HARHATIEN NIITYLLÄ
Minä näin unessani, että vaeltajat tuskin olivat vielä kauaksikaan ehtineet, niin jo erkanivat virta ja tie toisistaan. Siitä heille suuri suru, he kun eivät uskaltaneet astua tieltä pois. Tie alkoi nyt muuttua koleaksi, ja heidän jalkansa olivat käyneet astunnasta helliksi. Heidän sielunsa masentui tästä matkasta. He kulkivat kumminkin edelleen, mutta parempaa tietä yhä toivoen. Vähän matkan päässä edessäpäin, vasemmalla tiestä, oli niitty, johon pääsi aidan yli porraslautaa myöten. Sen nimi oli Harhatien niitty. Silloin sanoi Kristitty kumppalilleen: "Koska tuo niitty on meidän tiemme varrella, niin astutaan sinne." He nousivat porraslaudalle tarkastamaan, ja katso siellä oli polku pitkin tien vartta toisella puolen aitaa. [4 Mos. 21: 4]
"Aivanhan se on, niinkuin minä toivoin", virkkoi Kristitty. "Siellä on helpompi astua. Tule, ystäväni Toivorikas, käydään sinne."
Toivorikas: Mutta mitäs, jos tuo polku viekin meidät tieltä harhaan?
Kristitty: Tuskin vaan. Katsohan: eikös se kulje tiemme kanssa rinnan?
Toivorikas taipui toverinsa mielen mukaan ja nousi hänen jälkeensä aidan yli. Niitylle päästyänsä ja polvulle astuttuansa, he tunsivat, kuinka keveä sitä oli käydä. Katsellessaan eteenpäin, he huomasivat erään miehen astuvan myöskin samaa polkua myöten. Hänen nimensä oli Turha Itseensäluottamus. He huusivat hänelle ja kysyivät, minne hänen matkansa pitää. Hän vastasi: "Taivaan portille."
"Katso", virkkoi Kristitty, "enkös minä sitä sanonut? Siitähän näkee, että oikealla tiellä ollaan".
Vieras astui edellä, he perässä. Mutta katso yö yllätti ja tuli ylen pimeä, niin että taampaa kulkijat kadottivat näkyvistänsä tuon edellä kulkevan miehen. Ei aikaakaan, niin Turha Itseensä-luottamus, joka edellä kävi, eikä voinut tietä erottaa, lankesi syvään kuoppaan, minkä näitten seutujen ruhtinas oli kaivattanut sinne, turhaa kunniata hakevien hullujen pudota sisään. Ja siellä hän pudotessaan musertui palasiksi.
Kristitty ja hänen toverinsa kuulivat hänen putoamisensa. He huusivat hänelle, kysyen, mikä se oli, mutta vastausta ei tullut. Kuului vain voivotuksia.
"Missähän oltaneekaan nyt?" kysyi Toivorikas.
Mutta Kristitty oli ääneti, sillä häntä alkoi pelottaa, että oli kumppalinsa kuljettanut tieltä syrjään. Samassa alkoi sataa, ukkonen rupesi jyrisemään, salamat leimahtelivat kauheasti, ja vesi nousi nopeaan.
Silloin alkoi Toivorikas voivotella itsekseen: "Voi jos olisin pysynyt tiellä!"
Kristitty: Kukas olisi luullut tämän polvun vievän meidät harhaan?
Toivorikas: Jo minä sitä pelkäsin heti alussa ja varoittelinkin teitä hiukan. Olisin puhunut enemmänkin, mutta tehän olette vanhempi minua.
Kristitty: Älä närkästy minuun, hyvä veli. Mieleni on paha, että johdin sinut tieltä pois ja saatoin sinut niin kauheaan vaaraan. Anna minun anteeksi, rakas veli; en tehnyt sitä pahassa aikomuksessa.
Toivorikas: Ole rauhassa, veli hyvä, kyllä minä anteeksi annan, ja usko myöskin, että tämä on oleva meidän hyväksemme.
Kristitty: Minua ilahduttaa, että minulla on matkassani niin laupias veli. Mutta ei meidän enää auta viipyä tässä. Koetetaanpa palata takaisin.
Toivorikas: Mutta salli, veljeni, minun kulkea edeltä.
Kristitty: En millään muotoa, vaan anna minun astua edellä, sillä jos vaaroja sattuu, niin minua ne ensiksi kohdatkoot. Minun tähtenihän me kumpikin olemme joutuneet tieltä pois.
Toivorikas: Ei, sin'et saa kulkea edeltä. Mielesi kun on levoton, niin saattaisit jälleen eksyä tieltä.
Silloin muuan ääni heitä rohkaisi, sanoen: "Kohenna sydämesi oikealle tielle, jota sinun vaeltaman pitää, ja palaja." [Jer. 31: 32]
Sillä välin olivat vedet paisumistaan paisuneet, niin että paluumatka kävi ylen vaaralliseksi. (Minä mietin silloin: helpompi on tiellä kulkijan tieltä eksyä kuin eksyneen jälleen tielle osata). He uskalsivat kumminkin astua takaisin päin. Mutta niin oli pimeä ja tulva niin korkealle noussut, että he jo yhdeksän, mitäpä kymmenenkin kertaa olivat veteen vajoamaisillansa.
Niin taiten kuin he kulkivatkin, ei heidän sinä yönä onnistunut päästä porraslaudan kohdalle. Vihdoin he löysivät vähäisen suojapaikan, istahtivat sinne odottamaan päivän valkenemista, ja, väsyneitä kuin olivat, nukkuivat sinne.
EPÄILYKSEN LINNAAN
Lähellä sitä paikkaa, missä he lepäsivät, oli muuan linna, nimeltä Epäilyksen linna, jonka isäntänä oli Epätoivo niminen jättiläinen. Tämän tiluksilla he nyt nukkuivat, ja niinpä kävi, että jättiläinen, noustuaan aamun sarastaessa ja kävellessään ketojansa pitkin ja poikki, yllätti Kristityn ja Toivorikkaan makaamasta hänen maillaan. Julmalla ja tuikealla äänellä hän herätti heidät ja tiedusti, ketä he ovat, ja mitä he tekevät hänen maallaan. He sanoivat olevansa vaeltajia ja eksyneensä tieltä.
Silloin sanoi jättiläinen: "Te olette tänä yönä tehneet rikoksen minua vastaan, polkemalla minun tiluksiani ja makaamalla minun maallani. Senvuoksi pitää teidän lähteä minun kanssani."
Heidän oli pakostakin lähteminen, hän kun oli väkevämpi heitä. Eikä ollut heillä juuri mitään sanomistakaan, he kun tunsivat olevansa syyllisiä. Jättiläinen ajoi heitä edellänsä, vei heidät linnaansa ja pani siellä hyvin pimeään, kosteaan ja pahanhajuiseen vankihuoneesen. Täällä he saivat olla keskiviikko-aamusta lauantai-iltaan. Ei annettu heille leivän palasta, ei pisaraakaan juomista. Pimeässä vain saivat olla, eikä kukaan tullut kysymään, mitenkä he voivat. Ylen oli nyt tukala heidän olla, kaukana ystävistä ja tuttavista. Kristityn tuska oli kaksin verroin suurempi, sillä hänenhän ajattelematon hätäilemisensä oli saattanut heidät tähän viheliäiseen tilaan.
JÄTTILÄINEN EPÄTOIVO
Jättiläisellä Epätoivolla oli vaimo, nimeltä Epäluulo. Maata mennessään mies kertoi hänelle, mitä oli tehnyt, ottanut nimittäin kaksi miestä kiinni ja pannut ne vankikoppiin luvattomasta kuljeksimisesta hänen maillaan. Hän kysyi sitten vaimoltaan, miten olisi paras heidän kanssaan menetellä. Vaimo tiedusti nyt, mitä he ovat miehiänsä, mistä he tulevat ja minne heillä matka. Mies vastasi hänen kysymyksiinsä. Senjälkeen neuvoi vaimo miestänsä pieksämään heitä säälimättä heti aamulla, noustuansa.
Mies nousi huomenissa, otti ison muhkuraisen sauvan ja meni alas vankihuoneesen. Siellä hän ensi työkseen alkoi sättiä heitä kuin mitä koiria, vaikk'eivät toiset sanaakaan virkkaneet häntä vastaan. Sitten hän hyökkäsi heidän päällensä ja löi heitä niin kauheasti, ett'eivät he kyenneet puolustautumaan eikä kääntymään lattialla. Sen tehtyänsä hän meni pois, jättäen heidät vaivojansa valittamaan ja kovaa kohtaloansa surkuttelemaan. Ja niin se päivä kuluikin heiltä pelkkiin huokauksiin ja voivotuksiin.
Illalla sitten vaimo jälleen haasteli heistä miehensä kera ja, kuultuaan heidän vielä olevan hengissä, antoi sen neuvon, että mies kehoittaisi heitä surmaamaan itsensä omin käsin. Aamun tultua meni jättiläinen yrmeänä kuin ennenkin heidän luoksensa ja, huomattuansa heidän olevan kovissa tuskissa eilisistä lyömisistä, sanoi heille, että kosk'ei heidän ollut ajattelemistakaan milloinkaan enää päästä täältä pois, niin olisi parasta, että he piammiten itse päivänsä päättäisivät joko puukolla tahi nuoralla tai myrkyllä. "Sillä", sanoi hän, "miksipä te enää elämää toivoisittekaan, koska se on niin täynnään tuskaa ja vaivaa?" He sitä vastoin pyysivät häntä päästämään heitä pois. Silloin hän loi heihin kiivaan silmäyksen ja syöksi heidän päällensä ja olisi epäilemättä heistä lopun tehnyt, ellei hän äkkiä olisi saanut suonenvetoja. (Välistä hän kirkkaalla säällä sai suonenvetoja). Silloin häneltä käsi hetkeksi hervahti. Hän läksikin pois, jätettyään heidät mietiskelemään, mitä tehdä.
Vangit neuvottelemaan nyt keskenänsä, olisiko noudattaa hänen neuvoansa vai eikö. Ja näin he siitä haastelivat.
Kristitty: Mitäs tehdä nyt, veli? Onhan tämä meidän elämä kovin viheliäistä. Min'en puolestani tiedä, mikä tässä parasta olisi, elääkö tällä tavoin edelleen vai kuollako kohta. "Minun sieluni soisi hänensä hirtetyksi ja minun luuni kuolleeksi." Haudassa on helpompi olla kuin tässä vankihuoneessa. Niinkö teemme kuin jättiläinen neuvoi? [Job. 7: 15.]
TOIVORIKKAAN SANAT ROHKAISEVAT KRISTITTYÄ
Toivorikas: Nykyinen tilamme on tosin kauhea, ja mieluummin tahtoisin minäkin kuolla kuin aina tässä tilassa pysyä. Mutta muistakaammepa, että sen maan Herra, jonne olemme matkalla, on sanonut: "Älä tapa". Toiselta emme saa henkeä ottaa, ja vielä ankarammin on meitä kielletty itseämme surmaamasta, kuten jättiläinen neuvoo. Ken toisen tappaa, se ainoastaan ruumiin murhaa, mutta joka itsensä tappaa, se on sekä ruumiinsa että sielunsa murhaaja. Ja sitä paitsi, veli! Sinä sanoit, että haudassa on helppo olla, mutta unhotitkos helvetin, jonne murhaajat varmaan joutuvat? Ei yhdessäkään murhaajassa ole iankaikkinen elämä pysyvä. Muistakaamme myös, ett'ei kaikki valta ole jättiläisen Epätoivon käsissä. Luullakseni on muitakin joutunut hänen käsiinsä, ja ovat päässeet kumminkin irti. Kukas tietää, vaikka Jumala, maailman Luoja, vielä asettaisi niin, että jättiläinen Epätoivo kuolee tahi unohtaa jonkun kerran panemasta meitä lukon taakse tahi ehkä piankin taas meidän nähtemme saapi noita suonenvetojansa eikä enää kykene jäseniänsä käyttämään. Ja jos se kerrankin vielä sattuu, niin silloin minä rohkaisen mieleni ja teen kaiken voitavani, päästäkseni hänen käsistänsä. Mieletön minä, kun en sitä jo ennen yrittänyt! Mutta oli miten oli, olkaamme kärsivällisiä, veljeni, ja kestäkäämme vielä kotvanen: kenties lyöpi onnellinen pelastuksen hetki. Älkäämme vaan ruvetko oman itsemme murhaajiksi. [l Joh. 3: 15]
Näillä sanoilla sai Toivorikas rauhoittaneeksi veljensä mielen, ja niin he sitten yhdessä odottivat sen päivää, pimeässä vankihuoneessa, raskaassa ja tukalassa tilassa.
Illan suussa tuli Jättiläinen jälleen vankihuoneesen katsomaan, olivatko vangit noudattaneet hänen neuvoansa. Mutta sisään tultuansa, hän näki heidän olevan hengissä, todellakin paraiksi juuri hengissä, sillä leivän ja veden puutteesta ja haavain tähden, jotka hän oli heihin lyönyt, he tuskin enää jaksoivat hengittää. Hengissä hän heidän kumminkin näki olevan, niinkuin jo sanoin. Mutta silloin hän joutui hirveään raivoon ja sanoi heille, että koska he ovat olleet hänen neuvoillensa tottelemattomat, niin käy heidän paljoa pahemmin kuin jos eivät olisi milloinkaan syntyneetkään.
Tuosta he kauheasti vapisemaan, ja Kristitty meni luullakseni tainnoksiin. Hiukan toinnuttuansa hän alkoi jälleen puhua Jättiläisen neuvosta, olisiko noudattaa sitä vai olla noudattamatta. Näytti siltä kuin Kristitty taaskin olisi ollut taipuvainen tekemään hänen tahtonsa jälkeen, mutta toistamiseen haasteli hänelle Toivorikas seuraavaan tapaan:
Toivorikas: Etkö muista, veli, kuinka miehuullinen olet tähän saakka ollut? Apollyon ei saanut sinua masennetuksi eikä mikään muukaan, mitä kuulit tai näit tunsit Kuoleman Varjon laaksossa. Mitä vastuksia ja säikäyksiä ja hämmästystä oletkaan jo kestänyt, ja nytkö sä olet pelkkää pelkoa täynnä? Näethän, että minäkin olen sinun kanssasi vankeudessa, minä, mies paljoa heikompi luonnoltani kuin sinä. Onhan Jättiläinen haavoittanut minua, niinkuin sinuakin; hän on minunkin suustani raastanut leivän ja veden, ja yhdessähän minä sinun kanssasi vaikeroitsen tässä pimeässä. Vielä meidän pitää hiukan enemmän harjoittaa itseämme kärsivällisyydessä. Muistahan, kuinka sinä miehen lailla menettelit Turhuuden markkinoilla: et peljännyt kahleita etkä häkkiä etkä veristä kuolematakaan, ja vihdoin – välttääksemme häpeätä, joka ei Kristitylle sovelias ole – koettakaamme kärsivällisyydellä kestää, minkä suinkin jaksamme.
Yö tuli taas, ja kun Jättiläinen vaimonsa kanssa pani maata, kysyi viimeksi mainittu, mitenkä vankien laita oli, ja olivatko he neuvoa noudattaneet. Mies vastasi siihen: "He ovat itsepintaisia konnia, jotka kernaammin ottavat kestääkseen vaivoja jos mitä, ennenkuin panevat itsensä päiviltä pois." Siihen sanoi vaimo: "Vie heidät huomenna linnanpihalle ja näytä heille niitten luut ja kallot, jotka sinä jo tätä ennen olet toiseen maailmaan toimittanut, ja saa heidät uskomaan, että ennenkuin viikko on päähän päästy, sinä revit heidät palasiksi, niinkuin olet sellaiselle väelle ennenkin tehnyt."
Aamulla varhain Jättiläinen menikin heidän luokseen taas, vei heidät linnanpihalle ja näytti heille, mitä vaimo oli käskenyt. "Nämä", sanoi hän, "olivat aikoinaan vaeltajia, niinkuin tekin ja tunkeutuivat luvatta minun tiluksilleni, niinkuin tekin olette tehneet. Minä näin hyväksi repiä heidät kappaleiksi, ja kymmenen päivän kuluttua teen minä samoin teidänkin. Pois kuoppaan takaisin taas!" Ja sen sanottuaan, hän löi heitä sinne mentäessä koko matkan. Ja niin he viettivät koko lauantai päivän samassa surkuteltavassa tilassa kuin ennenkin. Illan tultua alkoi Jättiläinen vaimonsa Epäluulon kanssa, maata mennessään, jälleen puhella vangeista, ja vanha Jättiläinen se varsinkin kummasteli, ett'ei hän saa lyönneillä eikä kehoituksilla heitä päiviltä pois. Siihen sanoi vaimo: "Pelkäänpä, että he toivovat jonkun tulevan heitä pelastamaan tahi että heillä on tiirikoita, joitten avulla he toivovat pääsevänsä pakoon." "Niinkö luulet, kultaseni?" virkkoi Jättiläinen. "Minäpäs otan ja tarkastan heidät huomenna."
Lauantaina, puolen-yön tienoissa, alkoivat vangit rukoilla ja pysyivät rukouksissa melkein hamaan päivänkoittoon asti.
POIS EPÄILYKSEN LINNASTA
Silloinpa, vähää ennen päivän nousua, huudahti Kristitty parka hämmästyneenä: "Minua houkkaa! Istua tässä löyhkäävässä vankihuoneessa, vaikka yhtä hyvin voisin vapaanakin kulkea! Minulla on povessani avain, nimeltä Lupaus, ja se luullakseni aukaisee jok'ikisen lukon Epäilyksen linnassa."
"Sehän oli hyvä uutinen, veli", sanoi Toivorikas. "Ota avain povestasi ja koettele."
Kristitty veti avaimen poveltansa ja alkoi sitä koetella vankihuoneen oveen. Hän käänsi avainta, ja samassa laukesi lukonsalpa, ja ovi aukeni helposti. Siiloin astuivat Kristitty ja Toivorikas kumpikin ulos. Nyt he menivät ulko-ovelle, joka viepi linnanpihaan, ja avasi avaimellaan senkin. Tulivat tuosta sitten rautaiselle portille, joka piti myöskin saada auki. Siinä pani lukko kovasti vastaan, mutta aukeni se viimeinkin! Sitten he työnsivät portin auki, mennäksensä kiireimmiten pakoon, mutta auetessaan narahti portti niin pahasti, että Jättiläinen Epätoivo heräsi. Hän kavahti pystyyn, lähteäksensä ajamaan vankejansa takaa, mutta tunsi samassa jäsentensä puutuneen, sillä hän oli saanut jälleen suonenvetoja, niin ett'ei millään keinoin kyennyt lähtemään heidän jälkeensä. Vangit jouduttivat askeleitansa ja tulivat jälleen Kuninkaan vallantielle. Nyt he olivat päässeet Jättiläisen alueilta pois ja olivat siis pelastetut.
Astuttuansa porraslaudan yli, he alkoivat miettiä, mitä he porraslaudalle tekisivät, estääksensä perässä tulijoita joutumasta jättiläisen Epätoivon valtaan. He päättivät silloin pystyttää pylvään ja piirtää sen kylkeen tällaisen kirjoituksen: "Tätä porraslautaa myöten kulkee tie Epäilyksen linnaan. Sen isäntä, Jättiläinen Epätoivo, ylenkatsoo Taivaallisen maan Kuningasta ja pyytää hukuttaa Hänen pyhiä vaeltajiansa." Ja niinpä sitten moni heidän jälkeensä tulleista luki tuon kirjoituksen ja vältti vaaran.
Patsaan pystytettyänsä, he lauloivat:
Pois tieltä tuonnoin eksyimme me oikealta
Ja seutuun saimme kolkkoon, miss' on vieras valta.
Ah jospa toki ne, joit' tänne saapuu vielä,
Vois vaarat välttää tällä turmaisella tiellä,
Ett' Epäilyksen linna vangikseen ei veisi
Eik' Epätoivo siellä raukkaa raateleisi.
IHANILLA VUORILLA
Matkamiehet vaelsivat nyt, kunnes ehtivät Ihanain Vuorten seutuun. Niitten omistajana on sen samaisen mäen Herra, josta ennen on ollut puhe. He astuivat ylös vuorille ja näkivät yrttitarhoja, hedelmäpuistoja, viinamäkiä ja vesilähteitä. Siellä he sammuttivat janonsa ja pesivät itsensä ja söivät vapaasti viinamäkien hedelmiä. Näitten vuorten kukkuloilla, vallantien varrella, oli paimenia laumojansa kaitsemassa. Matkamiehet astuivat heidän luoksensa ja kysyivät, sauvoihinsa nojaten – niinkuin väsynyt vaeltaja tekee, pysähtyessään haastelemaan jonkun kera matkan varrella, – kenenkä nämä Ihanat Vuoret ovat, ja kenenkä ovat lampaat laitumella täällä.
Paimenet: Nämä vuoret ovat Immanuelin Maata ja näkyvät Hänen kaupunkiinsa. Lampaat ovat myöskin Hänen, ja Hän on antanut henkensä niitten edestä. [Joh. 10: 11]
Kristitty: Viekö tämä tie Taivaalliseen kaupunkiin?
Paimenet: Oikealla olette tiellä.
Kristitty: Pitkältäkö on sinne vielä?
Paimenet: Hyvinkin pitkältä, paitsi niille, jotka sinne pääsevät.
Kristitty: Turvallinenko on tie vai vaarallinenko?
Paimenet: Turvallinen niille, jotka se turvaan viepi, mutta ylitsekäymärit siinä lankeavat. [Hos. 14: 10]
Kristitty: Onko siellä mitään suojaa väsyneelle ja uupuneelle matkamiehelle?
Paimenet: Vuorten Herra on antanut meille määräyksen, ett'emme muukalaisen huoneeseen-ottamista unhottaisi, ja siksipä kaikki hyvä, mitä täällä löytyy, on teille alttiina. [Hebr. 13: 2]
Minä näin nyt unessani, kuinka paimenet, huomattuansa heidät vaeltajiksi, alkoivat tehdä heille kysymyksiä, joihin nämä vastasivat entiseen tapaansa. Niinpä kyseltiin: "Mistä te tulette? Miten teidän on matkalla käynyt? Miten olette matkan vaivat kestäneen sillä harvat tänne lähteneistä näille vuorille saapuvat?" Kuultuaan heidän vastauksena, paimenet tulivat hyvin iloisiksi, katsoivat heihin hyvin rakkaasti ja sanoivat: "Terve tuloanne tänne Ihanille Vuorille?"
Paimenet, nimeltään Tieto, Kokemus, Valpas ja Vilpitön, ottivat heitä kädestä, veivät heidät telttoihinsa ja asettivat heidän eteensä, mitä valmista sattui olemaan. Samalla he myös sanoivat: "Me soisimme teidän viipyvän täällä jonkun aikaa, jotta tutuiksi tultaisiin ja, liiatenkin, jotta saisitte virvoitusta näitten Ihanain Vuorten antimista." Toiset vastasivat mielihyvällä jäävänsäkin, ja niin he laskeutuivat levolle, koskapa jo hyvin myöhä oli.
Sitten minä näin unessani paimenten kutsuvan aamulla Kristittyä ja Toivorikasta lähtemään heidän kanssansa vuorille. Hetken aikaa he yhdessä kävelivät, ihana näky edessänsä joka haaralla. Senjälkeen puhuivat paimenet keskenänsä: "Näytettäiskö näille vaeltajille moniaita ihmeteltäviä seikkoja?" Päätettyänsä tehdä niin, he veivät heidät ensinkin erään Erhetys nimisen mäen kukkulalle, sille puolen, mistä mäenrinne jyrkkänä laskee laaksoon. Paimenet käskivät heidän katsahtamaan alas mäen juurelle. Siellä Kristitty ja Toivorikas näkivät muutamia ihmisiä, jotka olivat palasiksi ruhjoutuneet, mäen kukkulalta pudotessaan.
"Mitä tämä tietää?" kysyi Kristitty.
"Ettekö te ole kuulleet", vastasivat paimenet, "niistä, jotka erhetykseen joutuivat, kuunnellessaan Hymenaion ja Phileton harhaoppista puhetta ruumiitten ylösnousemisesta?" [2 Tim. 2: 17, 18]
"Kyllä", vastasivat he.
"Niin", sanoivat paimenet, "ne ne ovat, jotka te tuolla alhaalla murskautuneina näette. He ovat, niinkuin huomaatte, vielä tähän päivään asti hautaamatta, esimerkkinä muille, ett'ei kukaan ylen korkealle kiipeisi tai liian lähelle vuoren rinnettä astuisi."
Senjälkeen minä näin, kuinka paimenet veivät heidät toisen vuoren kukkulalle sen vuoren nimi oli Varoitus – ja käskivät heidän katsoa kauas. He katsoivatkin ja olivat näkevinään muutamia miehiä kulkemassa edes takaisin hautakumpujen välissä. Ja he huomasivat näitten miesten olevan sokeita, sillä tuontuostakin he kompastuivat kumpuihin eivätkä osanneet niitten välitse pois päästä. Kristitty kysyi silloin: "Mitäs tämä tietää?"
Paimenet vastasivat: "Ettekö te tuolla tasangolla nähneet porraslautaa, joka vei niitylle, tieltä vasempaan?"
He vastasivat: "Kyllä."
Paimenet jatkoivat: "Tuota porraslautaa myöten tullaan polvulle, ja tämä taas vie Epäilyksen linnaan, jonka isäntänä on Jättiläinen Epätoivo. Nuo miehet tuolla (ja paimenet viittasivat hautain välissä astuviin) olivat kerran vaeltamassa, niinkuin tekin, kunnes saapuivat samaiselle porraslaudalle. Koska nyt oikea tie sillä kohtaa oli kolea, niin he katsoivat parhaaksi astua niittyä myöten. Mutta sielläpä Jättiläinen Epätoivo otti heidät kiinni ja vei heidät Epäilyksen linnaan. Pidettyään heitä siellä jonkun aikaa vankihuoneessa, hän puhkaisutti heiltä silmät ja vei heidät tuonne hautain väliin, ja sinne hän on jättänyt heidät harhailemaan hamaan tähän päivään asti, jotta täytettäisiin viisaan miehen sanat: 'Ihminen, joka poikkeaa viisauden tieltä, pitää oleman kuolleitten joukossa'." [Sananl. 21: 16]
Silloin Kristitty ja Toivorikas katsahtivat toisiinsa, ja kyyneleitä tulvi heidän silmistänsä, mutta paimenille he eivät mitään virkkaneet.
Senjälkeen minä näin unessani paimenten vievän heidät laakson pohjalle erääsen paikkaan, missä oli ovi mäen kupeessa. Paimenet avasivat oven ja käskivät heidän katsoa sisälle. He katsoivat sinne ja näkivät, että siellä oli pimeä ja paljo savua. He olivat kuulevinaan myös rätinää ja räiskettä, niinkuin tulen palaessa, ja piinattujen huutoa sekä olivat samalla tuntevinaan tulikiven hajua.
"Mitäs tietää tämä?" kysyi Kristitty.
Paimenet kertoivat heille: "Tästä menee sivutie helvettiin, tie tekopyhäin käydä, nimittäin sellaisten, jotka esikois-oikeutensa myövät, niinkuin Esau, jotka Mestarinsa myövät, niinkuin Judas, jotka evankeliumia pilkkaavat, niinkuin Aleksander, ja jotka vaikertelevat ja teeskentelevät, niinkuin Ananias ja Safira, hänen vaimonsa."
Toivorikas virkkoi silloin paimenille: "Ulkoasusta päättäen olivat nuo tuossa vaeltajia jok'ainoa, niinkuin mekin, eikö niin?"
Paimenet: Olivatpa kauan aikaakin.
Toivorikas: Kuinkahan kauaksi lienevät aikoinaan ehtineetkään, kunnes sittenkin niin surkealla tavalla tieltä siirtyivät?
Paimenet: Muutamat kauemmaksi, muutamat vain näille vuorille asti.
Silloin sanoivat vaeltajat toisillensa: "Meidän tulee pyytää
Väkevältä voimaa."
Paimenet: Niin kyllä, ja saatuanne sen, tulee teidän käyttää sitä.