VIIDESTOISTA LUKU.
Heimonsa vihollinen
Jos Valkohampaan luonteessa piili mahdollisuuksia, samantekevää kuinka syvälle salattuja, veljestyä konsanaan oman heimonsa kanssa, niin ne tuhoutuivat auttamattomasti, kun siitä tehtiin rekijoukkueen johtaja, sillä nyt koirat vihasivat sitä – vihasivat sen tähden, että Mit-sa sille antoi lihaa ylimääräisesti, vihasivat kaikkien todellisten ja kuviteltujen suosionosoitusten vuoksi, joita sen osalle joutui, vihasivat siksi, että se aina pakeni joukkueen etunenässä, missä sen heiluva häntä ja herkeämättä väistyvä perä alituiseen raivostuttivat niitä. Ja Valkohammas vihasi niitä puolestaan yhtä katkerasti. Rekijoukkueen johtaminen ei sitä laisinkaan miellyttänyt. Siitä oli melkein sietämätöntä juosta haukkuvan parven tieltä, sillä kolmen vuoden ajan se oli löylytellyt ja komennellut melkein sen jokaista koiraa. Mutta sietää sen täytyi, ellei tahtonut joutua surman suuhun, ja siinä oleva elämä ei halunnut ensinkään sammua. Samassa tuokiossa kuin Mit-sa antoi lähtökäskyn, koko vetojoukkue hyökkäsi kiihkein, hurjin huudoin eteenpäin Valkohammasta kohti.
Puolustautuminen oli sille mahdotonta. Jos se kääntyi niitä vastaan, niin Mit-sa sujahutti piiskan pistävän siiman sille päin silmiä. Sen täytyi paeta. Se ei voinut taistella tuota ulvovaa laumaa vastaan hännällään ja takajaloillaan; sellaiset aseet eivät sovellu armottomia hampaita vastustamaan. Ja niin se juoksi tiehensä, loukaten jokaisella loikkauksella omaa luontoaan ja ylpeyttään ja loikaten kaiken päivää.
Jos luonnon vaatimuksia yltyy loukkaamaan, kääntyy se itseään vastaan. Kun karva, joka on luotu kasvamaan ulos ruumiista, kääntyy luonnonvastaisesti lähtöpaikkaansa kohti ja kasvaa ruumiin sisään, niin se synnyttää tulehdusta ja märkimistä. Niin kävi tässäkin Valkohampaaseen nähden. Koko sen olemus yllytti sitä hyökkäämään kintereillä ulvovan parven kimppuun, mutta jumalat eivät suvainneet sitä; ja tahtonsa toteuttajana heillä oli suolipiiska kolmenkymmenen jalan pituisine purevine siimoineen. Siispä Valkohampaan täytyi antaa katkeruuden jäytää sydäntään, ja siinä kehittyi viha ja häijyys sen luonteen hurjuuden ja lannistumattomuuden veroiseksi.
Ei yksikään luontokappale ole ollut heimonsa vihollinen suuremmassa määrässä kuin Valkohammas. Se ei koskaan pyytänyt armoa eikä myöskään antanut. Alituiseen parven hampaat sitä raatelivat, ja yhtä usein se puraisi siihen omat merkkinsä. Kun matkan jälkeen leiriydyttiin ja koirat päästettiin valjaista, kyyristyivät useimmat vetojoukkueen johtajat jumalain läheisyyteen turvaa hakien, mutta Valkohammas halveksi sellaista suojaa. Se astuskeli rohkeana pitkin leiriä kostaen illalla siitä, mitä se päivällä oli kärsinyt. Ennenkuin siitä oli tehty johtaja, oli koiraparvi oppinut väistymään sen tieltä. Mutta nyt asian laita oli toinen. Nyt koirat eivät enää taipuneet antamaan sille tietä, sillä kaiken päivää kestänyt takaa-ajo oli niitä kiihoittanut, ne olivat yhä uudelleen nähneet sen pakenevan, ja tämä näky oli syöpynyt niiden aivoihin – ne olivat koko matkan tunteneet olevansa voimakkaampia, ja se tunne piti niitä yhä edelleenkin vallassaan. Milloin hyvänsä se ilmestyi niiden keskuuteen, syntyi ankara rähäkkä. Ärinä, puraisut ja ulvahdukset ilmaisivat, missä se kulloinkin liikkui. Itse ilmakin, jota se hengitti, oli vihan ja kiukun kyllästämä, ja tämä vain kiihoitti sen omaa vihaa ja kiukkua.
Kun Mit-sa komensi vetojoukkueen seisahtumaan, Valkohammas totteli. Alussa tämä tuotti toisille koirille ikävyyksiä, ne syöksyivät kaikki vihatun johtajan kimppuun, mutta havaitsivatkin aseman muuttuneen. Tämän takana oli Mit-sa kädessään iso viuhuva ruoska. Niin koirat oppivat älyämään, että käskystä pysähdyttäessä Valkohammas oli jätettävä rauhaan. Mutta kun Valkohammas seisahtui käskyttä, silloin niiden oli hyvä hyökätä sen kimppuun ja tuhota se, jos saattoivat. Useiden kokemuksien jälkeen Valkohammas ei pysähtynyt koskaan käskyttä. Se oppi nopeasti. Sen täytyikin oppia nopeasti voidakseen säilyttää henkensä, niin tavattoman ankariin ehtoihin sen elämä perustui.
Mutta koirat eivät koskaan oppineet jättämään sitä rauhaan leirissä. Kun ne joka päivä ajoivat sitä takaa ja ulvoivat sille uhitellen, niin edellisen illan kokemus hälveni; se oli opittava yhä uudelleen unohtuakseen yhtä nopeasti. Sitä paitsi ne tunsivat sitä kohtaan vastenmielisyyttä syvemmistäkin syistä. Ne vainusivat olevansa eri lajia – ja tämä seikka on jo itsessään kyllin suuri vihamielisyyden syy. Ne olivat sen lailla kesytettyjä susia. Mutta ne olivat kesyttyneet sukupolvien kuluessa. Paljon ne olivat kadottaneet erämaata, niin että niille erämaa oli tuntematon, kammottava, se uhkasi alati ja oli aina sotajalalla. Mutta Valkohampaassa oli vielä erämaata, sitä oli sen ulkomuodossa, teoissa ja vaikuttamissa. Se oli sen tunnuskuva, sen olennoima, niin että kun ne paljastivat sille hampaansa, ne samalla puolustautuivat sen tuhon voimia vastaan, joka väijyi salon siimeksessä ja pimennossa leiritulen ulkopuolella.
Mutta erään seikan koirat oppivat, nimittäin sen, että niiden oli taisteltava yhdessä. Valkohammas oli jokaiselle liian hirvittävä yksinään vastustettavaksi. Ne kamppailivat sitä vastaan joukolla, sillä muutoin se olisi yhdessä illassa surmannut ne yksitellen. Nyt se ei saanut koskaan tilaisuutta surmata niitä. Se saattoi pyöräyttää koiran kumoon, mutta lauma ehätti sen kimppuun, ennenkuin se ennätti kuolettavaan kurkkuotteeseen. Ensimmäinen riidan oire sai koko joukkueen yhtymään sitä vastaan. Riitelivät koirat keskenäänkin, mutta eripuraisuus unohtui, kun syntyi häiriöitä niiden ja Valkohampaan välillä.
Mutta eivät nekään voineet surmata Valkohammasta, kuinka paljon koettivatkin. Se oli niille liian nopea, liian viisas ja hirvittävä. Se vältteli umpikujia ja väistyi aina, kun ne yrittivät sitä saartaa. Eikä yksikään koira kyennyt saamaan sitä kumoon. Sen jalat tarrautuivat maahan yhtä itsepintaisesti kuin se elämään. Muuten elämä ja luja jalansija merkitsivät samaa tässä loputtomassa sodassa, eikä kukaan tajunnut sitä paremmin kuin Valkohammas.
Niin tuli siitä heimonsa vihollinen, sillä sen heimolaisia olivat nuo kesytetyt sudet, jotka olivat pehmentyneet ihmisten tulen ääressä, heikontuneet ihmisvoiman suojassa. Valkohammas oli katkera ja leppymätön. Se oli muodostunut sellaiseksi. Se julisti kaikki koirat verikoston alaisiksi. Ja niin hirmuiseksi se kehitti tämän koston, että ihan Ison Majavankin, joka itsekin oli aito villi, täytyi ihmetellä Valkohampaan hurjuutta. Hän vannoi, ettei sen kaltaista eläintä ollut milloinkaan tavattu; ja vieraiden kylien intiaanit vannoivat hekin ajatellessaan, kuinka paljon se oli heidän koiriaan surmannut.
Valkohampaan ollessa lähes viiden vuoden vanha Iso Majava otti sen mukaansa toiselle pitkälle matkalle, ja kauan säilyi muistissa tuho, jonka se tuotti Mackenzien seutujen, Kalliovuorten rinteiden ja Porcupine-joen varren monissa kylissä. Se hekumoitsi kostossa, jota se harjoitti heimolaistensa keskuudessa. Nämä olivat tavallisia, pahaa aavistamattomia koiria. Ne eivät olleet valmistuneet moiseen nopeuteen ja äkillisyyteen, niiden kesken ei hyökätty varoituksetta. Ne eivät tietäneet, että se oli surman leimahdus. Ne astelivat jäykkäjalkaisina, karvojansa pörröttäen ja taisteluun haastaen sen luo, mutta tuhlaamatta aikaa monimutkaisiin valmisteluihin se lennähti päin kuin teräsponnin, kävi kurkkuun ja tuhosi ne, ennenkuin ne tiesivät, mitä tapahtui, niiden ollessa vielä yllätyksen lamauttamia.
Siitä tuli oikea tappelumestari. Se menetteli säästellen. Milloinkaan se ei tuhlannut voimiaan eikä ryhtynyt pikku kahakkoihin. Sellaiset eivät voineet tulla kysymykseenkään, sillä niin nopeasti se hyökkäsi ja harhaan iskiessään peräytyi jälleen.
Se oli harvinaisen suuressa määrin perinyt suden vastenmielisyyden käsirysyä kohtaan. Se ei voinut sietää pitkällistä kosketusta toisen ruumiin kanssa. Tämä haiskahti vaaralta, saattoi sen raivoihinsa. Sen täytyi päästä erilleen, vapaaksi, omille jaloilleen, elävän olennon ulottuman ulkopuolelle. Täten erämaa, joka yhä riippui siinä kiinni, ilmaisihen sen kautta. Tätä tunnetta oli vielä kehittänyt hylkiön elämä, jota se oli viettänyt pienuudestaan pitäen. Kosketuksessa väijyi aina vaara. Se oli sadin, alituisesti sama sadin, jonka pelko piili syvällä sen elämässä, oli kutoutunut sen olemukseen.
Tämän johdosta vieraat koirat, joita se kohtasi, olivat aivan avuttomia. Se vältti aina niiden hampaat. Joko se sai ne kukistetuiksi tai ei saanut, mutta kummassakin tapauksessa se säilyi eheänä. Luonnollisesti tapahtui tässä poikkeuksiakin. Sattui niin, että joukko koiria karahti kimppuun ja kuritti sitä, ennenkuin se ennätti tiehensä; ja joskus myöskin yksi ainoa koira viilsi siihen syvän haavan, mutta niin kävi tapaturmassa. Enimmäkseen se suoriutui vammoitta, niin taitavaksi tappelijaksi se oli kehittynyt.
Toisena etuna sillä oli se, että se saattoi päättää ajan ja etäisyyden oikein. Tietoisesti se ei sitä suinkaan tehnyt, ei se arvioinut sellaisia seikkoja. Kaikki tapahtui koneellisesti. Silmät näkivät oikein, ja hermot veivät nähdystä oikean viestin aivoihin. Sen ruumiinosat suhtautuivat toisiinsa paremmin kuin tavallisten koirien. Ne toimivat yhdessä tasaisemmin ja varmemmin. Sen hermosto, äly ja lihakset olivat paljon paremmin rinnastetut. Kun sen silmät siirsivät aivoihin jonkun toiminnan liikkuvan kuvan, silloin aivot tunsivat ilman tietoista ponnistusta tilan, johon tuo toiminta rajoittui, ja ajan, mikä oli tarpeen sen suorittamiseksi. Siten se saattoi väistää toisen koiran loikkauksen tai sen puraisun ja samassa tuokiossa käyttää hyväkseen sitä pienen pientä ajan murto-osaa, jonka kuluessa itse oli hyökättävä. Sen ruumis ja aivot muodostivat täydellisemmän koneen kuin toisten koirien. Eikä sitä kuitenkaan saattanut kehua siitä. Luonto oli ollut sille anteliaampi kuin tavallisesti eläimiä kohtaan, siinä koko syy.
Kesällä Valkohammas saapui Fort Yukoniin. Iso Majava oli lopputalvella matkustanut Mackenzien ja Yukonin välisen ison vedenjakajan poikki ja vietti kevään metsästellen Kalliovuorten läntisten haarautumain seutuvilla. Kun sitten Porcupine-joki oli vapautunut jäästä, hän rakensi ruuhen ja meloi myötävirtaa, kunnes ennätti siihen kohtaan, missä joki yhtyi Yukoniin juuri pohjoisen napapiirin alapuolella. Siellä sijaitsi Hudson Bay Yhtiön vanha linnoitus, ja siellä oli paljon intiaaneja, runsaasti ravintoa ja tavattoman vilkasta liikettä. Oli vuoden 1898 kesä, ja tuhansia kullankaivajia matkasi Yukonin vartta Dawsoniin ja Klondikeen. Moni heistä oli ollut jo vuoden verran tiellä, mutta siitä huolimatta päämäärään oli vielä satoja kilometrejä; ja näinkin pitkälle päästäkseen olivat lyhytmatkaisimmatkin saaneet kulkea seitsemänsataa peninkulmaa, muutamat taas olivat saapuneet toiselta puolen maailmaa.
Tänne Iso Majava pysähtyi. Hän oli saanut vihiä kultakiihkosta ja oli saapunut mukanaan joukko turkiksia ja suolilangalla ommeltuja kintaita sekä mokkasiineja. Niin pitkälle retkelle hän ei olisi uskaltanut lähteä, ellei olisi voinut toivoa runsasta voittoa. Mutta odotukset eivät olleet mitään sen rinnalla, mitä hän nyt sai kokea. Hän ei ollut rohkeimmissa unelmissaankaan ajatellut enempää kuin satakertaista voittoa; hän sai tuhatkertaisen. Ja aito intiaanin tavoin hän asettui kaupittelemaan huolellisesti ja verkalleen, vaikkapa loppuvaraston myymiseen kuluikin koko kesä ja osa talvea.
Fort Yukonissa Valkohammas näki ensi kerran valkoihoisia ihmisiä. Verrattuina intiaaneihin, jotka se oli tuntenut, nämä olivat sen mielestä erirotuisia olioita, ylempiä jumalia. Se huomasi heidät voimakkaammiksi, ja juuri voimaan jumaluus perustuu. Valkohammas ei päättänyt sitä järjellään, se ei tehnyt mielessään sitä yleishavaintoa, että valkoiset jumalat olivat mahtavampia. Se perustui vain tunteeseen, ja kuitenkin se teki yhtä syvän vaikutuksen. Samoinkuin ihmisten rakentamain kotain mahtavat muodot penikkavuosina olivat tuntuneet vallan ilmaisuilta, niin nytkin tukevista hirsistä laaditut talot ja mahtava linnoitus. Täällä oli valtaa. Nuo valkoiset jumalat olivat väkeviä. Heillä oli enemmän valtaa kuin entisillä jumalilla, joista Iso Majava oli voimakkain. Mutta näiden valkoihoisten joukossa Iso Majava oli vain lapsi-jumalan kaltainen.
Totta on, että Valkohammas vain tunsi kaiken tämän. Se ei ollut siitä tietoinen. Mutta eläinten toiminta perustuu useammin tunteeseen kuin ajattelemiseen, ja jok'ikinen Valkohampaan teko perustui nyt siihen tunteeseen, että valkoiset ihmiset olivat ylijumalia. Ensinnä se oli perin epäluuloinen heitä kohtaan. Ei voinut laisinkaan tietää, mitä tuntemattomia kauhuja ja tuskia he saattoivat aiheuttaa. Se oli utelias tarkkaamaan heitä, mutta pelkäsi joutua heidän huomionsa alaiseksi. Ensi aikoina se tyytyi hiiviskelemään ympäri ja tutkimaan heitä turvallisen matkan päästä. Sitten se havaitsi, etteivät koirat heidän läheisyydessään kärsineet vahinkoa, ja silloin se kävi likemmäksi.
Sekin vuorostaan herätti heissä suurta uteliaisuutta. Sen susimainen ulkomuoto veti heti puoleensa heidän katseensa, ja he osoittivat sitä toisilleen.
Tämä osoitteleminen saattoi Valkohampaan asettumaan varuilleen, ja heidän koettaessaan lähestyä se paljasti hampaansa ja peräytyi. Ei yhdenkään onnistunut tarttua siihen kädellään, ja hyvä olikin, ettei se käynyt päinsä.
Pian Valkohammas sai selville, että varsin harva näistä jumalista – vain tusinan verta – eli tässä paikassa. Joka toinen ja kolmas päivä saapui rantaan höyrylaiva (jälleen valtava voiman ilmaus), viipyen siellä useita tunteja. Valkoiset miehet astuivat maihin näistä laivoista ja matkustivat niillä taasen tiehensä. Näitä valkoisia miehiä näytti olevan lukemattomia. Ensimmäisenä päivänä Valkohammas näki heitä enemmän kuin oli koko elämässään nähnyt intiaaneja. Ja päiväin vieriessä heitä tuli yhä edelleen jokea myöten, viipyi ja matkasi sitten edelleen jokea myöten.
Mutta joskin valkoiset jumalat olivat kaikkivaltiaita, heidän koiransa eivät kelvanneet juuri mihinkään. Tämän Valkohammas huomasi pian liikkuessaan niiden parissa, jotka tulivat maalle isäntiensä kera. Ne olivat muodoltaan ja kooltaan epäsäännöllisiä. Toisilla oli lyhyet jalat – liian lyhyet, toisilla pitkät jalat – liian pitkät. Turkin asemesta niillä oli karvapeite, ja muutamilla oli sekin perin ohut. Eikä yksikään niistä osannut tapella.
Valkohammas oli rotunsa vihollinen, ja niinpä sen alaan kuului tapella niiden kanssa. Sitä se tekikin ja ennen pitkää se alkoi halveksia niitä perinpohjaisesti. Ne olivat pehmeitä ja avuttomia, pitivät kovaa ääntä ja hyökkäilivät kömpelösti edestakaisin, koettaen saada voimalla aikaan sen, minkä Valkohammas suoritti taitavuudella ja oveluudella. Ne ryntäsivät möyryten sen kimppuun. Se hypähti syrjään. Ne eivät tietäneet, minne se oli joutunut, ja samassa tuokiossa se tölmäsi niitä hartioihin, kaataen ne kumoon, ja iski hampaansa kurkkuun.
Toisinaan tämä isku onnistui, voitettu koira kieri tomussa, ja sen kimppuun syöksyi parvi odottavia intiaanikoiria, repien sen palasiksi. Valkohammas oli viisas. Se oli jo ammoin havainnut jumalien suuttuvan, kun heidän koiransa saivat surmansa. Valkoiset miehet eivät olleet tässä suhteessa poikkeuksena. Kun se siis oli kumonnut jonkun heidän koiristaan ja viiltänyt tämän kurkun auki, se vetäytyi takaisin ja antoi parven käydä käsiksi julmaa lopputyötä suorittamaan. Silloin valkoiset miehet sekaantuivat leikkiin ja kostivat ankarasti parvelle, Valkohampaan säästyessä rangaistuksesta. Se seisoi syrjässä vähäisen matkan päässä ja katseli, kuinka sen tovereita kolhittiin kivillä, sauvoilla, kirveillä ja kaikenkaltaisilla aseilla. Valkohammas oli perin viisas.
Mutta sen toverit viisastuivat omalla tavallaan, ja tässä Valkohammaskin viisastui niiden keralla. Ne havaitsivat saavansa tilaisuuden verileikkiin silloin, kuin höyrylaiva saapui ja laski laituriin. Parin, kolmen vieraan koiran jouduttua tuhon omaksi valkoiset miehet ajoivat omat eläimensä takaisin laivaan ja kostivat hurjasti. Muuan valkoihoinen, jonka silmien edessä hänen lintukoiransa oli revitty palasiksi, veti esiin revolverinsa. Hän laukaisi nopeasti kuusi kertaa, ja kuusi koiraa makasi kuolleena tai kuolevana – ja tämä uusi vallan ilmaus painui syvälle Valkohampaan tietoisuuteen.
Kaikesta tästä Valkohammas nautti. Se ei rakastanut heimolaisiaan, ja se oli kyllin ovela pelastuakseen ehein nahoin. Alussa valkoisten miesten koirien surmaaminen oli ollut ajanvietettä. Jonkun ajan kuluttua tämä tuli sille ammatiksi. Sillä ei ollut mitään työtä. Iso Majava kaupusteli uutterasti ja rikastui. Niinpä Valkohammas maleksi pahamaineisten intiaanikoirien kera satamapaikalla höyrylaivoja odotellen. Höyrylaivan saapuessa alkoi leikki. Muutaman minuutin kuluttua koiraparvi oli hajallaan, kun valkoiset miehet olivat selviytyneet hämmästyksestään. Leikki oli päättynyt seuraavan päivän laivan tuloon asti.
Mutta tuskin voi sanoa Valkohampaan oikeastaan kuuluneen tuohon rosvojoukkoon. Se ei seurustellut sen kanssa, vaan pysyi erillään, aina itsenäisenä; vieläpä toiset pelkäsivätkin sitä. Tosin se toimi tämän joukon mukana. Se haastoi riitaa vieraan koiran kanssa parven odotellessa. Ja kun se oli kumonnut muukalaisen, silloin parvi ryhtyi lopputyöhön. Mutta yhtä totta on, että se tällöin vetäytyi oheen, jättäen parven raivostuneiden jumalien rangaistusta kärsimään.
Riidan aiheuttaminen ei vaatinut suuria ponnistuksia. Sen tarvitsi vain näyttäytyä, kun vieraat koirat saapuivat maihin. Nähdessään sen ne hyökkäsivät heti kimppuun. Vaisto ajoi ne siihen. Valkohammas oli niille erämaa, tuntematon, hirvittävä, alati uhkaava erämaa, jotain joka vaani pimeässä alkuaikojen nuotioiden ympärillä, kun ne tulen lähelle kyyristyneinä muodostelivat uudelleen vaistojaan ja oppivat pelkäämään erämaata, josta ne olivat peräisin ja jonka ne olivat hylänneet ja pettäneet. Sukupolvesta sukupolveen tämä erämaan pelko oli syöpynyt niiden luontoon. Vuosisatoja oli erämaa merkinnyt kauhua ja tuhoa. Ja koko tämän ajan niillä oli ollut isäntiensä puolelta vapaa valta surmata erämaan oliot. Näin tehden ne olivat suojelleet sekä itseään että jumalia, joiden seurassa ne elivät.
Ja kun nämä koirat, jotka juuri saapuivat pehmeästä etelästä, nyt astuivat siltaa myöten Yukonin rannalle, niiden tarvitsi vain nähdä Valkohammas tunteakseen heti vastustamatonta halua käydä sen kimppuun ja tuhota sen. Ne saattoivat olla kaupunkilaiskoiriakin, niissä vallitsi yhtä kaikki sama erämaan pelko. Ne eivät katselleet vain omin silmin tuota susimaista olentoa kirkkaassa päivänvalossa. Ne näkivät sen esivanhempainsa silmin, ja perinnäismuistoista ne tunsivat Valkohampaan sudeksi ja muistivat vanhan vainon.
Kaikki tämä teki Valkohampaan päivät nautintorikkaiksi. Jos sen näkeminen ajoi vieraat koirat käymään kimppuun, sitä parempi sille itselle, sitä pahempi niille. Ne pitivät sitä oikeutettuna saaliina, ja oikeutettuna saaliina sekin piti niitä.
Turhan vuoksi se ei ollut ensinnä nähnyt päivänvaloa yksinäisessä luolassa ja taistellut ensimmäisiä taisteluitaan riekon, kärpän ja ilveksen kanssa. Eikä sen penikka-aika ollut turhan vuoksi katkeroitunut Lip-lipin ja koko penikkalauman vainon tähden. Olisi voinut käydä toisin, ja silloin sekin olisi ollut toisenlainen. Ellei Lip-lipiä olisi ollut, se olisi viettänyt lapsuutensa toisten penikkain parissa, kasvaen enemmän koiran kaltaiseksi ja koiria kohtaan suopeammaksi. Jos Isossa Majavassa olisi ollut hitunenkaan lempeyttä ja rakkautta, hän olisi päässyt Valkohampaan luonteen syvyyksiin ja olisi sieltä nostanut pinnalle kaikenkaltaisia lempeitä ominaisuuksia. Mutta näin ei ollut käynyt. Valkohampaan luonteen aineksia oli muokkailtu, kunnes siitä oli tullut nykyinen olento – äreä ja yksinäinen, tunteeton ja hurja, kaiken heimonsa vihollinen.
KUUDESTOISTA LUKU.
Hullu jumala
Fort Yukonissa eleli vain vähäinen määrä valkoisia miehiä. Nämä olivat oleskelleet kauan maassa. He nimittivät itseään hapatukseksi ja ylpeilivät tästä arvonimestä. Toisia, jotka olivat niillä seuduin uusia, he halveksivat sydämensä pohjasta. Ihmiset, jotka astuivat laivoista maihin, olivat tulokkaita. Heitä mainittiin chechaquo-nimellä, ja tämä sai heidät aina nolostumaan. He valmistivat leipänsä leivinjauheen avulla. Tämä oli vihaksi pistävä seikka, sillä hapatuksen miesten täytyi käyttää tarkoitukseen hapanta taikinaa, heillä kun ei ollut leivinjauhetta.
Kaikki tämä oli itse asiassa vain sivuseikkoja. Linnoituksen miehet halveksivat tulokkaita ja nauttivat nähdessään näiden joutuvan pulaan. Varsinkin he iloitsivat, kun Valkohammas pahanilkisine joukkoineen teki tuhojaan tulokkaiden koirien joukossa. Laivan saapuessa linnoituksen miehet lähtivät aina mielellään rantaan tuota leikkiä katselemaan. He odottivat sitä yhtä innokkaasti kuin intiaanikoirat, ja eniten heitä viehätti Valkohampaan hurjuus ja oveluus.
Mutta heidän joukossaan oli muuan mies, joka nautti tästä huvituksesta aivan erikoisesti. Höyrylaivan ensimmäinen vihellys sai hänet juoksujalkaa lähtemään rantaan; ja kun viimeisen taistelun päätyttyä Valkohammas oli joukkoineen poistunut, hän palasi verkalleen linnoitukseen kasvoillaan tyytymättömyyden ilme. Toisinaan, kun joku pehmeä etelän koira lysähti kokoon kiljuen henkimenossa parven hampaiden raatelemana, tämä mies ei kyennyt enää hillitsemään itseään, vaan hypähti ilmaan ihastuksesta huudahtaen. Ja aina hän katseli Valkohammasta terävin ja himokkain katsein.
Tätä miestä linnoituksen toiset miehet nimittivät "Kaunoksi." Se ei ollut hänen ristimänimensä, sitä ei tunnettukaan; mutta yleensä häntä sanottiin niillä seuduin Kauno-Smithiksi. Hänen ulkomuotoonsa ei tuo etunimi soveltunut laisinkaan, se oli vain pilkkanimitys. Hän oli niin tavattoman ruma. Nurjasti oli luonto häntä kohdellut. Ensinnäkin hän oli pieni mies, ja hänen hennon vartalonsa nenässä sijaitsi aivan ylettömän pieni pää. Sen huippua saattoi verrata kärkeen. Poikavuosinaan, ennenkuin hän oli tovereiltaan saanut Kauno-nimen, häntä olikin sanottu "nuppineulaksi."
Huipusta pää vietti loivasti niskaan; ja etupuolellakin se vietti auttamattomasti, kunnes muodostui matalaksi ja huomattavan leveäksi otsaksi. Tästä alkaen, ikäänkuin saituuttaan katuen, luonto oli tuhlaavasti leventänyt hänen muotonsa. Silmät olivat isot, ja niiden väliin olisi mahtunut kaksikin silmää. Muuhun ruumiiseen verrattuina hänen kasvonsa olivat suunnattomat. Tarpeellisen alan saavuttamiseksi luonto oli lahjoittanut hänelle suunnattoman leuan. Se oli leveä ja raskas ja työntyi eteen- ja alaspäin, kunnes näytti laskeutuvan lepoon rinnalle. Tämä kai vaikutti sen, että hento kaula, kykenemättä kannattamaan moista taakkaa, näytti aina niin väsyneeltä.
Leuka synnytti sen käsityksen, että mies oli hurjan päättäväinen. Mutta häneltä puuttui jotain. Kenties se johtui liiallisuudesta. Ehkä leuka oli liian iso. Miten lieneekään, se oli valetta. Kauno-Smith oli laajalti tunnettu jänismäisimmäksi kaikista jänishousuista. Hänen ulkomuodostaan ovat vielä mainittavat isot, keltaiset hampaat, joista kaksi kulmahammasta, tovereitaan isompia, pilkisti laihojen huulien alta esiin torahampaiden tavoin. Silmät olivat kellertävät ja epämääräiset, ikäänkuin luonnolta olisivat värit loppuneet ja se olisi pusertanut yhteen kaikkien väriputkien sakat. Samoin oli harvan ja epätasaisen tukan laita; samean keltaisena ja likaisen keltaisena se törrötti hänen päässään ja työntyi esiin kasvoista yllättävinä tukkoina ja kimppuina, näyttäen sotkuiselta korsirykelmältä.
Sanalla sanoen, Kauno-Smith oli epäluoma, ja itse hän oli kokonaan syytön siihen. Hänet oli alun pitäen muovailtu sellaiseksi. Hän suoritti linnoituksessa keiton, pesun ja muut rengintyöt. Toiset miehet eivät häntä halveksineet. He pikemmin sietivät häntä säälien, kuten luontokappaletta, joka on jäänyt lapsipuoleksi. Myöskin he pelkäsivät häntä. Hänen pelkurimaiset raivonpuuskansa saattoivat heidät pelkäämään, että saisivat luodin selkäänsä tai myrkkyä kahviinsa. Mutta jonkun oli pidettävä huolta keittämisestä, ja mitä puutteita Kauno-Smithillä muuten lieneekin ollut, keittää hän ainakin osasi.
Tällainen oli mies, joka katseli Valkohammasta sen hurjaan rohkeuteen ihastuneena ja halusi saada sen omakseen. Hän koetti jo alunpitäen lähennellä sitä. Valkohammas taasen ei ollut häntä ensin huomaavinaankaan. Sittemmin, kun mies kävi itsepintaisemmaksi lähentelyissään, se nosti karvojaan, paljasti hampaansa ja peräytyi. Se ei pitänyt miehestä. Hän tuntui pahalta. Se vainusi hänessä onnettomuutta, pelkäsi ojennettua kättä ja yrityksiä puhella lempeästi. Kaiken tämän vuoksi se vihasi miestä.
Yksinkertaiset luontokappaleet käsittävät hyvän ja pahan yksinkertaisesti. Hyvää on se, mikä tuottaa mukavuutta ja tyydytystä ja poistaa tuskat. Sen vuoksi hyvä on mieluisaa. Pahaa on kaikki, mikä kantaa kohdussaan haittoja, uhkaa ja kipua, ja senpä vuoksi sitä vihataan. Kauno-Smith tuntui Valkohampaasta pahalta. Miehen rumasta ruumiista ja kierosta mielestä huokui salaperäisellä tavalla sisäisen saastan henkäyksiä, samoinkuin kuumerämeistä nousee usvia. Valkohammas tunsi, ei vain järjen ja viiden aistinsa avulla, vaan toisten, etäisempien ja määrittelemättömien aistien ohjaamana, että mies oli turmiota ennustava ja paha, kauttaaltaan tuskien tuoja ja siitä syystä olento, jota oli paras vihata.
Valkohammas oli Ison Majavan leirissä, kun Kauno-Smith kävi siellä ensi kerran. Jo etäältä, ennenkuin hän oli tullut näkyviinkään, Valkohammas tiesi askelista, kuka oli tulossa, ja alkoi pörröttää karvojaan. Se oli maannut oikein mukavasti, mutta nousi nopeasti miehen saapuessa ja hiipi aito suden tavoin leirin syrjään. Se ei tietänyt, mistä puhuttiin, mutta saattoi nähdä miehen ja Ison Majavan keskustelevan. Kerran mies viittasi siihen, ja Valkohammas ärisi, ikäänkuin käsi olisi juuri laskeutumassa sen päälle, vaikka se itse asiassa oli viidenkymmenen jalan päässä. Mies nauroi sitä, ja Valkohammas livahti metsän suojaan, pää kääntyneenä tarkkaamaan sen liukuessa pehmeästi eteenpäin.
Iso Majava ei suostunut myymään koiraansa. Hän oli rikastunut kaupanteolla eikä tarvinnut mitään. Sitä paitsi Valkohammas oli arvokas eläin, väkevin rekikoira, minkä hän oli koskaan omistanut, ja paras johtaja. Eikä koko Mackenzien eikä Yukonin seuduillakaan ollut sen veroista koiraa. Se osasi tapella. Se surmasi koiria yhtä helposti kuin ihminen hyttysiä. (Tämä sai Kauno-Smithin silmät loistamaan ja hän nuoleskeli ahnaasti ohuita huuliaan.) Ei, Valkohammasta ei myyty mistään hinnasta.
Mutta Kauno-Smith tunsi intiaanien tavat. Hän käväisi usein Ison Majavan leirissä, ja aina hänellä oli nuttunsa alla piilossa musta pullo. Viskyllä on muiden muassa kyky synnyttää janoa. Iso Majava kävi janoiseksi. Hänen kuumeinen kurkkunsa ja palanut vatsansa alkoivat vaatia yhä enemmän tuota tulinestettä; ja hänen aivonsa, jotka tuo outo kiihotin oli vääntänyt aivan nurin, sallivat hänen tehdä mitä hyvänsä sen saamiseksi. Turkiksista, kintaista ja mokkasiineista saadut rahat alkoivat huveta. Ne hävisivät yhä nopeammin, ja kuta pikemmin hänen rahakukkaronsa laihtui, sitä pikaisemmaksi kävi hänen mielensä.
Lopulta hän oli menettänyt rahansa ja tavaransa ja malttinsa kokonaan. Jäljellä oli ainoastaan jano – jo itsessään turmiollinen ominaisuus, ja se kävi yhä turmiollisemmaksi jokaiselta raittiilta hengenvedolta. Silloin Kauno-Smith rupesi jälleen puhelemaan hänelle Valkohampaan myymisestä; mutta tällä kertaa hinta tarjottiin pulloissa eikä dollareissa, ja Ison Majavan korvat olivat alttiimmat kuulemaan.
"Ota koira kiinni, niin saat sen", hän lausui lorun lopuksi.
Pullot luovutettiin, mutta kahden päivän kuluttua Kauno-Smith saattoi sanoa Isolle Majavalle: "Ota koira kiinni."
Valkohammas hiipi eräänä iltana leiriin ja laskeutui tyytyväisenä huoahtaen lepäämään. Pelätty valkoinen jumala ei ollut saapuvilla. Jo päiväkausia hän oli osoittautunut yhä halukkaammaksi tarttumaan käsin Valkohampaaseen, ja sen oli ollut pakko vältellä leiriä. Se ei tietänyt, mitä pahaa nuo itsepäiset kädet uhkasivat tuottaa. Se tiesi vain, että jotain pahaa ne ennustivat ja että oli parasta pysyä niistä loitolla.
Mutta tuskin se oli laskeutunut pitkäkseen, kun Iso Majava hoiperteli luo ja sitoi sen kaulaan nahkahihnan. Hän istuutui Valkohampaan viereen, pitäen hihnanpäätä kädessään. Toisessa kädessä hänellä oli pullo, joka ajoittain kohosi ylösalaisin hänen suulleen synnyttäen pulppuavia ääniä.
Näin oli kulunut tunti, kun askelten töminä ilmaisi jonkun lähestyvän. Valkohammas kuuli sen ensinnä, ja se nosti tulijan tuntien karvojaan, Ison Majavan yhä nyökkiessä typeränä päätään. Se koetti hiljalleen vetää hihnaa isäntänsä kädestä; mutta velton käden ote tiukkeni, ja Iso Majava nousi itsekin seisomaan.
Kauno-Smith astui leiriin ja seisahtui Valkohampaan viereen. Tämä ärisi hiljalleen tuolle peloittavalle oliolle, tarkaten terävästi hänen kädenliikkeitään. Toinen käsi ojentui ja alkoi laskeutua sen pään päälle. Hiljainen ärinä yltyi kiihkeäksi ja karheaksi. Käsi laskeutui hitaasti alemmaksi, ja Valkohammas kyyristyi sen alla, silmäillen sitä häijysti; sen ärinä lyheni lyhenemistään, läheten hengityksen yhä kiihtyessä huippukohtaansa. Äkkiä se puraisi, iskien hampaillaan kuin käärme. Käsi vetäytyi takaisin, ja hampaat lusahtivat vastakkain terävästi kalahtaen. Kauno-Smith säikähtyi ja kiukustui. Iso Majava lyödä lämähytti Valkohammasta päähän, jolloin tämä kyyristyi maahan kunnioittavasti alistuen.
Epäilevin silmin Valkohammas seurasi jokaista liikettä. Se näki Kauno-Smithin poistuvan ja sitten palaavan kädessään luja sauva. Sitten Iso Majava antoi hänelle hihnan pään. Kauno-Smith lähti astumaan poispäin. Hihna jännittyi. Valkohammas hangoitteli vastaan. Iso Majava sivalteli oikealle ja vasemmalle saadakseen sen nousemaan ja seuraamaan. Se totteli, mutta heittäytyi äkkiä kohti vierasta, joka raahasi sitä mukaansa. Kauno-Smith ei hypähtänyt syrjään. Hän oli odottanut tätä. Hän heilautti ketterästi sauvaansa ehkäisten hyökkäyksen ja iskien Valkohampaan maahan. Iso Majava nauroi ja nyökkäsi hyväksyvästi. Jälleen Kauno-Smith pingoitti hihnaa, ja Valkohammas ryömi velttona ja huumautuneena jaloilleen.
Se ei hyökännyt toistamiseen. Ensimmäinen sauvanisku riitti todistamaan sille, että valkoinen jumala osasi käyttää asettaan, ja se oli liian viisas kamppaillakseen välttämättömyyttä vastaan. Nyt se seurasi nyreänä Kauno-Smithin kintereillä, häntä koipien välissä, kuitenkin äristen hiljalleen. Mutta Kauno-Smith vartioi sitä valppaana, ja sauva oli aina valmiina iskemään.