TAISTELU APOLLYONIN KANSSA
Silloin puhkesi Apollyon kauheaan raivoon, sanoen: "Minä olen tuon ruhtinaan vihollinen. Minä vihaan häntä itseänsä, hänen lakejansa, hänen kansaansa. Minä olen lähtenyt liikkeelle, vastustaakseni sinua."
Kristitty: Varo tekojasi, Apollyon, sillä minä olen Kuninkaan vallantiellä, pyhyyden tiellä. Kavahda siis itseäsi.
Apollyon levitti nyt jalkansa koko tien poikki ja sanoi: "Siitä ei pelkoa. Ole valmis kuolemaan, sillä minä vannon hornaisten alhojeni kautta, ettes tästä enää edemmäs mene; tässä minä sinun sielusi hukutan." Sen sanottuaan, hän heitti tulisen nuolen hänen rintaansa kohti, mutta Kristityllä oli kilpi, jolla hän sen torjui ja siten vältti uhkaavan vaaran. Nyt veti Kristitty miekkansa, huomatessaan, että jo on aika hänenkin ruveta toimimaan. Apollyon ei vitkaillut hänkään, vaan ampui häneen nuolia rankkana raesateena, ja vaikka Kristitty väistikin useimmat niistä, sai Apollyon haavoitetuksi häntä päähän, käteen ja jalkaan. Kristityn täytyi senvuoksi hiukan peräytyä. Apollyon jatkoi nyt rynnäkköänsä kaikin voimin, mutta Kristittykin rohkaisi mielensä ja soti vastaan niin miehuullisesti kuin suinkin jaksoi. Tätä kiivasta ottelua kesti yli puolen päivän, kunnes Kristitty melkein kokonaan uupui, sillä ymmärtäähän sen, että haavat tekivät hänet yhä heikommaksi ja heikommaksi.
KRISTITTY VOITTAA APOLLYONIN
Apollyon, huomatessaan tilaisuuden otolliseksi, ahdisti Kristittyä yhä ankarammin ja painiessaan hänen kanssaan heitti hänet kauhealla voimalla kumoon. Silloin kirposi miekka Kristityn kädestä, ja Apollyon sanoi: "Nyt et minusta enää pääse", ja oli samassa likistää hänet kuolijaksi, niin että Kristitty luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Mutta juuri kuin Apollyon oli tähtäämässä viimeistä iskua, joka täyden lopun oli tekevä tuosta hyvästä miehestä, silloin, Jumalan sallimasta, Kristitty ojensi kätensä miekkaansa kohti ja sieppasi sen, sanoen: "Älä iloitse, minun viholliseni, minusta, että minä lankesin; minä olen taas nouseva." Samassa hän löi Apollyoniin surmaavan iskun, niin että tämä peräytyi, kuten konsanaankin se, joka on kuolinhaavan saanut. Sen huomattuansa, Kristitty ryntäsi jälleen hänen päälleen, sanoen: "Mutta niissä kaikissa me voitamme Hänen kauttansa, joka meitä rakastanut on." [Mik. 7:8, Rom. 8:37]
Silloin levitti Apollyon lohikäärmeen siivet seljässänsä ja kiiruhti pois, eikä Kristitty sen koommin häntä enää nähnytkään. [Jak. 4: 7]
Ken ei tätä taistelua ole nähnyt ja kuullut, niinkuin minä, hän ei saata mielessänsä kuvailla sitä ulvontaa ja kamalaa kirkumista, jota Apollyon piti kaiken taistelun ajan, parkuen kuin lohikäärme, eikä toiselta puolen niitä huokauksia ja valituksia, mitä Kristityn sydämestä puhkesi. En nähnyt koko sinä aikana Kristityn silmissä iloista katsetta, ennenkuin hän huomasi haavoittaneensa Apollyonin kaksiteräisellä miekallansa. Silloin hän myhähti ja nosti silmänsä. Tuo ottelu oli hirveintä, mitä milloinkaan olen nähnyt.
Kun taistelu oli päättynyt, sanoi Kristitty: "Minä tahdon kiittää
Häntä, joka pelasti minut jalopeuran kidasta, Häntä, joka oli apunani
Apollyonia vastaan." Niin hän tekikin, sanoen:
Suur Beelsebub, tuon pahan päämies, voi,
Mua tahtoi surmata ja hänet haarniskoi,
Hän hornan raivot häneen istutti
Ja kanssain tuimaan taistoon lähetti.
Mut pyhän Mikaelin avuks' sain
Ja pahan pakotin pois miekallain.
Täst' ylistyksen Herralle nyt annan
Ja nimellensä kiitokseni kannan.
Silloin ilmestyi hänen tykönsä käsi, joka toi muutamia lehtiä Elämän puusta. Kristitty otti ne, pani taistelussa saamillensa haavoille ja parani samassa. Ja hän istui maahan syömään sitä leipää ja juomaan siitä leilistä, mitkä hänelle äsken oli annettu. Näin virkistyneenä hän läksi matkaansa jatkamaan, paljas miekka kädessä, "sillä", sanoi hän, "enhän ole varma, vaikka vielä toisenkin vihollisen kohtaisi". Mutta Apollyonin jälkeen ei enää kukaan hänen päällensä koko tässä laaksossa hyökännyt.
KUOLEMAN VARJON LAAKSO
Tämän laakson päässä alkoi toinen, nimeltä Kuoleman Varjon laakso. Kristityn piti kulkea sen kautta, sillä juuri sen keskitse kävi tie Taivaalliseen Kaupunkiin. Ylen on syrjäinen paikka tämä laakso. Profetta Jeremias sanoo, että se on korpi, autia ja erämaa, kuiva ja kuoleman varjon maa, se maa, jossa ei yksikään ihminen vaeltanut (paitsi Kristittyä) eikä asunut. [Jer. 2: 6]
Tässä laaksossa joutui Kristitty vielä pahempaan pulaan kuin taistelu
Apollyonin kanssa olikaan, niinkuin seuraavasta saatte nähdä.
Minä näin unessani, että Kristitty, saavuttuansa Kuoleman Varjon laitaan, kohtasi kaksi miestä, niitten lapsia, jotka olivat luvatun maan saattaneet pahaan huutoon. He kulkivat kiireissään takaisin päin, ja Kristitty puhutteli heitä näin [4 Mos. 13: 33]:
Kristitty: Minne te olette matkalla?
Miehet: Takaisin, takaisin. Ja tehkää tekin niin, jos henkenne ja rauhanne ovat teille kalliita.
Kristitty: Miksikä niin?
Miehet: Miksikö niin? Me kuljimme samaa tietä kuin tekin nyt ja menimme niin pitkälle kuin rohkeus myöten antoi, mutta vähällä oli palajaminen jäädä sikseen, sillä jos vielä hiukan kauemmas olisimme menneet, niin emme nyt olisi tässä teille tietoja tuomassa.
Kristitty: Mutta mitäs teille tapahtui?
Miehet: Voi, me olimme jo melkein astuneet Kuoleman Varjon laaksoon, mutta kaikeksi onneksi katsoimme eteemme ja huomasimme hyvissä ajoissa vaarat.
Kristitty: Mutta mitäs te näitte?
Miehet: Mitäkö näimme? Näimme itse laakson, pilkkoisen pimeän, rotkoissa siellä aaveita, liekkiöitä ja lohikäärmeitä. Laaksosta kuului niinikään lakkaamatonta parkumista ja voivotusta, niinkuin olisi siellä ollut ihmisiä sanomattomassa kurjuudessa, tuskain ja kahleitten kytkyissä, ja laakson yli riippuu mieltä masentavia hämmästyksen pilviä. Kuolemakin kaikkialla levittää siipiänsä sen yli. Sanalla sanoen, se on kauttaaltaan kamala tienoo, jossa ei yhtään järjestystä ole. [Jes. 13: 21,22, Job. 3: 5, Job. 10: 22]
Kristitty: Muuta en teidän puheestanne ymmärrä kuin sen, että tämä tie on minun tieni toivottuun satamaan. [Jer. 2: 6]
Miehet: Olkoon se vaan sinun tiesi; me emme sitä aio käydä.
He läksivät, ja Kristittykin jatkoi matkaansa, mutta yhä vieläkin paljas miekka kädessä, hyökkäyksiä peljäten.
VAAROJA KUOLEMAN VARJON LAAKSOSSA
Minä näin unessani syvän ojan kulkevan pitkin koko laakson oikeata laitaa. Tämä oja on se kuoppa, johon sokea on sokeata taluttanut kautta kaikkein aikain, ja jossa he molemmat ovat kurjan lopun saaneet. Vasemmalla taas oli vaarallinen neva, sellainen, että jos hyväkin ihminen siihen lankeaa, hän ei löydä jalanpitävätä pohjaa. Tähän nevaan kuningas Davidkin kerran vaipui, ja epäilemättä hän olisi siihen hukkunut, ellei Hän, joka voimallinen on, olisi häntä vetänyt ylös. [Ps. 69: 14,15]
Polku oli laaksossa tavattoman kaita, ja se se pani Kristitty paran yhä tukalampaan tilaan: sillä koettaessaan välttää ojaa toisella puolen, hän oli vähällä vajota nevaan toisella; ja kun hän nevaa koetti karttaa, niin täytyi hänen olla peräti varovainen, ett'ei ojaan suistuisi. Näin hän vaelsi, ja minä kuulin hänen haikeasti huokailevan. Muun vaaran lisäksi oli polku niin pimeäkin, ett'ei hän useinkaan, uutta askelta astuessaan, tiennyt, mihin tai minkä päälle hän jalkansa astuu.
Keskitiessä laaksoa minä huomasin helvetin kidan aukenevan, aivan tien vieressä. "Mitäs minun pitää tekemän?" ajatteli Kristitty. Ja tulta ja savua tuprusi myötäänsä niin valtavasti, säkenöiden ja niin hirveällä pauhulla – ja nehän eivät välittäneet Kristityn miekasta, niinkuin Apollyon taanoin, – että hänen piti panna miekkansa tuppeen ja tarttua toisenlaiseen aseesen, jonka nimi oli Jokapäiväinen rukous. Ja minä kuulin hänen huutavan: "O Herra, pelasta minun sieluni!" [Ef. 6: 18, Ps. 116: 4]
Sitten hän kulki pitkän taipaleen, vaikka liekit kyllä koettivat tapailla häntä takaapäin. Samalla hän kuuli surkeita huutoja ja tunsi sysäyksiä puoleen ja toiseen, ja niinpä hän välistä luuli, että nyt hänet revitään palasiksi tai poljetaan mäsäksi kuin kura kujalla. Tätä kauheata näkyä ja näitä hirveitä huutoja kesti muutamia virstoja yhtämittaa. Tultuaan sitten erääseen kohtaan, jossa hän oli kuulevinaan kokonaisen vihollisjoukon tulevan edestäpäin häntä vastaan, hän pysähtyi ja alkoi miettiä, mitä nyt olisi paras tehdä. Yhteen aikaan hän jo vähin ajatteli lähteä takaisin. Sitten harkitsi hän taas, että olihan hän käynyt laaksoa jo puolitiehen. Hän muisti, mitenkä hän jo tähän saakka oli monta vaaraa voittanut, ja että takaisinpäin vaeltaminen olisi vaarallisempaakin kuin eteenpäin meneminen. Niinpä hän päätti kuin päättikin lähteä eteenpäin. Viholliset ne kumminkin kuuluivat tulevan yhä lähemmäs. Mutta samassa kuin he olivat ennättäneet melkein hänen luoksensa, samassa hän päästi voimakkaan huudon: "Minä vaellan Herran, Herran väkevyydessä." Silloin he pakenivat eivätkä enää lähemmäksi tulleet. [Ps. 71: 16]
Yhtä seikkaa en saata tässä jättää mainitsematta. Minä näin Kristitty paran nyt joutuneen niin suunniltaan, että hän tuskin enää tunsi omaa ääntänsäkään. Ja tällä tavalla minä sen huomasin. Juuri kuin hän oli tullut leimuavan aukon kohdalle, tuli muuan häijy olento takaapäin, hiipi hiljaa hänen lähellensä ja kuiskutti hänelle monta kauheata sadatusta, joitten hän todellakin luuli tulevan hänen omasta sydämestään. Tämä seikka se enemmän kuin mikään muu tähän-astisista tuotti hänelle tuskaa, hän kun rupesi ajattelemaan, että hän nyt sadattelee sitä, jota hän oli tätä ennen niin paljon rakastanut. Eihän se muussa tapauksessa näin olisi käynyt, mutta joko hän nyt ei kyennyt korviansa sulkemaan tahi ei osannut huomata, mistä nämä sadatukset tulivat.
AAMU SARASTAA
Kuljettuaan tässä tuskallisessa mielentilassa taas hyvän matkaa, oli hän kuulevinaan jonkun miehen astuvan hänen edellänsä ja sanovan: "Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani." [Ps. 23: 4]
Silloin hän ihastui, ja tässä syy siihen:
Ensinnäkin: hän tiesi nyt, että toisiakin Jumalata pelkääväisiä on kulkemassa tätä laaksoa, niinkuin hänkin.
Toiseksi: hän huomasi Jumalan olevan heidän kanssansa tässä pimeässä ja kolkossa paikassa. "Miksikäs ei sitten minunkin kanssani", ajatteli hän, "vaikk'en sitä edessäni olevilta esteiltä näekään?" [Job. 9: 11]
Kolmanneksi: hän toivoi pian saavansa seuraa, jahka vaan saavuttaa heidät. Hän jatkoi kulkuansa ja huusi edellä kulkevalle, mutta tämä ei tiennyt, mitä vastata, hän kun luuli kulkevansa yksinään hänkin.
Mutta hetken perästä alkoi aamu sarastaa. Silloin sanoi Kristitty:
"Hän on muuttanut kuoleman varjon aamuksi." [Amos 5: 8]
Aamun koittaessa hän katsahti taaksensa, ei palataksensa, vaan nähdäksensä nyt päivän valossa, millaisten vaarain kautta hän oli pimeässä kulkenut. Entistä selvemmin hän näki nyt toisella kädellä ojan ja toisella nevan. Hän näki myös, kuinka kapea niitten välinen polku oli, ja näki aaveet ja liekkiöt ja lohikäärmeet rotkoissa, mutta kaukana olivat jo kaikki nuo. Päivän valjettua ne eivät enää tulleet lähelle, mutta ne saatettiin ilmi hänelle, niinkuin kirjoitettu on: "Hän ilmoittaa pimeät perustukset, ja kuoleman varjon Hän saattaa valkeuteen." [Job. 12: 22]
Syvästi liikutettu oli nyt Kristitty, nähdessään, mistä kaikista vaaroista hän oli yksinäisellä tiellänsä pelastunut. Paljon hän oli peljännyt niitä ennen, mutta nyt hän näki ne entistä selvemmin, ne kun päivän valossa esiintyivät vielä enemmän silmiin pistävinä.
Tällöin nousi aurinko, ja tämä oli jälleen uusi armo Kristitylle. Se nimittäin tietäkäät, että jos edellinen osa Kuoleman Varjon laaksoa oli ollut vaarallinen, niin jälkimmäinen, jota hänen nyt tuli kulkea, oli, jos mahdollista, vieläkin vaarallisempi: siitä paikasta, jossa hän nyt seisoi, hamaan laakson päähän saakka oli tie täynnään ansoja, pauloja, loukkuja, verkkoja ja täynnään rotkoja, pyydyshautoja, syvänteitä ja jyrkänteitä. Jos nyt olisi ollut pimeä, kuten oli silloin, kuin hän vaelsi alkupuolta tiestään, niin, vaikka hänellä olisi ollut tuhat henkeä, hän olisi hukuttanut jok'ainoan, mutta, niinkuin sanoin, aurinko nousi nyt juuri. Silloin hän sanoi: "Hänen valkeutensa paistoi minun päälleni, ja minä kävin pimeässä Hänen valkeudessansa." [Job. 29: 3]
Tässä valossa saapui Kristitty laakson päähän.
PAKANA KUOLLUT. PAAVI VOIMATONNA
Nyt minä näin unessani, että tämän laakson päässä oli verta, luita, tuhkaa ja silvotuita ihmisruumiita, niitten vaeltajainkin, joita oli hänen edellänsä tätä tietä kulkenut. Mietiskellessäni siinä hetken aikaa, mikä tuohon syynä lienee, huomasin vähän matkan päässä edessäni vuorenrotkon ja siinä kaksi jättiläistä, Paavin ja Pakanan. Nämä olivat asuneet siinä jo muinaisilta ajoilta asti, ja heidän väkivaltansa ja hirmuhallituksensa se oli julmalla tavalla surmannut ne ihmiset, joitten luita ja verta j.n.e. siellä oli.
Tämän paikan ohi pääsi Kristitty ilman sen suurempaa vaaraa, mikä minua hiukan kummastutti. Mutta sittemmin sain tietää, että Pakana oli kuollut jo kauan aikaa sitten. Toinen on tosin hengissä vielä, mutta hän on saanut nuoruutensa aikana kestää niin monta rajua rynnäkköä, että on nyt vanhoilla päivillään käynyt kovin raihnaiseksi ja jäsenilleen jäykäksi. Tuskin hän nyt enää muuhun kykenee kuin istumaan rotkonsa suulla, irvistellen ohikulkeville vaeltajille ja kynsiänsä pureksellen, kosk'ei jaksa päästä heihin käsiksi.
Niinpä minä näin Kristityn astuvan edelleen. Hän huomasi tuon vanhan miehen istuvan vuorenrotkon suulla, mutta ei tiennyt, mitä hänestä ajatella, varsinkaan, kun vanha mies, pääsemättä hänen luokseen, puhutteli häntä, sanoen: "Ette te tuostanne parane, ennenkuin vielä useampi teistä roviolla poltetaan." Mutta Kristitty ei ollut tuosta tietääkseenkään, katsahtihan vaan hyvänsävyisesti ja astui ohitse, eikä hänelle mitään pahaa tapahtunut. Ja näin silloin Kristitty lauloi:
O ihmeen maa! (En sanaa löydä toista).
Vaaroista vainenkin jo pääsin noista.
Oi siunattu se käsi, joka mulle
Soi kauniin kirvoituksen, kiusatulle!
Pimeys, horna, synti uhkas' niellä,
Mun vaeltaissain turmaisella tiellä.
Oll' ansat, paulat, verkot vireill' aivan
Mun käydä niihin, alle tuskan, vaivan.
Nyt riemuun ylistykses, sielu, liitä!
Hän, Jesus, kunnian kruunun kantaa siitä.
KRISTITTY JA USKOLLINEN
Vaellettuansa jonkun verran, saapui Kristitty pienelle mäentörmälle, joka oli luotu vaeltajain tähystellä tietä. Kristitty alkoi astua törmälle, katseli eteenpäin ja näki Uskollisen kulkevan hänen edellänsä. Kristitty huusi silloin hänelle: "Hoi-hohoi! Malttakaas, niin tulen mukaanne!" Uskollinen katsahti taakseen, ja Kristitty huusi uudestaan: "Malttakaa, malttakaa, minä tulen sinne teidän luoksenne!" Mutta Uskollinen vastasi: "Ei! Tässä on henki kysymyksessä ja Verenkostaja ajaa minua takaa." [5 Mos. 19: 4-6]
Tästä säpsähti Kristitty. Hän ponnisti kaikki voimansa ja saavutti Uskollisen, jopa joutui hänen edelleenkin, niin että viimeinen tuli ensimmäiseksi. Silloin myhähti Kristitty turhamielisesti, hän kun muka oli päässyt veljensä edelle, mutta siinä hän ei ennättänytkään katsoa eteensä, vaan kompastui äkkiä ja kaatui eikä kyennyt nousemaan, ennenkuin Uskollinen auttoi hänet pystyyn.
Minä näin sitten unessani heidän astuvan rakkaasti yhdessä ja suloisesti haastelevan kaikesta siitä kuin heille oli heidän matkallansa tapahtunut, ja näin Kristitty alkoi:
Kristitty: Arvoisa ja rakas veli Uskollinen! Olen iloinen siitä, että saavutin teidät, ja siitä, että Jumala on niin taivuttanut mielemme, että nyt saatamme kumppanuksina kulkea yhdessä tätä miellyttävää polkua.
Uskollinen: Olisin tahtonut, rakas ystävä, kulkea teidän seurassanne hamasta kotikaupungistamme saakka, mutta te kun läksitte ennen minua, niin minun täytyi pakostakin astua näin pitkät matkat yksinäni.
Kristitty: Kuinka kauan te viivyitte Turmion kaupungissa, ennenkuin läksitte jälkeeni vaeltamaan?
Uskollinen: Kunnes en enää kauempaa saattanut viipyä, sillä heti teidän lähdettyänne alkoi siellä liikkua huhuja, että taivaan tuli ennen pitkää polttaa meidän kaupungin ihan perustuksia myöten.
Kristitty: Kuinka? Niinkö ne naapurit haastoivat?
Uskollinen: Jonkun aikaa se paha oli jokaisen suussa.
Kristitty: Ja tekö vain yksin läksitte tuhoa pakoon?
Uskollinen: Puhuttiinhan siellä, niinkuin jo sanoin, paljokin tästä asiasta, mutta en luule heidän oikein uskoneen sitä, sillä keskustelun kiihkossa kuulin muutamain puhuvan ivalla teistä ja teidän hurjasta matkastanne, niinkuin he vaellustanne nimittelivät, mutta minä uskoin ja uskon vieläkin, että tuli ja tulikivi taivaasta on hukuttava meidän kaupungin. Siksi minä pakenin.
Kristitty: Oletteko mitään kuullut naapurista Taipuvaisesta?
Uskollinen: Kyllä, Kristitty. Kuulin hänen kulkeneen kerallanne aina Epäröimisen Suolle saakka. Siellä hän oli vajonnut. Niin ne muutamat kertoivat, vaikk'ei hän itse olisi tahtonut muitten siitä mitään tietävän. Minä puolestani luulen hänen aika lailla tahraantuneen suon mutaan.
Kristitty: Mitä ne naapurit hänelle sanoivat?
Uskollinen: Siitä saakka kuin hän tuli takaisin, ovat ihmiset, jos jonkinlaiset, alkaneet pitää häntä pilkkanansa: muutamat häntä nauravat ja ylenkatsovat, ja tuskin yksikään antaa hänelle työtä. Nyt on hänen tilansa seitsemän kertaa kehnompi kuin jos ei olisi milloinkaan kaupungista lähtenytkään.
Kristitty: Mutta minkästähden he ovat niin tylyjä hänelle, koskapa itsekin halveksivat sitä tietä, jolta hän kääntyi?
Uskollinen: Sepä se! He sanovat: "Vetäkää hirteen se mies; hän on lipilaari; hän on tunnustuksestansa luopunut." Luulenpa Jumalan nostattaneen hänen vihollisensakin häntä pilkkaamaan ja tekemään hänet sananlaskuksi, koskapa hän tieltä kääntyi. [Jer. 29: 18,19]
Kristitty: Ettekö puhutellut häntä ennen lähtöänne?
Uskollinen: Kerran kohtasin hänet kadulla, mutta hän puikahti toiselle laidalle, niinkuin se, joka tekojansa häpeää. Siten jäi minulta puhelematta hänen kanssaan.
Kristitty: Matkan alussa oli minulla hyviä toiveita miehestä, mutta nyt pelkään hänen hukkuvan kaupungin hävityksessä, sillä hänen on käynyt, niinkuin sananlasku sattuvasti sanoo: Koira syö oksennuksensa ja pesty sika rypee jälleen ropakossa. [2 Piet. 2: 22]
Uskollinen: Samaa minäkin pelkään. Mutta kukapa voi estää sitä, mikä tapahtuva on?
Kristitty: No niin, naapuri Uskollinen, jättäkäämme hänet ja puhukaamme siitä, mikä suorastaan koskee meitä itseämme. Kertokaapas nyt, mitä teille matkallanne on tapahtunut, sillä olisipa ihme ja kumma, ellette olisi yhtä ja toista kokenut.
USKOLLINEN KERTOO KOHTAUKSESTANSA HEKUMALLISEN KANSSA
Uskollinen: Minä vältin suon, johon huomaan teidän vajonneen, ja tulin turvallisesti portille. Kohtasin vaan erään vaimon, nimeltä Hekumallinen, ja hän oli vähällä tehdä minulle pahaa.
Kristitty: Hyvä oli, että pääsitte hänen pauloistansa. Josefin hän oli niihin niinikään kietomaisillaan, mutta Josef pääsi irti, kuten tekin, vaikka oli vähällä menettää henkensä. Mitä hän teille teki? [1 Mos. 39: 10-13]
Uskollinen: Ette usko – ellette sitä jo ennestänne tiedä, – kuinka liukas kieli hänellä oli. Hän koetti kaikin mokomin saada minut poikkeamaan syrjään kanssansa, avaten minulle jos mitäkin mielihyvää.
Kristitty: Puhtaan omantunnon mielihyvää ei toki liene luvannut.
Uskollinen: Ymmärrättehän, mitä minä tarkoitan: kaikellaista lihallista ja maallista mielihyvää.
Kristitty: Kiittäkää Jumalaa, että hänestä pääsitte. Joka ei Herran suosiossa ole, hän lankee syvään kuoppaan. [Sananl. 22: 14]
Uskollinen: Enpä tiedä, lienenkö hänestä kokonaan päässyt?
Kristitty: Mitenkä? Olen toki varma, ett'ette hänen pyyteisinsä suostunut.
Uskollinen: En, en niin, että olisin itseni tahrannut, sillä mieleeni muistui muuan vanha kirjotus, jonka olin lukenut, ja joka sanoo: Hänen askeleensa menevät helvettiin. [Sananl. 5: 5]
Minä suljin silmäni, jott'ei hänen katseensa minua lumoaisi. Silloin hän pilkkasi minua, ja minä läksin matkaani jatkamaan. [Job. 31: 1]
USKOLLINEN JA AATAMI ENSIMMÄINEN
Kristitty: Tehtiinkö tiellä mitä muita rynnäköitä teitä vastaan?
Uskollinen: Tultuani sen mäen alle, jota Vastuksien mäeksi sanotaan, kohtasin hyvin vanhan miehen, joka minulta tiedusti, kuka olen ja minne minulla matka. Minä sanoin olevani matkamies ja kulkevani Taivaallista kaupunkia kohti. Vanha mies sanoi silloin: "Näytätpä rehelliseltä mieheltä. Tyytyisitkö olemaan minun kanssani siitä palkasta, minkä sinulle annan?" Minä kysäisin, kuka hän on, ja missä hän asuu. Hän sanoi olevansa Aatami Ensimmäinen ja asuvansa Eksytysten kaupungissa. Senjälkeen minä tiedustin, mikä toimi hänellä on, ja minkä palkan hän minulle lupaa. Hän sanoi pitävänsä ammattinaan kaikenlaisia huvituksia, ja palkkanani oli oleva se, että hän vihdoin tekee minut perillisiksensä. Kyselin edelleen, millainen oli hänellä talo, ja ketä muita hänellä oli palveluksessaan. Hän sanoi talonsa olevan varustetun kaiken maailman makupaloilla ja palvelijainsa olevan hänen omaa sukujuurtansa. Minä tiedustin sitten, oliko hänellä lapsia. Hän sanoi, ett'ei hänellä ole kuin kolme tytärtä: Lihan himo, Silmäin pyyntö ja Elämän koreus ja että saan ottaa heidät kaikki vaimoikseni, jos tahdon. Kysyin tuosta vihdoin, kuinka kauan hän tahtoisi minua elämään tykönänsä, ja siihen hän vastasi: niin kauan kuin hän itsekin elää. [Efes. 4: 22, 1 Joh. 2:16]
Kristitty: No niin, mihinkäs päätökseen tulitte vihdoin vanhan miehen kanssa?
Uskollinen: Olin ensi alussa hiukan taipuvainen lähtemään hänen mukaansa, sillä hän haasteli mielestäni niin kauniisti, mutta kun puhellessamme satuin katsahtamaan hänen otsaansa, niin näin siinä kirjoitettuna: Riisukaat pois teistänne vanha ihminen tekoinensa. [Kol. 3: 9]
Kristitty: Kuinka sitten kävi?
Uskollinen: Sitten iski mieleeni, niinkuin tulella olisi polttanut, että kun hän kerran on minut taloonsa saanut, niin orjaksi hän minut heti myö, puhukoon nyt mitä hyvänsä ja liukastelkoon kuinka paljon tahansa. Minä pyysin häntä vaikenemaan, sillä minä en aio astua hänen majansa ovelienkaan. Silloin hän rupesi pilkkaamaan minua, sanoen, että kyllä hän minun perääni lähettää jonkun toisen, joka tekee tieni katkeraksi hamaan sieluun saakka. Minä käännyin, lähteäkseni pois hänen luotansa, mutta tuskin olin kääntänyt hänelle selkäni, niin jo tunsin hänen tarttuvan lihaani ja nykäisevän minua niin hirmuisesti taaksepäin, että luulin hänen reväisseen irti palasen omaa itseäni. Minä huudahdin: "Minä viheliäinen ihminen!" Sitten läksin edelleen kulkemaan mäen päälle. Puolitiehen päästyäni katsahdin taakseni ja näin jonkun tulevan perässäni tuulen nopeudella. Ja lehtimajan kohdalla hän minut saavutti. [Joh. 8: 34, Gal. 4: 17, Rom. 7: 24]
"Juuri siinä", sanoi Kristitty, "minne minä poikkesin levähtämään. Siellä minut uni petti, ja siellä minä kadotin tämän kirjoituksen povestani."
Uskollinen: Kuunnelkaahan minua loppuun asti, veli hyvä. Heti kuin hän oli minut saavuttanut, alkoi häneltä tuiskuna tulla sekä sanoja että iskuja ja maahan hän minut paiskasi, niin että makasin siinä puolikuolleena. Tultuani hiukan tuntoihini, minä kysyin, miksikä hän minua tällä tavoin kohtelee. Hän sanoi sen tapahtuvan siitä syystä, että minussa oli ollut salaista taipumusta ensimmäiseen Aatamiin ja samassa sain häneltä toistamiseen hirmuisen iskun rintaani, niin että kaaduin takaperin ja makasin jälleen vähissä hengin hänen jaloissansa. Toinnuttuani sitten tuosta, rukoilin minä häneltä armoa, mutta hän ei sanonut tietävänsä armosta, ja silloin hän löi minut jälleen maahan. Epäilemättä hän olisi minusta lopun tehnyt, ellei eräs mies olisi tullut saapuville ja kieltänyt häntä.