Runoelmia

Jumalallinen

 
    Jalo olkoon ihminen,
    Auttavainen ja hyvä!
    Sillä yksin tämä
    Hänt' eroittaapi
    Olennoistahan kaikista,
    Joit' tunnemme.
 
 
    Terve oudoille noill'
    Olennoille tuoll' ylhäälle,
    Joit' aavistamme!
    Esimerkkinsä hänen
    Myös uskomaan heitä
    Meit' opettakoon.
 
 
    Sillä tunteeton
    On ainakin luonto:
    Kas, päivä paistaa
    Pahoille sekä hyvill';
    Ilkiölle kuin parhaalle
    Pilkkuvat tähdet
    Ja kumottaa kuu.
 
 
    Tuulet ja virrat,
    Ukkoset, raet,
    He rientävät uraansa,
    Tavottaen
    Ain' ohimennen
    Jok' yhtä tai toista.
 
 
    Niin onnikin myös
    Vaan joukossa hapailee,
    Tarttuen milloin
    Viattomiin kutriin,
    Milloin taas syyllisen
    Kiireesen kaljuun.
 
 
    Isoitten, vänkäin
    Ikilakien mukaan
    On meidän kaikkien
    Olomme piirit
    Täyttäminen.
 
 
    Yksin ihminen vaan
    Voi mahdottomia;
    Hän eroittaapi,
    Hän valitsee, päättää;
    Luo kestäväisyyttä
    Myös hetkellekin.
 
 
    Hän yksin vaan
    Voi hyvää palkita,
    Pahaa rangaista,
    Parantaa, pelastaa,
    Mi erilläns ompi,
    Taas kiinnittää.
 
 
    Ja me kunnioitamme
    Kuolemattomia,
    Kuin oisivat juuri
    He ihmisiä,
    Kuin suuriss' he täyttäis,
    Min pienissä paras
    Tekee tai tekis.
 
 
    Jalo ihminen
    Olkoon auttelias, hyvä!
    Toimikoon väsymättä
    Mi oikea, tosi,
    Esikuvana ollen
    Meill' olentoin noitten,
    Joit' aavistamme!
 

II. ANTIIKIN-TAPAISIA

 
        Vanhain väljät vaattehet,
        Meitäi koristaako net?
 

Peltomiehelle

 
    Matalalta, sa, vaan vako kultasiemenes peittää,
        Syvemmältäpä tok kerran sun lepäävät luus'.
    Kynnä ja kylvä sa! Täss' ityypi elävä taimi,
        Toivopa luovu ei vielä haudallakaan.
 

Anaakreonin hauta

 
    Ruusu miss' kukkii täss', miss' köynnös laakerii kiertää,
        Kyyhkynen kyhertää miss', sirkkanen miss' iloitsee,
    Mikä hauta on tää, jota elolla jumalat kaikki
        Kauniisti koristi? Sep' lepo Anaakreonin.
    Kevähät, kesät ja syyt sai nauttia runoilja armas;
        Talvelta vihdoin hänt' suojeli kukkula tää.
 

Veljekset

 
    Unen ja uinuksen, jumaloitten palveljaa kaksi,
        Toimi Promeetteo tänn' turvaksi ihmisilleen,
    Vaan, jumalille vaikk' helpot, tok' meille työlähät kestää,
        Uinus meill' muuttiihe uniks', unipa kuolemaksi.
 

Ajanmitta

 
    Eeros, mitä on tää! Tiimalasia kumpikin kätes
        Pitelee! Aikaa sa vain kaksinko mittaelet?
    Hitaasti laskeuu täst' aika armaille erotetuille,
        Yhdistetyillepä taas vilkkaasti tyhjentyy tää'!
 

Varoitus

 
    Aamoria älä herätä sa! Vielä nukkuu tuo armas;
        Toimita askareitas, mitkä sull' päiväsi tuo!
    Niin ajast' ottaa viisaasti vaarin toimikas äiti,
        Pikkuns' kun nukkunut on, pianpa herääpi jo.
 

Sulot tuskat

 
    Tuskat, pois minusta! – Vaan, oi, kuolevaisesta koskaan
    Luovu ei tuskat, ei ain' kunnes hengissä hän.
    No, koska täytyy siis, niin tulkaat te lempyen tuskat,
    Siskoset ajakaat pois, syömeni pidelkäät ain'!
 

Yksinäisyys

 
    Luonnottaret, te armahat, jotk' puissa, vuorissa piilee,
        Kullekin suokaatte, salaa mi haluvi hän!
    Turvaa murheelliselle ja oppia epäilevälle.
        Lempivällepä, ett' onnensa kohdata saa.
    Sillä teill' jumalat soi, mi kielsivät inihminoilta:
        Jokaist' ett' lohduttaa, teihin jok' luottavi vaan.
 

Kauas

 
    Kuninkaillepa, näät, ennen muita, niin väitetään, luonto
    Pidempäin soi käsien kauas yltäävä voim'.
    Vaan myös halvalle mull' tään ruhtinais-mahdin hän antoi
    Sillä vaikk' kaukana sult', Liida, ma pitelen sua.
 

Valittu vuori

 
    Tyvennyydessä täss' armaansa muisteli armas,
        Virkkoi: Todistajaks' rupee mulle sa kiv'!
    Vaan älä ylpisty, sull' toveria on monta:
        Joka paadelle, näät, kedon, mi ruokkivi mua,
    Joka puullekin myös tään metsän, jossa ma liikun,
        Huudan ma iloisena: Onneni muistona oo!
    Ääntäpä suon vaan sulle, – kuin joukosta runotar juuri
        Yhdenhän valitsee vaan, suudellen huuliansa.
 

Maalainen onni

 
    Lehdon haltiat tään sekä joettaret, te, olkaat,
        Muistaen entisiänn', meillekin lempeät nyt.
    Vihkien viettivät nuo salaa maalaisia juhlii;
        Jälkiään seuraten me onnelaan hiivimme myös.
    Aamor seuraapi meit'; hän saa tuo taivainen poika,
        Läheisii rakkahiksi, kaukaisii läheisiksi.
 

Filomela

 
    Sinua, laulatar sa, totta ruokkien kasvatti Aamor:
        Nuolellaan jumala kai tarjoi sull' syötäväsi.
    Niinpä vilpittömin, vaan myrkistynein kas kurkkuin
        Satakielinen nyt murtaapi sydämiä.
 

Pyhitty paikka

 
    Riveihin luonnottareni koska pyhinä kuutamoöinä
    Olympost' ihattaret salaisesti liittäytyypi,
    Kuuntelee runoilja heit'; hän kuulee kaunihit laulut,
    Näkee äänettömäin karkeloin salamieliset liikkeet.
    Mitä vaan taivaassa on ihanaa, mitä maa onnellista
    Synnytti milloin vaan, nyt näyttäikse uneksialle.
    Runottarille hän kertoo kaikk', – ett' ei jumalat suuttuis,
    Sievästi juttelemaan salanäköjään ne hänet neuvoo.
 

Puisto

 
    Puisto mi viehättävä tässä tyhjästä aavikost' nousee,
        Väikkyy ja vihantelee eessäni loistavana!
    Luojaa kyllä te jälittelette, te, jumalat maitten:
        Kukkulat, lammikot, puut, lintuset, kalat ja muut.
    Vaan, että luomanne tok ei täysin Eeteniks muuttuis.
        Puuttuu hän onnellista, sapatinsa lepoa.
 

Opettajat

 
    Tynnyrineen Diogeno kun päivänpaisteessa loikoo,
        Riemuiten Kalano kun liekkihin heittäytyy.
    Pojalle reippaalle Filippon oppi mi oiva,
        Valtava jospa ei ois sillekin liiaksi suur.
 

Houkutus

 
    Hedelmän turmaisen kerran tarjoi miehelleen Eeva,
        Mielettömäst' puremast' heimons', oi, poteepi viel'!
    Pyhää ruumista, mi sielut parantaapi ja syöttää,
        Nautit hurskaasti nyt, Lyydia, katuva laps!
    Joutuin lähetän siis sulle maallisen hedelmän maireen,
        Taivonen sua ett'ei veisi armahaltas.
 

Epätasainen avioliitto

 
    Myös pari taivainen tää epätasalleen vähittäin joutui:
        Psykke, näät, iästyi ain', Aamor on vieläkiu laps.
 

Pyhä perhe

 
    Oi tuota suloista lasta, oi äitiä autuaavaista!
        Kun laps äitiä vaan, äiti vaan last' ihailee!
    Mitä nautetta tois kuva herttainen ei tämä mulle,
        Syytön kuin Jooseppi jos, kurja, en seisoisi täss',