunut. Sekä kaimakkia että viinirypäleitä, kaikkea hilasi mulle, – lisäsi Jeroshka, joka selitti kaikki käytännöllisesti. – Eikä se ollut ainoa tyttö. Toisenlaista oli ennen!

– Entäs nyt?

– Mennään koiran perästä, pistetään fasani puuhun, sitten ampumaan.

– Liehittelisit sitä Marjankaa?

– Pidä sinä huoli koirista. Illalla kerron loput, – sanoi ukko osoittaen lemmikkiään Ljamia.

He vaikenivat.

Kulettuaan noin sata askelta keskustellen, ukko taas pysähtyi ja osoitti risua, joka oli tien poikki.

– Mitä sinä tästä luulet? – sanoi hän. – Luuletko, että se on niinkuin olla pitää? Ei. Tämä keppi on pahasti.

– Mitenkä pahasti?

Hän naurahti.

– Et sinä tiedä mitään. Kuuleppas. Kun keppi on noin, niin älä astu sen yli, vaan joko kierrä tai heitä tieltä näin ja lue rukous:

"Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle", ja sitten mene minne haluat. Se ei tee mitään. Niin opettivat vanhat minulle ennen.

– Tuollaista hassutusta! – sanoi Olenin. – Kerro sinä ennen Marjanasta. Kuule, Lukashkan kanssako hän kuhertelee?

– Sht… nyt ääneti, – keskeytti taas kuiskaten ukko keskustelun: – kuuntele vain sinäkin. Kulemme metsää pitkin kierroksen.

Ja astuen kuulumattomasti virsuineen kulki ukko edellä kapeata polkua, joka vei tiheään, villiin umpimetsään. Hän katsahti muutaman kerran otsaansa rypistäen Oleniniin, joka kahisutti ja kolisutti suuria saappaitaan ja varomattomasti kantoi pyssyään niin että se jonkun kerran takertui puiden oksiin, jotka olivat kasvaneet toisiinsa kiinni tien yli.

– Älä kolisuta, kulje hiljaan, sotamies! – sanoi hän hänelle äkäisesti kuiskaamalla.

Ilmassa tuntui että aurinko oli noussut. Sumu hälveni, mutta peitti yhä metsän latvat. Metsä näytti kauhean korkealta. Joka askeleella maisema edessä muuttui. Mikä näytti puulta, se olikin pensas; kaisla näytti puulta.

XIX

Sumu osaksi haihtui, avaten näkyviin kosteat kaislakatot, osaksi muuttui kasteeksi, tehden tien ja nurmen aitojen vierellä kosteaksi. Kaikkialla nousee savu piipuista. Väki on lähtenyt stanitsasta – mikä työhön, mikä joelle, mikä vartioihin. Metsämiehet kulkivat rinnatusten kosteaa ruohottunutta tietä. Koirat, häntiään huiskuttaen ja vilkaisten isäntiinsä, juoksivat kupeilla. Hyttysparvia vaippui ilmassa ja ajaen takaa metsästäjiä ne peittivät näiden selät, silmät ja kädet. Tuoksui ruoholta ja metsän kosteudelta. Olenin lakkaamatta silmäili rattaita, joissa Marjanka istui kepakolla hoputtaen härkiä. Oli hiljaista. Stanitsasta tulevat äänet, joita vielä äsken kuului, eivät enää kantaneet metsämiesten korviin; koirain juostessa orjantappurat risahtelivat; väliin linnut ääntelivät. Olenin tiesi, että metsässä on vaarallista olla, että abrekkeja aina piiloitteleikse näissä paikoissa. Hän tiesi myös, että metsässä pyssy jalkamiehelle on luja turva. Peloissaan hän ei ollut, mutta hän tunsi, että toinen hänen sijassaan voisi pelätä ja tähystellen erityisen jännitettynä autereista, kosteata metsää, hän kuullessaan harvoja heikkoja ääniä otti kiinni pyssystään ja tunsi mieluista ja aivan uutta tunnetta. Kulkien edellä Jeroshka-setä pysähtyi jokaiselle lätäkölle, missä oli kaksiosaisia eläinten jälkiä, ja tarkkaavaisesti silmäillen osoitti niitä Oleninille. Hän ei juuri ollenkaan puhunut; vain silloin tällöin kuiskaten teki huomautuksiaan. Tietä, jota he kulkivat, oli aikoinaan ajettu kaksipyörärattailla ja se oli jo aikoja sitten ruohottunut. Vaivaisjalava- ja platanimetsä oli molemmin puolin niin sankka ja umpeen kasvanut, ettei sen läpi saattanut nähdä mitään. Melkein jokainen puu oli ylhäältä alas saakka villin viiniköynnöksen kiertämä; alhaalla kasvoi sankkana tumma orjantappurapensaikko. Jokaisen pienen kedon olivat kokonaan vallanneet sinivattupensaat ja kaislaheinät, joiden harmaat tupsut nuokkuivat. Paikoittain läksi tiestä suuria eläinten polkuja ja pieniä tunnelintapaisia fasaniteitä metsän tiheikköön. Kasvullisuuden voima tässä metsässä, johon karja ei ollut päässyt tunkeutumaan, joka askeleella hämmästytti Oleninia, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt mitään sellaista. Metsä, pelko, ukko salaperäisine kuiskauksineen, Marjanka miehekkäine solakkoine vartaloineen ja vuoret – tuo kaikki tuntui Oleninista unelta.

– Sain fasanin puuhun, – kuiskasi ukko, katsellen ympärilleen ja vetäen lakin silmilleen. – Turpasi peitä: fasani! – Hän heilautti vihaisesti kättään Oleninille ja ryömi kauemmas melkein nelinkontan. – Se pelkää ihmisen turpaa.

Olenin oli vielä jälessä, kun ukko pysähtyi ja alkoi tarkastella puuta. Fasanikukko kotkotti puusta koiralle, joka sitä haukkui, ja Olenin näki fasanin. Mutta samalla pamahti laukaus kuin tykistä Jeroshkan jykevästä pyssystä ja kukko räpytti siipiään, pudotti höyheniä ja putosi maahan. Ukon luo mennessään Olenin säikäytti toisen. Tyhjennettyään pyssynsä hän viritti sen ja ampui. Fasani pyrähti pystysuoraan ylös ja sitten putosi kuin kivi tiheikköön takertuen oksiin.

– Mestari! – nauraen huusi ukko, joka ei osannut ampua lennosta.

Otettuaan fasanit maasta he menivät eteenpäin. Olenin liikkumisen ja kiitoksen huumaamana puhui puhumistaan ukon kanssa.

– Malta! tänne mennään, – keskeytti hänet ukko: eilen näin täällä hirven jälen.

He kääntyivät tiheikköön ja kulettuaan noin kolmesataa askelta joutuivat kedolle, joka kasvoi kaislikkoa ja jossa paikoittain oli vesilätäköitä. Olenin ei pysynyt vanhan metsämiehen perässä ja Jeroshka-setä kumartui noin kahdenkymmenen askeleen päässä hänen edellään, merkitsevästi nyökäten ja kättään heilauttaen. Päästyään hänen luokseen Olenin näki ihmisen jalan jälen, jota ukko hänelle osoitti.

– Näetkö?

– Näen. Mitä? – kysyi Olenin, koettaen puhua niin tyynesti kuin suinkin: – ihmisen jälki.

Hänen päässään välähti hänen tahtomattaan muisto Cooperin Sukkajalasta ja abrekeista ja katsellen ukon käynnin salaperäisyyttä hän ei tahtonut uskaltaa kysyä ja oli epätietoinen siitä vaarako vai metsästys aiheuttivat tuon salaperäisyyden.

– Eipähän, se on minun jälkeni, – vastasi yksinkertaisesti ukko ja osoitti ruohoa, jonka alla näkyi tuskin huomattavasti eläimen jälki.

Ukko läksi eteenpäin. Olenin ei jäänyt hänestä jälelle. Kulettuaan noin kaksikymmentä askelta ja painautuen alas, he tulivat tiheikköön, tuuhean päärynäpuun luo, jonka alla maa oli mustaa ja jossa oli tuoresta eläimen lantaa.

Viiniköynnöksen kietomana paikka oli katetun, kodikkaan, pimeän ja viileän huvimajan näköinen.

– Aamulla on ollut siinä, – huoahtaen sanoi ukko: – näyttää makuusija hikiseltä, tuoreelta.

Yhtäkkiä kauhea rysähdys kuului metsästä noin kymmenen askeleen päässä heistä. Molemmat säpsähtivät ja tarttuivat pyssyihinsä, mutta ei mitään näkynyt; kuului vaan kuinka oksat taittuivat. Tasainen, nopea ravijuoksun kopse kuului hetken ajan, rysähteleminen muuttui töminäksi, joka yhä kauempana ja kauempana, laajempana ja laajempana kaikui äänettömässä metsässä. Jotain ikäänkuin repeytyi Oleninin sydämessä. Hän tarkasti tähysteli viheriää tiheikköä ja vilkaisi vihdoin ukkoon. Jeroshka-setä puristi pyssyä rintaansa vasten ja seisoi liikkumatta, hänen lakkinsa oli taaksepäin heitetty, silmät paloivat tavattomin loistein ja auki oleva suu, josta tuikeina törröttivät mädänneet keltaiset hampaat, jähmettyi paikalleen.

– Sarvipäinen! – virkkoi hän. Ja toivotonna heittäen pyssynsä maahan alkoi tempoa harmaata partaansa. – Tässä seisoin! Tieltä olisi pitänyt lähestyä sitä… Pöllö, pöllö! – ja hän kiukuissaan tarttui partaansa. – Pöllö, sika! – toisti hän, kovasti repien itseään parrasta. Metsän yllä sumussa ikäänkuin kiiri jotain; yhä kauempana ja kauempana, laajemmalta ja laajemmalta kumisi pakenevan hirven juoksu.

Vasta hämärissä Olenin palasi ukon kanssa, väsyneenä, nälissään ja väkevänä. Päivällinen oli valmis. Hän söi, joi ukon kanssa niin että hänen tuli lämmin ja hauska olla, ja meni rappusille. Taas silmien edessä kohosivat vuoret laskevassa auringossa. Taas ukko kertoi loppumattomia kertomuksiaan metsästyksestä, abrekeista, heiloista, huolettomasta uljaasta elämästä. Taas Marjana-kaunotar kulki sisään, ulos ja pihan yli. Paidan alla kuulsi kaunottaren voimakas, neitseellinen ruumis.

XX

Seuraavana päivänä ei ukko ollut mukana ja Olenin meni yksin sille paikalle, missä oli ukon kanssa säikäyttänyt hirven. Jottei tarvitsisi kiertää portin kautta, hän kiipesi kuten kaikki muutkin stanitsassa tekivät, piikkiaidan yli. Eikä hän ollut vielä ehtinyt irroittaa piikkejä, jotka olivat takertuneet hänen tsherkessitakkiinsa, kun hänen koiransa, joka juoksi edellä, säikäytti lentoon kaksi fasania. Tuskin hän oli päässyt orjantappurametsään, kun rupesi fasaneja joka askeleella lähtemään lentoon. (Ukko ei ollut näyttänyt hänelle eilen tätä paikkaa säästääkseen sen metsästykseen pyydyksellä). Olenin ampui fasaneja viisi kappaletta kahdellatoista laukauksella ja ryömiessään orjantappuroista niitä ottamaan uupui niin, että hiki virtanaan valui hänestä. Hän huusi koiran luokseen, laski hanat, pani pois luodit ja haulit ja huiskien sääskiä tsherkessitakkinsa hihalla, hiljalleen läksi kulkemaan eiliselle paikalle. Mutta oli mahdoton hillitä koiraa, joka aivan tien vierestä löysi jälkiä, ja hän ampui vielä pari fasania ja niiden vuoksi viipyen hän vasta puolen päivän aikaan alkoi tulla eiliselle paikalle.

Päivä oli aivan kirkas, tyyni, kuuma. Aamun tuoreus oli metsästäkin nuutunut ja hyttyslaumat tarttuivat suorastaan liimana kasvoihin, selkään ja käsiin. Koira oli muuttunut mustasta tummanharmaaksi; sen selkä oli kokonaan sääskien peitossa. Tsherkessitakki, jonka läpi ne työnsivät pistimensä, tuli samanlaiseksi. Olenin oli valmis juoksemaan sääskiä pakoon; hänestä tuntui jo, ettei kesällä voikkaan asua stanitsassa. Hän läksi jo kotiinsa päin kulkemaan, mutta muisti sitten, että elettävä on ihmisten näinkin, päätti kestää ja alkoi antaa niiden rauhassa purra itseään. Ja merkillistä, keskipäiväksi tämä tunne tuli hänestä jo mieluisaksikin. Tuntuipa hänestä, että jollei olisi tätä joka puolelta ympäröivää hyttyskehää, tätä hyttystahdasta, joka käden alla siveltyi hikisille kasvoille, ja tätä rauhatonta kutkutusta yli koko ruumiin, niin tämä metsä hänen silmissään menettäisi luonteensa ja sulonsa. Nuo hyönteisparvet niin sopivat tähän villiin, miltei pilalle saakka rikkaaseen kasvullisuuteen, metsän täydeltä vilisevien nisäkkäiden ja lintujen loppumattomuuteen, tuohon tumman metsän vehreyteen, lemuavaan, kuumaan ilmaan, noihin sameavesisiin ojiin, joita kaikkialle imeytyi Terekistä ja jotka lirisivät jossain riippuvain lehtien alla, että hänelle kävi mieluisaksi juuri se, mikä ennen oli tuntunut kauhealta ja sietämättömältä. Kierrettyään sen paikan, jossa oli eilen tavannut otuksen, ja löytämättä mitään teki hänen mielensä levähtää. Aurinko paistoi kohtisuoraan metsän päältä ja sen säteet sattuivat aina suoraan hänen selkäänsä ja päähänsä, kun hän poikkesi aholle tai tielle. Seitsemän raskasta fasania painoi kipeästi hänen vyötäreitään. Hän etsi eiliset hirven jälet, tunkihe tiheikköön pensaan alle samaan paikkaan missä hirvi eilen oli maannut ja heittäytyi sen makuusijalle. Hän tarkasti ympärillään olevaa tummaa metsän vihannuutta, tarkasti hikistä paikkaa, eilistä lantaa, hirven polvien merkkiä, mustamultaista turvetta, jonka hirvi oli nyhtäissyt irti, ja eilisiä jälkiään. Hänen oli viileä ja mukava olla; hän ei ajatellut mitään eikä halunnut mitään. Ja yhtäkkiä häneen tuli ilman aihetta niin omituinen onnen ja kaiken rakastamisen tunne, että hän vanhaan lapsuudentapaansa rupesi tekemään ristinmerkkiä ja kiittämään jotakuta. Hän havaitsi yhtäkkiä erityisen selvästi, että nyt minä, Dmitrij Olenin, kaikista muista eroava olento, makaan tässä yksin, Herra ties missä, sillä sijalla jolla hirvi on ollut, – vanha hirvi, kaunis, joka kenties ei ole koskaan nähnyt ihmistä, – ja sellaisessa paikassa, jossa ei koskaan kukaan ihminen ole istunut ajatellen tätä samaa. Istun ja ympärilläni on nuoria ja vanhoja puita ja yhden niistä kietovat syliinsä villin viiniköynnöksen lehvät; ympärilläni teuhaavat fasanit, ajaen toisiaan takaa, tuntien kenties surmattujen veljiensä hajun. Hän tunnusteli kädellään fasaneja, tarkasteli niitä ja pyyhki lämpimään vereen tahrautuneen kätensä tsherkessitakkiinsa. "Kenties shakalit vainuavat ja tyytymättömin naamoin pötkivät pois täältä päin; minun ympärilläni lentäen oksien välitse, jotka niistä näyttävät suurilta saarilta, surisee hyttysiä: yksi, kaksi, kolme, neljä, sata, tuhat, miljona hyttystä – ja ne kaikki jotain ja jostain syystä surisevat ympärilläni ja jokainen niistä on samallainen kaikista muista eroava Dmitrij Olenin, kuin minä itsekin." Hänen mielessään kuvastui selvästi, mitä sääsket ajattelivat ja surisivat. "Tänne, tänne, ystävät! Tässä on ketä voi syödä", surisevat ne ja käyvät häneen liimana kiinni. Ja hänelle selvisi, ettei hän ole mikään venäläinen aatelismies, Moskovan yhdistyksen jäsen, sen ja sen ystävä ja sukulainen, vaan yksinkertaisesti samanlainen sääski, tai samanlainen fasani, tai hirvi, kuin nekin, jotka nyt ovat hänen ympärillään. "Samoin kuin ne, kuin Jeroshka-setä, elän, kuolen. Ja totta on, mitä hän puhuu: ruoho vain kasvaa päällesi."

"Entä sitten, jos kasvaa ruoho? – ajatteli hän yhä. – Täytyy kuitenkin elää, täytyy olla onnellinen, sillä minä haluan vain yhtä – onnea. Sama mikä lienenkin: samanlainen eläin, kuin kaikki muutkin, joiden yli ruoho kasvaa, ja siinä kaikki, taikka kehys, johon on sovitettu osa ainoasta jumaluudesta, – joka tapauksessa on elettävä niin hyvin kuin suinkin. Kuinka sitten tulee elää tullakseen onnelliseksi, ja miksi minä en ole ennen ollut onnellinen?" Ja hän alkoi muistella kulunutta elämäänsä ja hänen tuli inho itseään. Hän huomasi itsensä niin vaativaiseksi egoistiksi, vaikka oikeastaan häneltä ei itseltään puuttunut mitään. Ja yhä hän katseli ympärilleen lehtivihantaa, jonka lävitse valo pilkisti, laskevaa aurinkoa ja kirkasta taivasta – ja tunsi yhä itsensä yhtä onnelliseksi kuin ennenkin. "Mistä olen onnellinen, ja mitä varten olen tähän saakka elänyt? – ajatteli hän. – Miten olen ollut vaativainen itseäni kohtaan, miten paljon suunnitellut, enkä ole itselleni tehnyt muuta kuin häpeätä ja surua! Ja nyt en onneen tarvitse mitään!" Ja yhtäkkiä hänelle ikäänkuin avautui uusi maailma. "Mikä on onni, – sanoi hän itselleen: – onni on siinä, että elää toisten hyväksi. Ja se on selvä. Ihmiseen on pantu onnen tarve, – siis on se oikeutettu. Tyydyttämällä sitä itsekkäästi, se on, hakemalla itselleen rikkauksia, mainetta, elämän mukavuutta, rakkautta, voivat asianhaarat muodostua sellaisiksi, että onkin mahdoton tyydyttää noita haluja. Siis nämä halut ovat laittomia, vaan onnen tarve ei ole laiton. Mitä haluja voidaan aina tyydyttää ulkonaisista edellytyksistä huolimatta, mitä? – Rakkautta, uhrautuvaisuutta!" Hän niin riemastui ja innostui tämän löydettyään, tämän, kuten hänestä näytti, uuden totuuden, että hyppäsi pystyyn ja kärsimättömästi alkoi etsiä kenen hyväksi heti paikalla voisi uhrautua, kenelle tehdä hyvää, ketä rakastaa. "Emmehän itsellemme tarvitse mitään, – hän ajatteli yhä, – miksi emme eläisi toisten hyväksi?" Hän otti pyssyn ja aikoen heti paikalla palata kotiinsa, pohtiakseen lopullisesti kaikkea tätä ja löytääkseen tilaisuuden tehdä hyvää, tuli pois vesakosta. Päästyään aholle hän katsahti ympärilleen: aurinkoa ei enää näkynyt puiden latvain takaa; ilma viileni ja seutu näytti hänestä aivan tuntemattomalta eikä sen seudun näköiseltä, joka ympäröi stanitsaa. Kaikki muuttui äkkiä, sekä sää että metsän luonne: taivas vetäytyi pilviin, tuuli humisi puiden latvoissa, ympärillä näkyi vain kaislikkoa ja yli-ikäistä ryteikkömetsää. Hän rupesi huutamaan koiraansa, joka oli juossut hänen luotaan jotain otusta ajaen ja hänen äänensä kaikui takaisin onttona. Ja yhtäkkiä hänen tuli kauhean paha olla. Hän alkoi pelätä. Tuli mieleen abrekit, tapot, joista hänelle oli kerrottu, ja hän odotti: nyt juuri hyökkää joka pensaasta tshetsheni, ja hänen täytyy puolustaa elämätään ja… kuolla tai olla raukka. Hän muisteli myös Jumalaa ja tulevaista elämää – hän ei ollut tällä tavoin kaukaan aikaan muistellut. Ja joka puolella oli tuo synkkä, ankara, villi luonto. "Kannattaako sinun elää itseäsi varten, – ajatteli hän, – kun tuossa hetkessä kuolet ja kuolet tekemättä mitään hyvää ja kenenkään saamatta kuolematasi tietää?" Hän kulki sitä suuntaa, missä luuli stanitsan olevan. Metsästystä hän ei enää ajatellut, tunsi tappavaa väsymystä ja erittäin tutkivasti, melkein kauhun vallassa, katseli jokaista pensasta ja puuta luullen joka hetki surman tulevan. Kierrettyään jotensakin kauan, hän saapui ojalle, jossa juoksi hietaista, kylmää vettä Terekistä ja ollakseen enää eksymättä, päätti kulkea pitkin sen vartta. Hän kulki tietämättä itse minne oja hänet veisi. Äkkiä hänen takanaan kaislat risahtivat. Hän vavahti ja tarttui pyssyynsä. Hän häpesi, – hengästynyt koira läähättäen syöksyi ojan kylmään veteen ja rupesi sitä latkimaan.

Hän joi sen kanssa yhdessä ja lähti siihen suuntaan, minne koira vei, olettaen, että se johtaa hänet stanitsaan. Mutta vaikka koira oli mukana, tuntui hänestä kaikki ympäröivä vielä synkemmältä. Metsä pimeni, tuuli yhä voimakkaammin ja voimakkaammin riehui vanhojen, katkenneiden puiden latvoissa. Joitakin suuria lintuja kierteli kirkuen näissä puissa olevia pesiä. Kasvullisuus köyhtyi, yhä useammin tuli vastaan suhajavaa kaislikkoa ja paljaita hiekkaketoja, eläinten jälkien kirjailemia. Tuulen ulvontaan yhtyi vielä jokin ikävä, yksitoikkoinen humu. Mieli kävi yleensä synkeäksi. Hän koetteli takaa kädellään fasaneja, ja yksi oli poissa. Fasani oli päässyt irti ja pudonnut, ja vain verinen kaula ja pää törröttivät vyössä. Hänestä oli nyt kauheampaa kuin koskaan. Hän alkoi rukoilla Jumalaa ja pelkäsi vain sitä, että kuolee tekemättä mitään hyvää ja kaunista; ja hänen teki niin mieli elää, elää, suorittaakseen uhrautumisen urotyön.