Ryhtyessään eräässä kylässä Suuren Orjajärven rannalla vastustamaan ihmiseläimen uhkaavaa kättä se sai aiheen lieventää Isolta Majavalta oppimaansa lakia, jonka mukaan jumalien pureminen oli anteeksiantamaton rikos. Kaikkien kylien kaikkien koirien tapaan Valkohammaskin lähti siellä itselleen muonaa rosvoamaan. Muuan poika paloitteli paraillaan jäätynyttä peuranlihaa kirveellä, ja siitä sinkoili palasia hangelle. Hiipiessään siitä ohi lihan haussa Valkohammas seisahtui ja alkoi syödä palasia. Se huomasi pojan laskevan kirveen kädestään ja tarttuvan tukevaan sauvaan. Valkohammas hypähti syrjään ehtien viime tingassa pelastua iskusta. Poika ryhtyi ajamaan takaa, ja ollen outo siinä kylässä se pakeni kahden kodan välitse, mutta joutuikin täten umpikujaan korkean maavallin eteen.
Valkohammas oli ahdingossa. Ainoa tie johti molempien kotain välitse, ja sitä vartioi poika. Sauva iskuun kohotettuna hän kävi satimeen joutunutta saalistaan kohden. Valkohammas raivosi. Oikeudentuntonsa kannustamana se kääntyi karvojaan pörröttäen ja äristen päin poikaa. Se tunsi leirin muonalain. Kaikki lihanjätteet, kuten jäätyneet palaset, kuuluivat koiralle, joka oli ne löytänyt. Se ei ollut tehnyt laisinkaan väärin, ei ollut rikkonut mitään lakia, ja kuitenkin tuo poika valmistui pieksemään sitä. Tuskin Valkohammas tiesi mitä tapahtui. Se teki sen raivon puuskassa. Ja se teki sen niin nopeasti, ettei poikakaan tietänyt. Sen verran hän vain tiesi, että hänet oli jollain käsittämättömällä tavalla kaadettu lumeen ja että sauvaa pitelevän käden olivat koiran hampaat viiltäneet auki.
Mutta Valkohammas tiesi rikkoneensa jumalien lakia. Se oli upottanut hampaansa erään jumalan pyhään lihaan, ja nyt oli odotettavissa mitä hirmuisin rangaistus. Se pakeni Ison Majavan luo ja kyyristyi tämän suojelevien jalkojen väliin, kun purtu poika tuli omaisineen kostoa vaatimaan. Mutta he saivatkin poistua hyvityksettä. Iso Majava puolusti Valkohammasta. Kuunnellessaan sanasotaa ja tarkatessaan vihaisia liikkeitä tämä tiesi, että äskeistä tekoa pidettiin oikeutettuna. Ja niin se oppi ymmärtämään, että jumalia oli erilaisia. Oli omia jumalia ja oli vieraita jumalia, ja näiden välillä vallitsi erotus. Omilta jumalilta oli kaikki siedettävä, olipa se sitten oikeutettua tai epäoikeutettua. Mutta toisilta jumalilta ei tarvinnut sietää vääryyttä; sen sai kyllä kostaa hampain. Ja tämäkin oli jumalien säätämä laki.
Ennenkuin päivä oli päättynyt, Valkohammas sai oppia lisää tätä lakia. Mit-sa oli yksin metsässä polttopuita keräämässä, ja siellä hän kohtasi pojan, jota oli purtu. Tämän keralla oli toisia poikia. Vaihdettiin kiivaita sanoja. Sitten kaikki pojat kävivät Mit-san kimppuun. Hän oli pahassa pulassa. Joka taholta hänen ylleen sateli iskuja. Alussa Valkohammas vain katseli. Tämä oli jumalien asia, se ei liikuttanut sitä. Sitten se älysi, että juuri Mit-sa, eräs sen omista erikoisista jumalista, nyt joutui pahoin pidellyksi. Syynä siihen, mitä Valkohammas nyt teki, ei ollut mikään järkivaikutin. Hurja kiukunpuuska saattoi sen syöksymään tappelevien keskelle, viisi minuuttia myöhemmin pojat pakenivat hajallaan pitkin seutua, ja monesta tihkui hangelle verta todistaen, etteivät Valkohampaan purimet olleet pysyneet joutilaina. Kun Mit-sa kertoi tapauksen leirissä, Iso Majava määräsi Valkohampaalle annettavaksi lihaa. Hän määräsi annettavaksi paljon lihaa, ja levätessään yltäkylläisenä ja unisena nuotion ääressä Valkohammas tiesi, että laki oli osoittautunut oikeaksi.
Näiden kokemusten yhteydessä Valkohammas oppi myöskin tuntemaan omaisuuden lain ja velvollisuuden suojella omaisuutta. Oman jumalan suojelemisesta jumalan omaisuuden suojelemiseen oli vain yksi askel, ja se otti tämän askelen. Sitä, mikä kuului sen jumalalle, oli puolustettava koko maailmaa vastaan, vaikkapa sitten muita jumalia puremalla. Sellainen teko ei ollut ainoastaan pyhyyden rikos, vaan vieläpä vaarallinenkin. Jumalat olivat kaikkivaltiaita, eikä koira merkinnyt mitään heidän rinnallaan. Kuitenkin Valkohammas oppi vastustamaan heitä hurjan sotaisena ja pelottomana. Velvollisuus voitti pelon, ja varastelevat jumalat oppivat jättämään Ison Majavan omaisuuden rauhaan.
Erään seikan Valkohammas oppi nopeasti tässä yhteydessä, nimittäin sen, että varastava jumala oli tavallisesti pelkuri jumala ja juoksi kernaimmin tiehensä hälyytyksen kuullessaan. Myöskin se havaitsi, että melkein heti hälyytyksen jälkeen Iso Majava tuli sille avuksi. Se oppi älyämään, ettei tunkeilija paennut sen pelosta, vaan peläten Isoa Majavaa. Valkohammas ei hälyyttänyt haukunnalla. Se ei haukkunut milloinkaan. Se vain kävi suoraa päätä tunkeilijan kimppuun ja, jos voi, upotti häneen hampaansa. Koska se oli äreä ja yksinäinen eikä välittänyt toisista koirista, se soveltui tavattoman hyvin isäntänsä omaisuutta vartioimaan. Ja siihen Iso Majavakin yllytti ja totutti sitä. Mutta seurauksena oli, että Valkohammas kävi entistä hurjemmaksi, kesyttömämmäksi ja yksinäisemmäksi.
Kuukaudet kuluivat tehden koiran ja ihmisen välisen liiton yhä lujemmaksi. Tämä oli tuo entisaikojen liitto, jonka ensimmäinen erämaasta saapunut susi solmi ihmisen kanssa. Ja kaikkien seuraavien susien ja villikoirien tavoin Valkohammas laati tuon liiton itsekseen. Ehdot olivat yksinkertaiset. Se vaihtoi oman vapautensa lihalliseen jumalaan. Tältä jumalalta se sai muun muassa ravintoa ja lämpöä, suojaa ja seuraa. Korvaukseksi se vartioi jumalan omaisuutta, suojeli hänen ruumistaan, teki työtä hänen hyväkseen ja totteli häntä.
Jumalaa on palveltava. Valkohammas palveli omaansa velvollisuudentunnosta ja kunnioituksesta, mutta ei rakkaudesta. Se ei tietänyt mitään rakkaudesta. Se ei ollut koskaan kokenut rakkautta. Kitshi oli vain kaukainen muisto. Sitä paitsi se ei ainoastaan ollut hylännyt erämaata ja heimoaan antautuessaan ihmisen valtaan, vaan sellaiset olivat liiton lait, ettei se enää luopuisi jumalastaan lähteäkseen Kitshin kera, vaikkapa joskus vielä tapaisikin tämän. Ihmisen vallan alaisuus näytti muodostuneen sille voimakkaammaksi olemassaolon laiksi kuin vapauden-, heimon- ja omaistenrakkaus.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Nälänhätä
Kevät oli jo käsissä, kun Iso Majava lopetti pitkän matkansa. Oltiin huhtikuussa, ja Valkohammas oli vuoden vanha, kun se kiskoi reen kotikylään ja Mit-sa sen riisui valjaista. Täydestä koosta puuttui vielä paljon, mutta Lip-lipin jälkeen se oli isoin kylän viime vuoden penikoista. Se oli perinyt mittansa ja voimansa sekä isältään, sudelta, että emoltaan, Kitshiltä, ja alkoi jo vetää vertoja täysikasvaneille koirille. Mutta vielä se ei ollut varttunut lujarakenteiseksi. Ruumis oli hoikka ja hoippuvainen ja voima pikemmin sitkeätä kuin musertavaa. Turkki oli väriltään harmaa kuin suden, ja kaikesta päättäen se oli itsekin aito susi. Se neljännes koiran verta, jonka se oli Kitshiltä perinyt, ei ollut painanut leimaansa sen ruumiiseen, vaikka sillä olikin osansa sen henkisessä kehittymisessä.
Se vaelteli pitkin kylää, tuntien vakavan tyytyväisenä uudelleen ne eri jumalat, jotka se oli tavannut ennen tuota pitkää matkaa. Ja sitten siellä olivat koirat, penikat, jotka olivat varttuneet sen lailla, ja täysikasvaneet koirat, jotka eivät enää näyttäneet niin isoilta ja peloittavilta, kuin muistikuvista oli tuntunut. Ei se myöskään enää pelännyt niitä niinkuin ennen, vaan tallusteli niiden keskellä huolettoman varmana, mikä oli sille yhtä uutta kuin hauskaakin.
Joukossa oli Basik, harmaantunut vanhus, jonka ennen muinoin tarvitsi vain paljastaa hampaansa saattaakseen Valkohampaan peräytymään ryömien ja vääntelehtien. Siltä Valkohammas oli monesti saanut oppia olevansa perin mitätön; ja siltä se nytkin joutui oppimaan, että se itse oli muuttunut ja kehittynyt. Basik oli käynyt iän heikontamaksi, Valkohammas taasen varttunut iän mukana.
Paloiteltaessa äsken surmattua peuraa Valkohammas sai tuta, että sen suhde koiramaailmaan oli muuttunut. Se oli saanut sorkan ja osan sääriluuta, jossa vielä riippui melkoinen pala lihaa. Vetäydyttyään syrjään toisten koirien läheisyydestä – vieläpä näkymättömiinkin pensaston taakse – se ahmi juuri saalistaan, kun Basik kävi kimppuun. Ennenkuin Valkohammas tiesikään mitä teki, se oli jo kahdesti puraissut tunkeilijaa ja hypähtänyt sitten syrjään. Tämä pelottomuus ja nopea hyökkäys saattoi Basikin ymmälleen. Se seisoi töllistellen typertyneenä Valkohampaaseen, ja molempien välillä loisti raaka punainen sääriluu.
Basik oli vanha, ja se oli tullut tuntemaan, että sen ennen sortamat koirat varttuivat voimakkaammiksi. Nämä olivat katkeria kokemuksia niellä, mutta se teki sen kutsuen koko viisautensa avukseen. Entisinä päivinä se olisi oikeutetun raivon puuskassa heittäytynyt oikopäätä Valkohampaan kimppuun. Mutta nyt sen heikkenevät voimat eivät sallineet sellaista menettelytapaa. Se pörrötti hurjana karvojaan ja katsoi uhkaavasti sääriluun ylitse Valkohampaaseen. Ja tämä, jonka mielessä heräsi vanha kammo melkoisen voimakkaana, näytti arastelevan ja kutistuvan ja pienenevän, se muutti mielensä ja alkoi tuumia, miten pääsisi kunnialla peräytymään.
Mutta nyt Basik erehtyi. Jos se olisi tyytynyt katsomaan hurjasti ja uhkaavasti, olisi kaikki käynyt hyvin. Valkohammas, joka jo oli peräytymäisillään, olisi todenteolla peräytynyt ja luovuttanut lihan sille. Mutta Basik ei odottanut. Se arveli jo voittaneensa ja astui lihaa ottamaan. Kun se taivutti huolettomana päätään nuuskiakseen, Valkohammas nosti hiukan niskakarvojaan. Eipä vielä silloinkaan ollut Basikille liian myöhäistä jäädä aseman herraksi. Jos se olisi vain seisonut lihan ääressä pää pystyssä ja irvistäen, niin Valkohammas olisi lopulta hiipinyt tiehensä. Mutta tuoreen lihan haju tunkeutui voimakkaana Basikin sieraimiin, ja ahneus yllytti maistamaan sitä.
Tämä oli jo liikaa Valkohampaasta. Vielä äskettäin se oli kuukausimääriä ollut omien vetotoveriensa valtias, nyt se ei enää voinut pakottautua seisomaan joutilaana toisen ahmiessa lihaa, joka kuului sille. Se iski tapansa mukaan varoittamatta. Ensimmäinen puraisu viilsi Basikin oikean korvan siekaleiksi. Basik joutui ymmälleen hyökkäyksen äkillisyydestä. Mutta sitten tapahtui yhtä äkisti jotain muuta, vieläpä perin surkeata. Vanha koira lennähti kumoon; sen kurkkuun käytiin kiinni. Ja kun se ponnistelihe jaloilleen, upotti nuori koira kahdesti hampaansa sen hartioihin. Kaikki kävi niin nopeasti, että se huimasi. Basik teki onnistumattoman hyökkäyksen Valkohammasta kohti louskuttaen raivostuneena hampaitaan tyhjälle ilmalle. Seuraavassa tuokiossa se sai kuononsa halki ja hoippui taaksepäin erilleen lihasta.
Nyt asema oli muuttunut päinvastaiseksi: Valkohammas kumartui karvojaan pörhistäen ja uhkaavana sääriluun ylitse, Basik pysyttelihe vähäisen matkan päässä valmistautuen peräytymään. Se ei uskaltanut antautua taisteluun nuoren salaman kanssa, ja uudelleen se tunsi, vieläpä entistä katkerammin, heikontuneensa iän mukana. Urheasti se koetti säilyttää arvokkuutensa. Kääntäen tyynesti selkänsä nuorelle koiralle ja sääriluulle, ikäänkuin ei kumpikaan ansaitsisi vähintäkään huomiota, se asteli juhlallisesti tiehensä. Eikä se pysähtynyt vertavuotavia haavojansa nuoleskelemaan, ennenkuin oli päässyt näkyvistä.
Tästä oli seurauksena, että Valkohammas alkoi luottaa itseensä enemmän ja käydä ylpeämmäksi. Se ei enää liikkunut täysikasvuisten koirien parissa yhtä pehmeästi kuin ennen, se ei enää käyttäytynyt niitä kohtaan yhtä sovinnollisesti. Eipä siltä, että se olisi ruvennut hieromaan riitaa – kaukana siitä. Mutta se vaati tulla huomioon otetuksi. Se piti kiinni oikeudestaan kulkea rauhassa ja olla väistymättä yhdenkään koiran tieltä. Toisten täytyi antaa sille arvoa, siinä kaikki. Sitä ei saanut enää halveksia eikä syrjäyttää, kuten penikoita ja yhä edelleenkin sen vetotovereita. Nämä väistyivät isojen koirien tieltä ja luovuttivat niille pakosta lihansa. Mutta Valkohampaan, epätoverillisen, yksinäisen, ärtyisän, oudon ja ulkomuodoltaan peloittavan Valkohampaan, vanhemmat koirat lukivat ymmällään vertaisekseen. Ne oppivat pian jättämään sen rauhaan, eivät uskaltaneet ryhtyä vihollisuuksiin eivätkä ystävyyden osoituksiinkaan sitä kohtaan. Jos ne jättivät sen rauhaan, antoi sekin niiden olla rauhassa – ja tämän tilan ne havaitsivat muutamain kohtausten jälkeen kaikin puolin edullisimmaksi.
Keskikesällä Valkohampaalle sattui omituinen seikkailu. Kulkiessaan hiljalleen tutkimaan muuatta uutta kotaa, joka oli pystytetty kylän laitaan sen ollessa erämiesten kera peuroja ajamassa, se kohtasi äkkiä Kitshin. Se seisahtui katselemaan tätä. Se muisti emonsa hämärästi, mutta se muisti kuitenkin, ja samaa ei voinut sanoa tästä. Kitshi kohotti ylähuultaan vanhaan tapaansa uhkaavasti äristen, ja silloin Valkohampaan muisti selkesi. Mieleen palautui unohtunut penikka-aika, kaikki mikä liittyi tuohon tuttuun ärinään. Ennenkuin se oli oppinut tuntemaan jumalat, oli Kitshi ollut sille maailmankaikkeuden keskus. Vanhat tutut tunteet noilta ajoilta alkoivat jälleen kuohua siinä. Hilpeästi se loikkasi Kitshiä kohti, mutta tämä otti sen omituisesti vastaan: viilsi posken auki luuhun asti. Sitä Valkohammas ei voinut käsittää; se peräytyi pettyneenä ja ymmällään.
Mutta se ei ollut Kitshin syy. Susiemo ei ole luotu muistamaan edellisten vuosien aikuisia penikoitaan. Niinpä ei Kitshikään muistanut Valkohammasta. Se oli vieras eläin, tunkeilija; ja nykyinen poikue antoi Kitshille oikeuden suuttua moisesta lähentelemisestä.
Muuan penikoista tallusteli Valkohampaan luo. Ne olivat velipuolia, mutta eivät tietäneet sitä. Valkohammas nuuski penikkaa uteliaana, jolloin Kitshi hyökkäsi uudelleen kimppuun viiltäen sen kuonon toistamiseen halki. Se peräytyi kauemmaksi. Kaikki vanhat muistot ja mielleyhtymät kuolivat jälleen ja vaipuivat hautaan, josta ne olivat nousseet eloon. Valkohammas katseli Kitshiä, joka nuoleskeli pentuaan äristen silloin ja tällöin. Tämä oli sille arvoton. Se oli oppinut tulemaan toimeen ilman emoaan. Emon merkitys oli unohtunut. Valkohampaan elämänkäsityksessä ei ollut enää mitään sijaa Kitshille eikä tämänkään käsityksessä Valkohampaalle.
Se seisoi yhtä typertyneenä ja ymmällään, muistonsa unohtaneena, ihmetellen mitä tuo kaikki merkitsi, kun Kitshi kävi kolmannen kerran sen kimppuun, aikoen karkoittaa sen kokonaan lähistöltä. Ja Valkohammas taipui siihen. Tuo toinen oli oman lajin naaras, ja sen rodun keskuudessa vallitsi laki, etteivät koiraat saaneet taistella naaraita vastaan. Se ei tietänyt mitään tästä laista, sillä se ei ollut mitään kokemukseen perustuvaa. Se tunsi sen salaisena pakotuksena, vaiston vaatimuksena – saman vaiston, joka saattoi sen öisin ulvomaan kuulle ja tähdille ja pelkäämään kuolemaa ja tuntematonta.
Kuukaudet kuluivat. Valkohammas varttui voimakkaammaksi ja rotevammaksi, ja sen luonne kehittyi perinnöllisyyden ja ympäristön määräämään suuntaan. Sen perinnöllisyys oli elinaines, jota käy vertaaminen saveen. Siinä oli paljon mahdollisuuksia, sen saattoi muovailla moneen eri muotoon. Ympäristö taas määräsi sille oman erikoisen muodon. Jos Valkohammas ei siis olisi milloinkaan saapunut ihmisten tulien luo, olisi erämaa muodostanut siitä oikean suden. Mutta jumalat olivat antaneet sille toisenlaisen ympäristön, ja se muodostui koiraksi, joka tosin oli melkoisessa määrin susimainen, mutta oli kuitenkin koira eikä susi.
Ja niin sen luonnon saven ja ympäristön puserruksen mukaisesti sen luonne muodostui laadultaan aivan erikoiseksi. Sitä ei voinut välttää. Se tuli yhä äreämmäksi, epätoverillisemmaksi, yksinäisemmäksi ja hurjemmaksi; ja toiset koirat oppivat yhä enemmän, että siihen nähden oli parempi olla rauhassa kuin sotajalalla, ja Iso Majava rupesi päivä päivältä pitämään sitä yhä suuremmassa arvossa.
Valkohammas näkyi kaikilta ominaisuuksiltaan kehittyneen voimakkaaksi, mutta yksi heikkous sillä kuitenkin oli. Se ei voinut sietää naurua. Ihmisten nauru oli vihaksi pistävä seikka. Omassa keskuudessaan ne saivat mielin määrin nauraa mille hyvänsä, se ei välittänyt siitä. Mutta niin pian kuin nauru kohdistui siihen itseensä, se joutui mitä hirmuisimman raivon valtaan. Nauru teki tuon muutoin vakavan, arvokkaan ja synkeän eläimen hullunkurisen mielettömäksi. Se saattoi sen suunniltaan, aivan vimmoihinsa, niin että se käyttäytyi tuntikausia kuin paholainen. Ja onneton se koira, joka sellaisina hetkinä osui sen tielle. Se tunsi lain liian hyvin kohdistaakseen pahan sisunsa Isoon Majavaan; tämän takana oli sauva ja jumalallinen voima. Mutta koirien takana oli vain autius, ja siihen ne pakenivat, kun Valkohammas saapui näyttämölle naurun villitsemänä.
Sen kolmantena elinvuotena Mackenzien intiaanien keskuudessa syntyi ankara nälänhätä. Kesäkalastus onnistui huonosti. Talvella peurat jäivät tulematta tavallisille laitumilleen. Hirviä oli harvassa, jänikset katosivat melkein peräti, metsästävät elävät ja petoeläimet joutuivat tuhon omaksi. Tavallisten ravintolähteiden siintyessä ne kävivät nälän heikontamina toinen toisensa kimppuun ja söivät toisiaan. Ainoastaan voimakkaat säilyttivät henkensä. Valkohampaan jumalat olivat aina metsästäviä eläimiä. Vanhat ja heikot kuolivat nälkään. Kylässä kaikui valituksia; siellä naiset ja lapset saivat kulkea tyhjin vatsoin, jotta se vähäinen, mikä oli jäljellä, säästyisi laihoille ja kuoppasilmäisille eränkävijöille, jotka samosivat metsiä turhaan etsien lihaa.
Niin äärimmäiseen hätään joutuivat jumalat, että söivät pehmeän nahan mokkasiineistaan ja kintaistaan, ja koirat taas söivät valjaat selästään, vieläpä piiskojen siimatkin. Söivätpä koirat toisiaankin, ja myöskin jumalat söivät koiria. Ensin syötiin heikoimmat ja arvottomimmat. Eloon jääneet koirat katselivat sitä ja ymmärsivät. Muutamat rohkeammat ja viisaammat hylkäsivät jumalain tulet, jotka nyt olivat muuttuneet teurastamoiksi, ja pakenivat korpeen, missä ne lopulta kuolivat nälkään tai joutuivat susien suuhun.
Tänä kurjuuden aikana hiipi Valkohammaskin korpeen. Se oli soveliaampi tällaiseen elämään kuin toiset koirat, sillä penikka-aikana saatu kokemus opasti sitä. Siitä tuli oikein mestari pienten eläinten pyydystämisessä. Se saattoi maata piilossa tuntikausia, seuraten varovaisen oravan jokaista liikettä, odottaen yhtä suunnattoman kärsivällisenä, kuin nälkäisenäkin, kunnes orava uskalsi laskeutua maahan. Eikä Valkohammas vielä silloinkaan hätäillyt. Se vartosi, kunnes varmasti voi iskeä kiinni, ennenkuin orava saattoi ennättää puuhun turvaan. Silloin, ja vasta silloin, se kapsahti esiin lymypaikastaan kuin iso pommi, uskomattoman nopeasti, eikä se koskaan iskenyt harhaan – sen saaliiksi joutui pakeneva orava, joka ei voinut paeta kyllin nopeasti.
Se onnistui kyllä oravanjahdissa, mutta muuan seikka esti sitä elämästä ja lihoamasta niistä. Oravia ei ollut kylliksi. Ja siksi sen oli pakko pyydystellä vieläkin pienempiä eläviä. Niin purevaksi yltyi sen nälkä ajoittain, että se alentui kaivamaan metsähiiriä esiin maakoloista. Eikä se myöskään halveksinut ryhtyä tappelemaan kärpän kanssa, joka oli yhtä nälkäinen kuin se ja useasti paljoa hurjempi.
Nälän tuimimmin tuivertaessa se hiipi takaisin jumalien tulille. Mutta se ei käynyt aivan tulien ääreen. Se väijyili metsässä, varoen joutumasta ilmi ja rosvoten ansoja, kun niihin toisinaan osui riistaa. Rosvosipa se Ison Majavan ansasta jäniksen, kun Iso Majava itse hoippuen vaelsi metsässä, istuutuen usein voimattomana ja hengästyneenä lepäämään.
Muutamana päivänä Valkohammas kohtasi nuoren suden, joka oli laiha ja takkuinen ja nälän näivettämä. Ellei se olisi itse ollut nälissään, se olisi saattanut liittyä tämän seuraan ja mahdollisesti joutunut villien veljiensä pariin. Nyt se surmasi tämän ja söi sen suuhunsa.
Onni näkyi sitä suosivan. Aina, milloin se kipeimmin kaipasi ravintoa, se löysi jotain surmattavaa. Ja kun se oli voimaton, kävi sille niin onnellisesti, ettei yksikään iso petoeläin osunut sen jäljille. Niinpä kerran, kun se oli täysissä voimissa syötyään kahden päivän ajan ilvestä, sen kimppuun juosta karautti täyttä vauhtia nälkäinen susilauma. Siitä syntyi pitkä, julma ajo, mutta se oli paremmin ravittu kuin vainoojat, ja lopulta se juoksutti ne väsyksiin. Eikä se vain jättänyt niitä jälkeensä, vaan, kiertäen pitkälti takaisin radalleen sai vielä kiinni yhden uupuneista vainoojistaan.
Tämän perästä se poistui niiltä tienoin ja matkasi laaksoon, jossa se oli syntynyt. Siellä se kohtasi Kitshin vanhassa luolassa. Entiseen tapaansa sekin oli karannut jumalien epävieraanvaraisten tulien luota ja palannut vanhaan suojapaikkaansa synnyttämään. Tästä poikueesta oli vain yksi penikka hengissä, kun Valkohammas ilmestyi näyttämölle, eikä senkään oltu sallittu elää kauan. Sellaisen nälänhädän aikana ei nuorella elämällä ollut suuria mahdollisuuksia.
Tapa, millä Kitshi tervehti kasvanutta poikaansa, oli kaikkea muuta kuin hellä. Tämä oli varttunut vapaaksi emostaan. Siksi Valkohammas käänsi tyynesti emolleen selkänsä ja ravasi edelleen virran vartta ylöspäin. Jokien yhtymäkohdassa se kääntyi vasemmalle ja löysi siellä ilveksen luolan, jonka asujan kanssa se kauan sitten oli emonsa kanssa tapellut. Tähän autioon luolaan se asettui ja lepäsi siinä yhden päivän.
Alkukesästä, nälänhädän viimeisinä päivinä, se tapasi Lip-lipin, joka oli myöskin lähtenyt korpeen, missä se töintuskin oli saanut pidetyksi henkensä yllä. Valkohammas kohtasi sen aivan odottamatta. Ravaten vastakkaisiin suuntiin korkean rantakallion juurta pitkin molemmat kiersivät juuri erään paaden takaa esiin ja joutuivat yht'äkkiä vastatusten. Ne seisahtuivat heti kavahtaen ja katselivat epäluuloisesti toisiaan.
Valkohammas oli oivallisessa kunnossa. Eräonni oli sitä suosinut, ja se oli viikon ajan syönyt vatsansa täyteen. Viimeisestä saaliistaan se oli vielä nytkin yltäkylläinen. Mutta samassa tuokiossa kuin se katsoi Lip-lipiin, sen selkäkarvat nousivat pystyyn. Tuo pörröytyminen oli sen puolesta aivan tahdoton – se oli ulkonainen tila, joka entisaikoina aina oli seurannut sitä mielentilaa, minkä Lip-lipin röyhkeys ja vaino oli synnyttänyt. Kuten se ennen vanhaan oli nostanut karvojaan ja ärissyt Lip-lipin nähdessään, niin se nytkin teki vaistomaisesti. Se ei tuhlannut aikaa. Se teki tehtävänsä, nopeasti ja perinpohjaisesti. Lip-lip yritti peräytyä, mutta Valkohammas hyökkäsi ankarasti kohti. Lip-lip kaatui maahan ja kierähti selälleen. Vastustajan hampaat pureutuivat sen takkuiseen kurkkuun. Sitten seurasi kuolinkamppailu, jonka kestäessä Valkohammas asteli ympäri jäykkäjalkaisena ja tarkkaavana. Sitten se ryhtyi jatkamaan matkaansa ravaten edelleen kallion juurta myöten.
Eräänä päivänä, hiukan tämän jälkeen, se tuli metsän liepeelle, mistä kapea kaistale aukeata maisemaa viertyi alas Mackenzien rantaan. Se oli ennenkin ollut tällä kohdalla, kun se oli ollut paljas, mutta nyt siinä kohosi kylä. Lymyten yhä puiden suojassa se seisahtui tutkimaan asemaa. Näyt, äänet ja tuoksut olivat sille tuttuja. Siinä oli vanha kylä uudella paikalla. Mutta näyt, äänet ja tuoksut erosivat niistä, joita se oli saanut viimeksi tuta paetessaan pois siitä. Ei kuulunut enää vikinää eikä valitusta. Sen korviin osui tyytyväisiä ääniä, ja kuullessaan erään vaimon kiukkuisen äänen se tiesi tämän ravitun ihmisen kiukuksi. Ja ilmassa tuntui kalan hajua. Leirissä oli ravintoa. Nälänhätä oli päättynyt. Se astui rohkeasti esiin metsästä ja juoksi suoraa päätä Ison Majavan kohdalle. Iso Majava ei ollut saapuvilla, mutta Klu-Kutsh tervehti sitä iloisin huudoin ja antoi kestitykseksi kokonaisen tuoreen kalan. Ja se laskeutui maahan odottamaan Ison Majavan tuloa.