"Elettävänämme oli surullinen aika. Väliin koittivat jotkut paeta etelään, mutta he menehtyivät matkalla. Siksi läksimmekin me pohjoiseen, kun me teimme eräänä yönä kapinan ja anastimme vartiosotilaiden ampuma-aseet. Tuo laaja maa oli täynnä rämeikköjä ja suuria metsiä. Tuli pakkasia ja lunta maahan, eikä kukaan meistä tiennyt tietä. Kuukausittain vaeltelimme noissa loputtomissa metsissä – en muista tuosta ajasta paljoa, sillä olimme nälkään nääntymäisillämme ja laskeuduimme usein lumihangelle kuolemaan. Mutta viimein saavuimme me kylmän meren rannalle. Silloin oli meistä jälellä vain kolme miestä. Eräs näistä oli lähtenyt Yeddosta kapteenina ja hän tiesi noiden suurten maitten aseman ja tunsi paikat, joissa voi jään ylitse kulkea maasta toiseen. Kuljimme taas eteenpäin – en muista enää tarkoin – kesti niin kauan – kunnes jälellä oli vain hän ja minä. Sattumalta kohtasimme viisi tuon maan asukasta, ja heillä oli koiria ja nahkoja, mutta me olimme peräti köyhät. Me taistelimme lumihangessa, kunnes nuo viisi olivat kuolleet ja kapteeni oli kuollut, ja silloin olivat koirat ja nahat minun. Kuljin ajojäällä, ja länsituuli heitti minut rannikolle. Sitten seurasi Golovinlahti, Pastilik ja pappi. Senjälkeen taas etelään, etelään, lämpöiseen auringonpaistemaahan, jossa jo aikaisemminkin olin vaeltanut.
"Mutta meressä ei ollut enää saalista, sillä hylkeet alkoivat loppua. Niinpä lähdin pois valtamereltä, joka ei ole koskaan levossa, ja menin sisämaahan, jossa puut, talot ja vuoret aina pysyvät paikoillaan. Matkustin kauan ja opin paljon, myöskin lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan. Oli hyvä, että nuo taidot opin, sillä arvelin myöskin Ungan osaavan lukea ja kirjoittaa, ja kun aika on käsissä – niin, te ymmärrätte, kun aika on käsissä.
"Siten ajelehdin minä eteenpäin kuten pieni kalastajavenhe, jossa purje voidaan nostaa, mutta jota ei voi ohjata. Mutta minun silmäni ja korvani olivat aina valppaina, ja minä seurustelin miesten kanssa, jotka olivat paljon matkustelleet, sillä arvelin heidän nähneen keltatukkaisen jättiläisen ja Ungan. Viimein tapasin miehen, joka oli saapunut vuorilta ja jolla oli mukanaan suuria kultaliuskoja sisältävä kivi.
Hän
oli kuullut puhuttavan heistä,
hän
oli kohdannut heidät,
hän
tunsi heidät! He olivat rikkaita, sanoi hän, ja he asuivat maassa, jossa löydettiin kultaa hiedan seasta.
"Se oli autio, kaukana sijaitseva maa. Mutta pitkän ajan kuluttua pääsin minä leiriin, joka oli kätkeytynyt vuorien joukkoon. Siellä, kaukana auringonvalosta, työskentelivät ihmiset öin ja päivin. Vielä ei aika ollut käsissä. Minä kuuntelin ihmisten juttelua. Hän oli matkustanut pois –
he
olivat matkustaneet pois – Englantiin, sanottiin, puhumaan ihmisille, joilla oli paljon rahoja, että he yhdistyisivät ja muodostaisivat yhtiöitä. Minä näin talon, jossa he asuivat; se muistutti palatsia, jollaisia näkee vanhassa maailmassa. Eräänä yönä ryömin minä sisään akkunasta nähdäkseni, kuinka hän kohtelisi Ungaa. Kuljin huoneesta huoneeseen ja arvelin, ettei kuninkailla ja kuningattarilla voinut olla parempaa. Kaikki sanoivat hänen kohtelevan häntä kuin kuningatarta ja pitävän hänestä paljon. Useat halusivat tietää, mihin kansaan Unga oikeastaan kuului, mutta kukaan ei sitä tiennyt. Niin, hän oli kuningatar, mutta minä olin päällikkö ja päällikön poika, ja minä olin maksanut hänestä ennen kuulumattoman määrän nahkoja, venheitä ja helmiä.
"Mutta miksi niin paljon sanoja? Minä olin merimies ja tunsin laivatiet merellä. Seurasin heitä Englantiin ja sitten muihin maihin. Väliin kuulin ihmisten puhuvan heistä ja väliin taas luin heistä sanomalehdistä. Mutta kertaakaan en tavannut heitä, sillä he olivat rikkaita ja matkustivat nopeasti, kun taas minä olin köyhä mies. Mutta sitten kohtasi heitä onnettomuus, ja heidän rikkautensa haihtuivat savupilvien tavoin. Sanomalehdet kertoivat siihen aikaan paljon heistä. Mutta sitten ei heistä kuulunut mitään, ja minä tiesin heidän palanneen takaisin siihen maahan, jossa he voivat kaivaa kultaa maasta.
"Köyhiksi tultuaan katosivat he muun maailman yhteydestä. Ja niin vaeltelin minä leiristä leiriin, aina Kootenay-maahan, ja sieltä löysin minä heidän kylmettyneet jälkensä. He olivat tulleet ja menneet, toiset sanoivat yhtäälle ja toiset taas toisaalle, mutta useimmat vakuuttivat heidän lähteneen Yukonin maahan. Kuljin sinne ja tänne, paikasta toiseen, leiristä leiriin, ja aloin jo väsyä maailmaan, joka oli niin suuri. Kootenayssa kohtasin miehen, erään alkuasukkaan Luoteismaasta, joka läksi vaivaloiselle matkalle kanssani. Nälänhädän tultua huomasi hän hetkensä lähestyvän, antoi minulle kartan ja vannoi jumalainsa kautta kartassa mainitussa paikassa löytyvän paljon kultaa.
"Jonkun ajan kuluttua alkoi koko maailma vaeltaa Pohjolaan. Minä olin köyhä mies; palkkauduin koiranajajaksi. Lopun tiedätte. Kohtasin heidät Dawsonissa. Unga ei enää tuntenut minua, sillä olinhan ollut vain nuorukainen, kun hän viimeksi näki minut, ja sitäpaitsi oli hänen elämänsä ollut niin vaiherikas, ettei hänellä ollut aikaa ajatella nuorukaista, joka oli maksanut hänestä niin suuren hinnan.
"Ja sitten? Te ostitte minut vapaaksi palvelusitoumuksestani. Minä palasin takaisin Dawsoniin asioita järjestämään. Olin odottanut niin kauan, että alkoi jo olla kiire. Päätin toimia omalla tavallani. Tarkastelin kulunutta elämääni, muistelin kokemuksiani ja kärsimyksiäni ja ajattelin pakkasta ja nälkää loputtomissa metsissä venäläisen meren lähellä. Te tiedätte, että minä opastin itään – hänet ja Ungan – itään, jonne moni oli mennyt, mutta josta vain harvat olivat palanneet. Minä ohjasin heidät seuduille, jossa lukemattomien miesten luut ja kiroukset makaavat sen kullan joukossa, jota he etsivät.
"Tie oli pitkä ja polku raivaamaton. Koiramme tarvitsivat paljon ruokaa, mutta rekiimme ei mahtunut niin suurta varastoa kuin tarvitsimme kevään kuluessa. Meidän täytyi palata takaisin ennen joen jäistä vapautumista. Kätkimme ruokavaroja sinne tänne matkan varrelle, jotta reet keventyisivät, emmekä tarvitsisi paluumatkalla peljätä nälänhätää. Mc Questionissa tapasimme kolme miestä, ja heidän majansa lähistöön rakensimme me varastomajan. Samaten teimme Mayossa, jonne kaksitoista etelästä vuorten yli saapunutta Pellys-intiaania oli pystyttänyt metsästysleirinsä. Senjälkeen emme itäänpäin matkatessamme tavanneet enää ketään – emme tavanneet mitään muuta kuin nukkuvan joen, liikkumattoman metsän ja Pohjolan suuren hiljaisuuden. Kuten jo äsken sanoin, tie oli pitkä ja polku raivaamaton. Väliin emme, vaikka ponnistelimme päivän läpeensä, voineet päivässä kulkea enempää kuin kahdeksan tahi kymmenen peninkulmaa. Öisin nukuimme kuin kuolleet. Ja koskaan, ei kertaakaan juohtunut heidän mieleensä, että minä olin Naas, Akatanin päällikkö, vääryyden kostaja.
"Laadimme vielä yhden pienemmän varastomajan. Seuraavana yönä palasin raivaamaamme tietä takasin ja hävitin varaston, hajoittaen sen ylt'ympäriinsä, aivan kuin olisivat varasteluhaluiset ahmat tuon ilkityön tehneet. Sitten ajoin reen, jota ohjasin, erääseen virtapaikkaan, jossa jää oli heikkoa. Sinne jäivät sekä koirat että reki. Hän ja Unga luulivat tapausta onnettomaksi sattumaksi eikä miksikään muuksi. Tuossa reessä oli paljon ruokaa ja hukkuneet koirat olivat olleet matkueen voimakkaimmat. Mutta hän nauroi, sillä hän uhkui voimaa ja elämää. Jälellä oleville koirille antoi hän senjälkeen niin vähän ruokaa, että niistä täytyi yksi toisensa jälkeen irroittaa valjakosta ja jättää toisten syötäväksi. Sitä helpompi on paluumatka, jolloin saamme kulkea varastolta toiselle ja syödä kylliksemme, sillä koiratkaan eivät enää silloin ole ruoka-annoksiamme vähentämässä. Niin todellakin tapahtui, sillä ruokavarastomme pieneni pienenemistään ja viimeinen koiramme kuoli samana iltana, jolloin saavutimme matkamme määrän, paikan, jossa makasivat kulta ja miesten luut sekä kiroukset.
"Päästäksemme tuohon paikkaan suuren vuoren sisustassa – kartta ei valehdellut – täytyi meidän hakata kallioseinämiä peittävään jäähän porrasaskelmia. Etsimme toiselta puolen laaksoa, mutta sellaista ei näkynyt. Suuria lumihankia oli kaikkialla, ja siellä täällä kohottivat mahtavat vuoret valkoisia huippujaan kohti kimaltelevia tähtiä. Ja keskellä tuota omituista tasankoa, jonka piti olla laakso, syöksyi lumi maan sisuksiin. Jollemme olisi olleet merimiehiä, olisi tuo näky huimannut meitä. Mutta huolettomina seisoimme me nyt kallionkaistaleella etsien katseillamme sopivaa laskeutumispaikkaa. Eräässä kohdassa oli kallioseinämä hieman loivempi kuin muualla, muistuttaen laivankantta myrskyssä. 'Siinä on helvetin portti', sanoi hän. 'Menkäämme alas.' Ja niin teimmekin.
"Tasangon pohjassa oli ylhäältä heitetyistä puista rakennettu maja. Kullanetsijät olivat kuolleet majassa yksi toisensa jälkeen, ja tuohipalasista, joita näkyi siellä täällä, luimme me heidän viime sanansa ja kirouksensa. Muuan oli kuollut keripukkiin, toiselta oli toveri varastanut ruokavaraston ja ruudin ja paennut tiehensä; kolmatta oli harmaakarhu pahoin haavoittanut; neljäs oli kuollut nälkään, ja niin edespäin. Kultaa eivät he olleet jättäneet, vaan olivat kuolleet sen viereen, kukin omalla tavallaan. Ja tuota hyödytöntä kultaa, jota he olivat koonneet, oli majan lattia aivan täynnä.
"Mutta hänen sielunsa oli voimakas ja päänsä selvä – miehen, jota niin kauan olin ajanut takaa. 'Meillä ei ole lainkaan ruokaa', sanoi hän, 'josta syystä me vain tarkastamme kullan ja otamme selvän, mistä sitä saa ja kuinka paljon sitä on saatavissa. Sitten poistumme me nopeasti täältä, ettei kulta häikäisisi silmiämme ja huumaisi järkeämme. Myöhemmin voimme paremmin varustettuina palata takaisin ja ottaa kaikki omaksemme.' Ja me tarkastelimme suurta kultasuonta, joka kulki pitkin kaivoksen kiviseinämää. Mittasimme sen ja tutkimme sen suunnan, otimme näytteitä ja merkitsimme puihin merkkimme, että maa kuului meille. Polviemme vapistessa ja sydämiemme takoessa kiivaasti, kapusimme viimeisen kerran ylös mahtavaa kallioseinämää ja läksimme paluumatkalle.
"Meidän täytyi taluttaa Ungaa välissämme, ja me kaaduimme usein, mutta viimein saavuimme me ensimäiselle varastollemme. Mutta siellä ei ollutkaan elintarpeita! Olin suorittanut tehtäväni hyvin, sillä hän otaksui todellakin, että ahmat olivat tuon hävityksen aiheuttaneet. Mutta Unga säilytti malttinsa; hän hymyili ja laski kätensä raivostuneen miehensä käsivarrelle. 'Levätkäämme nuotion ääressä aamuun saakka', sanoi hän, 'ja tyydyttäkäämme pahinta nälkäämme mokkasiineillamme.'
"Ja niin revimme mokkasiiniemme päälliset kaistaleiksi ja keitimme sitten noita kaistaleita puolen yötä, että voisimme niitä pureskella ja nieleskellä. Aamulla keskustelimme asemasta. Seuraavalle varastopaikalle oli viisi päivämatkaa, emmekä me nykyisissä voimissamme voisi ravinnotta niin kauan elää. Täytyi keksiä joku keino.
"Me lähdemme eteenpäin ja koitamme metsästää matkalla", sanoi hän.
"Niin", vastasin minä, "lähdemme eteenpäin ja metsästämme matkalla."
"Ja hän määräsi, että Ungan pitää voimiaan säästääkseen, jäädä nuotion ääreen. Me molemmat lähdimme – hän etsimään hirveä ja minä ruokavarastoa, jonka varsinaista varastoa hävi