Valkohammas alkoi löytää itsensä. Huolimatta varttuneesta iästään ja elinainesten villistä jäykkyydestä sen luonne kehittyi. Outoja tunteita, harvinaisia vaikutteita puhkesi siinä terälle. Sen entinen käytöstapa muuttui. Ennen se oli pitänyt mukavuudesta ja tuskattomuudesta, vihannut epämukavuutta ja tuskaa. Mutta nyt oli laita toisin. Tämän uuden tunteen vuoksi se kärsi usein vaivaa ja tuskaa jumalansa tähden. Sen sijaan että se olisi varhaisena aamuhetkenä kuljeskellut ravintoa etsimässä tai maannut suojaisessa sopessa, se saattoi odottaa ikävässä majan eteisessä tuntikausia nähdäkseen jumalan. Kun jumala yöllä palasi kotiin, Valkohammas hylkäsi lumeen kaivamansa lämpimän leposijan kuullakseen ystävällisen sorminapsauksen tai tervehdyshuudon. Luopuipa se yksin lihastakin ollakseen jumalansa luona, saadakseen hyväilyn tai seuratakseen häntä kaupunkiin.
Rakkaus oli tunkeutunut mieltymyksen tilalle. Ja rakkaus tunkeutui mittausluotina sen olemuksen syvyyksiin, joihin mieltymys ei ollut koskaan ulottunut. Ja sen olemuksen syvyyksistä oli vastauksena noussut uusi ilmiö – rakkaus. Se tarjosi takaisin, mitä sille annettiin. Tässä sillä oli todellakin jumala, rakkauden jumala, lämmin, säteilevä jumala, jonka valossa Valkohampaan luonto kehkeytyi kuin kukka auringossa.
Mutta Valkohammas ei ollut mielenosoituksiin altis. Se ei ollut koskaan elämässään haukkunut, eikä se voinut nytkään oppia haukkumaan tervehdykseksi lähestyvälle jumalalleen. Milloinkaan se ei ilmaissut rakkauttaan narrimaisella tavalla. Se ei juossut koskaan jumalaansa vastaan. Se odotti matkan päässä; mutta se odotti aina, oli aina saapuvilla. Sen rakkaus oli palvomisen luonteista – mykkää, hiljaista jumaloimista. Vain kiinteällä katseellaan se ilmaisi rakkauttaan ja seuraamalla katsein jumalansa jokaista liikettä. Toisinaan, kun jumala sitä katseli tai puhutteli, siinä ilmeni myöskin hullunkurista itsetietoisuutta, jonka aiheuttivat rakkauden pyrkimys pääsemään ilmoille ja sen ruumiillinen kykenemättömyys osoittaa sitä.
Monella muotoa se oppi mukautumaan uuteen elämänlaatuunsa. Se käsitti, että isännän koirat oli jätettävä rauhaan. Mutta myöskin sen käskevä luonto pyrki ilmoille, ja sen täytyi ensin löylyttää ne tunnustamaan sen yliherrakseen ja johtajakseen. Tämän tapahduttua ei niistä ollut suurta vaivaa. Ne väistyivät tieltä sen tullessa niiden joukkoon, ja kun se ilmaisi tahtonsa, ne tottelivat.
Samalla tapaa se oppi sietämään Mattia – isäntänsä omaisuutena. Harvoin isäntä sitä ruokki. Sen teki Matti – se kuului hänen tehtäviinsä; mutta Valkohammas oivalsi, että se söi isäntänsä ravintoa ja että juuri isäntä täten ruokki sitä sijaisen kautta. Matti myöskin koetti pukea sen ylle valjaat ja panna sen kiskomaan rekeä toisten koirain kanssa. Mutta siinä hän ei onnistunut. Valkohammas tajusi vasta sitten, kun Weedon Scott valjasti ja kävi ajamaan. Se ymmärsi isännän tahtovan, että juuri Matti ajaisi sillä kuten muillakin koirilla.
Klondiken reet erosivat suuresti mackenzielaisista pulkista, niissä kun oli jalakset alla. Eri menettelytapaa käytettiin myöskin koirilla ajettaessa. Vetojoukkue ei ollut viuhkan muotoon järjestetty. Koirat kiskoivat yhdessä rivissä, peräkkäin. Ja täällä Klondikessa johtaja oli todellakin johtaja. Sellaisena oli viisain ja väkevin koira, ja joukkue totteli ja pelkäsi sitä. Oli aivan selvää, että Valkohammas saavutti pian tuon aseman. Vähempään se ei tyytynyt, kuten Matti sai havaita monen häiriön ja harmin perästä. Mutta vaikka se uurasti reen edessä päivin, se ei luopunut vartioimasta isäntänsä omaisuutta öisin. Siten se palveli kaiken aikaa aina valppaana ja uskollisena; se oli sanalla sanoen arvokkain koirista.
"Jos tässä saa sylkeä suustaan sanottavansa", virkkoi Matti eräänä päivänä, "niin uskallanpa väittää, että teitte hiton viisaasti, kun maksoitte tuosta koirasta sen hinnan. Oikein te puijasitte Kauno-Smithiä, kun iskitte häntä vasten kuonoa nyrkillä."
Weedon Scottin harmaissa silmissä leimahti suuttumuksen salama, ja hän mutisi kiukkuisesti: "Senkin peto!"
Myöhään keväällä Valkohammasta kohtasi suuri suru. Rakastettu isäntä katosi aivan odottamatta. Enteitä tosin oli ollut, mutta Valkohammas oli outo sellaisissa asioissa eikä ymmärtänyt, mitä matkalaukun täyttäminen merkitsi. Myöhemmin se muisti, että tämä täyttäminen oli suoritettu ennen isännän katoamista, mutta sen tapahtuessa se ei epäillyt ensinkään. Yöllä se odotti isännän palaavan. Keskiyöllä kova tuuli ajoi sen suojaan majan taakse. Siellä se torkkui puolinukuksissa, korvat valppaina havaitsemaan ensimmäisen tutun askeleen. Mutta kello kahdelta aamulla levottomuus ajoi sen kylmään eteiseen, jonne se kyyristyi odottamaan.
Mutta isäntää ei kuulunut. Aamulla ovi aukeni, ja Matti astui ulos. Valkohammas tuijotti häneen ikävöiden. Mutta näillä molemmilla ei ollut mitään yhteistä kieltä, jonka avulla se olisi saanut tietää, mitä halusi. Päiviä kului, mutta isäntää ei vain kuulunut. Valkohammas, joka ei koskaan ollut sairastanut, kävi kipeäksi. Se tuli hyvin sairaaksi – niin huonovointiseksi, että Matin lopulta täytyi viedä se majaan. Kirjoittaessaan isännälleen Matti omisti Valkohampaalle seuraavan jälkikirjoituksen:
"Se hemmetin susi ei tee työtä. Se ei syökään. Siinä ei ole yhtään sisua jäljellä. Kaikki koirat löylyttävät sitä. Se tahtoo tietää, miten teidän on käynyt, enkä minä osaa sanoa sille. Taitaa ihan kuolla."
Asian laita oli, kuten Matti oli sanonut. Valkohammas oli lakannut syömästä, oli menettänyt rohkeutensa ja otti selkäänsä jokaiselta koiralta. Se makasi majassa, uunin lähellä, ei välittänyt ruuasta, ei Matista eikä koko elämästä. Samantekevää, puhuiko Matti lempeästi vaiko sadatellen; se vain käänsi samean katseensa mieheen ja antoi päänsä sitten painua tavalliseen asemaansa etukäpäläin päälle.
Ja sitten eräänä iltana Matti, joka luki itsekseen huuliaan liikutellen ja puoliääneen mutisten, kavahti Valkohampaan hiljalleen vingahtaessa. Se oli noussut pystyyn, heristi korviaan ja kuunteli jännittyneenä. Hetkistä myöhemmin Matti kuuli askeleita. Ovi aukeni, ja Weedon Scott astui sisään. Molemmat miehet pudistivat kättä. Sitten Scott katseli ympärilleen.
"Missä susi on?" kysyi hän.
Sitten hän huomasi tämän; se oli lähellä uunia, missä se oli maannutkin. Se ei ollut syöksynyt esiin muiden koirien tavoin; se seisoi odottamistaan odottaen.
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Matti. "Katsokaa, kun se heiluttaa häntäänsä."
Weedon Scott astui puoliväliin huonetta samalla kutsuen sitä. Valkohammas tuli hänen luokseen, ei tosin pitkin loikkauksin, mutta kuitenkin nopeasti. Se näytti hullunkuriselta itsetietoisuudessaan, mutta lähemmäksi käydessään se sai silmiinsä oudon ilmeen. Silmiin nousi jotain, kuvaamaton määrä tunnetta, ja loisti niissä tulena.
"Ei se koskaan katsonut minuun tuolla tapaa, kun te olitte poissa", arveli Matti.
Weedon Scott ei kuullut. Hän istui kyykyssä Valkohampaan edessä ja hyväili sitä – raaputti korvan juuria, siveli pitkin vedoin yli niskan ja hartiain, taputteli kevyesti selkärankaa nystyröillään. Ja Valkohammas vastasi muristen, ja murina tuntui entistään pehmeämmältä.
Mutta ei siinä kyllin. Riemu, rakkaus kuohui yhä ylemmäksi, pyrki ilmoille ja onnistui löytämään uuden ilmaisumuodon. Äkkiä se työnsi päänsä eteenpäin ja kaivoi sen isännän kainaloon. Ja siellä se, vain korvat näkyvissä, kaiveli ja töykkäili edelleen äänettömänä.
Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Scottin silmät loistivat.
"Herra jumala!" sanoi Matti melkein hartaasti.
Hetkistä myöhemmin, toinnuttuaan, hän lisäsi:
"Minä väitin aina, että tuo susi on koira. Katsokaas nyt!"
Rakastetun isännän palattua Valkohammas toipui nopeasti. Kaksi yötä ja yhden päivän se vietti majassa. Sitten se lähti liikkeelle. Rekikoirat olivat unohtaneet sen urhoollisuuden. Ne muistivat vain äskeisen tilan, joka oli ollut heikkoutta ja sairautta. Kun ne nyt näkivät sen tulevan ulos majasta, ne hyökkäsivät sen kimppuun.
"Odottakaapas, senkin peijoonit", mutisi Matti vahingoniloisena seisoessaan ovella. "Anna niille kyytiä, susi! Anna kyytiä – oikein tuhattulimmaista kyytiä!"
Valkohammasta ei tarvinnut rohkaista. Siinä oli kyllin, että isäntä oli palannut. Elämä virtasi siinä jälleen suurenmoisena ja kukistumattomana. Se tappeli pelkästä ilosta, sillä täten se sai ilmoille paljon sellaista, mitä se tunsi ja mikä muuten jäi sanattomaksi. Ottelu saattoi loppua vain yhdellä tapaa. Vetojoukkue hajaantui häpeällisesti paeten, ja vasta pimeän tullen koirat hiipivät yksitellen takaisin nöyrinä ja noloina, antautuen jälleen Valkohampaan valtaan.
Opittuaan piilottamaan päänsä isännän kainaloon Valkohammas teki itsensä usein syypääksi siihen. Se oli viimeinen sana. Pitemmälle se ei voinut mennä. Ennen se oli ollut erityisen arka juuri päästään. Tämän koskettaminen oli aina ollut siitä vastenmielistä. Siinä piilevä erämaa, loukkauksen ja satimen pelko oli synnyttänyt tuon ankaran halun välttää kosketusta. Vaisto vaati, että juuri pää oli pidettävä vapaana. Ja kun se nyt kaivoi sen isännän kainaloon, se antautui tieten tahtoen toivottoman avuttomaan asemaan. Täten se ilmaisi täydellistä luottamusta, ikäänkuin sanoen: "Minä annan itseni sinun valtaasi; tapahtukoon sinun tahtosi."
Eräänä iltana, hiukan Scottin paluun jälkeen, molemmat miehet istuivat ennen levollemenoa pelaamassa korttia. Äkkiä kuului ulkoa huudahdus ja ärinää. He katsahtivat toisiinsa nousten seisaalleen.
"Susi on nipistänyt jonkun", sanoi Matti. Hurja pelon ja tuskan huuto joudutti heitä.
"Tuo tulta!" huusi Scott juosten ulos.
Matti seurasi lamppua kantaen, ja sen valossa he näkivät miehen makaavan selällään lumessa. Hän oli asettanut käsivartensa ristiin kasvojensa ja kurkkunsa peitoksi. Siten hän koetti suojella itseään Valkohampaalta. Ja se olikin tarpeen. Valkohammas oli raivoissaan, hurjana se koetti päästä käsiksi arimpaan kohtaan. Takin hihat, sininen päällyspaita ja aluspaita olivat olkapäästä ranteeseen asti repaleina, ja itse käsivarret olivat hirveästi raadellut.
Kaiken tämän molemmat miehet näkivät ensi silmänräpäyksessä. Seuraavassa tuokiossa Weedon Scott tarttui Valkohammasta kaulasta ja raahasi sen erilleen. Koira ponnisteli vastaan ja ärisi, mutta ei yrittänyt purra, ja nopeasti se totteli isännän ankaraa käskyä ja tyyntyi.
Matti auttoi miehen pystyyn. Noustessaan tämä antoi käsivarsiensa vaipua, ja silloin paljastuivat Kauno-Smithin petomaiset kasvot. Ajuri hellitti hänestä äkisti, ikäänkuin ihminen, joka on tarttunut tulikuumaan esineeseen. Kauno-Smith vilhuili lampun valossa ja katseli ympärilleen. Hän havaitsi Valkohampaan, ja kauhu syöksähti hänen kasvoilleen.
Samassa Matti huomasi lumessa kaksi esinettä. Hän siirsi lampun niiden lähelle ja osoitti niitä jalallaan isännälleen – lumessa oli teräksiset koirankahleet ja tukeva sauva.
Weedon Scott näki ne ja nyökkäsi. Ajuri laski kätensä Kauno-Smithin olkapäälle ja pyörsi hänet ympäri. Sanaakaan ei tarvinnut lausua. Kauno-Smith lähti liikkeelle.
Sillä välin isäntä taputteli Valkohammasta ja puheli sille.
"Vai yritti hän ryöstää sinut? Mutta sinäpä et suostunut! Niinpä niin, hän erehtyi, vai kuinka?"
"Taisipa luulla joutuneensa kokonaisen paholaislauman kynsiin", nauraa hihitti Matti.
Valkohammas, joka oli yhä kiihtynyt ja pörrötti karvojaan, murisi murisemistaan. Verkalleen karvat painuivat lakoon, ja murina lieventyi yhä pehmeämmäksi sen kurkussa.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Pitkällä matkalla
Se oli ilmassa. Valkohammas aavisti lähenevän onnettomuuden jo ennen kuin siitä oli mitään ilmeisiä todisteita. Jollakin hämärällä tavalla se tajusi, että uhkaava muutos oli tulossa. Se ei tietänyt kuinka ja miksi, mutta tulevien tapahtumain tunto oli peräisin itse jumalista. Hienommalla tavalla, kuin itse tiesivätkään, he paljastivat aikeensa susikoiralle, joka oleili eteisessä ja, vaikk'ei koskaan astunutkaan majaan, tiesi mitä heidän aivoissaan tapahtui.
"Kuulkaapas tuota!" huudahti ajuri eräänä iltana heidän syödessään.
Weedon Scott kuunteli. Oven lävitse kuului matalaa, levotonta vinkunaa, ikäänkuin nyyhkytystä, joka on juuri kasvanut kuuluvaksi. Sitten seurasi pitkä puuskahdus, kun Valkohammas koetti vakuuttautua, että jumala oli vielä sisällä eikä ollut yksin lähtenyt pakosalle.
"Tuo susi taitaa surra teitä", virkkoi ajuri. Weedon Scott loi kumppaniinsa katseen, joka oli melkein rukoileva, vaikka sanat puhuivatkin toista.
"Mitä hittoa minä Kaliforniassa teen sudella?" hän kysyi.
"Sitähän minäkin sanon", vastasi Matti. "Mitä hittoa te Kaliforniassa teette sudella?"
Mutta tämä ei tyydyttänyt Weedon Scottia. Tuo toinen tuntui tuomitsevan häntä salakähmäisesti.
"Valkoisten miesten koirat eivät voisi pitää puoliaan sitä vastaan", jatkoi Scott. "Se tappaisi ne silmänräpäyksessä. Ellei se saattaisi minua vararikkoon vahingonkorvausjutuilla, niin viranomaiset ottaisivat sen kuitenkin minulta ja tappaisivat sen."
"Niin, sehän on oikea murhaaja", huomautti ajuri.
Weedon Scott katsahti häneen epäluuloisena.
"Ei se kävisi päinsä", hän virkkoi ratkaisevasti.
"Ei se kävisi päinsä", myönsi Matti "Teidän täytyisi palkata erityinen mies sitä hoitamaan."
Toisen epäluulot haihtuivat. Hän nyökkäsi hilpeästi. Syntyi äänettömyys. Oven takaa kuului puolittain nyyhkyttävää vinkunaa ja sitten pitkällistä, etsivää nuuskinaa.
"Se on aivan hitosti kiintynyt teihin, siitä ei pääse mihinkään", sanoi Matti.
Toinen tuijotti häneen äkillisen kiukun valtaamana.
"Piru vieköön, mies! Kyllä minä tiedän oman mieleni ja senkin, mikä on parasta!"
"Olen samaa mieltä, mutta…"
"Mutta mitä?" kivahti Scott.
"Niin, tuota noin" … alkoi ajuri pehmeästi, muutti sitten mieltään ja näytti suuttuvan hänkin. "No, ei teidän tarvitse siitä niin hemmetisti tulistua. Teidän käytöksestänne päättäen luulisi, ettette tiedä omaa mieltänne."
Weedon Scott väitteli itsekseen hetken ja sanoi sitten lempeämmin:
"Olet oikeassa, Matti. En tiedä omaa mieltäni, ja siinä juuri onkin pulma."
"Ihan minä olisin naurettava, jos ottaisin tuon koiran mukaani", puhkesi hän uudelleen puhumaan.
"Olen samaa mieltä", vastasi Matti; eikä isäntä ollut nytkään aivan tyytyväinen häneen.
"Mutta mistä herran nimessä se tietää teidän lähtevän, se minua ihmetyttää", jatkoi ajuri viattomasti.
"En ymmärrä sitä", vastasi Scott pudistaen alakuloisena päätään.
Sitten koitti päivä, jolloin Valkohammas näki avoimesta ovesta tuon pahaenteisen laukun ja isännän sovittavan tavaroita siihen. Myöskin tultiin ja mentiin alituisesti, ja ennen niin rauhaisa maja oli täynnä outoa levottomuutta ja hämminkiä. Kaikki tämä oli epäämätöntä todistetta. Valkohammas oli jo tuntenut sen. Nyt se käsitti sen järjellään. Jumala valmisteli uutta pakoa. Ja kun hän ei ollut ennenkään ottanut sitä mukaansa, niin se saattoi nytkin odottaa jäävänsä jälkeen. Sinä iltana se kohotti pitkän sudenulvonnan. Kuten se oli ulvonut penikkana, kun se oli paennut korvesta takaisin kylään havaiten sen hävinneen ja vain tunkion merkitsevän Ison Majavan kodan sijaa, niin se nytkin suuntasi kuononsa kohti kylmiä tähtiä ja kertoi niille mielihaikeansa.
Majassa olivat molemmat miehet juuri käyneet levolle.
"Se on taas jättänyt ruokansa koskematta", huomautti Matti vuoteestaan.
Weedon Scottin puolelta kuului murahdus ja huopapeitteiden kahinaa.
"Enpä ihmettelisi, vaikka se tällä kertaa ottaisi kuollakseen, niin se huononi viime kerralla, kun matkustitte tiehenne."
Toisen vuoteen peitteet kahisivat ärtyisästi.
"Oh, herkeä nyt jo!" huudahti Scott pimeästä. "Sinä jankutat pahemmin kuin akka."
"Olen samaa mieltä", vastasi ajuri, eikä Scott ollut aivan varma siitä, oliko naapuri hihittänyt.
Seuraavana päivänä Valkohampaan levottomuus ja huoli olivat entistä ilmeisemmät. Se seurasi isäntänsä kantapäillä, milloin hyvänsä tämä lähti majasta, ja vartioi eteisessä, kun hän viipyi sisällä. Avoimesta ovesta se saattoi vilahdukselta nähdä lattialle kasatut matkakapineet. Laukun lisäksi oli ilmestynyt kaksi isoa vaatekääröä ja laatikko. Matti verhosi juuri isäntänsä peitteitä ja turkkeja pieneen öljykankaaseen. Valkohammas vinkui näitä hommia tarkastaessaan.
Myöhemmin saapui kaksi intiaania. Se vahti heitä kiinteästi, kun he nostivat matkavarusteet selkäänsä ja seurasivat Mattia, joka kantoi makuuvaatteita ja laukkua. Mutta Valkohammas ei lähtenyt mukaan. Isäntä viipyi vielä majassa. Jonkun ajan kuluttua Matti palasi. Isäntä tuli ovelle ja kutsui Valkohampaan sisään.
"Poika parka", sanoi hän lempeästi, raapien Valkohampaan korvia ja naputtaen sen selkärankaa. "Nyt minä lähden pitkälle matkalle, vanha veikko, mutta sinä et voi tulla mukaan. Kajahutapa nyt kerta vielä murinasi – viimeinen murinasi jäähyväisiksi."
Mutta Valkohammas kieltäytyi murisemasta. Kaihomielisesti, tutkien katsottuaan, se kaivoi päänsä isännän kainaloon.
"Jo puhaltaa!" huusi Matti. Yukonilta kuului jokilaivan käheätä mylvinää. "Teidän täytyy pitää kiirettä. Lukitkaa nyt etuovi. Minä menen takatietä. Joutuin siitä!"
Molemmat ovet läjähtivät kiinni samassa tuokiossa, ja Weedon Scott odotti Mattia tulevaksi etupuolelle. Sisältä kuului matalaa vinkunaa ja nyyhkytystä, sitten pitkällistä nuuskinaa.
"Sinun täytyy pitää siitä hyvää huolta, Matti", sanoi Scott heidän lähtiessään astumaan alamäkeä. "Kirjoita minulle kuinka se voi."
"Kyllä", vastasi ajuri. "Mutta kuulkaapas tuota."
Molemmat miehet pysähtyivät. Valkohammas ulvoi kuin koirat isäntänsä kuoltua. Se päästi kuuluville äärimmäisen tuskan; huuto kohosi ylöspäin valtaavin, sydäntäsärkevin syöksyin, aleni siitä väräjäväksi valitukseksi ja syöksyi jälleen ylöspäin tuskanpuuskin.
Aurora oli ensimmäinen höyrylaiva, joka sinä vuonna vei ulos maailmaan, ja sen kannet olivat ahdinkoon asti täynnä onnellisia seikkailijoita ja murtuneita kullanetsijöitä; kaikki halusivat nyt yhtä kiihkeästi pois kuin ennen näille pimeille perille. Lähellä siltaa Scott kätteli Mattia, joka oli valmis lähtemään maihin. Mutta Matin käsi veltostui toisen otteessa, kun hänen katseensa osui ohitse ja kiintyi johonkin isännän takana. Scott kääntyi katsomaan. Kannella, muutaman jalan päässä, istui Valkohammas kaihomielisenä vahtien.
Ajuri sadatteli hiljaa täysin ymmällään. Scott saattoi vain katsella ihmeissään.
"Suljitteko etuoven?" kysyi Matti.
Toinen nyökkäsi ja kysyi:
"Entäs takaovi?"
"Saatte olla varma siitä, että lukitsin sen", kuului kiihkeä vastaus.
Valkohammas luimisti mielistelevästi korviaan, mutta jäi paikalleen, koettamattakaan lähetä.
"Minun täytyy viedä se mukanani maihin."
Matti astui pari askelta Valkohammasta kohti, mutta tämä livahti tiehensä. Ajuri hyökkäsi ajamaan takaa, ja Valkohammas luikahti erään miesjoukon jalkojen lomitse. Sivuuttaen, kiertäen, pyörähdellen se kiiti kantta pitkin vältellen joutumasta kiinni.
Mutta kun rakastettu isäntä puhui, se tuli viipymättä totellen hänen luokseen.
"Eipäs tule sen luo, joka on kaiken aikaa sitä ruokkinut", mutisi ajuri mielipahoillaan. – "Ja te ette ole ravinnut sitä koskaan ensi päivän perästä. Piru minut periköön, jos käsitän, mistä se tietää teidät isännäksi."
Scott, joka oli taputellut Valkohammasta, kumartui äkkiä lähemmäksi ja osoitti vereksiä viilloksia sen kuonossa ja sen silmien välissä ammottavaa haavaa.
Mattikin kumartui ja tunnusteli Valkohampaan vatsanalusta.
"Me unohdimme akkunan. Se on alta aivan veressä. Taisi lentää suoraa päätä puhki."
Mutta Weedon Scott ei kuunnellut. Hän mietiskeli nopeasti. Auroran torvi huusi viimeistä kertaa. Miehiä riensi siltaa myöten alas rannalle. Matti irroitti huivin kaulastaan ja ryhtyi kiinnittämään sitä Valkohampaan kaulaan. Scott tarttui ajurin käteen.
"Hyvästi nyt, Matti poika. Mitä suteen tulee – niin sinun ei tarvitse kirjoittaa. Näes, minä…"
"Mitä!" huudahti ajuri. – "Ette kai aio…?"
"Juuri sitä minä aion. Tässä on huivisi. Minä kirjoitan sinulle siitä."
Matti seisahtui puoliväliin siltaa.
"Se ei voi kestää ilmanalaa!" huusi hän takaisin. "Ellette keritse sitä helteiden tullen!"
Silta hinattiin laivaan. Aurora kääntyi virran partaalta. Weedon Scott heilutti vielä kerran jäähyväisiksi. Sitten hän kääntyi ja kumartui Valkohampaan puoleen, joka seisoi hänen vierellään.
"No, murise nyt, hitto vie, murise nyt", hän sanoi taputellen sen päätä ja raaputtaen lakoon taipuvia korvia.