Kasakat

XXXIV

Kirjoitettuaan tämän kirjeen Olenin myöhään illalla meni isäntäväen luo. Eukko istui penkillä uunin takana punoen silkkiäistoukan kudelmia. Marjana ompeli avoimin päin kynttilän valossa. Nähtyään Oleninin hän hyppäsi pystyyn, otti liinan ja meni uunin luo.

– Istu sinä meidän seurassamme, Marjanushka, – sanoi äiti.

– En minä, kun olen paljain päin. – Ja hän hyppäsi uunille.

Olenin saattoi nähdä vain hänen polvensa ja siron riippuvan jalkansa. Olenin kestitsi eukkoa teellä. Eukko kestitsi vierasta kaimakilla, jota noutamaan laittoi Marjanan. Mutta pantuaan lautasen pöydälle Marjana taas hyppäsi uunille ja Olenin vain tunsi itsessään hänen silmänsä. He juttelivat taloudesta. Ulita-muori hääräili ja joutui vierasvaraisuuden huumaukseen. Hän kantoi Oleninille kostutettuja viinirypäleitä, rypäleleivoksia, parasta viiniä, ja rupesi kestitsemään Oleninia sitä erikoista syvän kansan sivistymätöntä ja ylpeätä vierasvaraisuutta noudattaen, joka on ominainen vain ruumiillisella työllä leipänsä hankkiville. Eukko, joka ensin oli raakuudellaan niin saattanut Oleninin ymmälle, nyt usein liikutti häntä yksinkertaisella hellyydellään tytärtään kohtaan.

– Eipä tarvitse Jumalaa vihoittaa, veikkoseni! Meillä on kaikkea, Luojan kiitos, tshihiriä on puserrettu, ja suolattu on, ja noin kolme tynnöriä rypäleitä myömme ja vielä jää juodakin. Älä pidä kiirettä lähdölläsi. Häissä sitten yhdessä laitamme iloa.

– Milloin on häät? – kysyi Olenin, tuntien miten kaikki veri yhtäkkiä syöksyi kasvoihin ja sydän alkoi epätasaisesti ja kiusallisesti lyödä.

Uunin takana alkoi liikahdella ja kuulua siementen pureskelua.

– Mitäpä tässä enää, nousevalla viikolla pitäisi viettää. Meillä on valmiina, – vastasi eukko luonnollisesti, tyynesti, ikäänkuin ei Oleninia olisi ollut eikä olisi maan päällä. – Olen koonnut ja varannut kaikki Marjanushkalle. Me annamme tytön hyvin. Se vaan ei ole oikein hyvästi, että Lukashkamme on ruvennut, miten lie, hurjastelemaan kovin. Hurja on kerrassaan, pelihtelee! Muutama päivä sitten kävi kasakka sotnjasta, kertoi, että hän on Nogajiin ratsastanut.

– Kunpa ei vaan joutuisi pahoihin käsiin, – sanoi Olenin.

– Sitä minäkin olen sanonut: älä sinä, Lukashka, pelihtele. No, nuori mies ja tietysti nyt reuhaa. Kaikellahan on aikansa. No, ryösti, varasti, abrekin tappoi, – niin pitääkin! – no, mutta eläisi sitten hiljakseen. Muuten ihan nurin menee.

– Niin, minä näin hänet pari kertaa osastossa, hän vain hurjaili. Hevosenkin on myönyt, – sanoi Olenin ja katsahti uunille.

Suuret mustat silmät loistivat ankarina ja epäystävällisinä häneen. Oleninin tuli paha olla siitä mitä oli sanonut.

– Entäs sitten! Hän ei tee pahaa kellekään, – sanoi Marjana äkkiä. – Omilla rahoillaan hurjailee, – ja pudottaen jalkansa hän hyppäsi uunilta ja meni ulos paiskaten kovasti oven kiinni.

Olenin seurasi silmin häntä niin kauan kun hän oli sisässä; sitten hän katseli ovea, odotti, eikä ymmärtänyt ollenkaan mitä Ulita-muori puhui hänelle. Muutaman minutin kuluttua tuli vieraita: ukko, Ulita-muorin veli Jeroshka-sedän kanssa, ja heti heidän jälestään Marjana ja Ustenjka.

– Hyvinkö hurisee? – vikisi Ustenjka. – Sinä pidät vaan iloa? – kääntyi Ustenjka Oleninin puoleen.

– Niin pidän, – vastasi hän ja häntä rupesi jostain syystä hävettämään ja ilettämään.

Hän olisi tahtonut lähteä, mutta ei voinut. Äänetönnä oleminen hänestä myös tuntui mahdottomalta. Ukko auttoi häntä: hän pyysi juoda ja he joivat. Sitten Olenin joi Jeroshkan kanssa. Sitten vielä toisen kasakan kanssa. Sitten taas vielä Jeroshkan kanssa. Ja mitä enemmän Olenin joi, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä. Mutta ukot ilostuivat. Tytöt kumpikin kiipesivät uunille istumaan ja supatellen keskenään katsoivat heihin, ja he joivat iltaan saakka. Olenin ei mitään puhunut vaan joi enin. Kasakat huusivat. Eukko ajoi heidät ulos eikä antanut enää tshihiriä. Tytöt nauroivat Jeroshka-sedälle, ja kello oli jo kymmenen seuduissa kun kaikki menivät rappusille. Ukot itse tarjoutuivat tulemaan Oleninin luo lopettamaan juhlimista. Ustenjka juoksi kotiinsa. Jeroshka vei kasakan Vanjushan luo. Eukko meni puuhaamaan pirttiin, Marjana jäi yksin majaan. Olenin tunsi olevansa virkeä ja reipas, ikäänkuin olisi juuri herännyt. Hän huomasi kaikki ja päästettyään edellään ukot luokseen palasi majaan. Marjana laittautui levolle. Olenin meni hänen luokseen, tahtoi sanoa hänelle jotain, mutta hänen äänensä katkesi. Marjana istuutui vuoteelleen, koukisti jalat alleen, siirtyi pois hänestä perimmäiseen nurkkaan ja ääneti, pelästynein, hurjin katsein katseli häntä. Marjana nähtävästi pelkäsi häntä. Olenin tunsi sen. Hänen tuli surku itseään ja ilkeä olla ja samalla hän kuitenkin tunsi ylpeätä tyydytystä herättäessään Marjanassa edes tuon tunteen.

– Marjana! – sanoi hän: eikö sinun koskaan tule sääli minua? Minä en tiedä, miten minä sinua rakastan.

Marjana väistyi vielä kauemmas.

– Kas, mitä viinistä on päähäsi tullut… Et hyödy sinä mitään!

– Ei, ei viinistä. Älä mene Lukashkalle. Minä otan sinut vaimokseni. "Mitä minä nyt puhun? – ajatteli hän samalla kun sanoi tätä. – Sanonko minä samoin huomennakin? – Sanon, varmasti sanon ja nytkin toistan!" vastasi hänelle sisäinen ääni.

– Tuletko minun omakseni?

Marjana katsoi vakavasti häntä ja pelästys näytti menneen ohi.

– Marjana! minä tulen hulluksi. Minä en ole oma itseni. Mitä käsket niin teen, – ja mielettömän helliä sanoja tuli hänen suustaan ihan kuin itsestään.

– Ole siinä lörpöttelemättä! – keskeytti Marjana tarttuen äkkiä käteen, jota Olenin ojensi hänelle. Mutta Marjana ei työntänyt pois hänen kättään vaan puristi sitä lujasti voimakkailla, karkeilla sormillaan. – Menevätkö nyt herrat naimisiin tyttömoukkien kanssa? Lähde jo!

– Tuletko sinä siis? Minä olen kokonaan…

– Minne Lukashkan pistämme? – sanoi hän nauraen.

Olenin riuhtaisi häneltä kätensä, jota Marjana piti, ja voimakkaasti syleili hänen nuorta ruumistaan. Mutta Marjana hypähti pystyyn kuin hirvi, ja harppasi paljain jaloin ja juoksi rappusille. Olenin havahti ja kauhistui itseään. Hän näytti itsestään taas sanomattoman kurjalta Marjanan rinnalla. Mutta katumatta hetkeäkään mitä oli sanonut hän meni kotiinsa ja vilkaisematta ukkoihin, jotka ryyppäilivät hänen luonaan, heittäytyi vuoteelle ja nukkui niin sikeään uneen, ettei ollut kaukaan aikaan nukkunut.

XXXV

Seuraavana päivänä oli juhlapäivä. Illalla kaikki väki oli ulkona, juhlapuvut laskevassa auringossa loistaen. Viiniä oli saatu tavallista enemmän puserretuksi. Väki oli päässyt työstä vapaaksi. Kasakkain oli kuukauden kuluttua lähdettävä sotaretkelle, ja useissa perheissä valmistettiin häitä.

Torilla stanitsahallinnon edessä ja kahden puodin ympärillä, – toisessa oli kaupan makeisia ja siemeniä, toisessa liinoja ja karttunikangasta, – oli enin väkeä. Hallintohuoneen seinuspenkereillä istui ja seisoi ukkoja, päällään harmaat ja mustat arvokkaannäköiset takit ilman hihanauhoja ja koristuksia. Ukot tyynesti, tasaisin äänin, keskustelivat vuodentulosta ja nuorista lapsista, yleisistä asioista ja menneistä ajoista, katsoen nuorta sukupolvea juhlallisesti ja välinpitämättömästi. Kulkiessaan heidän ohitsensa vaimot ja tyttäret hiukan pysähtyivät ja laskivat päänsä alas. Nuoret kasakat kunnioittavasti hiljensivät käyntiään, ottivat lakin päästään ja pitivät sitä jonkun aikaa päänsä edessä. Ukot vaikenivat. He katselivat ohikulkevia tarkastelevasti, kuka ankarin, kuka lempein katsein, hitaasti nostivat ja painoivat takaisin lakkejaan.

Kasakkatytöt eivät olleet vielä alkaneet piirileikkejään vaan olivat kokoontuneet joukoiksi ja puettuina heleänvärisiin beshmetteihin ja valkeisiin liinoihin, jotka olivat kiedotut pään ja silmien yli, istuivat maassa seinien viereisillä majojen turvepenkeillä, suojassa auringon vinosti sattuvilta säteiltä ja kimakasti tarinoivat ja nauroivat. Poikaset ja tytön-tylleröt olivat pallosilla, lyöden pallon kauas ylös kirkkaalle taivaalle ja huutaen ja vikisten juoksentelivat torilla. Keskenkasvuiset tytöt torin toisessa kulmassa jo olivat piirissä ja kimein arastelevin äänin vikisivät laulua. Kirjurit, palveluksesta vapautetut ja juhlaksi kotiin palanneet nuoret sotilaat, korkeissa valkeissa ja uusissa punaisissa nauhoilla reunustetuissa tsherkessitakeissa, iloisin pyhäpäiväisin kasvoin kulkivat kaksin, kolmin käsi kädessä naispiiristä toiseen, pysähtelivät, laskivat leikkiä ja pitivät kujetta kasakkatyttöjen kanssa. Armenialainen kauppias, sininen hienoverkainen galunireunuksinen tsherkessitakki päällään, seisoi avonaisella ovella, josta näkyi kuvikkaita liinakangaspakkoja, ja katseessaan itämaalaisen kauppiaan ylpeys ja tietoisuus omasta tärkeydestään odotti ostajia. Kaksi punapartaista tshetsheniä, jotka olivat tulleet Terekin takaa saamaan juhlasta huvia, istui paljain jaloin jonkun tuttavansa talon vieressä ja huolettomasti polttaen pieniä piippujaan ja syljeksien vaihtoi keskenään nopeita kurkkuääniä väkeä katsellessaan. Väliin arkipukuinen sotamies, vanha sinelli päällään, kiireesti kulki torin poikki kirjavien ryhmien lomitse. Sieltä täältä kuului jo juhlivien kasakkain juopuneita lauluja. Kaikki majat olivat lukitut, rappuset jo illalla pestyt. Vanhat eukotkin olivat ulkona. Kuivilla kaduilla ja kaikkialla, pölyn seassa ja jalkain alla räkyili arbusin ja melonin siemeniä ja kuoria. Ilma oli lämmin ja liikkumaton, kirkas taivas sininen ja läpikuultava. Valkean-himmeä vuoriselänne, joka näkyi kattojen takaa, näytti läheiseltä ja rusotti laskevan auringon säteissä. Silloin tällöin joen toiselta puolen kuului kanunan laukauksen kaukainen kumina. Mutta stanitsan yli vyöryi toisiinsa sulautuen erilaisia iloisia juhlivia ääniä.

Olenin oli kävellyt koko aamun pihalla odottaen näkevänsä Marjanan. Mutta aamutyöt tehtyään tyttö meni rukousmajaan päivällisjumalanpalvelukseen; sitten milloin istui seinuspenkereellä tyttöjen kera siemeniä pureksien, milloin tavaroita tuoden juoksi kotiin ja katseli iloisesti ja ystävällisesti hyyriläiseen. Olenin pelkäsi puhella hänen kanssaan leikillisesti tai toisten läsnäollessa. Hän tahtoi saada sanotuksi kokonaan Marjanalle eilisen saadakseen häneltä ratkaisevan vastauksen. Hän odotti taas samanlaista hetkeä kuin eilen illalla; mutta sitä hetkeä ei tullut ja hän tunsi ettei ole enää voimia jäädä tuohon ratkaisemattomaan asemaan. Marjana meni taas kadulle ja hetken kuluttua läksi Olenin hänen perässään, tietämättä itse minne meni. Olenin sivuutti kulmauksen, jossa Marjana istui atlasikankaasta oleva sinertävä mekko hohtaen, ja kipua sydämessään tuntien Olenin kuuli takanaan tyttöjen naurua.

Beletskijn maja oli torin varrella. Kulkiessaan sen ohi Olenin kuuli Beletskijn äänen: "Käykää sisään!" – ja hän kävi.

Sanottuaan toisilleen jonkun sanan he kumpikin istuutuivat ikkunan ääreen. Pian heihin liittyi Jeroshka, uusi beshmetti päällään, ja istui heidän viereensä lattialle.

– Tuossa noin on aristokratinen ryhmä, – sanoi Beletskij, osoittaen paperossillaan kirjavaa ryhmää kulmauksessa ja hymyillen. – Minunkin on siellä, näettekö, punaisessa puvussa. Ensi kertaa päällä. – Miksi ei piirileikki ala? – huusi Beletskij katsoen ulos ikkunasta. – Odottakaahan että tulee hämärä, niin mekin menemme. Sitten kutsumme heidät Ustenjkan luo; niille pitää hommata kemut.

– Minäkin tulen Ustenjkan luo, – sanoi Olenin varmana. – Tuleeko Marjana?

– Tulee, tulkaa tekin, – sanoi Beletskij vähääkään hämmästymättä.

– Eikö ole hyvin kaunista? – lisäsi hän, osoittaen kirjavia ryhmiä.

– Erittäin kaunista! – myönteli Olenin, koettaen näyttää välinpitämättömältä. – Tämmöisissä juhlissa, – lisäsi hän, – minusta aina tuntuu kummalliselta, miksi kaikki ihmiset sen johdosta, että nyt esimerkiksi on viidestoista päivä ovat yhtäkkiä tulleet tyytyväisiksi ja iloisiksi. Kaikesta näkyy juhla. Silmissä, kasvoissa, äänessä, liikkeissä, puvuissa, ilmassa, auringossa, kaikessa on juhlaa. Vaan meillä ei ole enää juhlia.

– Niin, – vastasi Beletskij, joka ei semmoisista mietelmistä pitänyt. – Mutta miksi et sinä juo, ukko? – kääntyi hän Jeroshkaan.

Jeroshka iski Beletskijstä Oleninille silmää.

– Ylpeä on tuo sinun kumppanisi!

Beletskij nosti juomalasinsa.

– Alla birdy! – sanoi hän ja joi pohjaan (alla birdy merkitsee: Jumala on antanut; se on tavallinen kaukasialaisten käyttämä toivotus kun juodaan yhdessä).

– Saa bul (terveydeksi)! – sanoi Jeroshka hymyillen ja tyhjensi lasinsa. – Mitä sinä juhlasta puhut! – sanoi hän Oleninille, nousten ja katsoen ikkunasta: mikä juhla tuo on! Olisitpa nähnyt miten ennen aikaan juhlittiin! Vaimot läksivät ja panivat päälleen nauhareunaiset sarafanipukunsa. Rinnan ripustivat täyteen kultia kahteen riviin. Päässä kullatut päähineet. Kun kulkee ohi niin vir vir!.. oikein kahina nousee. Joka nainen oli kuin ruhtinatar. Kun tulivat, niitä oli koko liuta, lauluja lauloivat ja joltain kuului; koko yön juhlivat. Ja kasakat pyörittivät tynnörejä pihalle, istuivat koko yön, joivat päivän nousuun. Toisinaan tarttuivat toistensa käsiin, kulkivat pitkin stanitsaa hyökkäysmarssissa. Kenen tapasivat, vetivät mukaansa ja yhden luota toisen luo kulkivat. Väliin kolme päivää hurjastelivat. Isäukko tuli kotiin, – muistan vielä, – punaisena, ihan turvoksissa, lakitta, tolkkua ei yhtään, tuli ja viskautui makaamaan. Äiti tiesi jo asian: tuoresta mätiä ja tshihiriä kantoi hänelle virvokkeeksi ja itse juoksi stanitsalle hänen lakkiaan etsimään. Siten makaa mies kaksi vuorokautta. Semmoisia oli ihmiset, vaan mitä nyt?!

– No, entäs tytöt sarafanipuvuissa? Yksinkö ne juhlivat? – kysyi Beletskij.

– Yksin. Usein tulivat kasakat tai nousivat hevosten selkään ja sanoivat: mennäänpäs hajoittamaan piirit! – ja ajavat, mutta tytöt ottavat seipäät käteensä. Laskiaisena, jos sattui että joku paraista pojista oikein intoihinsa tuli, niin tytöt löivät, löivät hevosta, miestä löivät. Sepä särki piirin, tempasi siitä kuka oli rakkain ja vei tiehensä. Armaani, kultaseni!.. Ja niin hyvänä piti kuin taisi. Ja oli ne tytötkin toiset, kuningattaria!

XXXVI

Nyt tuli syrjäkadulta torille kaksi ratsumiestä. Toinen heistä oli Nazarka, toinen Lukashka. Lukashka istui hiukan kallellaan lihavan kabardinilaisensa selässä, joka kepeästi astui kovaa tietä ja nosteli kaunista, kiiltävän hienon otsatukan peittämätä päätään. Taitavasti huotraan pistetty pyssy ja satulan taa kääritty vaippa merkitsivät, ettei Lukashka tullut turvallisesta ja läheisestä paikasta. Hänen keikailevassa istumisessaan kallellaan, huolettomassa kädenliikunnassaan lyödessä hevosta tuskin kuuluvasti piiskalla vatsan alle, ja etenkin loistavissa mustissa silmissään, jotka ylpeästi rypistyen katsoivat ympärilleen, kuvastui tietoisuus voimasta ja nuoruuden itseluottamus. Oletteko nähneet tätä poikaa? – näyttivät hänen silmänsä puhuvan katsellessaan ympärilleen. Upea hevonen hopeoiduissa heloissaan, valjaat ja aseet ja kaunis kasakka itse vetivät kaikkien torilla olevien huomion puoleensa. Laiha ja pienikasvuinen Nazarka oli puettu paljon huonommin kuin Lukashka. Ajaessaan ukkojen ohi Lukashka pysähtyi ja nosti valkeata kutrista lakkiaan lyhyttukkaisesta mustasta päästään.

– No, sieppasitko paljonkin nogajilaisia hevosia? – kysyi laihanpuoleinen ukko katse tuikeana ja synkkänä.

– Minäkös heitä lukemaan, vaariseni, kaikkea kyseletkin? – vastasi Lukashka kääntyen pois.

– Tuota poikasta sinä suotta kuletat matkassasi, – virkkoi ukko vielä synkeämpänä.

– Kas pirua kun tietää kaikki! – sanoi itselleen Lukashka ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen; mutta vilkaistuaan kulmaukseen, jossa seisoi paljon kasakattaria, hän käänsi hevosensa heitä kohti.

– Hauskako teillä on, tytöt! – huusi hän kovalla, raikuvalla äänellä, äkkiä pysäyttäen hevosen. – Vanhenneet olette minun poissa ollessani, veitikat! – ja hän nauroi.

– Hauska, Lukashka, hauska, veikkosemme! – kuului iloisia ääniä. – Tuotko paljon rahaa?.. Ostappa tytöille makeisia!.. Tulitko pitkäksi aikaa? Eipä olekkaan vasta nähty.

– Nazarkan kanssa tulin yöksi hurjailemaan, – vastasi Lukashka, sivallellen piiskalla hevosta ja ajaen tyttöjä kohti.

– Marjankakin on kokonaan unhottanut sinut, – vikisi Ustenjka, sysäten kyynärpäällään Marjanaa ja kimakasti nauraa hihittäen.

Marjana väistyi syrjään hevosta, heitti päänsä taaksepäin ja katsoi tyynesti loistavilla suurilla silmillään kasakkaa.

– Etpä ole kaukaan aikaan ollutkaan! Mitä siinä hevosellasi survottelet? – sanoi Marjana kuivasti ja kääntyi pois.

Lukashka näytti erityisen iloiselta. Hänen kasvonsa loistivat uljuutta ja iloa. Marjanan kylmä vastaus nähtävästi tuli odottamatta. Hän rypisti äkkiä kulmakarvojaan.

– Nouse jalustimelle niin vuorille vien sinut, tyttöseni! – huusi hän äkkiä ikäänkuin karkoittaen pahoja ajatuksiaan ja tyttölauman keskessä teettäen hevosellaan ratsastustemppuja. Hän kumartui Marjanan viereen. – Suutelen, niin minä suutelen että ihan!..

Marjanan silmät kohtasivat Lukashkan katseen ja Marjana punastui äkkiä ja väistyi pois.

– No mitä sinä! Jalat murskaat, – sanoi Marjana ja painaen alas päänsä katsahti sieviin jalkoihinsa, joihin oli vedetty vaaleansiniset suikkelisukat ja kapealla hopeagalunalla reunustetut punaiset uudet naiskengät.

Lukashka kääntyi Ustenjkaan, mutta Marjana istuutui kasakkanaisen viereen, joka piti lasta sylissään. Lapsi painautui tyttöä vasten ja pehmoisella kädellään tarttui helminauhaan, joka riippui hänen kaulassaan vaaleansinisen beshmetin päällä. Marjana kumartui lapsen yli ja katseli syrjästä Lukashkaa. Lukashka juuri otti tsherkessitakin alta mustan beshmettinsä taskusta makeisia ja siemeniä sisältävän tötterön.

– Tarjoan kaikille, – sanoi hän antaen käärön Ustenjkalle ja katsahti hymyillen Marjankaan.

Taas kuvastui tytön kasvoilla hämmennys. Oli kuin kauniit silmät olisivat vetäytyneet utuverhoon. Hän laski liinan huultensa alle ja työntäen äkkiä päänsä helminauhasta kiinni pitävän lapsen valkeita kasvoja vasten alkoi niitä kiihkeästi suudella. Lapsi nojasi kätösineen tytön korkeata rintaa vasten ja huusi avaten hampaattoman suunsa.

– Mitä kuristat minun poikasestani? – sanoi lapsen äiti ottaen sen häneltä ja avaten beshmettinsä napit antaakseen lapsen imeä. – Saisit sinä paremmin sanoa tervehdyksen pojalleni.

– Vien vaan hevosen talteen, sitten tullaan Nazarkan kanssa, koko yö hurjaillaan, – sanoi Lukashka sivaltaen hevosta vitsalla ja ratsasti pois tyttöjen luota.

Yhdessä Nazarkan kanssa käännyttyään syrjäkadulle he ajoivat kahden vierettäin olevan talon luo.

– Perillä ollaan, veli! Tule pian! – huusi Lukashka toverilleen, nousten hevosen selästä naapurin pihan luona ja varovasti taluttaen hevostaan oman pihansa vitsa-aidasta. – Hyvää päivää, Stepka! – kääntyi hän mykän puoleen, joka ollen hänkin juhlavaatteisiin puettu tuli kadulta korjaamaan hevosta. Ja Lukashka merkeillä näytti hänelle, että hän panisi heiniä hevoselle eikä riisuisi satulaa.

Mykkä mumisi, maiskautti suullaan osoittaen hevosta ja suuteli sen turpaa. Se merkitsi että hän rakasti hevosta ja että hevonen oli hyvä.

– Päivää, äitiseni! Etkö ole vielä käynytkään ulkona? – huusi Lukashka kannattaen pyssyään ja nousten rappusille.

Äiti-muori avasi hänelle oven.

– Eipä yhtään luultu eikä arvattu! – sanoi eukko. – Kun Kirka sanoi, ettet tule.

– Tuo tshihiriä, käyppäs tuomassa äiti. Minun luokseni tulee Nazarka juhlanviettoon.

– Heti paikalla, Lukashka, heti paikalla! – vastasi eukko. – Meidän vaimoväkemme on juhlimassa. Eikö liene mykkätyttömmekin mennyt sinne.

Ja hän koppasi avaimet ja meni kiireesti pirttiin.

Pantuaan hevosen korjuuseen ja päästettyään pyssyn irti Nazarka meni Lukashkan luo.

XXXVII

– Olkoon onneksi, – sanoi Lukashka, ottaen äidiltään täyden tshihiriruukun ja varovasti nostaen sitä kumartuneen päänsä luo.

– Ei nyt vetele! – sanoi Nazarka – Burlak-vaari kun kysyi: "montako hevosta olet varastanut?" Näkyy tietävän asiat.

– Senkin noita! – vastasi Lukashka lyhyesti. – Ja siitä viis! – lisäsi hän ravistaen päätään: ne ovat jo joen takana. Mene ja löydä!

– Huono juttu sittenkin.

– Mikä on huono juttu?.. Viedään tshihiriä hänelle huomenna. Se on tehtävä, eikä tule siitä sen pahempaa. Nyt juhlitaan! Juo! – huusi Lukashka samalla äänellä, jolla Jeroshka-ukko lausui tuon sanan: – Menemme ulos hurjailemaan tyttöjen luo. Käyppä sinä hunajata hakemassa, taikka minä lähetän mykkä-sisareni. Aamuun asti juhlitaan.

Nazarka hymyili.

– Jäämmekö kauaksi? – sanoi hän.

– Ensin hurjaillaan. Käy viinaa! He, rahat!

Nazarka juoksi kuuliaisesti Jamkan luo.

Jeroshka-setä ja Jergushov, petolintujen tavoin vainuten missä remutaan, törmäsivät majaan peräkkäin.

– Anna vielä puoli sankoa! – huusi Lukashka äidilleen vastaukseksi heidän tervehdykseensä.

– No, kerro, juupeli, mistä varastit? – huusi Jeroshka-setä. – Sinä olet poikaa! Niin pitääkin!

– Vai pitääkin… – vastasi Lukashka nauraen. – Tytöille kuletat makeisia junkkerilta. Hyh, vanha mies!..

– Valetta, ihan kerrassaan valetta!.. Hyi, Marka! – Ukko nauraa hohotti. – Voi sun vietävä, miten se pyyteli minua, senkin mokoma! Mene, sanoi, hommaa. Pyssyn antoi. Ei, viis minä! Olisin toimittanut, mutta säälin sinua. No, kerro, missä olet ollut. – Ja ukko alkoi puhua tatarinkieltä.

Lukashka vastasi hänelle vilkkaasti.

Jergushov, joka osasi huonosti tataria, vain silloin tällöin tokaisi joukkoon venäläisiä sanoja.

– Ihan totta, ajoi hevoset. Minä tiedän varmaan, – vakuutteli hän.

– Me ajoimme Gireikan kanssa, – kertoi Lukashka. (Siinä että hän kutsui Girei-kaania Gireikaksi oli paljon uljastelua kasakkain mielestä)… Joen takana yhtämittaa kehuskeli, että hän tuntee koko aron ja vie suoraapäätä, mutta kun lähdettiin, yö pilkkopimeä, – eksyipä minun Gireikani, rupesi jänistämään, eikä tule tiestä tolkkua. Ei löydä kylää, seiso siinä! Mentiin kaiketi liiaksi oikealle. Melkein puoliyöhön etsittiin. Kaikeksi onneksi rupesivat koirat ulvomaan.

– Hölmöt! – sanoi Jeroshka-setä. – Eksyttiin sitä mekin ennen aikaan arolle yöllä, – piruko sieltä löytää. Minä silloin ajoin kummulle, aloin ulvoa suden äänellä, näin! (Hän asetti kätensä suun viereen ja ulvoi kuin olisi ollut lauma susia ja kaikki yhtä kurkkua ulvoneet)… Heti paikalla koirat äännähtävät. No, puhu loppuun. No, miten kävi, löysitte?

– Vikkelästi iskettiin päitset päihin! Nazarkan olivat, hitto vie, ottaa kiinni nogajilaiset eukot.

– Ihan ottivat, – sanoi loukatusti huoneeseen palannut Nazarka.

– Päästiin irti, taas Gireika eksyi tieltä, oli viedä tykkänään hiekkakummuille. Osoittaa koko ajan missä Terek, ja ihan toiseen suuntaan ajettiin.

– Olisit katsonut tähdistä, – sanoi Jeroshka-setä.

– Sitä minäkin, – tokaisi joukkoon Jergushov.

– Katso nyt niistä kun on ihan pimeä. Kyllä minä pinnistin, pinnistin… Löysin yhden tamman, panin päähän suitset, ja oman hevoseni laskin irti: ajattelin, ehkä viepi oikeaan. No, mitenkä arvelette? Korskahteli, korskahteli, sieramet kiinni maassa… Laukkasi etumaisinna ja suoraan vei stanitsaan. Hyvä olikin. Tuli jo ihan päivä, kerkesimme vain kätkeä hevoset metsään. Tulin alasti joen takaa ja otin ne.

Jergushov pyöritti päätään.

– Viisaasti, sanon minä! Paljonko tuli?

– Tuossa on kaikki! – sanoi Lukashka, taputtaen kukkaroaan.

Eukko astui samalla tupaan. Lukashka ei puhunut loppuun.

– Juokaa, huusi Lukashka.

– Samaten minä kerran läksin Girtshikin kanssa myöhään… – aloitti Jeroshka.

– Kuka sinua jaksaa kuunnella loppuun! – sanoi Lukashka. – Minäpä lähden. – Ja juotuaan pikarin tyhjäksi ja vedettyään kireämmälle remminsä Lukashka läksi ulos…