– Minnekäs sinä takerruit? Annapas tänne piiska, Nikita, – huudahti Wasili Andrejitsh, nähtävästi hyvillä mielin huomatessaan poikansa, joka oli hypännyt taakse reen kannaksille seisomaan. – Minä sinut opetan! Juokse äidin luo, nulikka!

Poika hyppäsi pois. Rusko astui ensin nopeammin ja potkaisi sitte juoksuun.

Siinä kylässä, jossa Wasili Andrejitsh asui, oli kuusi taloa. Kohta kuin olivat ajaneet viimeisen, sepän talon ohitse, tunsivat he, että tuuli oli paljoa vinhempi, kuin olivat luulleetkaan. Tie katosi melkein kokonaan. Reen jalaksen jälet tuisku ajoi heti umpeen ja tien saattoi huomata ainoastaan siitä, että se oli korkeammalla. Koko kenttä pyrysi ja taivaan rantaa ei erottanut ollenkaan. Metsä, joka aina näkyi hyvin, häämöitti vain lumituiskun läpi. Tuuli kävi vasemmalta, puhalsi koko ajan Ruskon harjan toiselle puolelle, jopa sen solmuun sidotun hännänkin käänsi syrjään ja painoi tuulen puolella istuvan Nikitan kauhtanan pitkän kauluksen hänen kasvojaan ja nenäänsä vasten.

– Ei pääse oikein juoksemaan lumen takia, – sanoi Wasili Andrejitsh hevosestaan ylpeillen. – Kerran kun Pashutinossa kävin, niin puolessa tunnissa vei perille.

– Mitäh?

– Pashutinoon, sanoin, puolessa tunnissa ajoin.

– Tietäähän sen, nöyrä hevonen! sanoi Nikita.

He vaikenivat. Mutta Wasili Andrejitshin teki mieli puhella. Hän alkoi Nikitan vaimon ja tynnyrintekijän välisestä suhteesta, vakuutettuna, että Nikitan piti olla mielissään siitä, jotta sai tarinoida niin mahtavan ja ymmärtäväisen miehen kanssa, kuin hän, eikä hänen päähänsäkään pälkähtänyt, että tuo keskustelu voi olla Nikitalle epämiellyttävä.

Tuulen takia ei Nikita oikein kuullut isännän sanoja, vastasi niihin välinpitämättömästi ja puhe kääntyi toiselle tolalle.

– No, kevääksi kai ostat hevosen itsellesi? – alkoi Wasili Andrejitsh uudesta aineesta.

– Taitaapa olla ostettava, – vastasi Nikita, avaten kauhtanan kaulusta ja kumartuen isäntään päin.

Tämä puhe nyt kiinnitti Nikitan mieltä ja hän tahtoi kuulla kaikki.

– Poika on jo isoksi kasvanut, pitää itsensä kyntää eikä aina muilla työt teettää, – sanoi hän.

– Ka, osta minulta ruuna, paljoa en siitä pyydä, huusi Wasili Andrejitsh innostuneena, kun pääsi puhumaan mieliaineestaan, hevoskaupoista.

– Tai jos viisitoista ruplaa annatte, niin hevostorilta ostan, – sanoi Nikita, joka tiesi, että Wasili Andrejitshin tarjoamasta hevosesta korkein hinta oli seitsemän ruplaa, vaan että Wasili Andrejitsh, jos sen hänelle myöpi, laskee siitä kaksikymmentä viisi, ja hän siten puoleen vuoteen ei saa häneltä rahaa irti.

– Se on hyvä hevonen. Ja minä toivon sinulle samaa, kuin itselleni.

Omantunnon mukaan teen. Brehunov ei tee vääryyttä kellekään ihmiselle.

Vaikka omani menköön, mutta muiden tavoin en tee. Rehellisesti kaikki,

– huusi hän kuin ainakin kauppoja tehdessään. – Se on oikea hevonen.

– On maar', – sanoi Nikita huo'ahtaen, ja vakuutettuna, ett'ei maksanut enää kuunnella, päästi hän irti kauluksensa, joka heti peitti hänen korvansa ja kasvonsa.

Noin puolen tunnin ajan ajoivat he ääneti. Tuuli puhalsi kylmäksi

Nikitan sivun ja käsivarren siltä kohdin, mistä turkki oli rikki.

Hän kyyhistäytyi ja hengitti kaulukseen, joka peitti hänen suunsa, ja hänen henkensä tuntui lämmittävän häntä.

– Mitä luulet, ajetaanko Karamyishevoon vai suoraan? – kysyi Wasili

Andrejitsh.

Karamyishevoon kävi enemmän ajettu tie, joka oli viitoitettu molemmin puolin, mutta oli pitempi matka. Suoraan taas oli lyhyempi tie, mutta vähemmin ajettu ja viittoja ei ollut, tahikka oli huonoja ja umpeen peittyneitä.

Nikita mietti hetkisen.

– Karamyishevoon on kyllä pitempi, mutta parempi ajaa, – vastasi hän.

– Eihän sitä ole suoraan muuta, kuin alhon poikki ajaa, kunhan ei vaan eksyisi, ja sitte kyllä hyvä tie, sanoi Wasili Andrejitsh, jonka teki mieli ajaa suoraan.

– Kuinka tahdotte, – sanoi Nikita ja laski taas kauluksensa.

Niin Wasili Andrejitsh tekikin ja, ajettuaan noin puolen virstan verran, käänsi hän vasemmalle.

Käänteestä asti oli tuuli heille melkein vastassa. Ja sitä paitsi alkoi sataa lunta. Wasili Andrejitsh ajoi hevosta, pullisteli poskiaan ja puhalteli alaalta viiksiinsä. Nikita torkkui.

Ääneti ajoivat he niinikään noin kymmenen minuuttia. Yht'äkkiä Wasili

Andrejitsh sanoi jotakin.

– Mitä? – kysyi Nikita, silmiään aukaisten.

Wasili Andrejitsh ei vastannut, vaan kumartui milloin toiselle milloin toiselle puolelle ja katseli eteen ja taaksepäin. Hevonen, joka oli märkänä kaulan ja reisien kohdalta, astui käyden.

– Mikä nyt on, hä? – uudisti Nikita kysymyksensä.

– Hä, hä, – matki häntä Wasili Andrejitsh vihaisesti. – Viittoja ei näy! Varmaan ollaan eksytty.

– Seis sitte, niin katsastan tietä, – sanoi Nikita, hyppäsi keveästi reestä, otti piiskan käteensä ja astui vasemmalle, samalle puolelle, jossa istui.

Sinä vuonna ei ollut kovin paljon lunta, niin että saattoi ajaa yltä yleensä, vaan paikoittain kuitenkin polviin asti, ja lunta meni Nikitan saappaan varsiin. Nikita astui, tunnusteli jaloillaan ja piiskalla, mutta tietä ei ollut missään.

– No? – sanoi Wasili Andrejitsh, kun Nikita palasi reen luo.

– Tältä puolen ei ole tietä. Pitää mennä toiselle puolelle.

– Tuolla edessäpäin jotain häämöittää, mene sinne katsomaan, – sanoi

Wasili Andrejitsh.

Nikita meni sinne. Se oli multaa, joka pisti esiin lumen alta. Käveltyään sitte oikeallekin, palasi Nikita reen luo, puisteli lumen päältään ja saappaan varresta ja istuutui rekeen.

– Oikealle pitää ajaa, – sanoi hän varmasti, Mutta tietä vaan ei ollut. He ajoivat siten vähän aikaa. Tuuli ei talttunut ja lunta sateli yhä.

– Mepä, Wasili Andrejitsh, taidetaan olla ihan eksyksissä, – sanoi Nikita yht'äkkiä ihan kuin hyvillään. Mitäs tämä on? – sanoi hän osottaen mustia perunan varsia, jotka lumen alta törröttivät.

Wasili Andrejitsh pysäytti märän ja voimiaan ponnistelevan hevosen. —

Mikä nyt? – kysyi hän.

– Nyt sitä ollaan Saharjevan pellolla. Näetsen, minne jouduttiin!

– Valehtelet! – sanoi siihen Wasili Andrejitsh, joka nyt puhui ihan toista, yksinkertaista talonpojan kieltä, kuin kotona.

– Enkä valehtele, Wasili Andrejitsh, totta puhun, – sanoi Nikita. – Reen kulustakin kuuluu, että perunamaata kuletaan; tuossa on varsia läjässäkin. Saharjevan tehtaan peltoa tämä on.

– Katos, minne eksyttiin! – sanoi Wasili Andrejitsh. – Mitenkäs nyt sitte?

– Pitää kääntää oikealle, ei muuta mitään, jonnekinpahan sitte tullaan, – sanoi Nikita.

Wasili Andrejitsh totteli ja käänsi hevosen, niinkuin Nikita oli sanonut. Siten he ajoivat jotenkin kauan. Milloin he ajoivat kasvismaille, missä oli alastomia paikkoja ja nietoksia rinnan, milloin pelloille ja kesannoille, milloin taas syvän ja kaikkialla yhtä valkoisen, tasaisen lumen peittämälle kentälle. Lunta satoi yläältä ja tuprusi alaaltapäinkin. Milloin tuntui kuin he olisivat ajaneet alamäkeä, milloin taas vastamäkeä, milloin oli kuin he olisivat seisoneet paikallaan ja lumikenttä kiitänyt heidän ohitsensa. Molemmat olivat ääneti. Hevonen näkyi uupuneen; se oli ihan kuurassa ja astui käyden. Yht'äkkiä se pysähtyi ja istui ojaan. Wasili Andrejitsh tahtoi pidättää, mutta Nikita huusi hänelle.

– Mitä siinä pitelee! Kun tartuttiin, niin ylös pitää päästä – No, hevonen, no, no! – huusi hän iloisella äänellä hevoselle, hypäten ulos reestä ja upoten itse ojaan. Hevonen tempaisi ja pääsi kohta ylös kovalle penkereelle. Siinä oli näköjään kaivos.

– Missäs sitä sitte ollaan? – sanoi Wasili Andrejitsh.

– Kohtapahan nähdään! – vastasi Nikita. – No, ala mennä!

Jonnekinpahan tästä tullaan.

– Eikös tuo liene Gorjatshkinin metsää? – sanoi Wasili Andrejitsh, osottaen jotakin mustaa, joka häämöitti heidän edessään.

– Jahka likelle päästään, niin nähdään, mikä metsä se on, – sanoi Nikita. Nikita näki, että sieltä päin lenteli soikeita pajun lehtiä, ja tiesi, ett'ei se ollut metsää, vaan ihmisasunto, vaikka ei tahtonut sanoa. Ja todenperään. Eivät olleet ajaneet vielä kymmentä syltä ojasta, niin jo heidän edessään häämöitti puita ja kuului omituista, uutta alakuloista ääntä. Nikita oli arvannut oikein: se ei ollut metsää, vaan rivi korkeita pajupensaita, joissa siellä täällä räpytteli muutamia lehtiä. Pajut näköjään kasvoivat riihen luona olevan ojan varrella. Tultuaan tuulessa alakuloisesti valittavien pajupensaiden luo, nousi hevonen yht'äkkiä ensin etujaloillaan rekeä korkeammalle, sitte takajaloillaan eikä uponnut enää polviin saakka lumeen. Siinä oli tie.

– Nyt sitä tultiin, – sanoi Nikita, – vaan tiesi minne.

Hevonen juoksi hairahtumatta umpeen tuiskunnutta tietä pitkin, eivätkä he olleet ajaneet vielä neljääkymmentä syltä, kun näkyi riihen aita, josta lakkaamatta tuiskusi lunta. Riihen toisella puolen kääntyi tie myötätuuleen ja he ajoivat kinokseen. Mutta edessäpäin näkyi kuja kahden talon välissä, niin että kinos sen tautta näköjään oli muodostunut tielle ja oli ajettava yli. Ja niin olikin. Kun he olivat ajaneet nietoksen yli, tulivat he tielle. Takapihalla riippui nuoralla kuivamassa jäätyneitä liinavaatteita, joita tuuli vihaisesti reposteli. Kovimmin häilyi siinä valkoinen paita, ankarasti hihojaan viuhtoen. – Katos akkoja, kun laiskuudessaan pyhäksikään eivät ole vaatteita pois korjanneet, – sanoi Nikita, katsellessaan kuivamassa olevia vaatteita.

III

Kadun päässä vielä tuuli ja tie oli ummessa, mutta kylän sisällä oli tyyni, lämmin ja iloista. Erään talon kohdalla haukkui koira, toisen kohdalla seisattui ajavia katselemaan muudan nainen, joka oli jostakin juossut takki korvissa. Keskeltä kylää kuului naisten laulua. Näytti siltä kuin kylässä olisi ollut vähemmin sekä tuulta että lunta ja kylmää.

– Tämähän on Grishkino, – sanoi Wasili Andrejitsh.

– Niin on, – vastasi Nikita.

Ja se olikin Grishkino. He olivat ajaneet harhaan vasemmalle noin kahdeksan virstaa, mutta olivat kuitenkin tulleet lähemmäksi määräpaikkaansa. Grishkinosta Gorjatskinoon oli noin viisi virstaa..

Keskellä kylää tuli heitä vastaan isokasvuinen mies, joka astui keskitietä.

– Kuka siinä ajaa? – kysyi mies, pysäyttäen hevosta. Ja tunnettuaan heti Wasili Andrejitshin, tarttui hän aisaan ja, kulettuaan haparoiden sitä pitkin rekeen asti, istuutui pukille.

Se oli Wasili Andrejitshille tuttu mies Esa, joka oli sillä seudulla tunnettu hevosvaras.

– Ka, Wasili Andrejitsh, minnekäs teitä viedään! – kysyi Esa, joka haisi kovasti viinalle.

– Gorjatshkinoonhan se oli aikomus…

– Ja tänne jouduitte! Malahovoonhan teidän olisi ajaa pitänyt.

– Niinpä olisi pitänyt, vaan ei osuttu, – sanoi Wasili Andrejitsh seisauttaen hevosta.

– Nöyrä hevonenhan tämä on, – sanoi Esa, katsellen hevosta ja vetäen tottuneella käden liikkeellä häntäsolmun kovemmalle.

– Kai sitte tänne yöksi jäätte, vai?

– Eikä, välttämättä keritä pitää.

– Niin näkyy pitävän. Vaan kukas tämä on? Ka, Nikitahan se on!

– Kenkäs sitte? – vastasi Nikita. – Vaan mitenkäs sitä, hyvä mies, on ajettava, ett'ei taas eksyttäisi.

– Missä sitä tässä eksyy? Kääntyy takaisin suoraan tietä myöten ja sitte, kun ulos tulette, niin yhä vaan suoraan. Vasemmalle ei pidä kääntyä. Vasta kun suurelle tielle tulette, niin ottakaa vasemmalle.

– Käännytäänkö sitä suurelta tieltä kesä- vai talvitietä? – kysyi

Nikita.

– Talvitietä. Kun tulette ulos, niin siinä on paikalla pensaikko, vastapäätä pensaikkoa vielä iso puu seisoo, ja siitä se sitte tie lähtee.

Wasili Andrejitsh käänsi hevosen takaisin ja ajoi kylän läpi.

– Olisitte ennemmin yöksi jääneet! – huusi Esa heidän jälkeensä. Mutta Wasili Andrejitsh ei vastannut hänelle, vaan riennätti hevosta. Viisi virstaa, joista kaksi metsätietä, tuntui hänestä helposti ajetuilta, varsinkin koska tuuli oli ikäänkuin tyyntynyt ja lunta oli laannut satamasta.

Ajettuaan takaisin tasaista kylätietä sen pihan kautta, jossa vaatteet nuoralla riippuivat kuivamassa, saapuivat he jälleen kovasti humisevien pajupensaiden luo ja ajoivat ulos lakealle kedolle. Tuisku ei ollut tauonnut, vaan näyttipä vielä kiihtyneenkin. Tie oli aivan ummessa ja ainoastaan viitoista saattoi tietää, ett'ei ollut eksynyt. Mutta viittojakin oli vaikea edessäpäin huomata, sillä tuuli oli vastassa.

Wasili Andrejitsh käänteli päätään ja tähysteli viittoja, vaan antoi hevosen juosta, luottaen siihen. Eikä hevonen eksynytkään, vaan kulki kääntyen milloin oikealle milloin vasemmalle sen mukaan kuin tunsi tien jalkojensa alla tekevän mutkia. Sillä lailla näkyivät viitat aina milloin oikealla, milloin vasemmalla, vaikka tuisku ja tuuli yltyivätkin.

Näin ajoivat he kymmenen minuutin verran, kun hevosen edessä yht'äkkiä näkyi jotakin mustaa, joka liikkui tuulen ajamassa viistossa lumiverkossa. Ne oli muita samaa tietä ajavia. Rusko oli ehättänyt heitä ja satutteli kavioillaan edessä kulkevien rekien kannaksiin.

– Ajakaa sivu… ai… edellepäin! – huudettiin reestä.

Wasili Andrejitsh lähti ajamaan sivu. Reessä istui kolme miestä ja nainen. Ne näkyivät olevan juhlaväkeä. Yksi miehistä piiskasi hevosta vitsalla. Toiset kaksi huitoivat käsillään ja huusivat jotakin. Nainen, joka oli peitetty moniin vaatteisiin ja luminen, istui rauhallisesti re'en perällä.

– Keitä olette? – huusi Wasili Andrejitsh.

Kuului epäselvä vastaus.

– Keitä olette, sanon minä.

Yksi miehistä huusi jälleen minkä jaksoi, mutta sittenkään ei voinut erottaa mitään, keitä he olivat.

– Aja! Elä laske edelle!

– Juhlaväkeä näkyvät olevan.

– Anna mennä! Aja, Simo! Aja sivu! Aja!

Reet iskivät yhteen ja olivat vähällä tarttua kiinni toisiinsa, vaan vieraat jäivät vähitellen jälelle.

Jonkun aikaa kuului vielä uupuneen hevosen läähötystä ja talonpoikain juopuneita huutoja, vaan sitte katosivat nekin kuulumattomiin. Ja ylt'ympäri ei erottanut mitään muuta, kuin korvissa vinkuvaa tuulta ja väliin reen jalaksien narahdusta tien nietoksilla.

Tämä kohtaus teki Wasili Andrejitshin iloisemmaksi ja rohkaisi häntä, ja hän ajoi, viitoista välittämättä, reippaammin, luottaen hevoseen.

Nikitalla ei ollut mitään tekemistä ja hän nukahti. Yht'äkkiä hevonen sitte seisahtui ja Nikita oli pudota nenälleen.

– Taaskaan ei ajeta oikein, – sanoi Wasili Andrejitsh.

– Mitenkä niin?

– Viittoja ei näy. Varmaan ollaan taaskin poissa tieltä.

– Jos on tie kadoksissa, niin etsiä pitää, – vastasi Nikita lyhyesti, nousi ja meni jälleen, keveästi astuen jalat sisään päin, lumessa kävelemään. Hän käveli kauan, milloin kadoten silmistä, milloin taas näkyen, ja palasi vihdoin takaisin.

– Tässä ei ole tietä, ell'ei edessä ole, – sanoi hän istuutuen rekeen.

Alkoi jo tulla ihan hämärä. Tuisku ei yltynyt, vaan ei vähentynytkään.

– Jospa e'es niitä miehiä kuuluisi, – sanoi Wasili Andrejitsh.

– Eipähän tavottaneet, varmaan siis ollaan etäälle joutuneet tieltä.

Tahikka ehkä he ovat ajaneet syrjään, – sanoi Nikita.

– Minnekäs sitte ajetaan? – kysyi Wasili Andrejitsh.

– Antaa hevosen kulkea, – sanoi Nikita. – Kylläpähän viepi perille.

Antakaa ohjat tänne!

Wasili Andrejitsh antoi mielelläänkin ohjakset pois, sillä hänen käsiään alkoi palella villaisissa kintaissa.

Nikita otti ohjakset, joita vaan piteli käsissään ollenkaan liikuttelematta, ja luotti iloisena lempihevosensa viisauteen. Hevonen alkoikin todenperään vähitellen kääntää, mutkitellen milloin toiselle milloin toiselle puolelle ja kuunnellen vuoron toisella vuoron toisella korvalla.

– Pitää olla ääneti, – sanoi Nikita. – Näetsen mitä tekee. Mene, mene, minne tiedät! Noin, noin.

Alkoi tuulla takaapäin ja tuli lämpöisempi.

– Sekös on viisas, – jatkoi Nikita mielissään hevosesta.

Kirgisiläinen hevonen on väkevä, mutta tuhma.

Vaan katsos, mitä tämä korvillaan tekee. Ei mitään telekraahviakaan tarvitse, virstan päähän aistitsee.

Eikä kulunut puolta tuntiakaan, kun edessä todellakin häämöitti jotakin mustaa, metsäkö vai kylä, ja oikealla näkyi jälleen viittoja. He olivat silminnähtävästi taas saapuneet tielle.

– Tämähän on taas sama Grishkino, – sanoi Nikita yht'äkkiä.

Todella olikin nyt heistä vasemmalla sama riihi, jonka katolta pyrysi lunta ja sama nuora, jossa ne vaatteet riippuivat kuivamassa yhtä tuimasti tuulen pieksettävinä.

Taas saapuivat he lantaiselle kyläntielle, taas oli tyynempi, lämpimämpi ja iloisempi, taas kuului ääniä ja laulua, taas alkoi koira haukkua. Oli jo niin pimeä, että muutamista ikkunoista näkyi valkea.

Keskellä kylää Wasili Andrejitsh käänsi hevosen ison talon luo ja seisautti portille.

– Kutsuhan Taras ulos, – huusi hän Nikitalle.

Nikita meni lumisen valaistun ikkunan luo, jonka valossa kimalteli tanssivia lumihiutaleita, ja koputti piiskan varrella.

– Kuka siellä? – kysyi ääni sisältä.

– Kauppias Brehunov, – vastasi Nikita. – Käyhän ulos kotvaksi aikaa.

Ikkunasta poistuttiin sisällä ja parin minuutin perästä kuului, kuinka tuvan kiinni jäätynyt ovi aukesi, sitte naksahti ulko-oven säppi ja ovea pidellen, ett'ei sitä tuuli tempaisi, näyttäytyi sieltä vanha valkopartainen mies, korkea lakki päässä ja lyhyt turkki valkoisen pyhäpaidan päällä hartioilla, ja hänen jälessään nuorempi mies, punainen mekko yllään ja nahkasaappaat jalassa.

– Tehkää niin hyvin, – sanoi ukko.

– Me tässä on ajettu eksyksiin, – sanoi Wasili Andrejitsh; – oli aikomus päästä Gorjatshkinoon, vaan nyt tänne teille jouduttiin. Täältä kerran jo lähdettiin ja taas takaisin palattiin.

– Vai niin eksyitte, – sanoi vanhus. – Pekka, mene porttia aukaisemaan, – kääntyi hän punamekkoisen nuoren miehen puoleen.

– No, kyllä, – vastasi mies iloisella äänellä ja juoksi porstuaan.

– Ei me, veli kulta, yöksi jäädä, sanoi Wasili Andrejitsh.

– Minnekäs te nyt yöllä lähdette? Olkaa täällä huomiseksi.

– Vallan mielellänikin olisin, vaan pitää lähteä.