Kasakat

XXVI

"Niin, – ajatteli Olenin palatessaan kotiin, – en tarvitsisi muuta kuin antaa hiukan itselleni valtaa ja minä voisin mielettömästi rakastua tuohon kasakkatyttöön". Hän meni levolle näin ajatellen, mutta arveli, että se on kaikki menevä ohi ja hän palaa entiseen elämäänsä.

Mutta entinen elämä ei palannut. Hänen suhteensa Marjankaan oli muuttunut toiseksi. Seinä, joka oli heidät tähän saakka eroittanut, oli särjetty. Olenin tervehti häntä nyt joka kerta tavatessaan.

Isäntä, joka oli tullut kotiin saadakseen hyyrin ja joka oli saanut kuulla Oleninin rikkaudesta ja anteliaisuudesta, kutsui hänet luokseen. Eukko otti hänet ystävällisesti vastaan ja iltahuvien päivästä saakka Olenin usein iltaisin poikkesi isäntäväkensä luo ja istuskeli heidän luonaan yöhön saakka. Näytti kuin hän olisi jatkanut entiseen tapaansa elämää stanitsassa, mutta hänen sydämessään oli kaikki mennyt toisin päin. Päivän hän kulutti metsässä, mutta kahdeksan tienoissa, kun alkoi hämärtää, pistäysi talonväen luo joko yksin tai Jeroshka-sedän kanssa. Talonväki oli häneen jo niin tottunut, että ihmeteltiin, jos hän ei tullut. Hän maksoi viinistä hyvin ja oli hiljainen mies. Vanjusha toi hänelle teetä; hän istui uunin luo nurkkaan; eukko puuhaili rauhassa omissa askareissaan ja he juttelivat teetä ja tshihiriä juodessa kasakkain asioista, naapureista, Venäjästä, josta Olenin kertoi ja he kyselivät. Väliin hän otti kirjan ja luki itsekseen. Marjana villin kauriin lailla, jalat sykkyrässä allaan, istui uunilla tai pimeässä nurkassa. Hän ei ottanut osaa keskusteluun, mutta Olenin näki hänen silmänsä, kasvonsa, kuuli hänen liikkeensä, ja miten hän särki kuoret siemenistä ja tunsi, että Marjana kuunteli koko olennollaan, kun hän puhui, ja tunsi hänen läsnäolonsa kun luki hiljaa. Välistä hänestä tuntui, että tytön silmät olivat luodut häneen ja kun niiden loiste sattui häneen niin hän tahtomattaan vaikeni ja katsoi Marjanaan. Silloin tyttö heti meni piiloon, ja Olenin, tekeyten hyvin kiintyneeksi keskusteluun emännän kanssa, kuunteli Marjanan hengitystä ja kaikkia liikkeitä ja odotti milloin taas kohtaisi hänen katseensa. Kun toisiakin oli läsnä oli tyttö enimmäkseen iloinen ja ystävällinen hänelle, mutta kahden kesken juro ja raaka. Väliin Olenin tuli heille kun Marjana ei vielä ollut palannut ulkoa: yhtäkkiä kuuluvat hänen voimakkaat askeleensa ja avatusta ovesta välähtää hänen vaaleansininen karttunipaitansa. Marjana tulee majan keskelle, näkee hänet – ja tytön silmiin tulee tuskin huomattava ystävällinen hymy, ja Oleninin valtaa ilo ja pelko.

Olenin ei hakenut häneltä mitään, ei halunnut mitään, mutta joka päivä hänen läsnäolonsa tuli hänelle yhä enemmän ja enemmän välttämättömyydeksi.

Olenin oli niin kasvanut kiinni stanitsaelämään, että menneisyys tuntui hänestä joltain aivan vieraalta, ja tulevaisuudesta, varsinkin poissa siitä maailmasta, jossa nyt eli, hän ei ollenkaan välittänyt. Saadessaan kirjeitä kotoaan omaisiltaan ja ystäviltään, häntä loukkasi se, että silminnähtävästi huolehdittiin hänestä, kuin olisi hän ollut mennyttä miestä, kun hän taas stanitsassaan piti hukkaan joutuneina kaikkia niitä, joiden elämä ei ollut samanlaista kuin hänen. Hän oli vakuutettu, ettei tule koskaan katumaan irtautumista entisestä elämästään voidessaan nyt järjestää olonsa niin rauhalliseksi ja oman mielensä mukaiseksi stanitsassaan. Sotaretkillä ja linnoituksissa oli hänen hyvä; mutta vasta täältä, vasta Jeroshka-sedän siipien alta, omasta metsästään, majastaan stanitsan laidassa, ja etenkin Marjankaa ja Lukashkaa muistaessa hän näki selvästi sen valheen, jossa oli elänyt ennen ja joka jo silloin oli häntä vaivannut mutta nyt oli tullut hänelle sanomattoman inhoittavaksi ja naurettavaksi. Hän tunsi itsensä täällä päivä päivältä vapaammaksi ja vapaammaksi ja yhä enemmän ihmiseksi. Kaukasian hän näki nyt aivan toisena kuin oli kuvitellut. Hän ei tavannut täällä mitään, joka olisi muistuttanut hänen haaveitaan tai kuvauksia, joita oli Kaukasiasta kuullut ja lukenut. "Ei täällä ole mitään burkia (viittoja), jyrkänteitä, Amalat-bekkejä, sankareja eikä pahantekijöitä, – ajatteli hän; – ihmiset elävät kuten luontokin: kuolevat, syntyvät, tulevat yhteen, taas syntyvät, tappelevat, juovat, syövät, iloitsevat ja taas kuolevat, eikä ole mitään elämän ehtoja, paitsi niitä muuttumattomia, jotka luonto on asettanut auringolle, ruoholle, metsän pedolle, puulle. Muita lakeja ei heillä ole…" Ja sen vuoksi nämä ihmiset verrattuina häneen itseensä tuntuivat hänestä ihanilta, voimakkailta, vapailta, ja katsellessaan heitä hänen tuli häpeä ja sääli itseään. Usein hän vakaasti aikoi heittää kaikki, kirjoittautua kasakaksi, ostaa tuvan sekä karjaa, ottaa kasakattaren vaimokseen, – ei kuitenkaan Marjanaa, hänet hän luovutti Lukashkalle, – ja elää yhdessä Jeroshka-sedän kanssa, käydä hänen kanssaan metsällä ja kalalla ja kasakkain kanssa sotaretkillä. "Miksi en sitten tee sitä? Mitä minä varron? – kysyi hän itseltään. Ja hän härnäsi itseään, hän nolasi itseään: – vai pelkäänkö tehdä mitä pidän järkevänä ja oikeana? Onko todella halu tulla yksinkertaiseksi kasakaksi, elää luontoa lähellä, olla tekemättä kellekään pahaa, vieläpä tehdä hyvää ihmisille, onko tämä haave tyhmempi kuin haaveilla, kuten ennen, että pääsisin esimerkiksi ministeriksi tai rykmentin komentajaksi?" Mutta jokin ääni sanoi hänelle, että hän vielä odottaisi eikä ratkaisisi. Häntä ehkäisi siitä hämärä tunne, ettei hän voinut elää täydellisesti Jeroshkan ja Lukashkan elämää, sillä hänen onnensa oli toisenlaista, – häntä pidätti ajatus, että onni on uhrautumisessa. Hänen tekonsa Lukashkalle piti häntä yhä iloisena. Hän lakkaamatta etsi tilaisuutta uhrautua toisten hyväksi, mutta tilaisuutta ei ilmaantunut. Välistä hän unhoitti tuon äsken keksimänsä onnen reseptin ja piti itseään mahdollisena sulautumaan Jeroshka-sedän elämään; mutta sitten äkkiä hänen muistonsa heräsi, hän sieppasi heti itsetietoisen uhrautumisen ajatuksen ja sen pohjalta tyynesti ja ylpeästi katsoi kaikkia ihmisiä ja toisten onnea.

XXVII

Vähän ennen viininkorjuuta ratsasti Lukashka Oleninin luo. Hän näytti vielä pulskemmalta kuin tavallisesti.

– No, menetkö sinä naimisiin? – kysyi Olenin, ottaen hänet ystävällisesti vastaan.

Lukashka ei vastannut suoraan.

– Olen vaihtanut teidän hevosenne joen takana toiseen. Tässä vasta on hevonen! Siinä on kabardinilainen Lovin leima.²⁰ Pidän siitä ihmeesti.

He tarkastivat uutta hevosta, tekivät sillä ratsastustemppuja pihalla. Ratsu oli todella harvinaisen hyvä: tummanruskea, leveä ja pitkä kiiltokarvainen ruuna, tuuheahäntäinen, harja sileä, hieno ja hyvälajinen, samoin otsatukka. Se oli niin lihava, että sen selkäänvoit makuulle mennä, kuten Lukashka sanoi. Kaviot, silmät, suun aukaisu – kaikki siroa ja selvästi eroittuvaa, kuten on laita vain kaikkein puhdasverisimpäin hevosten. Olenin ei voinut olla ihailematta hevosta. Hän ei ollut vielä nähnyt Kaukasiassa niin pulskaa.

– Entäs juoksu, – sanoi Lukashka, taputtaen sen kaulaa, – ja tasakäynti! Ja viisas… isäntänsä perässä vaan juoksisi.

– Paljonko annoit väliä? – kysyi Olenin.

– Enpä sitä laskenut, – sanoi Lukashka hymyillen: – sain kumppanilta.

– Voi ihme sentään, miten pulska hevonen! Mitä tahdot siitä? – kysyi Olenin.

– Antavat ne siitä puolitoista sataa ruplaa, vaan minä annan teille ilman mitään, – sanoi Lukashka iloisesti. – Sanokaa vaan, heti saatte. Riisun satulan ja siinä on. Antakaa minun jotenkin palkita teitä.

– Ei, ei mitenkään.

– No, sitten olen tuonut teille peshkeshin (lahjan, tuomisia), – ja Lukashka irroitti vyönsä ja otti toisen tikareista, jotka riippuivat hihnasta. – Joen takaa sain.

– No, kiitos.

– Ja viinirypäleitä lupasi äiti itse tuoda.

– Ei tarvitse, me saamme kyllä kuitatuksi. Enhän minä rupea antamaan sinulle rahaa tikarista?

– Ei puhettakaan, vai kumppanien kesken! Joen takana Girei-kaani vei minut majaansa, sanoi: ota minkä haluat. Niinpä otin tämän miekan. Semmoinen tapa meillä on.

He menivät majaan ja joivat.

– Jäätkö asumaan tänne? – kysyi Olenin.

– En, tulin jäähyväisille. Minut ovat nyt lähettäneet vartiosta sotnjaan Terekin taakse. Kohta lähden Nazar-toverini kanssa.

– Milloinka häät ovat?

– Tulen pian takaisin, sitten on kihlajaiset, sitten on taas mentävä palvelukseen, – vastahakoisesti vastasi Luka.

– Mitenkäs, kun et sitten saakaan morsiantasi nähdä?

– Onpahan siitä! – Mitä hänestä katselee? Kun te käytte sotaretkellä niin kysykää sotnjastamme Lukashka Shirokij'ta. Siellä vasta metsäsikoja on! Minä pari tapoin. Vien teidät katsomaan… No, hyvästi! Jumalan haltuun.

Lukashka istuutui hevosen selkään ja poikkeamatta Marjankan luo ajoi ratsastustemppuja tehden kadulle, missä Nazarka jo odotti häntä.

– Mitenkä on, eikö mennä? – kysyi Nazarka vilkuttaen silmiään sinne päin, missä Jamka asui.

– Mitenkäs! – sanoi Lukashka. – Tuossa on, vie hänen luokseen hevonen, ja jos viivyn kauan, anna hevoselle heiniä. Aamuksi tulen joka tapauksessa sotnjaan.

– No eikö junkkeri ole enää lahjoittanut mitään.

– Ei! Lahjoitin onneksi tikarin hänelle, muuten olisi ruvennut hevosta pyytämään, – sanoi Lukashka nousten hevosen selästä ja antaen sen Nazarkalle.

Aivan Oleninin ikkunan alta pujahti hän pihalle ja meni isäntäväen ikkunan luo. Oli jo aivan pimeä. Marjanka paitasillaan suki hiuksiaan menossa nukkumaan.

– Minä olen tässä, – kuiskasi kasakka.

Marjankan kasvot olivat ankaran välinpitämättömät; mutta ne elostuivat heti, kun hän kuuli nimensä. Hän nosti akkunan ja peloissaan ja iloissaan pisti siitä ulos päänsä.

– Mitä?.. Mitä tahdot? – sanoi Marjana.

– Avaa, – virkkoi Lukashka. – Laske minut hetkeksi. Miten on ikävä, ihan polttava ikävä!

Hän painoi ikkunasta syliinsä tytön pään ja suuteli sitä.

– Kuule, laske!

– Mitä puhut tyhjää! Usko yhdellä sanalla, en laske. Viivytkö vielä kauan?

Lukashka ei vastannut, suuteli vain häntä. Eikä hän kysellyt enää.

– Katsoppas, eihän näin ikkunasta ylety oikein syleilemäänkään, – sanoi Lukashka.

– Marjanushka! – kuului eukon ääni: – kuka on luonasi?

Lukashka otti lakkinsa, ettei siitä häntä nähtäisi, ja kyykistyi ikkunan alle.

– Mene pian! – kuiskasi Marjana.

– Lukashka kävi, – vastasi hän äidille: – kysyi isää.

– No kutsu hänet tänne.

– Läksi jo; sanoi ettei jouda.

Lukashka todellakin nopein askelin ruumis kumarassa pakeni ikkunain alitse pihalle ja juoksi Jamkan luo; Olenin yksin näki hänet. Juotuaan tshihiriä pari pikaria, hän ratsasti Nazarkan kanssa stanitsan taa. Yö oli lämmin, pimeä ja hiljainen. He ratsastivat ääneti, vain hevosten askeleet kuuluivat. Lukashka oli alkamaisillaan laulun Mignal-kasakasta, mutta ei ollut vielä päässyt ensimäisen värssyn loppuun, kun jo vaikeni ja kääntyi Nazarkaan päin.

– Eihän se päästänyt, – sanoi hän.

– Ohoo? – virkkoi Nazarka. – Arvasin, ettei laske. Jamka kertoi minulle, että junkkeri on ruvennut käymään heidän luonaan. Jeroshka-setä on kehuskellut saaneensa junkkerilta pyssyn Marjankasta.

– Hourii, sen vietävä! – vihaisena sanoi Lukashka: – ei se ole niitä tyttöjä. Kyllä minä siltä vanhalta paholaiselta sivut nujerran poikki, – ja hän alkoi laulaa mielilauluaan:

 
Kerran kylästä kaunihin Izmailovin,
Lempilehdikosta kuulun kuninkaan,
Läksi lentoon kirkassilmä haukka,
Sitä ampumaan läks' nuori metsämies,
Kutsui haukan kätehensä oikeaan.
Vastauksen haukka lausui tään:
Pitää et mua tainnut häkissä.
Etkä oikeassa tainnut kädessä,
Nyt mä lennän sinimerelle;
Tapan siellä valkojoutsenen
Syönpä makeata lihaa linnun sen.
 

XXVIII

Isäntäväen puolella oli kihlajaiset. Lukashka oli tullut stanitsaan, mutta ei poikennut Oleninin luo. Eikä Olenin mennyt kihlajaisiin, vaikka vänrikki oli kutsunut. Hänen oli niin ikävä, ettei ollut vielä koskaan ollut siitä saakka kun hän oli asettunut stanitsaan. Hän näki kuinka Lukashka juhlavaatteisiin puettuna illalla äitinsä kanssa meni taloon, ja häntä kiusasi ajatus, miksi Lukashka oli niin kylmä hänelle. Olenin sulki majansa ovet ja alkoi kirjoittaa päiväkirjaansa.

"Paljon olen miettinyt ja paljon myös muuttunut nyt viime aikoina, – kirjoitti Olenin, – ja olen tullut siihen, mikä seisoo jo aapisessa. Tullakseen onnelliseksi pitää vain – rakastaa, ja rakastaa uhrautuen, rakastaa kaikkia ja kaikkea, heittää kaikkiin suuntiin rakkauden verkkoja: kuka siihen menee, se on otettava. Niin olen saanut Vanjushan, Jeroshka-sedän, Lukashkan, Marjankan."

Kun Olenin tätä kirjoitti, saapui hänen luokseen Jeroshka-setä.

Jeroshka oli mitä parhaimmalla tuulella. Joku päivä sitten, kun Olenin oli illalla poikennut hänen luokseen, oli hän tavannut hänet teurastetun metsäsian edessä, jota hän onnellisin ja ylpein kasvoin ketterästi paloitteli pienellä puukolla. Koirat, ja niiden joukossa lempikoira Ljam, loikoivat vieressä ja veltosti heiluttivat häntäänsä katsellessaan hänen puuhaansa. Poikaviikarit kunnioittavasti katselivat häntä aidan takaa eivätkä edes härnänneet kuten tavallisesti. Naapuri-eukot, jotka yleensä eivät olleet liian ystävällisiä hänelle, tervehtivät häntä ja veivät hänelle mikä ruukullisen tshihiriä, mikä kaimakkia, mikä jauhoja. Seuraavana aamuna Jeroshka istui kotonaan aitassa, aivan veressä ja jakeli sianlihaa nauloittain, kenelle maksusta, kenelle viiniä vastaan. Hänen kasvoillaan seisoi sanat: "Luojan avulla sain metsänriistaa; nyt setää tarvitaan". Tämän vuoksi hän tietysti alkoi juoda ja joi jo neljättä päivää stanitsasta liikahtamatta. Sitä paitsi hän joi kihlajaisissa.

Jeroshka-setä tuli Oleninin luo isäntäväen majasta sikahumalassa, kasvot punaisina, parta sotkuisena, mutta yllään uusi punainen nauhareunuksinen beshmetti ja kädessä kasvivärillä maalattu balalaika, jonka hän oli tuonut joen takaa. Hän oli jo kauan sitten luvannut Oleninille tämän huvin ja oli hyvällä tuulella. Huomattuaan Oleninin kirjoittamassa hän vihastui.

– Kirjoita, kirjoita, hyvä veli, – sanoi hän kuiskaten, ikäänkuin olisi luullut jonkin hengen istuvan itsensä ja paperin välillä ja peläten säikäyttävänsä sen hiljalleen istui lattialle. Kun Jeroshka-setä oli humalassa, oli hänen mieliasentonsa olla lattialla. Olenin vilkaisi häneen, käski tuoda viiniä ja jatkoi kirjoittamistaan.

Jeroshkan oli ikävä juoda yksin: hänen teki mieli tarinoida.

– Olin talossa kihlajaisissa. Mitä niistä sioista!.. En yhtään välitä! Tulin sinun luoksesi.

– Mistä olet balalaikan saanut? – kysyi Olenin ja yhä kirjoitti.

– Olin joen takana, hyvä veli, antoivat balalaikan, – sanoi hän yhtä hiljaan. – Tämä poika osaa soittaa: tatarilaista, kasakkalaista, herrasväen, sotapoikain, – mitä vaan.

Olenin vielä kerran katsahti häneen, hymyili ja jatkoi kirjoittamistaan.

Tuo hymyily rohkaisi ukkoa.

– Heitä hiiteen, veli hyvä, heitä! – sanoi hän äkkiä päättävästi.

– No, jos ovat loukanneet sinua, – välitä sinä viis kaikesta!..

No, mitä sinä vaan kirjoitat, mihinkä siitä on?

Ja hän teki kiusaa Oleninille, koputellen paksuja sormiaan lattiaan ja vääntäen paksun naamansa ylenkatseelliseen ilmeeseen.

– Mitä sinä konnankoukkuja laittelet? Pidä iloa, niin olet miestä.

Kirjoittamisesta ei hänen päähän mahtunut muuta käsitystä kuin että sen tarkoituksena oli aina ilkeän juonen sepittäminen.

Olenin rähähti nauramaan. Jeroshka samoin. Hän ponnahti pystyyn lattialta ja ryhtyi näyttämään taitoaan balalaikan soitossa ja tatarilaisten laulujen laulamisessa.

– Ole sinä kirjoittamatta, hyvä mies! Kuuntelisit ennemmin kun minä laulan sinulle. Kun henki lähtee niin et kuulekkaan enää lauluja. Iloitse!

Aluksi hän lauloi omatekoisen laulun, säestäen sitä tanssiliikkein:

 
He, le, le, le, lelelee,
Missä te hänet näitte?
Markkinoilla kojussa,
Myö nuppineuloja.
 

Sitten hän lauloi laulun, jonka oli oppinut entiseltä vääpeliltään.

 
Maanantaina lemmen sain,
Tiistain kuljin tuskissain,
Kesk'viikkona ilmoitin,
Torstain vastuut' odotin,
Perjantaina päätös tuli,
Hukkaan multa toivo suli,
Lauantaina valkeuisna
Päätin elon päättää tään;
Vaan kun sieluani surin
Sunnuntaina tuuman purin.
 

Ja taas:

 
He, le, le, le, lelelee,
Missä te hänet näitte?
 

Sitten hän vilkuttaen silmiään, nykien olkapäitään ja tehden tanssiliikkeitä lauloi:

 
Suutelen ja syliin painan,
Sidon ylles punanauhan,
Kutsun kullakseni sun.
Kultaseni, olet mun,
Todellako lemmit mua?
 

Ja niin hän teuhasi ja tuli intoihinsa, että vimmatusti hypäten teki hurjan harppauksen ja läksi tanssimaan yksin pitkin huonetta.

He-le-lee ja muita sentapaisia herraslauluja hän lauloi vain Oleninille; mutta sitten, juotuaan vielä noin kolme lasia tshihiriä, hänen mieleensä tuli entiset ajat ja hän rupesi laulamaan varsinaisia kasakka- ja tatarilauluja. Keskellä erästä mielilauluaan hänen äänensä rupesi äkkiä värisemään, ja hän vaikeni, mutta näpsäytteli yhä vielä balalaikan kieliä.

– Ah, ystäväiseni! – sanoi hän.

Olenin vavahti hänen äänensä kummasta soinnusta: vanhus itki. Kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä, ja yksi niistä vieri poskelle.

– Sinä olet ohitse, minun aikani, et palaa koskaan! – nyyhkyttäen virkkoi hän ja vaikeni. – Juo, miksi et juo? – huusi hän äkkiä jymisevällä äänellä, pyyhkimättä kyyneleitään.

Erittäin liikutti häntä eräs tavlinilainen laulu. Sanoja siinä oli vähän, mutta koko sen viehätys olikin surullisessa kertosäkeessä: "ai-dai-dalalai!" Jeroshka käänsi laulun sanat näin: "Nuorukainen on kostoretkellä ajanut karjan nomadikylästä vuorille, venäläiset tulevat, sytyttävät kylän, surmaavat kaikki miehet, ottavat kaikki naiset vangiksi. Nuorukainen tulee vuorilta: missä kylä oli ollut, on nyt tyhjä paikka; äiti on poissa, veljet, kotoa ei ole; oli jäänyt vain yksi puu. Nuorukainen istui puun alle ja rupesi itkemään. Yksin, kuten sinä, yksin olen jäänyt, ja nuorukainen lauloi: ai-dai-dalalai!" Ja tämän ulvovan, sydäntä vihlovan kertosäkeen vanhus toisti moneen kertaan.

Laulaessaan viimeistä kertosäettä Jeroshka sieppasi seinältä pyssyn, kiireesti juoksi pihalle ja ampui molemmista piipuista ylös ilmaan. Ja sitten hän vielä surullisemmin alkoi: "Ai-dai-dalalai… a-a" – ja vaikeni.

Olenin meni hänen perästään rappusille, ääneti katseli tummaa tähtitaivasta, sinne päin, missä laukaukset olivat välähtäneet. Isäntäväen asunnosta välkkyi tulia ja kuului ääniä. Tytöt kokoontuivat pihalle rappusten ja ikkunain luo, ja juoksentelivat pirtistä eteiseen ja takaisin. Muutamia kasakoita syöksyi eteisestä, eivätkä he malttaneet olla hihkaisten yhtymättä laulun loppuun ja Jeroshka-sedän laukauksiin.

– Mitäs sinä et ole kihlajaisissa? – kysyi Olenin.

– Mitä heistä, mitä heistä! – virkkoi ukko, jota nähtävästi oli siellä jotenkin loukattu. – En välitä, en välitä… Äh, sitä väkeä! Mennään majaan! He pitävät erikseen iloa ja me erikseen.

Olenin palasi majaan.

– Entä Lukashka, onko hän iloinen? Eikö hän pistäydy minun luokseni? – kysyi hän.

– Vai Lukashka! Häntä ovat narranneet, että minä puuhailen tyttöä sinulle, – sanoi ukko kuiskaten. – Entäs sitten? – Jos tahdotaan, on tyttö meidän: annat vaan enemmän rahaa, niin meidän on! Minä toimitan, usko.

– Ei setä, rahoilla ei saa mitään, kun ei ole rakkautta. Parempi että olet puhumatta tästä.

– Hyljättyjä me olemme kumpikin, orpoja! – sanoi yhtäkkiä Jeroshka-setä ja hyrähti itkuun.

Olenin joi tavallista enemmän ukon tarinoita kuunnellessaan. "Niin, nyt on minun Lukashkani onnellinen", ajatteli hän; mutta hän oli suruissaan. Ukko joi tänä iltana siksi kunnes vieri lattialle, ja Vanjushan täytyi huutaa avukseen sotamiehiä, kun hän syljeskellen inhosta laahasi ukkoa ulos. Hän oli niin kiukuissaan ukkoon tämän huonosta käytöksestä, ettei edes sanonut mitään ranskaksi.

XXIX

Oli elokuu. Useina päivinä peräkkäin ei ollut näkynyt ainoatakaan pilveä taivaalla; aurinko paistoi sietämättömästi ja aamusta saakka oli puhaltanut lämmin tuuli, nostaen hiekkakummuilta ja teiltä kuumia hiekkapilviä ja kulettaen niitä ilmassa kaislikkojen, puiden ja stanitsojen yli. Ruoho ja puiden lehvät olivat pölyn peitossa, tiet ja suolakentät olivat paljastuneet ja tulleet kumajavan koviksi. Terekin vesi oli jo aikoja laskeutunut ja ojista se nopeasti väheni ja kuivui. Stanitsan viereisen lammikon liejuiset, karjan sotkemat rannat olivat paljastuneet, ja kaiken päivää kuului vedestä tyttöjen ja poikasten pulikoimista ja huutoja. Arolla alkoivat kummut ja kaislistot jo kuivua ja karja pakeni ammuen päivällä pellolle. Metsänriista oli väistynyt kaukaisiin kaislistoihin ja vuorille Terekin taakse. Sääsket ja hyttyset parvina leijailivat rotkojen ja stanitsan yllä. Lumivuoret peittyivät harmaaseen sumuun. Ilma oli harvaa ja löyhkäsi pahalta. Abrekkien oli kuultu tulleen madaltuneen joen yli ja ne samoilivat nyt tällä puolen. Aurinko vaipui joka ilta palavan punaiseen ruskotukseen. Oli kiirein työaika. Koko stanitsan väki puuhasi arbusi- ja viinitarhoilla. Puutarhat olivat kasvettuneet umpeen sotkuista lehdikkoa ja tulleet täyteen viileätä sankkaa varjoa. Kaikkialla näkyi leveiden lehvien alta, jonne valo pilkisti, mustia, kypsiä, raskaita terttuja. Pölyistä puutarhoihin vievää tietä pitkin vieri narisevia kaksipyörärattaita, jotka olivat kukkuroillaan mustia viinirypäleitä. Pölyisellä tiellä retkotti pyörien survomia terttuja. Poikaset ja tytöt, joiden paidat olivat viinirypälemehun likaamia, juoksivat äitiensä perästä, rypäleitä käsissä ja suussa. Tiellä tuli alinomaa vastaan repaleisia työmiehiä, jotka jäntevillä hartioillaan kantoivat viinirypälekoreja. Silmiä myöten liinaan peitetyt äidit taluttivat härkiä, jotka olivat valjastetut viinirypäleillä korkeiksi lastattujen vankkurien eteen. Tavatessaan rattaita sotamiehet pyysivät kasakattarilta rypäleitä, ja nousten rattaille niiden kulkiessa kasakatar otti kahmalollisen rypäleitä ja heitti sotamiehen syliin. Muutamilla pihoilla puserrettiin jo rypäleitä. Puserrettujen rypäleiden haju täytti ilman. Verta sisältäviä punaisia kaukaloita näkyi katosten alla ja nogajilaiset rengit, housunlahkeet käärittyinä ja pohkeet punaisina, kulkivat pitkin pihaa. Siat röhkien latkivat puserrejätteitä ja maata rötköttivät niiden päällä. Pirttirakennusten laakakatot olivat ylt'yleensä mustien, auringossa kuivuvien meripihkalevyjen vallassa. Varikset ja harakat hyöriskelivät jyviä noukkien kattojen ympärillä ja lentää loikahuttivat paikasta toiseen.

Iloisesti korjattiin vuoden töiden hedelmää ja tänä vuonna sato oli tavattoman runsas ja hyvä.

Varjoisista viheriöistä puutarhoista, keskeltä viiniköynnösmertä ja joka suunnalta kuului naurua, laulua, iloa ja naisten ääniä, ja näkyi naisten kirkkaita, kukikkaita, välkkyviä pukuja.

Aivan keskipäivän aikaan istui Marjana puutarhassa, persikkapuun varjossa, ja valjaista riisuttujen kärrien alta otti esiin päivällisruokaa kotiväelleen. Hänen vastapäätään istui maahan levitetyllä loimella vänrikki, joka oli palannut koulusta ja pesi ruukussa käsiään. Pieni poika, Marjanan veli, oli juuri juossut lammikolta, pyyhki kasvojaan molemmin hihoin ja katseli levottomana sisarta ja äitiä päivällistä odottaen ja raskaasti hengittäen. Äitimuori, jäntevien päivettyneiden käsien hihat käärittyinä, asetteli rypäleitä, kuivaa kalaa, kaimakkia ja leipää matalalle pyöreälle tatarilaiselle pöydälle. Vänrikki kuivasi kätensä, otti lakin päästään, risti silmänsä ja siirtyi pöydän luo. Poika sieppasi ruukun ja rupesi ahneesti juomaan. Äiti ja tytär istuivat pöytään koukistaen jalat allensa. Varjossakin oli sietämätön helle. Ilmassa puutarhan yllä vaippui ilkeä löyhkä. Lämmin voimakas tuuli, joka puhalsi lehvien läpi, ei tuonut viileyttä, se vain yksitoikkoisesti taivutti puutarhoihin sinne tänne siroiteltujen päärynä-, persikka- ja silkkiäispuiden latvoja. Vielä kerran siunaten itsensä otti vänrikki selkänsä takaa viiniköynnöksen lehdellä katetun tshihiri-ruukun ja juotuaan sen suulta, antoi eukolle. Vänrikillä oli päällään vain paita, joka oli kaulasta auki ja jonka alta näkyi lihaksinen karvainen rinta. Hänen kapeat, ovelat kasvonsa olivat iloiset. Ei asennon eikä puheen läpi paistanut tällä kertaa hänen tavallinen politisuutensa; hän oli iloinen ja luonnollinen.

– Ja illaksi lopetamme nurkan ladon vieressä? – sanoi hän pyyhkien kosteata partaansa.

– Loppuu se, – vastasi eukko, – kun ei vaan olisi ilmasta haittaa.

Djomkinit eivät ole vielä puoliakaan korjanneet, – lisäsi hän. – Ustenjka yksin tekee työtä ja reutoo.

– Mitäs ne! – ylpeästi vastasi ukko.

– He, juo, Marjanushka! – sanoi eukko, antaen ruukun tytölle. – No, kun Jumala suo, onpahan taas häiden varalta, – sanoi eukko.

– Sillä asialla ei ole kiirettä, – sanoi vänrikki, rypistäen hiukan otsaansa. Tyttö painoi päänsä alas.

– Miksi ei saisi puhua? – sanoi eukko: – asia on päätetty, eikä ole enää paljon aikaakaan.

– Älä päätäsi vaivaa, – sanoi taas vänrikki. – Viiniä on nyt korjattava.

– Oletko nähnyt Lukashkan uutta hevosta? – kysyi eukko. – Minkä Mitrij Andreitsh lahjoitti, se ei enää ole hänellä, vaihtoi.

– En, en ole nähnyt. Vaan puhuinpa äsken hyyriläisen rengin kanssa – sanoi vänrikki: – kertoi, että se on taas saanut tuhat ruplaa.

– Pohatta kerrassaan, – vakuutti eukko. Koko perhe oli hyvällä tuulella ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Työ sujui hyvin. Rypäleitä tuli enemmän ja parempia kuin he itse olivat otaksuneet.

Lopetettuaan päivällisen Marjana vei härille ruohoa, käänsi beshmetin päänsä alle ja paneutui vankkurien alle levolle, survottuun mehevään ruohoon. Hänellä oli yllään vain vaaleansininen, haalistunut karttunipaita ja päässä punainen silkkihuivi, mutta hänen oli sietämättömän kuuma. Hänen kasvonsa hehkuivat, jalat eivät löytäneet asentoa, silmät olivat unesta ja uupumuksesta kosteat; huulet itsestään avautuivat ja rinta hengitti raskaasti ja syvästi.

Työkausi oli alkanut jo kaksi viikkoa sitten, ja raskas keskeymätön työ oli vienyt kaiken ajan nuorelta tytöltä. Varhain aamulla päivän sarastaessa hän nousi, pesi kylmällä vedellä kasvonsa, sitaisi liinan päähänsä ja avojaloin juoksi karjaansa katsomaan. Hän pani kiireesti kengät jalkaansa ja beshmetin päälleen, otti nyyttiin leipää, valjasti härät ja ajoi koko päiväksi puutarhoihin. Siellä hän vain tunnin verran lepäsi, leikkasi rypäleitä ja hilasi rypälekoreja ja illalla iloisena ja virkeänä palasi stanitsaan, taluttaen härkiä nuorasta ja hoputtaen pitkällä vitsalla. Korjattuaan karjan hämärissä ja siepattuaan siemeniä paidan leveään hihaan hän meni nurkkaukseen tyttöjen kanssa nauramaan. Mutta heti kun ruskotus alkoi sammua, meni hän jo majaan, söi illallista pimeässä pirtissä isän, äidin ja pikku veljen kanssa, huoletonna, virkeänä astui majaan, istuutui uunille ja uinaillen kuunteli hyyriläisen puhetta. Heti kun tämä oli lähtenyt heittäytyi tyttö vuoteelle ja nukkui aamuun saakka heräämättä, rauhallisesti. Seuraava päivä kului samalla lailla. Lukashkaa hän ei ollut nähnyt kihlajaispäivästä saakka ja hän odotti tyynesti häiden tuloa. Hyyriläiseen hän oli tottunut ja mielellään tunsi tämän tarkkaavan katseen seuraavan itseään.