"Kiitän tarjouksesta", vastasi Prince, "mutta minulla on niitä tarpeeksi entuudestaankin."
Malemute Kid vaipui melkein heti uneen, mutta nuori kaivosinsinööri makasi vielä kauan valveilla tuijotellen pimeyteen ja odottaen mielenjännityksensä höltymistä. Ja kun hän viimein nukkui, työskentelivät hänen aivonsa edelleen äskeisissä asioissa, ja hän uneksi olevansa yksi niistä, jotka matkaavat läpi valkoisen tuntemattomuuden, kärsivät koiriensa kanssa nälkää loputtomilla poluilla ja elävät, ponnistelevat ja kuolevat kuin miehet.
Seuraavana aamuna, pari tuntia ennen aamusarastusta läksivät koirainohjaajat ja poliisit jatkamaan matkaansa kohti Dawson'ia. Mutta ne korkeat vallat, jotka vartioivat Hänen Majesteettinsa Kuningattaren etuja ja ohjaavat hänen alamaistensa kohtaloja, eivät myöntäneet hänen määräystensä toteuttajille hetkenkään lepoa. Viikon kuluttua saapuivat he jälleen Stuart River'iin, ja läksivät sieltä reet täynnä Salt Water'iin. Koirat olivat kuitenkin vaihdetut uusiin; mutta nehän olivat myöskin koiria.
Miehet olivat luulleet saavansa levähtää muutamia päiviä. Sitäpaitsi oli Klondyke Pohjolan uusi piiri, ja he olisivat mielellään tutkineet elämää "kultakaupungissa", jossa kultahieta valui virtoina ja soitto ja laulu lakkaamatta kaikui tanssipaikoissa. Mutta he kuivasivat sukkiansa ja polttelivat tupakkaansa melkein yhtä tyytyväisinä kuin ensi käynnilläänkin, vaikkakin pari tyytymätöntä koiranajajaa oli alkanut miettiä karkaamista laskien parhaillaan mahdollisuutta kulkea yli itäisten, tuntemattomien vuorien sekä sitten läpi Mackenzie-laakson kotipaikalleen Chippewyan-maassa. Pari, kolme päätti heti matkan päätyttyä palata samaa tietä kotipaikalleen, ja he alkoivat jo suunnitella matkaansa ja puhuivat tuosta uhkarohkeasta yrityksestä aivan kuin kaupunkilainen puhuu maaseudulle menostaan.
Saukonnahkain myyjä näytti olevan sangen rauhaton, vaikkakaan hän ei ottanut osaa keskusteluihin. Viimein veti hän Malemute Kidin syrjään ja puheli hetkisen hiljaa hänen kanssaan. Prince katseli heitä mielenkiinnolla, joka yhäti kasvoi, kun hän näki heidän ottavan lakkinsa ja lapasensa ja menevän ulos majasta. Takaisin palattuaan nosti Malemute Kid vaakansa pöydälle ja mittasi kuusikymmentä unssia kultaa tuon omituisen vieraan pussiin. Sitten kutsui hän koiranajajain päällikön luoksensa ja neuvotteli hetkisen hänen kanssaan. Seuraavana päivänä jatkoivat muut matkaansa ylöspäin virtaa, mutta omituinen vieras läksi kohta Dawson'iin saatuaan ensin rekeensä sangen runsaan ruokavaraston. —
"En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä", selitti Malemute Kid vastauksena Princen kysymykseen. "Tuo mies-raukka tahtoi ehdottomasti päästä vapaaksi joko yhden tahi toisen syyn nojalla – hänellä näytti olevan joku tärkeä syy siihen, vaikkakaan hän ei millään ehdolla sanonut, mikä se oli. Näetkös, he ovat aivan samanlaisessa asemassa kuin sotamiehet. Hän on tehnyt kahden vuoden konrahdin, jota hän ei saa mitättömäksi muuten kuin ostamalla itsensä vapaaksi. Jos hän olisi karannut, ei hän olisi voinut viipyä tällä maanäärellä. Päätöksensä sanoi hän tehneensä Dawson'issa. Mutta siellä ei ollut ketään, joka olisi tuntenut hänet, ja minä olin ainoa, jonka kanssa hän oli puhunut pari sanaa. Niinpä puhui hän asiasta varakuvernöörin kanssa olettaen saavansa rahaa minulta – lainaksi luonnollisesti. Hän sanoi maksavansa lainan takaisin vuoden kuluessa, ja jos tahtoisin, antaisi hän vakuudeksi minulle tiedon eräästä sangen tuottavasta yrityksestä.
"Ja ajattelehan – kun hän sai minut mukanansa ulos, oli hän melkein itkeä! Hän kerjäsi, rukoili ja laskeutui polvilleen eteeni lumeen, jossa hän oli, kunnes nostin hänet jälleen pystyyn. Hän vannoi juuri tätä asiaa varten työskennelleensä monta, monta vuotta ja vakuutti, että kaikki olisi ainiaaksi menetettyä, jos hän ei juuri nyt saisi tarttua asiaan. Kysyin luonnollisesti mikä tuo tärkeä asia oli, mutta hän ei sitä sanonut. Hän sanoi sen takia kenties joutuvansa toiselle puolelle postilinjaa, jolloin hän ei voisi palata takaisin Dawson'iin ennen kuin parin vuoden kuluttua. Ja kun minä sanoin antavani hänelle rahat, sain uudelleen nostaa hänet ylös lumesta. Sanoin hänelle, että hän voisi pitää rahoja suorituksena osuudestani hänen yrityksessään. Mutta luuletkos, että hän suostui siihen? Eikö mitä. Hän vannoi antavansa minulle kaiken mitä löytyisi ja tekevänsä minut rikkaammaksi kuin saiturikaan koskaan on uneksinut. Mies, joka uskaltaa henkensä ja työnsä yritykseen, johon toinen vain sijoittaa rahoja, tuntee tavallisesti katkeruutta ollessaan pakoitettu antamaan puoletkaan löydöstään tuolle toiselle. Mutta tämän jutun peitossa on jotakin ihmeellistä, voit olla varma siitä, Prince. Me kyllä saamme kuulla hänestä, jos hän käy täällä palatessaan…"
"Mutta jos hän ei tee sitä?"
"Silloin on luottamukseni häneen saanut pahan kolauksen, ja itse olen tullut kuuttakymmentä kultaunssia köyhemmäksi." —
Kylmän talven pitkät yöt saapuivat, ja aurinko painautui jälleen piiloon eteläisen taivaanrannan taakse, mutta vielä ei saapunut mitään tietoa Malemute Kidin "osuuden" kohtalosta. Mutta eräänä kylmänä alku-tammikuun aamuna pysähtyi joukko raskaasti kuormitettuja koirarekiä hänen majansa eteen Stuart River'issä. Tulija oli saukonnahkain myyjä, ja hänen mukanaan oli mies sellainen, jollaisia jumalat eivät enää nykyisin lainkaan muista luoda. Kun ihmiset puhuvat onnesta, sattumasta ja ruohojen tavoin kasvavasta rahasta, mainitaan aina Axel Gundersoninkin nimi, ja kun iltaisin istutaan leirinuotion ääressä ja kerrotaan juttuja harvinaisesta rohkeudesta ja voimasta sekä nopeasta käsityskyvystä, mainitaan hänet ennen muita. Ja jos keskustelu on tyrehtymäisillään, saadaan se uudelleen hereille mainitsemalla nainen, joka jakaa hänen ilonsa ja surunsa.
Kuten sanottu – kun jumalat loivat Axel Gundersonin, muistivat he muinaiset töittensä työt ja muodostivat hänet sellaiseksi mieheksi, jollaisia he olivat luoneet maailman ollessa vielä sangen nuori. Yli seitsemän jalkaa pitkällä vartalollaan kantoi hän komeata pukua, joka osoitti hänet viideksi Eldoradon mahtimieheksi. Hänen rintansa, kaulansa ja jäsenensä olivat jättiläismäiset, ja hänen lumikenkänsä olivat lähes yardia pitemmät toisten miesten käyttämiä, sillä niidenhän piti kannattaa kolmensadan naulan painoista miestä. Hänen jäykät piirteensä, tuuheat kulmakarvansa, leveät leukapielensä ja pelottomat vaaleansiniset silmänsä todistivat hänen tuntevan vain yhden elämän monista laeista – vallan määrätä ja käskeä. Kuin keltainen silkki peittivät hänen huurteiset hiuksensa hänen korvansa ja laskeutuivat karhunnahkaturkin kaulukselle.
Pian ehtivät vieraat majalle, ja koiranruoskansa varrella kolkutti vieras Malemute Kidin ovelle, aivan kuin pohjoismainen vikingi ryöstöretkillään etelässä lienee tapparansa varrella kolkuttanut linnan portille sisäänpääsyä vaatien.
Prince kääri ylös paidanhihansa ja alkoi alustaa taikinaa katsoen samalla silloin tällöin noihin kolmeen vieraaseen. Katsomista he ansaitsivatkin, sillä moisia vieraita saa harvoin samalla kertaa nähdä saman katon alla. Tuo omituinen vieras, jolle Malemute Kid oli antanut nimen uusi Odysseus, piti häntä edelleen melkein hypnotisen mielenkiinnon vallassa. Mutta erikoisesti kiinnittivät nyt hänen huomiotaan Axel Gunderson ja hänen vaimonsa. Axel Gundersonin vaimo oli matkasta väsynyt, sillä elettyään mukavissa ja lämpimissä huoneissa aina siitä saakka kuin hänen miehensä oli tullut rikkaaksi oli hän tottumaton matkavaivoihin. Hän nojautui miehensä leveään rintaan, aivan kuin hento kukkanen nojautuu muuriin, vastasi leikillisesti Malemute Kidin hyväntahtoiseen pilaan ja saattoi Princen veren omituisesti kuohumaan katsahtaessaan joskus häneen syvillä, mustilla silmillään. Sillä Prince oli mies, hän oli terve ja reipas, eikä hän useampiin kuukausiin ollut edes nähnytkään naista. Nainen, intiaanitar, oli häntä vanhempi. Mutta hän oli aivan erilainen kuin ne alkuasukasnaiset, jotka hän ennen oli nähnyt. Hän oli matkustellut – ollut myöskin hänen kotimaassaan, sai hän kuulla keskustelun aikana. Hän tiesi enimmän osan siitä, mitä hänen rotunsa naiset tavallisesti tietävät, mutta sitäpaitsi tiesi hän paljon sellaistakin, jota ei voi vaatia heidän tietävän. Hän taisi valmistaa aterian auringonpaisteessa kuivatusta kalasta ja laatia vuoteen lumeen. Ja sitten kiusasi hän heitä yksityiskohtaisilla kuvauksillaan moniherkkuisista päivällisistä ja herätti heidän mielissään äkillisen rauhattomuuden mainitsemalla ruokalajeja, joita he muinoin olivat tunteneet ja syöneetkin, mutta nyt melkein kokonaan unhoittaneet. Hän tunsi täydellisesti hirven, karhun ja pienen siniketun luonteet ja tavat, vieläpä tunsi hän hylkeittenkin elämän kaukana Tyynen valtameren pohjoisosissa. Hän tiesi kaiken sen, mitä tarvitsee tietää metsässä tahi joella liikkuessa. Ihmisten, lintujen ja nelijalkalkaisten eläinten jäljistä ilmisaatavat seikat luki hän kuin avoimesta kirjasta. Ja kuitenkin näki Prince huvitetun ilmeen hänen kasvoissaan hänen lukiessaan "Leirin lakia". Tuon epistolan oli kirjoittanut auttamaton Bettles ollessaan kerran ylen riehakkaalla tuulella. Prince käänsi sen tavallisesti vasten seinää, kun joku nainen saapui vierailulle, mutta kuka voi aavistaa, että tuo intiaanitar… No niin, nyt oli se liian myöhäistä.
Hän oli siis Axel Gundersonin puoliso – nainen, jonka nimi ja maine kulki yli koko Pohjolan käsi-kädessä hänen miehensä nimen ja maineen kanssa. Pöydän ääressä laski Malemute Kid vanhan tuttavan häikäilemättömällä varmuudella pilaa hänen kanssansa ja Prince otti osaa tähän urheiluun voitettuaan ensin uuden tuttavuuden aiheuttaman hetkellisen hämilläolon. Mutta nainen puolusteli itseään tuossa epätasaisessa sanasodassa sangen menetyksellisesti, kun taas hänen miehensä, joka oli hidasajatuksisempi, tyytyi vain ilmaisemaan hänelle suosiotaan. Hän nähtävästi ylpeili suuresti puolisostaan; koko hänen käytöstapansa osoitti, kuinka paljon tuo nainen merkitsi hänen elämässään. Saukonnahkain myyjä söi yksinään eräässä pöydän kulmassa; iloisen keskustelun aikana oli hänet kokonaan unhoitettu. Ennen kuin toiset olivat vielä ehtineet lopettaa ateriansa, nousi hän pöydästä ja meni ulos koirien luokse. Silloin ottivat hänen matkatoverinsakin lapasensa ja parkas'insa ja seurasivat häntä.
Useampiin päiviin ei ollut satanut lunta ja siksi liukuivat reet kevyesti eteenpäin kovalla Yukon'in tiellä. Odysseus ohjasi ensimäistä valjakkoa, Prince ja Axel Gundersonin vaimo olivat toisessa reessä, Malemute Kid ja tuo keltatukkainen jättiläinen kolmannessa.
"Tämä on kenties uhkarohkeata keinottelua, Kid", sanoi Axel Gunderson, "mutta minä luulen sen kuitenkin onnistuvan. Hän ei ole koskaan ollut siellä, mutta hän puhuu hyvin puolestaan ja on sitäpaitsi näyttänyt minulle kartan, josta kuulin puhuttavan ollessani vuosia sitten Kootenaymaassa. Tahdoin mielelläni saada sinut mukaan, mutta hän vannoi luopuvansa koko yrityksestä, jos yrittäisinkään siihen suuntaan puuhata. Siinä uusi todistus hänen omituisuudestaan. Mutta kun minä palaan takaisin, saat sinä tarkan tiedon asiasta sekä sitäpaitsi paikan lähinnä minua ja toisen puolen voitostani. – Ei, ei!" huudahti hän toisen koittaessa keskeyttää häntä, "minä tahdon niin menetellä, mutta ennen kuin asia tulee järjestetyksi, tarvitaan kaksi päätä sen selvittämiseksi. Jos asia menee, niin kuin sen pitäisi mennä, niin miksikä ei tästä voisi koitua uutta Cripple Creek'iä? Kuuletko? Uutta Cripple Creek'iä! Maaperä on kvartsia, ymmärrätkö, ei tarvitse huuhtoa! Ja jos me menettelemme viisaasti, niin jää kaikki meille – miljoona toisensa perään. Me rakennamme kaupungin – tuhansittain työmiehiä – hyvät vesitiet – höyrylaivalinjat – suuri liikennenopeus – nopeakulkuisia höyrylaivoja pääväylillä – kenties voimme ajatella myöskin rautatietä – sahat, myllyt – sähkövalaistus – omat pankit – kauppayhtiöt – syndikaatti – niin! Mutta vaikene nyt asiasta siihen saakka, kunnes minä palaan takaisin."
Reet saapuivat pysähdyspaikalle, josta tie kulkee yli Stuart River'in suun – edessä oli loppumaton lumi- ja jäämeri, jonka mahtava pinta ulottui aina tuntemattomaan itään saakka. Lumikengät vedettiin esille. Axel Gunderson pudisti jäähyväisiksi isäntäinsä käsiä ja läksi taivaltamaan kulkueen etunenässä. Hänen suuret lumikenkänsä painuivat puoli yardia syvälle pehmeään lumeen ja polkivat sen niin kovaksi, etteivät koirat mitenkään voineet kaatua. Hänen vaimonsa asettui viimeisen reen taakse ja osoittautui heti sangen harjaantuneeksi lumikenkien käyttäjäksi. Iloiset jäähyväishuudahdukset rikkoivat syvän hiljaisuuden, koirat haukkuivat, ja saukonnahkojenmyyjä kuritti erästä uppiniskaista koiraa pitkällä ruoskallaan.
Tunnin kuluttua näytti kulkue mustalta lyijykynänpiirrolta, joka suorana viivana kulkee suurella paperiarkilla.