LIEHAKOITSIJAN VERKOSSA
"Seuratkaat minua", sanoi mies. "Sinne minäkin olen menossa."
He läksivät seuraamaan häntä pitkin tuota uutta tietä, joka viemistään vei heitä niin kauaksi siitä kaupungista, johon he pyrkivät, että hetken perästä heidän kasvonsa olivat kääntyneet kokonaan toisaanne siitä. He seurasivat häntä kumminkin, mutta vähitellen, ennenkuin huomasivatkaan, joutuivat he verkkoon ja, kietoutuivat kumpikin siihen niin pahasti, ett'eivät tienneet, mitä tehdä. Silloin putosivat valkoiset vaatteet mustan miehen päältä, ja silloin he huomasivat, mihin olivat joutuneet. Siinä he nyt jonkun aikaa huusivat ja vaikeroivat eivätkä osanneet päästä irti.
Kristitty sanoi nyt toverillensa: "Nyt huomaan minä olevani itsekin eksyksissä. Eivätkös paimenet käskeneet meitä karttamaan liehakoitsijoita? Tänäpänä olemme todeksi havainneet, mitä viisas mies on sanonut: 'Joka lähimmäisensä kanssa liehakoitsee, hän hajottaa verkon hänen jalkainsa eteen'." [Sananl. 29: 5]
Toivorikas: Antoivathan he meille matkalle opaskirjankin, jotta tarkemmin osaisimme tiellä pysyä, mutta me olemme unhottaneet lukemasta sitä, emmekä ole varoneet joutumasta murhamiesten polvulle. Siinä kohden oli David viisaampi meitä, hän, joka sanoi: "Minä varjelen itseni sinun huultes sanoissa, ihmisten töistä murhaajan tiellä." [Ps. 17:4]
He vieriskelivät nyt verkossansa, vaikeroiden, kunnes vihdoin huomasivat erään loistavan olennon tulevan heitä kohti, hienosiimainen ruoska kädessä. Heidän luoksensa tultuaan, hän kysyi, mistä heillä matka, ja mitä he sinä tekevät. He kertoivat hänelle olevansa poloisia vaeltajia, matkalla Sioniin. Muuan musta mies valkoisissa vaatteissa, kertoivat he, oli johtanut heidät oikealta tieltä, käskien heitä seuraamaan häntä ja sanoen olevansa matkalla sinne hänkin.
Olento ruoska kädessä sanoi silloin: "Hän on Liehakoitsija, joka on muuttanut itsensä valkeuden enkeliksi." Senjälkeen hän repi verkon rikki, päästi matkamiehet ulos ja sanoi: "Seuratkaat minua, niin minä saatan teidät tiellenne jälleen." Ja niin hän johti heidät takaisin sille tielle, josta olivat poikenneet Liehakoitsijaa seuraamaan. [Dan 11: 32, 2 Kor. 11: 13 ja seur., 2 Piet. 2: 1 ja seur.]
Silloin hän kysyi heiltä: "Missä te vietitte viime yön?"
He vastasivat: "Paimenten luona, Ihanilla vuorilla."
Hän kysyi sitten, eikö heillä ole paimenten antamaa opaskirjaa.
He vastasivat: "On kyllä."
"Mutta", sanoi hän, "koska kerran pysähdyitte, otitteko kirjan esille ja luitteko sitä?"
He vastasivat: "Emme."
Hän kysyi: "Miks' ette?"
He sanoivat unohtaneensa sen.
Hän tiedusti edelleen, eivätkö paimenet käskeneet heitä karttamaan
Liehakoitsijata.
He vastasivat: "Kyllä, mutta emmehän tuota liukaskielistä miestä sellaiseksi luulleet." [Rom. 16: 17-20]
Senjälkeen minä näin unessani hänen käskevän heitä käymään pitkällensä maahan, ja heidän siihen käytyänsä, hän ruoskitsi heitä ankarasti, opettaaksensa heitä oikeata tietä vaeltamaan. Kuritettuansa heitä, hän sanoi: "Joita minä rakastan, niitä minä myös nuhtelen ja kuritan; niin ole siis ahkera ja tee parannus." [5 Mos. 25: 2, 2 Aik. 6: 27. Ilm. 3: 19]
Sen tehtyänsä hän käski heidän lähtemään edelleen ja mielessä pitämään paimenten muita opastuksia.
He kiittivät häntä kaikesta hänen ystävällisyydestänsä ja läksivät hiljalleen vaeltamaan tietänsä, laulaen:
Käy tänne, matkamies, ja katso, missä
Se vaarass' on, ken kulkee eksyksissä:
Hän paulaan painuu, verkkoon kietoutuu,
Kun hyvät neuvot hältä unhottuu.
Hän irti pääsee, mutta kurit kovat
Hän kestää ensin. – Opikses nuo ovat.
JUMALANKIELTÅJÄ
Tuokion perästä vaeltajat huomasivat kaukaa erään miehen hiljalleen ja yksinänsä astuvan heitä vastaan vallantietä. Kristitty virkkoi silloin toverilleen: "Tuolta tulee mies, seljin Sioniin ja lähenee meitä."
Toivorikas: Kyllä minä näen. Ollaanpas nyt varoillamme: kun ei vaan olisi tuokin Liehakoitsija.
Mies läheni lähenemistään ja tuli viimein heidän luokseen. Hän oli nimeltä Jumalankieltäjä ja tiedusti, minne he ovat matkalla.
Kristitty: Olemme matkalla Sionin vuorelle.
Jumalankieltäjä purskahti silloin kovaan nauruun.
Kristitty: Mikäs teitä naurattaa?
Jumalankieltäjä: Naurattaahan minua, nähdessäni tuollaista typerää väkeä: lähteä moiselle vaivalloiselle matkalle, palkkana pelkät matkanvaivat.
Kristitty: Mies hoi! Ettekö luule, että meidät otetaan vastaan?
Jumalankieltäjä: Otetaan vastaan? Eihän sellaista paikkaa, jota te uneksitte, ole koko tässä maailmassa.
Kristitty: Onpa tulevassa.
Jumalankieltäjä: Kotona siellä meidän puolella kuulin haasteltavan tuosta, josta tekin nyt niin suurella varmuudella puhutte, ja läksin tiedustelemaan. Olen tuota kaupunkia haeskellut nämä kaksikymmentä ajast'aikaa, mutta enpä ole löytänyt siitä sen enempää kuin ensimmäisenäkään päivänä. [Saarn. 10: 15, Jer. 17: 15]
Kristitty: Me olemme kuulleet ja me uskommekin, että sellainen paikka on löydettävissä.
Jumalankieltäjä: Ellen minäkin kotonani olisi uskonut, niin en olisi näin kauaksi joutunut, sitä etsiessäni. Mutta kosk'en sitä ole löytänyt (niinkuin kyllä olisi käynyt, jos vaan sellainen paikka olisi löydettävissä ollut, minä kun olen haeskellut sitä kauempaakin kuin te), niin olen nyt paluumatkalla. Lähden hakemaan virvoitusta niissä, mitkä olin hyljännyt, toivoessani senkaltaista, jota, niinkuin nyt näen, ei ole olemassakaan.
Silloin virkkoi Kristitty toverillensa Toivorikkaalle: "Puhuukohan tuo mies totta?"
Toivorikas: Kavahtakaa itseänne, sillä hän on liehakoitsijoita hänkin. Muistakaa, kuinka kalliisti tässä äskenkin saimme maksaa sen, että kuulahdimme moisten miesten puhetta! Mitenkä? Eikö Sionin vuorta ole olemassa? Emmekös me Ihanilta Vuorilta jo nähneet tuon Kaupungin porttia? Eikö meidän nyt pitäisi uskossa vaeltaman? Lähtekäämme, jott'ei mies ruoska kädessä jälleen meitä saavuttaisi. Teidän olisi pitänyt antaa minulle se opetus, minkä minä nyt teidän korvaanne kuiskaan: "Lakkaa, minun poikani, kuuntelemasta sitä neuvoa, joka sinua viettelee pois toimellisesta opista." Lakatkaa vainenkin, veli hyvä, kuuntelemasta häntä, ja uskokaamme sielumme tallella pitämiseen. [2 Kor. 5: 7, Sananl. 19: 27, Hebr. 10: 39]
Kristitty: En minä, veli hyvä, tuota kysymystä eteesi pannut siksi, että epäilisin uskomme totuutta, vaan koetellakseni sinua ja saadakseni sydämesi vilpittömyyden kantamaan hedelmää. Mitä tähän mieheen tulee, niin tiedän, että tämän maailman Jumala on hänet so'aissut. Lähtekäämme kulkemaan, sinä ja minä, tietäessämme, että me uskomme totuutta ja, "ett'ei yksikään valhe ole totuudesta". [1 Joh. 2: 21]
Toivorikas: Nyt minä riemuitsen, toivoessani sitä kunniata, kuin Jumala antava on.
Näin he erosivat tuosta miehestä, mutta hän meni matkoihinsa, naurain heitä.
LUMOTTU SEUTU
Minä näin unessani heidän kulkevan, kunnes saapuivat seutuun, jossa ilma on senlaatuinen, että se tekee sinne tulleen muukalaisen uniseksi. Siellä alkoi Toivorikasta kovasti painostaa ja nukuttaa, jonka vuoksi hän sanoi Kristitylle: "Minua rupeaa nukuttamaan niin, että tuskin jaksan pitää silmiäni auki. Tähänpä nyt käymme pitkäksemme ja vetäisemme unta hiukan."
Kristitty: Ei millään muotoa, muutoin uuvumme uneen emmekä enää milloinkaan heräjä.
Toivorikas: Kuinka niin, veli hyvä? Suloista on uni työnsä tehneelle. Pieni uinaus virkistää meitä.
Kristitty: Etkö muistakaan, että yksi paimenista käski meitä kavahtamaan Lumottua Seutua? Hän tarkoitti, että varoisimme nukahtamasta. "Älkäämme siis maatko, niinkuin muut, vaan valvokaamme ja olkaamme raittiit." [1 Tess. 5: 6]
Toivorikas: Myönnänpä olleeni väärässä. Jos tässä yksin olisin ollut, niin olisi uni minut syössyt surman suuhun. Totta puhui viisas mies, sanoessaan: "Parempi on kaksi kuin yksi." Tähän saakka on minulla seurastasi ollut onnea. Ja sinä olet saapa hyvän palkinnon vaivastasi. [Saarn. 4: 9 ja seur.]
Kristitty: Nyt siis, välttääksemme uneen uupumista, ruvetkaamme haastelemaan hyödyllisistä asioista.
Toivorikas: Kaikesta sydämestäni.
Kristitty: Mistä alottaisimme?
Toivorikas: Siitä, missä Jumala meissä työnsä alkoi. Mutta aloittakaahan te.
Kristitty: Ensinkin laulan minä tämän laulun:
Kun hurskast' uni uhkaa, tänne tulkoon
Ja matkamiesten haastelua kuulkoon
Ja oppikohon, kuinka valveill' aina
Voi pysyä, niin ett'ei uni paina.
Hurskasten viisas seura torkut karkoittaa
Ja Hornan julmat juonet häpeähän saa.
TOIVORIKAS KERTOO KÄÄNTYMISESTÄÄN
Kristitty aloitti sitten, sanoen: "Teenpä teille kysymyksen. Mistä ensiksi johtui mieleenne tehdä, niinkuin nyt tehnyt olette?"
Toivorikas: Tarkoitatteko, mitenkä minä ensiksi tulin ajatelleeksi sieluni pelastusta?
Kristitty: Sitä juuri.
Toivorikas: Kauan aikaa minä löysin iloni sellaisissa asioissa, mitä oli nähtävinä ja kaupan meidän markkinoilla. Ja jos niissä edelleen pysynyt olisin, niin – siitä olen nyt varma – kurjuuden ja turmion oma olisin ollut.
Kristitty: Mitäs ne olivat?
Toivorikas: Maailman aarteita ja rikkauksia kaikki tyyni. Minun ilonani oli mässääminen, ylensyömys, ylenjuomus, kiroileminen, valhetteleminen, saastaisuus, sabatin rikkominen ja muu sellainen, mikä sielun saattaa turmioon. Mutta vihdoin minä sain kuulla jumalallisista asioista, juuri teiltä ja rakkaalta Uskolliselta, joka uskonsa ja hurskaan elämänsä tähden kuoletettiin Turhuuden markkinoilla, ja niinpä minä huomasin, että "niiden loppu on kuolema" ja että senkaltaisten tähden "Jumalan viha epäuskoisten päälle tulee." [Rom. 6: 21, Ef. 5: 6]
Kristitty: Ja pääsikö tämä vakuutus teissä heti voimaan?
Toivorikas: Ei. En ollut ensi alussa taipuvainen tuntemaan synnin turmelusta enkä sitä tuomiota, minkä se mukanansa tuopi; oikeinpa, kun sana ensiksi alkoi liikuttaa sieluani, koetin sulkea silmäni sen valolta.
Kristitty: Mutta mikä oli syynä, että sellainen olit Jumalan Pyhän Hengen ensimmäisille vaikutuksille?
Toivorikas: Siihen oli seuraavat syyt: 1. En tiennyt sitä Jumalan työksi minussa. En osannut koskaan ajatella Jumalan alkavan syntisen kääntämistä siten, että hän paljastaa hänelle hänen syntinsä. – 2. Synti oli vielä liian mieluista minulle, enkä hennonnut siitä luopua. – 3. En tiennyt, miten päästä irti vanhoista kumppaleistani, joitten seura ja toimet olivat minulle niin rakkaita. – 4. Ne hetket, joina synnintunto päälleni tuli, olivat niin rauhattomia ja niin sydäntä kauhistuttavia, ett'en jaksanut niitä kestää, en edes senkään vertaa, että olisin kyennyt niitä mielessäni miettimään.
Kristitty: Näytte kuitenkin joskus päässeen tuosta levottomuudestanne.
Toivorikas: Totta kyllä, mutta välistä se valtasi minut jälleen, ja silloin olin mielestäni yhtä kehno, jopa kehnompikin kuin ennen.
Kristitty: Mikäs se synnit jälleen mieleen johdatti?
Toivorikas: Monetkin seikat, niinkuin:
1. Kun vaan kohtasin ulkona jonkun hurskaan miehen; tahi
2. Kun kuulin jonkun lukevan raamattua; tahi
3. Kun alkoi päätäni pakottaa; tahi
4. Kun kuulin jonkun naapurini sairastavan; tahi
5. Kun kuulin ruumiskelloja soitettavan; tahi
6. Kun ajattelin omaa kuolemaani; tahi
7. Kun kuulin jonkun äkillisesti kuolleen.
8. Varsinkin, kun ajattelin, että minun pitää pian tulla tuomiolle.
Kristitty: Ja oliko sinun välistä helppo torjua pois synnintunto, milloin se syystä tai toisesta heräsi?
Toivorikas: Ei, ei ollut viime aikoina; päin vastoin se entistä lujemmin omaantuntoon otti. Jos minä ajattelinkaan palajamista syntiin (vaikka mieleni oli jo kääntynyt sitä vastaan), niin kasvoi tuskat kaksin verroin.
OMAN PARANNUKSEN MITÄTTÖMYYS
Kristitty: Mitäs silloin teitte?
Toivorikas: Minä ajattelin: minun täytyy koettaa parantaa elämääni, sillä muutoinhan tässä varmaan joutuu hukkaan.
Kristitty: Koetittekos parantaa?
Toivorikas: Koetin kyllä. Minä pakenin en ainoastaan syntejäni, vaan syntistä seuraakin ja aloin täyttää uskonnollisia velvollisuuksia: rukoilin, luin, itkin syntejäni, puhuin totta lähimmäisilleni ja niin edespäin. Sitä tein ja paljo muutakin, jota kävisi pitkäksi tässä luetella.
Kristitty: Oliko mielestänne silloin hyvä olla?
Toivorikas: Kyllä hetkeksi, mutta vihdoin hyökkäsi levottomuus jälleen minun päälleni, kaikista parannuksen ponnistuksista huolimatta.
Kristitty: Mikäs sen matkaan saattoi, koskapa olitte elämänne jo parantanut?
Toivorikas: Monetkin seikat sen päälleni tuottivat, varsinkin sellaiset lauseet kuin nämä: "Kaikki meidän vanhurskautemme on kuin saastainen vaate." – "Ei yksikään liha tule lain töiden kautta vanhurskaaksi." – "Koska te olette kaikki tehneet, niin sanokaat: me olemme kelvottomat palvelijat", – ynnä monta muuta sellaista. Mietiskelin tuosta sitten näin: Jos koko minun vanhurskauteni on saastaista vaatetta vaan; jos lain töitten kautta ei yksikään vanhurskaaksi voi tulla, ja jos kelvottomia sittenkin olemme, vaikka olemme kaikki tehneet, niin mieletöntähän on ajatella taivaasen pääsemistä lain kautta. Ajattelin edelleen: Jos joku on velkaantunut kauppamiehelle sata leiviskää, mutta sittemmin kyllä ostaa häneltä kaikki käteisellä rahalla, niin saattaa kauppamies sittenkin, niin kauan kuin tuo velka on kirjasta pois pyyhkimättä, hakea häneltä saatavansa ulos ja heittää hänet vankeuteen, kunnes velka on suoritettu. [Jes. 64: 6, Gal. 2: 16, Luk 17: 10.]
Kristitty: Niinpä niinkin, ja kuinkapa tuon sovititte itseenne?
Toivorikas: Näin minä mielessäni mietin: Syntini ovat saattaneet minut suureen velkaan Jumalan kirjoissa; uusi elämäni parannus ei voi tuota velkaa maksaa. Minun täytyy sittenkin, kaikkine parannuksinenikin, ajatella, millä tavoin minä väistän tuomion, joka minua uhkaa entisten ylitsekäymisteni tähden.
Kristitty: Varsin hyvin sovitettu; mutta jatkakaa, olkaa hyvä.
KRISTUKSEN VANHURSKAUDEN TARPEELLISUUS
Toivorikas: Toinenkin seikka on tehnyt minua levottomaksi siitä pitäin kuin elämäni paransin, nimittäin tämä: tarkoin tutkistellessani parhaimpiakin tekojani, huomaan sittenkin syntejä, yhä uusia syntejä sekaantuvan siihen, mihin parastani olin pannut. Niinpä täytyy minun tulla siihen päätökseen, että niin turhamaisia luuloja kuin minulla ennen olikaan itsestäni ja toimistani, niin olen yhtä ainoata velvollisuutta täyttäessäni tehnyt kylliksi syntiä, ansaitakseni helvetin, olkoon entinen elämä kuinka nuhteetonta tahansa.
Kristitty: Ja mitäs sitten teitte?
Toivorikas: Tein! Enhän tiennyt, mitä tehdä, kunnes avasin sydämeni Uskolliselle, sillä me olimme hyviä tuttuja. Hän sanoi minulle, että, ellen minä omakseni saa sen miehen vanhurskautta, joka ei milloinkaan syntiä tehnyt, ei minua pelasta oma eikä koko maailmankaan vanhurskaus.
Kristitty: Puhuiko hän mielestänne totta?
Toivorikas: Jos hän olisi minulle tuota sanonut siihen aikaan kuin omat parannukseni minua miellyttivät ja tyydyttivät, olisin häntä siitä hyvästä sanonut mielettömäksi. Mutta nyt, nähdessäni oman voimattomuuteni, ja kuinka synti takertuu parhaimpiinkin tekoihini, nyt minun täytyy olla yhtä mieltä hänen kanssaan.
Kristitty: Mutta luulitteko, kun hän ensi kertaa tuosta puhui, sellaista miestä olevan olemassakaan, josta täydellä syyllä saattaisi sanoa, ett'ei hän milloinkaan ole syntiä tehnyt?
Toivorikas: Täytyy tunnustaan, että nuo sanat ensi alussa soivat minusta oudoilta, mutta jonkun ajan perästä, haasteltuani ja seurusteltuani hänen kanssaan, minä olin täysin vakuutettu siitä.
Kristitty: Kysyittekö häneltä, kuka se mies on, ja mitenkä te voitte hänen kauttansa vanhurskaaksi tulla?
Toivorikas: Kyllä. Hän sanoi sen olevan Herran Jesuksen, joka Korkeimman oikealla kädellä istuu. "Hänen kauttansa" – sanoi Uskollinen – "sinä olet vanhurskaaksi tuleva, pannessasi uskalluksesi siihen, mitä Hän tehnyt on lihansa päivinä ja ristinpuussa kärsinyt." Edelleen minä kysyin häneltä, kuinka sen miehen vanhurskaus saattaa olla niin voimallinen, että se Jumalan edessä toisenkin voi vanhurskaaksi tehdä. Hän sanoi minulle Hänen olevan kaikkivaltiaan Jumalan, joka tehtävänsä teki ja kuolemansa kuoli – ei oman itsensä, vaan minun tähteni. Minkä Hän tehnyt on ja minkä teollansa ansainnut, se luetaan minulle hyväksi, jos uskon Häneen. [Hebr. 10. 12, 21, Joh. 16: 10, Rom. 4: 5, Kol. 1: 14, 20, 1 Piet. 1: 19, 1 Joh. 1: 7]
Kristitty: Mitäs sitten teitte?
Toivorikas: Minulla oli yhtä ja toista tätä uskomista vastaan, sillä minä ajattelin: Tokkopahan Hän tahtoo minua pelastaa?
ISÄ ON ILMOITTAVA POIKANSA
Kristitty: Mitäs Uskollinen siihen sanoi?
Toivorikas: Hän käski minua menemään Hänen luoksensa ja katsomaan. Se olisi liian rohkeata, arvelin minä. – Ei, vastasi Uskollinen, ja sanoi minun olevan kutsutun. Samalla hän antoi minulle Jesuksen sanelun mukaan kirjoitetun kirjan, vielä enemmän rohkaistakseen minua menemään Hänen tykönsä. Ja tässä kirjassa, sanoi hän, on jok'ainoa piirto ja rahtu pysyvämpi kuin taivas ja maa. Minä kysyin sitten, mitä minun olisi tehtävä, sinne tultuani. Hän neuvoi minua polvillani ja kaikesta sydämestäni ja sielustani rukoilemaan, että Isä ilmoittaisi Hänet minulle. Minä kysyin vielä, kuinka minä anomukseni Hänen eteensä kantaisin. Mene, sanoi hän, ja sinä olet näkevä Hänen istuvan vuoden umpeen armo-istuimellaan jakamassa armoa ja anteeksi-antamusta kaikille, jotka sinne tulevat. Enhän tiedä, virkoin minä, mitä sanoakaan, sinne tullessani. Silloin hän käski minun sanoa näin [Mat. 11: 28, Mat. 24: 35, Ps. 95: 6, Dan. 6: 10, Jer. 29: 12,13, 2 Mos. 25: 22, 4 Mos 7. 89, Hebr. 4: 6]:
Jumala, ole minulle syntiselle armollinen ja saata minua tuntemaan ja uskomaan Jesusta Kristusta, sillä minä näen, että, ellei Hänen vanhurskauttansa olisi, ja ellei minulla olisi uskoa tähän vanhurskauteen, minä olisin auttamattomasti hukassa. Herra, minä olen kuullut Sinun olevan armollisen Jumalan ja lähettäneesi Poikasi Jesuksen Kristuksen maailman Vapahtajaksi. Olen myöskin kuullut, ettäs tahdot Hänet lahjoittaa sellaiselle viheliäiselle syntiselle kuin minä, ja syntinen minä kyllä olen. Älä hyljää minua, Herra. Anna armosi suuren olla ja pelasta minun sieluni, sinun Poikasi Jesuksen Kristuksen kautta! Amen.
Kristitty: Teittekö, niinkuin käsketty oli?
Toivorikas: Tein ja uudestaan ja taas uudestaan.
Kristitty: Ilmoittiko Isä teille Poikansa?
Toivorikas: Ei ensi kerralla, eikä toisella, eikä kolmannella, eikä neljännellä, eikä viidennellä, ei, ei vielä kuudennellakaan kerralla.
Kristitty: Mitäs silloin teitte?
Toivorikas: Mitäkö? Enhän tiennyt, mitä tehdä.
Kristitty: Eikö jo johtunut mieleenne lakata rukoilemasta?
Toivorikas: Senkin sata kertaa, kaksin kerroinkin sata kertaa.
Kristitty: Miks'ettekäs lakannut?
Toivorikas: Minä uskoin todeksi sen, mitä minulle sanottu oli, nimittäin, ett'ei paitsi Kristuksen vanhurskautta koko maailmakaan voi minua pelastaa. Niinpä tuossa ajattelin itsekseni: Jos rukoilemasta lakkaan, niin kuolen, ja muutahan kuin kuolla en saata armo-istuimenkaan juuressa. Muistuivat silloin mieleeni myös nämä sanat: "Jos se viipyy, niin odota häntä: hän tulee totisesti eikä viivyttele." Minä rukoilin rukoilemistani, kunnes Isä ilmoitti minulle Poikansa. [Hab. 2: 3]
KRISTUKSEN ILMESTYMINEN TOIVORIKKAASSA
Kristitty: Kuinka Hän ilmoitti Hänet teille?
Toivorikas: En nähnyt Häntä ruumiillisilla silmilläni, vaan ymmärrykseni silmillä, ja näin se tapahtui. Olin kerran hyvin murheellinen, murheellisempi luullakseni kuin koskaan elämäpäivinäni, ja tämä murhe tuli siitä, että olin uudestaan nähnyt, kuinka suuret ja inhottavat minun syntini ovat. En nähnyt edessäni muuta kuin helvetin ja sieluni iankaikkisen kadotuksen, mutta silloin luulin äkkiä huomaavani Herran Jesuksen katselevan taivaasta alas minuun ja kuulin Hänen sanovan: "Usko Herraan Jesukseen Kristukseen, niin sinä tulet autuaaksi." [Ef. 1: 18,19, Ap. 16: 31]
"Mutta, Herra", vastasin minä, "minähän olen suuri, hyvin suuri syntinen". Hän vastasi: "Tyydy minun armooni." "Mutta, Herra", sanoin minä, "mikä on usko?" Silloin minä muistin nämä sanat: "Joka tulee minun tyköni, ei hän suinkaan isoo, ja joka uskoo minuun, ei hän koskaan janoo", ja näistä sanoista minä näin, että usko ja tuleminen on yhtä. Joka tulee, se on: joka sydämensä kaipauksella pakenee hakemaan pelastusta Kristuksessa, hän todella uskoo Kristukseen. Kyynelet kiertyivät silloin silmiini, ja minä kysyin edelleen: "Mutta, Herra, voitko vastaan-ottaa ja vapahtaa niinkin suuren syntisen kuin minut?" Ja minä kuulin Hänen sanovan: "Joka minun tyköni tulee, sitä en minä heitä ulos." Silloin sanoin minä: "Mutta, Herra, millaisena minun on Sinua pitäminen, tullessani Sinun tykösi, jotta uskoni Sinuun olisi oikea?" Hän vastasi: "Jesus Kristus on tullut maailmaan syntisiä vapahtamaan. – Hän on lain loppu, jokaiselle uskovaiselle autuudeksi. – Hän on meidän syntiemme tähden annettu ulos ja meidän vanhurskauttamisemme tähden herätetty ylös. – Hän rakasti meitä ja on meitä verellänsä meidän synneistämme pessyt. – Hän on välimies Jumalan ja ihmisten välillä. – Hän elää aina ja rukoilee alati meidän edestämme." Tästä kaikesta kävi minulle selväksi, että minun tulee hakea vanhurskautusta Hänen personassansa ja sovitusta synneistäni Hänen veressänsä, ja että kaikki, mitä Hän on tehnyt Isänsä laille kuuliaisena ja syntien rangaistuksen alle antautuen, ei ole tapahtunut Hänen itsensä tähden, vaan sen, joka sen omistaa pelastukseksensa ja on siitä kiitollinen. Ja nyt oli minun sydämeni täynnä riemua, silmäni kyyneleitä täynnä, ja mun sydämeni sykki rakkautta Jesuksen Kristuksen nimeä kohtaan ja Hänen kansaansa ja Hänen tietänsä kohtaan. [2 Kor. 12: 9. Joh. 6: 35. Joh. 6: 37. 1 Tim. 1: 15. Rom. 10: 4. Rom. 4: 25. Ilm. 1: 5. 1 Tim. 2: 5. Hebr 7: 25.]
Kristitty: Se oli todellakin Kristuksen ilmestystä teidän sielussanne. Mutta kertokaas erittäinkin, mitenkä tämän teidän mieleenne vaikutti.
Toivorikas: Se saattoi minut havaitsemaan, kuinka koko maailma, omasta vanhurskaudestansa huolimatta, sittenkin on kadotuksen tilassa. Se saattoi minut näkemään, että Isä Jumala, itse vanhurskas, saattaa kumminkin vanhurskaaksi julistaa Hänen luoksensa tulleen syntisen. Se saattoi minut syvästi inhoamaan entistä elämätäni ja häpeämään omaa tietämättömyyttäni, sillä sydämessäni ei ollut vielä milloinkaan herännyt ajatusta, joka olisi niin selvästi osoittanut minulle Jesuksen Kristuksen ihanuuden. Se saattoi minut rakastamaan pyhää elämää ja herätti minussa ikävöitsemisen saada jotain tehdyksi Herran Jesuksen nimen kunniaksi. Totisesti minusta tuntui, että jos ruumiissani nyt olisi vaikka tuhannen kannua verta, niin vuodattaisin sen kaikki tyyni Herran Jesuksen asian tähden. [1 Joh. 5: 19.]