– Lämmitellä kyllä voipi, – sanoi Wasili Andrejitsh, – pimeämpihän ei kuitenkaan tule, kun kuukin nousee, vaan valoisampi. Käydään sitte sisään lämmittelemään, Nikita.

– Mikäs siin' on, voihan sitä lämmitellä, – sanoi Nikita, joka oli hyvin viluissaan ja sitä vaan toivoikin, että pääsisi uunille kohmettuneita jäseniään oikomaan.

Wasili Andrejitsh meni vanhuksen kanssa tupaan ja Nikita ajoi hevosen Pekan aukaisemasta portista pihaan ja sitte, hänen osotuksensa mukaan, liiterin katoksen suojaan seisomaan. Tunkio oli katoksen alla niin korkea, että vempele hipaisi orteen. Kanat kukkoineen, jotka jo olivat asettuneet orrelle, alkoivat tyytymättöminä kaakattaa ja käydä raaputtelivat ortta pitkin. Lampaat, pelästyneinä ja nalkutellen kavioillaan kovaa tunkiota myöten, hurahtivat syrjään. Koira, joka näkyi olevan aivan nuori, äityi armottoman kimakkaasti ja vihaisesti haukkumaan vierasta.

Nikita puhutteli kaikkia, pyysi kanoilta anteeksi ja lohdutteli heitä, ett'ei toista kertaa enää vaivaa, soimasi lampaita, että he pelästyvät itsekään tietämättä mitä, ja tyynnytteli lakkaamatta koiraa sillä aikaa, kun sitoi kiinni hevosta.

– Nyt se hyvä tulee, – sanoi Nikita ja paukutteli lumen vaatteistaan.

– Sekös yhä haukkuu! – lisäsi hän koiralle. – Ole jo tuossa, hölmö!

Herkiä! Itseäsi vaan vaivaat, – sanoi hän. – Eihän tässä varkaita ole, vaan omia miehiä.

– Niin se on, kuin on sanottu, että talolla on kolme neuvonantajaa, – sanoi nuori mies, paiskaten voimakkaasti katoksen alle sen ulkopuolelle jääneen reen.

– Mitenkä niin neuvonantajat? – sanoi Nikita.

– Niin on Paulsonin kirjassa sanottuna: kun varas taloon pyrkii, haukkuu koira ja se merkitsee, että silmät auki! Kun kukko laulaa, niin se merkitsee, nouse ylös! Kun kissa peseytyy, niin se tietää, että rakas vieras tulee, jota pitää kestitä, – puheli nuori mies.

Pekka oli lukutaitoinen ja osasi melkein ulkoa ainoan hänellä olevan, Paulsonin kirjoittaman kirjan. Ja kun hän oli pikkuisen ryypännyt, niin kuin sillä kertaa, niin hän hyvin mielellään mainitsi siitä lauseita, jotka hänestä olivat tilaisuuteen sopivia.

– No, just' niin se on, – sanoi Nikita.

– Tuli se maar' vilu tiellä? – kysäisi Pekka.

– Eipä tuo ilmankaan ole, – sanoi Nikita. Ja he menivät pihan poikki porstuan kautta tupaan.

IV

Talo, johon Wasili Andrejitsh poikkesi, oli kylän rikkaimpia. Siihen kuului viisi jako-osuutta ja vuokrattuna oli vielä maata muualtakin. Siinä oli kuusi hevosta, kolme lehmää, kaksi hiehoa ja noin parikymmentä lammasta. Perhekunnassa oli kaikkiaan 22 henkeä, joista neljä nainutta poikaa, kuusi lapsenlasta, joista Pekka yksin oli nainut, kaksi lapsenlapsenlasta, kolme orpoa ja neljä miniätä. Se oli yksi niitä harvoja taloja, joka vielä pysyi jakamattomana; mutta siinäkin jo kauan oli olemassa sisällistä eripuraisuutta, joka, kuten ainakin, oli saanut alkunsa akkaväestä ja välttämättä piakkoin oli saava ja'on toimeen. Kaksi poikaa oli Moskovassa vedenvetäjänä, yksi oli sotamiehenä. Kotona olivat nyt vaari, mummo, isännöivä poika ja pyhäksi Moskovasta kotia tullut toinen poika sekä kaikki naiset ja lapset; paitsi omaa väkeä oli vielä vieraana naapuri, kylänvanhin.

Tuvan pöydän kohdalla riippui kattolamppu, joka valaisi kirkkaasti pöydällä olevat teeastiat, viinapullon ja kylmät ruo'it sekä ylänurkan, jossa riippui Jumalan kuvat ja molemmin puolin niitä muita kuvia. Pöydän nenässä istui, musta lyhyt turkki yllään, Wasili Andrejitsh, imien jäätyneitä viiksiään ja tarkastellen ihmisiä ja tupaa mulkoilevilla raukan silmillään. Paitsi häntä istui pöydän ääressä valkopartainen, kaljupäinen vanhus, valkoinen kotikuteinen mekko päällään, hänen vieressään, puettuna hienoon kattuunimekkoon, jyhkeäselkäinen ja – harteinen poika, joka oli pyhäksi tullut Moskovasta kotiin, ja vielä toinen poika, leveäharteinen vanhin veli, joka oli isäntänä talossa, sekä laiha, punatukkainen kylänvanhin.

Miehet olivat juuri, ryypättyään ja haukattuaan, rupeamaisillaan teetä juomaan ja samovaari jo alkoi kiehua humista lattialla uunin luona. Lavereilla ja uunilla näkyi lapsia. Penkillä istui nainen kätkyen ääressä. Vanha muori, jonka kasvot olivat täynnä ryppyjä joka suunnalle ja huuletkin ryppyiset, kestitsi Wasili Andrejitshiä.

Nikitan tullessa tupaan muori juuri tarjosi Wasili Andrejitshille viinaa, jonka oli kaatanut paksuun lasiin.

– Elkää nyt, Wasili Andrejitsh, eihän sitä miten ilman, pitää toki onneksi juoda, – sanoi vaari.

Viina ja sen haju saivat Nikitan kovin hämille, varsinkin nyt, kun hän oli viluinen ja väsynyt. Hän rypisti otsaansa ja, ravisteltuaan lumen takistaan ja vaatteistaan, asettui Jumalan kuvia vastapäätä, ja ikäänkuin ketäkään näkemättä, kolme kertaa teki ristinmerkin ja kumarsi kuville, kääntyi sitte vanhaan isäntään päin, kumarsi ensin hänelle, sitte muille pöydän ääressä istuville, sitte naisille, jotka seisoivat uunin luona, ja toivotti onnellisia pyhiä. Ja sitte hän alkoi riisua päällysvaatteitaan, vilkaisematta pöytään päin.

– Oletpas sinä, hyvä ystävä, kuurassa, – sanoi vanhin veli, katsellessaan Nikitan huurteisia kasvoja, silmiä ja partaa. Nikita riisui kauhtanansa, puisteli vielä sitä, ripusti lähelle uunia ja meni pöydän luo. Hänelle tarjottiin myöskin viinaa. Se oli minuutti tuskallista taistelua. Hän oli vähällä ottaa lasin ja kallistaa tuoksuavan kirkkaan nesteen suuhunsa. Mutta hän katsahti Wasili Andrejitshiin, muisti valansa, muisti viinaan menettämät saappaansa, muisti tynnyrintekijän, joka eli hänen vaimonsa kanssa, muisti poikansa, jolle kevääksi oli luvannut ostaa hevosen, huo'ahti ja kieltäytyi juomasta.

– Minä en juo, kiitän nöyrimmästi, – sanoi hän otsaansa rypistäen ja istui penkille toisen ikkunan luo.

– Mitenkäs se niin on? – kysyi vanhin veli.

– En juo, siinä kaikki – sanoi Nikita silmiään nostamatta ja, katsoen kieroon viiksiinsä ja partaansa, sulatteli niistä jääpuikkoja.

– Ei sen kelpaa juoda, – sanoi Wasili Andrejitsh, pureksien vesirinkeliä ryypyn jälkeen.

– No teetä sitte, – sanoi ystävällinen muori. Olet maar' ihan viluissasi, mies parka? – Mitä te, tytöt, samovaarin kanssa kuhnustelette?

– Jo on valmis, – vastasi nuorin nainen ja pyyhkäistyään vaatteella kiehuvan samovaarin, kantoi sen vaivoin pöydän luo, kohotti ja jyskäytti pöydälle.

Sillä aikaa Wasili Andrejitsh kertoi, miten he olivat eksyneet tieltä, miten kaksi kertaa olivat palanneet samaan kylään ja miten tiellä tapasivat juopuneita. Isäntäväki ihmetteli, selitteli, missä ja minkä tähden he olivat eksyneet ja ketkä ne juopuneet olivat ja neuvoi, miten oli ajettava.

– Moltshanovkaan kyllä lapsikin löytää, pitää vaan osata kääntyä suurelta tieltä, missä pensaikko näkyy. Vaan te ette sinne asti ajaneet! – puheli kylän vanhin.

– Olkaahan yötä. Tytöt kyllä vuoteen valmistavat, – kehoitteli muori.

– Ja aamulla on oikein mainio lähteä, – vakuutteli vaari.

– En voi, velikulta, asiat vaativat! – sanoi Wasili Andrejitsh, – minkä tunnissa menettää, usein ei saa vuodessa takaisin, – lisäsi hän muistaen metsän ja kauppiaat, jotka voivat ehtiä ennen häntä. – Ehkä sitä perille päästään? – sanoi hän kääntyen Nikitan puoleen.

Nikita ei vastannut pitkään aikaan, vaan oli yhä sulattavinaan jääpuikkoja parrastaan ja viiksistään.

– Kun ei taaskin eksyttäisi tieltä, – sanoi hän synkästi. Nikita oli synkkänä siitä syystä, että hänen teki armottomasti mieli viinaa ja ainoa, joka saattoi tämän halun sammuttaa, oli tee, vaan teetä hän ei vielä saanut.

– Kunhan vaan käänteesen päästään, niin ei sitte enää eksytä, metsän kauttahan sitte tie käypi perille asti, – sanoi Wasili Andrejitsh.

– Se on teidän vallassanne, Wasili Andrejitsh, lähdetään sitte vaan, – sanoi Nikita, ottaessaan hänelle tarjotun lasin teetä.

– Juodaan teetä ja sitte matkalle.

Nikita ei sanonut mitään, pyöritti vaan päätään ja, kaadettuaan varovasti teetä lautaselle, alkoi lämmitellä sen höyryssä kylmiä käsiään. Puraistuaan sitte pikkuruisen murusen sokeria, kumarsi hän isäntäväelle ja sanoi:

– Teidän terveydeksenne, – ja särppi suuhunsa lämmittävää nestettä.

– Kun olisi joku käänteesen asti saattanut, – sanoi Wasili

Andrejitsh.

– Se käypi kyllä laatuun, – sanoi vanhin poika.

– Pekka valjastaa hevosen ja saattaa käänteesen saakka.

– Valjasta sitte, hyvä mies. Kyllä minä siitä kiitokset suoritan.

– Mitä te joutavia, – sanoi ystävällinen muori. Oikein mielellämmehän se tehdään.

– Pekka, mene valjastamaan tamma, – sanoi vanhin poika.

– No, kyllä, – sanoi Pekka hymyillen ja siepattuaan heti naulasta lakkinsa, juoksi valjastamaan.

Sillä aikaa kuin hevosta valjastettiin kääntyi puhe siihen, mihin oli pysähtynyt silloin, kuin Wasili Andrejitsh ajoi ikkunan luo. Vaari valitteli kylänvanhimmalle kolmatta poikaansa, joka ei ollut lähettänyt hänelle pyhäksi mitään, vaan vaimolleen ranskalaisen huivin.

– Ei ne kelpaa nuoret enää mihinkään, – sanoi vaari.

– Eivät kelpaakaan, – sanoi kylänvanhin. Liian ovat viisaiksi tulleet. Djemotshkinin poika, näet, kun isältään käsivarrenkin mursi. Kaikki, näämmä, vaan liiasta viisaudesta johtuu.

Nikita kuunteli, tarkasteli läsnäolevia ja näkyi tahtovan myöskin ottaa osaa puheesen, mutta joi niin innokkaasti teetä, että kerkesi vaan myöntävästi nyökäytellä päätään. Hän joi lasillisen toisensa perästä ja hänen tuli yhä varimpi ja parempi olla. Puhetta kesti kauan yhä samasta asiasta, omaisuuden jakamisen turmiollisuudesta, eikä se näköjään ollut pelkkää yleistä puhetta, vaan asia koski jakoa siinä talossa, jota jakoa vaati toinen poika, siinä jurona ja ääneti istuva. Se näkyi olevan kipeä kohta ja tämä kysymys kiinnitti kaikkien osallisten mieliä, vaikka he vieraiden läsnäolon takia eivät ryhtyneet asiata pohtimaan. Mutta lopulta vaari ei malttanut mieltään, vaan sanoi itkevällä äänellä, ett'ei hän anna jakaa, niin kauan kuin elossa on, ja että talo hänellä on Jumalan kiitos hyvä, mutta jos se jaetaan, niin kaikki mierolle joutuvat.

– Ihan niinkuin Matvejevin perheen kävi, – sanoi kylänvanhin. – Oli heilläkin hyvä talo, vaan kun jaettiin, niin ei yhdelläkään mitään ollut.

– Niinikään sinäkin tahdot, – kääntyi vaari poikansa puoleen.

Poika ei vastannut mitään ja tukala äänettömyys seurasi. Äänettömyyden keskeytti Pekka, joka jo oli valjastanut hevosen ja pari minuuttia tätä ennen oli palannut tupaan ja koko ajan hymyili.

– Semmoinen se on Paulsonin kirjassa satukin, sanoi hän. – Antoi isä kerran pojilleen vastan taitettavaksi. Yhdellä kertaa eivät saaneet poikki, vaan vitsoittain taittamalla se oli helppoa. Niin tässäkin, – sanoi hän, hymyillen, suu leveänä. – Hevonen on valmis! lisäsi hän.

– Kun on valmis, niin lähdetään, – sanoi Wasili Andrejitsh. – Vaan jakoon elä suostu, vaari! Sinä olet omasi ansainnut ja sinä olet siis sen haltiakin. Valita rauhantuomarille. Kyllä se järjestyksen näyttää.

– Niin juonittelee, niin juonittelee, – valitti vanhus yhä itkevällä äänellä, – ett'ei sen kanssa mihin pääse! Ihan on kuin riivattu!

Nikita, joka sillä aikaa oli juonut viidennen lasillisen teetä, ei kuitenkaan pannut lasiaan lautaselle ylösalasin [Kun venäläinen talonpoika panee teelasinsa ylösalasin lautaselle, on se merkki, ett'ei hän tahdo lisää. Suom.], vaan syrjälleen, toivoen, että hänelle kaadetaan vielä kuudes. Mutta samovaarissa ei ollut enää vettä eikä emäntä tarjonnut hänelle lisää, kun Wasili Andrejitshkin jo rupesi pukeutumaan. Nikitakin siis nousi ylös, pani takaisin sokeriastiaan sokeripalasensa, josta oli puraissut joka puolelta, pyyhki takinliepeesen hiestä märkiä kasvojansa ja meni pukemaan kauhtanan päälleen.

Pukeuduttuaan hän raskaasti huo'ahti, kiitti isäntäväkeä, hyvästeli ja astui lämpöisestä, valoisasta tuvasta ulos pimeään, kylmään porstuaan, johon tuuli ulvoen tunkeutui ja tuisku ajoi lunta, sekä sieltä ulos pimeälle pihalle.

Turkki päällä seisoi Pekka hevosineen keskellä pihaa ja saneli hymyillen runoa Paulsonin kirjasta. Nikita kuunteli ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään ohjaksia selvitellessään.

Vaari tuli saattamaan Wasili Andrejitshiä ja toi lyhdyn porstuaan valaistakseen hänelle, mutta tuuli puhalsi sen heti sammuksiin. Ja pihallakin huomasi, että tuisku oli yltynyt kovemmaksi.

"Onpas nyt ilma!" ajatteli Wasili Andrejitsh; "ehk'ei päästäkään perille, vaan kuitenkaan ei voi jättää, – asiat vaativat. Ja kun jo kerran ollaan lähdössäkin. Talon hevonenkin jo on valjaissa tuossa. Päästään kai, Jumalan avulla." Vanha isäntä arveli myöskin, ett'ei pitänyt lähteä; mutta hän oli jo pyytänyt jäämään, vaan häntä ei toteltu. "Ehkä minä vaan vanhuuttani pelkään, ja he kyllä perille pääsevät", arveli hän. – "Ja ainakinhan ajoissa maata päästään ilman puuhitta."

Pekka näki myöskin, että oli vaarallinen lähteä, ja häntä pelotti, mutta hän ei tahtonut sitä millään lailla näyttää, vaan oli olevinaan rohkea eikä muka pikkuistakaan pelännyt. Nikitan ei tehnyt ollenkaan mieli lähteä, mutta hän oli ammoin jo oppinut olemaan ilman omaa tahtoa ja palvelemaan muita. Näin ollen ei mikään pidättänyt lähteviä.