– Ajakaa edellä! – huusi hän. Pekka, seisten polvillaan liistereessä, päästi hevosen menemään. Rusko, joka jo monasti oli hirnunut, tuntien tamman edessään, lähti perässä ja he tulivat ulos tielle. Taaskin he ajoivat kylän lävitse samaa tietä ja saman pihan kautta, jossa ne jäätyneet vaatteet riippuivat, vaikk'ei niitä nyt voinut nähdä, saman riihen vieritse, joka nyt jo melkein kattoon asti oli kinoksen peitossa ja josta lakkaamatta tuprusi lunta ja sitte samojen synkästi ja alakuloisesti valittavien ja humisevien pajupensaiden sivuitse. Ja taas saapuivat he samalle yltäyleensä ryöppyävälle lumiulapalle. Tuuli oli niin kova, että kun se kävi sivustapäin ja ajajat risteilivät sitä vastaan, niin se kallisteli rekeä syrjälleen ja vei hevosta tiepuoleen. Pekka ajaa karitteli säyseällä tammallaan edessäpäin ja tuontuostakin huuteli reippaasti. Rusko potkaisi perässä.

Ajettuaan siten noin kymmenen minuuttia, Pekka kääntyi ja huusi jotakin. Tuulen takia ei siitä saanut selkoa Wasili Andrejitsh eikä Nikita. Mutta he arvasivat, että olivat saapuneet tien käänteesen. Pekka toden perään käänsikin oikealle ja tuuli, joka oli ollut syrjäinen, alkoi käydä vastaan, ja oikealla puolen häämöitti lumen läpi jotain mustaa. Se oli pensaikko käänteessä.

– No, Jumalan haltuun!

– Suur' kiitos, Pekka!

– Myrsky taivon mustaks' peittää, – huusi Pekka ja katosi näkyvistä.

– Sitäkös on runoniekka, – sanoi Wasili Andrejitsh ja nykäisi ohjaksia.

– Oikein soma poika, – sanoi Nikita.

He ajoivat eteenpäin. Nikita, joka oli hyykistäytynyt ja vetänyt päänsä hartioihin niin, että hänen vähäinen partansa verhosi kaulan, istui ääneti ja koetti pysytellä ruumiissaan teen juonnilla saamansa lämmön. Edessä hän näki aisain suorat viivat, jotka yhtämittaa näyttivät hänen silmissään maantieltä, hevosen liikkuvan takapuolen ja solmuun sidotun hännän, jota tuuli aina sivullepäin painoi, ja etempänä edessäpäin korkean vempeleen ja hevosen nyökkyvän pään ja kaulan hulmuavine harjoineen. Silloin tällöin vilahti hänen silmissään joku viitta, josta hän tiesi heidän vielä olevan tiellä, ja hänellä ei siis ollut mitään tekemistä.

Wasili Andrejitsh ajoi itse hevosta ja antoi sen itsensä pysytelläidä tiellä. Mutta vaikka Rusko olikin saanut kylässä puhaltaa, niin se kuitenkin juoksi vastahakoisesti ja ikäänkuin käänteli syrjään, niin että Wasili Andrejitshin täytyi muutaman kerran ohjata sitä tielle.

"Tuossa on oikealla viitta, tuossa toinen, tuossa kolmas", luki Wasili Andrejitsh, – "ja kas tuossahan on edessä metsä", ajatteli hän, katsellen jotakin edessä häämöttävää mustaa. Mutta se, mikä hänestä näytti metsältä, olikin vaan pensas. He sivuuttivat pensaan, ajoivat vielä noin parikymmentä syltä, – ei ollut neljättä viittaa eikä metsää.

"Siinä paikassa pitää tulla metsä", ajatteli Wasili Andrejitsh ja, viinan ja teen innostamana, ajoi hän pysäyttämättä. Nöyrä ja hyvä luontokappale totteli ja juoksi milloin hölkytellen, milloin ravia sinne, minne ajettiin, vaikka tiesikin, että viedään ihan väärälle suunnalle. Kului noin kymmenen minuuttia ja metsää vaan ei näkynyt.

– Taaskin jouduttiin pois tieltä, – sanoi Wasili Andrejitsh, seisauttaen hevosen.

Nikita nousi ääneti pois reestä ja lähti, pidellen kiinni kauhtanataan, jota tuuli milloin painoi häntä vastaan, milloin käänteli ja tempoeli irti, astuskelemaan lumihangessa; käveli ensin toista, sitte toista puolta. Pari, kolme kertaa hän poistui kokonaan näkyvistä. Vihdoin hän palasi ja otti ohjakset Wasili Andrejitshin käsistä.

– Oikealle on ajettava, – sanoi hän kovasti ja varmasti ja käänsi hevosen.

– Aja sitte oikealle, jos on ajettava, – sanoi Wasili Andrejitsh, antaessaan pois ohjakset ja pistäen kohmettuneet kätensä hihan suihin. – Jospa e'es veisi takaisin Grishkinoon, – lisäsi hän.

Nikita ei vastannut mitään.

– No, oleppas hyvä, ystäväni, – huusi hän hevoselle, mutta hevonen astui vaan käyden, vaikka ohjia puisteltiinkin. Lunta oli polvia myöten ja rekeä nytkäytti jokaisesta hevosen liikkeestä.

Nikita otti piiskan, joka riippui reen sevällä, ja löi hevosta. Nöyrä, piiskaan tottumaton hevonen ponnahti juoksuun, mutta alkoi kohta taas hölkytellä ja astua. Siten ajoivat he noin viisi minuuttia. Oli niin pimeä ja niin ryöppysi yläältä ja alaalta, että välistä ei näkynyt vempelettäkään. Välistä oli, kuin reki olisi seisonut paikallaan ja maa juossut taaksepäin. Yht'äkkiä seisattui hevonen paikalleen, silminnähtävästi tuntien edessään jotakin tavatonta. Nikita hyppäsi taas keveästi reestä, heitti ohjakset ja meni hevosen eteen katsomaan, mitä se seisattui; mutta tuskin oli hän tahtonut astua askeleen hevosesta eteenpäin, kuin hänen jalkansa luiskahtivat ja hän alkoi luisua jotakin kuilua alas.

– Tpruu, tpruu, tpruu, – sanoi hän itselleen, pudotessaan ja koettaen pysättäytyä, vaan ei voinut, ja pysähtyi vasta upottuaan jalkoineen syvänteen pohjalla olevaan paksuun kinokseen.

Jyrkänteen partaalla riippuva kinos, joka Nikitan pudotessa irtautui, tuli hänen päälleen ja lunta karisi hänen niskaansa.

– Sitäkös nyt on…! – sanoi Nikita nuhtelevasti, ikäänkuin kinosta puhutellen ja puistellen lunta kauluksen sisästä.

– Nikita, Nikita hoi! – huusi Wasili Andrejitsh ylhäältä. Mutta

Nikita ei hänelle vastannut.

Hänellä ei ollut aikaa, sillä hän puisteli pois lunta ja etsi sitte piiskaa, jonka oli pudotessaan kadottanut. Piiskan löydettyään tahtoi hän ryömiä suoraan takaisin, mitä tietä oli vajonnut; mutta ylöskapuaminen ei onnistunut, hän soljui takaisin ja piti lähteä alahalla etsimään toista ylöspääsöä. Kolmen sylen päästä siitä paikasta, johon oli pudonnut, hän töin tuskin pääsi nelinryömin ylös ja astui syvänteen reunaa takaisin sinne, missä hevonen piti olla. Hevosta ja rekeä hän ei nähnyt; mutta vastatuulta kun astui, niin hän, ennenkuin näki heidät, kuuli Wasili Andrejitshin huudon ja Ruskon hirnunnan, joka hänet tunsi.

– Tulen, tulen. Mitä hahatat, – sanoi hän. Vasta ihan reen luo tultuaan huomasi hän hevosen ja vieressä seisovan Wasili Andrejitshin, joka näytti suunnattoman isolta.

– Minne helvettiin sinä katosit? Takaisin pitää ajaa. Käännytään vaikka Grishkinoon, – alkoi isäntä vihaisesti huutaa Nikitalle.

– Minä kyllä mielelläni, Wasili Andrejitsh, vaan minne tässä ajaa!

Siinä on semmoinen horna, että ken sinne joutuu, ei poiskaan pääse.

Töintuskin sieltä ylöskapusin.

– Eihän sitä tähänkään jäädä seisomaan? Jonnekinhan sitä pitää ajaa, – sanoi Wasili Andrejitsh.

Nikita ei vastannut mitään. Hän istui reenlaidalle selin tuuleen päin, riisui jalkineensa ja karisteli ulos lumen, joka oli varsiin tunkeutunut, otti olkia ja tukki niillä tarkkaan sisältäpäin vasemmassa kengässä olevan rei'än.

Wasili Andrejitsh oli vaiti, ikäänkuin jättäen kaikki Nikitan valtaan. Saatuaan taas kengät jalkaansa Nikita nosti jalat rekeen, pani rukkaset käsiinsä, tarttui ohjaksiin ja käänsi hevosen pitkin kuilun äärtä. Mutta tuskin olivat he sata askelta ajaneet, kun hevonen jälleen pysähtyi. Sen edessä oli jälleen syvänne.

Nikita nousi taas reestä ja meni astumaan hangessa. Hän käveli jotenkin kauan. Vihdoin hän palasi vastakkaiselta suunnalta, kuin minne oli mennyt.

– Wasili Andrejitsh, oletteko siellä? – huusi hän.

– Täällä olen, – vastasi Wasili Andrejitsh. – No, kuinka on?

– Eihän tässä pimeässä mitään selkoa saa. Kuiluja vaan. Pitää ajaa tuulta kohti.

He ajoivat taas, taas käveli Nikita ja tuli, upottuaan lumeen, taas hengästyneenä re'en luo.

– No? – kysyi Wasili Andrejitsh.

– Mitäs, ihan minä jo olen lopussa. Ja hevonenkin paikalleen pysähtyy.

– Mitäs nyt sitte tehdään?

– Paikalla. – Nikita katosi taas ja palasi kohta takaisin.

– Tule perässä, – sanoi hän, astuen hevosen edellä.

Wasili Andrejitsh ei enää komentanut, vaan teki kaikki, mitä Nikita käski.

– Tänne, minun perässäni! – huusi Nikita, mennen nopeasti oikealle ja, tartuttuaan suitsiin, talutti Ruskon hankeen. Hevonen piti ensin vastaan, vaan hyppäsi sitte, toivoen päästä yli, ja kun ei jaksanut, niin upposi lumeen valjaita myöten. – Nouskaa ylös! – huusi Nikita Wasili Andrejitshille, joka yhä istui reessä, tarttui toiseen aisaan ja alkoi auttaa vetämään.

– Vaikeatahan se on, hyväseni, puheli hän Ruskolle, vaan minkäs sille tekee, koeta nyt! No, no, pikkuisen vielä! – huusi hän. Hevonen tempaisi pari kertaa, vaan ei päässyt sittenkään paikaltaan. Se liikutteli korviaan ja haisteli lunta, pää kumarassa, ikäänkuin jotakin miettien. – Kuulehan, hyväseni, ei tämä kelpaa, kehoitteli Nikita Ruskoa. – No, vielä kerta! – Taas veti Nikita aisasta toiselta ja Wasili Andrejitsh toiselta puolelta. Hevonen luimisti korviaan ja tempaisi sitte yht'äkkiä.

– No, no, elä pelkää, et uppoa, – huusi Nikita. Hevonen hyppäsi kerran, toisen, kolmannen, pääsi vihdoin hangesta ja seisattui raskaasti huohottaen ja ravistellen itseään.

Nikita tahtoi viedä sen etemmäksi, mutta Wasili Andrejitsh hengästyi niin molemmissa turkeissaan, ett'ei voinut astua ja heittäytyi rekeen.

– Annahan huo'ahtaa, – sanoi hän ja aukaisi huivin, jolla oli sitonut kiinni turkin kauluksen.

– Tässä ei estä mikään, loikokaa vaan, – sanoi Nikita; – minä talutan. Ja Wasili Andrejitshin istuessa reessä talutti hän suitsista hevosta alaspäin vielä noin kymmenen askelta, sitte vähän ylöspäin ja seisattui.

Paikka, johon Nikita seisattui, ei ollut alava ja semmoinen, mihin olisi lunta keräytynyt, vaan osaksi se oli kuitenkin törmän alla ja suojassa tuulelta. Oli hetkiä, jolloin siinä tuuli ikäänkuin vähän talttui, mutta se ei kestänyt kauan ja, ikäänkuin lepoa korjatakseen, myrsky sen jälkeen kiiti sinne monta kertaa kovemmin ja vielä rajummin tempoi ja pyöri. Semmoinen tuulen puuska sattui sillä kertaa, kun Wasili Andrejitsh, levähdettyään, nousi ylös reestä ja meni Nikitan luo puhellakseen siitä, mitä oli tehtävä. Molemmat hyykistäytyivät ehdottomasti ja olivat ääneti, kunnes ankara puuska meni ohi. Rusko painoi myöskin ehdottomasti korvansa alas ja ravisti päätään. Niin pian kuin tuulen puuska oli hiukan talttunut otti Nikita rukkaset käsistään, pisti ne vyöhön, hengitti käsiinsä ja rupesi päästämään vempeleestä hihnaa.

– Mitäs sinä teet? – kysyi Wasili Andrejitsh.

– Riisun valjaista, mitäs muuta? En jaksa enää, ikäänkuin anteeksi pyytäen vastasi Nikita.

– Eikös sitte minnekään ajeta?

– Eikä ajeta, hevosen vaan uuvutamme. Sehän ei ole enää minkään näköinen, – sanoi Nikita, osottaen nöyrästi seisovaa, kaikkiin valmista ja voimiaan ponnistellutta hevosta. – Yötä pitää olla, – lisäsi hän, ikäänkuin olisi majataloon jäänyt yöksi, ja alkoi päästää rahetta. Länget laukesivat auki.

– Vaan eikös me palelluta? – sanoi Wasili Andrejitsh.

– Mitäs? Jos paleltuukin, niin eihän siitä millä pääse, – sanoi

Nikita.

VI

Wasili Andrejitshin oli molemmissa turkeissaan hyvin lämmin olla, varsinkin sen jälkeen, kun hän oli lumessa kahlannut. Mutta vilu karmi hänen selkäänsä, kun hän käsitti, että todellakin piti jäädä siihen yöksi. Rauhoittuakseen istuutui hän rekeen ja kävi ottamaan esille paperosseja ja tulitikkuja.

Nikita riisui sillä aikaa hevosen valjaista. Hän päästi auki mahavyön ja setolkkaremmin, otti irti ohjakset, kiersi vempeleen pois ja puheli yhtä mittaa hevoselle, kehoitellen sitä.

– No, tule tule, – sanoi hän, taluttaen sitä aisoista – Ja tähän sidon sinut kiinni. Panen olkia eteen ja otan kuolaimet suusta, – puheli hän ja teki, mitä sanoi.

– Kun syöt vähän, niin tulee iloisempi ollaksesi.

Mutta Rusko ei näkynyt rauhoittuvan Nikitan puheista, vaan oli levoton. Se muutteli jalkojaan, likistäytyi reen viereen, asettui takaperin tuulta vastaan ja hieroi turpaansa Nikitan hihaan.

Ikäänkuin vaan sentähden, ett'ei olisi maistamatta Nikitan tarjoomia olkia, joita hän pani hevosensa suun eteen, sieppasi Rusko kerran tukun reestä, mutta arveli heti, ett'ei nyt ollut aika olkia syödä, päästi irti ja tuuli riuhtaisi ne silmänräpäyksessä, kiidätti pois ja peitti lumeen.

– Nyt tehdään merkki, – sanoi Nikita, käänsi reen keulan tuulta kohti, sitoi setolkkaremmillä aisat yhteen, nosti ne pystyyn ja veti keulaan päin. – Kun nyt jäädään lumen alle, niin hyvät ihmiset aisoista huomaavat ja kaivavat esille, – sanoi Nikita. – Niin vanhat ihmiset neuvoivat.

Wasili Andrejitsh höllitti sillä välin turkkinsa, peitti kasvonsa sen liepeillä ja raapaisi tulitikun toisensa perästä teräslaatikkoa vastaan, mutta hänen kätensä värisivät ja tuuli sammutti kaikki sytytetyt tikut, minkä ihan alussa, minkä juuri kuin hän nosti sen paperossin kärkeen. Vihdoin yksi tikku syttyi palamaan ja valaisi silmänräpäyksen ajan hänen turkkinsa nahan, kätensä, jonka etusormessa oli kultainen kantasormus, ja reen loimen alta esiinpistävät lumiset oljet, – ja paperossi syttyi palamaan. Pari kertaa veti hän ahnaasti savua sisäänsä, nielaisi, puhalsi sen ulos viiksiensä läpi, tahtoi vielä vetää, mutta tuuli tempaisi tupakan ja tulen ja vei sinne, minne oletkin.

Mutta nämäkin muutamat tupakan savut saivat Wasili Andrejitshin iloiseksi.

– Kun kerran pitää yöksi jäädä, niin jäädään! sanoi hän päättävästi. Ja nähtyään ylösnostetut aisat, teki hänen mieli tehdä parempi merkki ja neuvoa Nikitaa. – Odotahan minä teen vielä lipun, – sanoi hän ja nosti ylös huivin, jonka oli kaulastaan ottanut ja oli heittämäisillään rekeen. Sitte otti hän pois käsineensä, kurottihe ylettyäkseen ja sitoi huivin umpisolmuun kiinni aisan setolkkaremmiin.

Huivi rupesi heti rajusti läpättämään, takeltui välistä aisaan, välistä taas yht'äkkiä pullistui, pingoittui ja paukahteli.

– Sepä on sukkela konsti, – sanoi Wasili Andrejitsh, ihaellen omaa tekoaan ja istuutui rekeen.

– Kahden olisi lämpimämpi, vaan ei sovita, – sanoi hän.

– Kyllä minä itselleni paikan löydän, – vastasi Nikita, – vaan pitää ensin hevonen peittää; se on ihan märkä. – Antakaahan, – lisäsi hän ja otti reestä Wasili Andrejitshin alta loimen, pani sen kaksin kerroin, otti hevosen selästä valjaat ja setolkan ja peitti Ruskon.

– Ainakin tulee sun lämpimämpi, tuhmuri, – sanoi hän, pannen jälleen setolkan ja valjaat loimen päälle.

– Ette kai te tarvitse vaatetta? Ja oljet antakaa minulle, – sanoi

Nikita lopetettuaan ja astuen jälleen reen luo.

Ja otettuaan kumpasetkin Wasili Andrejitshin alta meni hän reen taakse, kaivoi itselleen sinne lumeen kuopan, pani siihen oljet ja, painettuaan lakin silmilleen ja kääriydyttyään kauhtanaansa sekä peitettyään itsensä vaatteella, istuutui oljille ja nojasi reen selkäintä vasten, joka suojasi häntä tuulelta ja tuiskulta.

Wasili Andrejitsh pyöritteli tyytymättömänä päätään katsellessaan mitä Nikita teki, sillä hän yleensäkään ei suvainnut talonpojan sivistymättömyyttä ja typeryyttä, ja alkoi valmistautua yöksi.

Hän tasoitteli rekeen jääneitä olkia, pani niitä paksummalta kylkensä alle, pisti kädet hihan suihin ja painoi päänsä reensevän nurkkaan, tuulen suojaan. Häntä ei nukuttanut. Hän vaan loikoi ja ajatteli. Ajatteli sitä yhtä mikä oli hänen ainoa päämääränsä, hänen elämänsä sisällys, ilo ja ylpeys; ajatteli sitä, kuinka paljon hän jo oli ansainnut ja vielä saattoi ansaita rahaa, kuinka paljon hänen tuttavansa ansaitsivat ja omistivat rahaa, ja millä lailla he olivat ansainneet ja ansaitsevat rahansa sekä miten hän, samoin kuin hekin, vielä voipi ansaita hyvin paljon rahaa.

"Tammet kelpaavat reen jalaksiksi. Hirsipuut sinään. Ja halkoja lähtee kai noin kolmekymmentä syltä desjatiinalta", arvosteli hän näkemäänsä metsää, jota nyt oli ostamaan menossa. "Kymmentä tuhatta ruplaa en sittenkään anna, vaan noin kahdeksan tuhatta, ja ahomaat lukuun ottamatta. Maanmittarille pistän kouraan sata ruplaa, vaikka puolikin toista, niin hän mittaa minulle ahoa viisi desjatiinaa enemmän. Ja kyllä se kahdeksasta tuhannesta sen antaakin. Paikalla lyön kolmetuhatta pöytään, niin kyllä pehmiää", – ajatteli hän, tunnustellen käsivarrellaan, oliko lompakko povitaskussa. "Vaan Jumala ties, miten sitä käänteestä eksyttiin. Siinähän piti olla metsä ja vahtikoju. Koiriakin olisi pitänyt kuulua. Vaan eivätpähän hauku, kirotut, kun tarvis on". Hän aukaisi vähän kaulusta ja alkoi kuunnella ja katsella: pimeässä häämöitti vaan Ruskon pää ja selkä, jossa loimi liehui, eikä kuulunut muuta, kuin yhtä samaa tuulen ulvontaa, huivin läpätystä aisassa ja tuiskuavan lumen rapsahtelemista reenlaitaan. Hän peitti taas kasvonsa. "Jospa tietäisi, pitääkö tässä yötä olla. No, vaan samantekevä, saavutaanpahan sitte huomennakin. Yksi päivä vaan turhaan menee. Ja eihän ne tällaisessa ilmassa nekään sinne pääse". Ja hän muisti, että yhdeksäntenä päivänä hänen oli saatava teurastajalta rahaa. "Tahtoi itse tulla, vaan nyt ei tapaa minua, ja eukko ei osaa siltä rahaa ottaa, se kun on semmoinen taitamaton. Ei se osaa oikein käyttäytyä" – ajatteli hän yhä edelleen, muistellen, miten hänen eukkonsa ei osannut käyttäytyä stanovoinkaan [melkein sama kuin meillä vallesmanni. Suom.] kanssa, joka oli eilen ollut heillä vieraissa. – "Tietäähän sen, – nainen! Missä hän on mitään nähnyt? Ja mikä se meidän talo oli vanhempien aikaan? Isä tuollainen varakas maanmoukka, jolla oli ryynimylly ja majatalo, siinä koko omaisuus. Mutta mitäs minä olen viidessätoista vuodessa aikaansaanut? Nyt on puoti, kaksi kapakkaa ja jauhomylly. Kaksi taloa on arennilla. Talo aittoineen rautakaton alla", – muisteli hän ylpeänä. "Niin ei ollut isän aikaan. Ja kenen nimi se nyt pitäjäässä kajahtelee? Brehunovin".

"Ja minkä tähden? Sen tähden, että pidän asioista huolta, koetan parastani, enkä ole niinkuin muut, jotka loikovat tahi muita tuhmuuksia tekevät. Ja minä en makaa yölläkään. Olipa myrsky taikka ei, niin olen liikkeellä sittenkin. Ja täten tulee jotakin tehdyksi. Vielä sitte luulevat, että rahat itsestään tulevat. Vaan ei, työtä pitää tehdä ja ajatella päänsä puhki. Luulevat, että onni luopi ihmisen. Tuossa on Mironov, jolla nyt on monta miljoonaa. Ja miten hän ne sai? Kun tekee työtä, niin Jumala antaa. Suokoon Jumala vaan terveyttä". – Ja ajatus, että hänestäkin kerran saattoi tulla samallainen miljoonain omistaja, kuin Mironov, joka oli tyhjästä alkanut, innostutti niin Wasili Andrejitshin, että hänen teki mieli puhella jonkun kanssa. Mutta hänellä ei ollut, kenen kanssa puhella… Jospa olisi Gorjatshkinoon päässyt, niin olisi kartanon herran kanssa puhellut ja aukaissut hänen silmänsä.