Hän viivytteli iskua, sillä Borckmanin pään ollessa taaksepäin taipuneena oli vaikea katkaista selkäydintä niskasta. Monet silmät katsoivat uhkaavaa murhenäytelmää. Jeri näki sen, mutta ei ymmärtänyt. Hän vihasi mustaihoisia koko sydämestään, mutta ei ollut osannut odottaa hyökkäystä ilmasta. Tambi, joka sattui olemaan lähellä kajuutanikkunaa, näki ja kurkotti samassa lee-enfieldiläistä. Lerumie näki Tambin liikkeen ja vihelsi naiselle kiirehtivästi.
Borckman, joka tiesi tästä elämänsä viimeisestä hetkestä yhtä vähän kuin oli tietänyt ensimmäisestä hetkestään, laski pullon suultaan ja kumarsi päätään. Hiottu terä suhahti maaliinsa. Mitä Borckman sinä välähtävänä hetkenä, jolloin hänen aivonsa erosivat muusta ruumiista, tunsi tai ajatteli, mikäli hän ollenkaan tunsi tai ajatteli, on elävälle ihmiselle ratkaisematon salaisuus. Ei kukaan, jonka selkäydin on siten katkaistu, ole sanalla eikä henkäykselläkään kertonut tunteistaan ja vaikutelmistaan. Kirves iski nopeasti, ja Borckmanin ruumis vajosi äänettömästi ja veltosti kannelle. Hän ei horjahdellut eikä sätkinyt. Hän suli kuin nopeasti tyhjentyvä ilmapussi, kuin äkkiä lävistetty rakko. Pullo putosi hänen elottomasta kädestään särkymättä jamssisäkeille, ja sen sisällön jäännös pulpahteli hitaasti kannelle.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Tambin ensimmäinen laukaus oli ennättänyt mennä naisen ohi, ennen kuin Borckman oli kokonaan vajonnut kannelle. Toisen laukauksen ampumiseen nainen ei antanut tilaisuutta, vaan pudottaen kirveen ja pitäen lastaan molemmin käsin hän syöksyi laidalle ja hyppäsi sen yli keikuttaen kumoon alleen sattuneen kanootin.
Samaan aikaan alkoivat tapahtumat vyöryä. Laivan ympärillä olevista kanooteista alkoi sataa hohtavia ja välkkyviä helmiäiskoristeisia sotakirveitä, jotka putosivat kannella olevien somolaisten miesten odottaviin käsiin, ja naiset puikkelehtivat kannelle kyyristyen pois mylläkästä. Samassa kuin Borckmanin surmannut nainen hyppäsi yli laidan, kumartui Lerumie ottamaan hänen pudottamansa kirveen ja Jeri, joka ymmärsi verisen sodan alkaneen, iski hampaansa kirvestä tavoittavaan käteen. Lerumie kavahti pystyyn ja purki äänekkääseen ulvontaan kaiken pentua kohtaan tuntemansa, kuukausia tukahdutetun raivon ja vihan. Ja kun hän pääsi pystyyn ja Jeri hyökkäsi hänen jalkoihinsa, suuntasi hän koko voimallaan potkun, joka sattui Jerin keskiruumiiseen ja linkosi sen ilmaan.
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Jeri lensi laidan piikkilanka-aidan yli ja snidereitä ojennettiin kanooteista laivaan, ampui Tambi toisen pikalaukauksen. Ja ennen kuin Lerumie oli ennättänyt laskea Jeriä potkaisseen jalkansa kannelle, hän sai kuulan suoraan sydämeensä ja vajosi kuoleman valtakuntaan yhtä äänettömästi kuin Borckman.
Ja ennen kuin Jeri putosi veteen oli Tambi unohtanut ilonsa onnistuneesta laukauksesta, sillä sinä hetkenä, jona hän painoi liipaisinta, kirves iski hänen päähänsä aivojen alapuolelle ja pimitti ainaiseksi hänen silmiltään merenhuuhtoman, auringossa kylpevän trooppisen maailman kirkkauden. Yhtä nopeasti – kaikki tapahtui samalla kertaa – nujerrettiin muutkin laivamiehet, ja kansi muuttui teurastamoksi.
Sniderien pamahdellessa ja murhakiljunnan kaikuessa Jeri kohotti päänsä vedestä. Miehen käsi kurkottui eräästä kanootista ja tarttui sitä niskasta, ja vaikka se murisi ja koetti purra pelastajaansa, oli sen raivo vähäisempi kuin sen hirveä tuska kapteenin kohtalosta. Se tiesi, ajattelematta sitä, että Arangi oli joutunut sen hämärästi aavistamaan suurimpaan onnettomuuteen, jota kaikki elämä vaistomaisesti kammoaa, mutta jonka vain ihminen käsittää »kuolemaksi». Se oli nähnyt, miten Borckman iskettiin kumoon. Se oli kuullut, miten Lerumieta iskettiin. Ja nyt se kuuli kiväärien pauketta ja voitonriemun ja kauhun ulvontaa ja huutoa.
Niinpä sekin riippuessaan avuttomana niskasta ilmassa parkui ja ulvoi, nikotteli ja yski, kunnes mustaihoinen inhoten viskasi sen raa'asti kanootin pohjalle. Se kiipesi jaloilleen ja teki kaksi hyppyä: ensimmäisen kanootin reunalle, toisen – epätoivoisen ja itsesäilytysvaistoa halveksivan Arangin laitaa kohti.
Sen etujalat uupuivat laidasta yardin verran, ja se kiersi mereen. Se kohosi pinnalle, ui raivoisasti, nieli suolavettä, oli vähällä läkähtyä ja haukkui ja valitti ikäväänsä kapteenin luo.
Mutta eräässä toisessa kanootissa oleva kaksitoistavuotias poika, joka oli nähnyt mustan miehen seikkailun Jerin kanssa, löi sitä muitta mutkitta päähän ensin melan lappeella, sitten syrjällä, kun se vielä jatkoi uintiaan. Ja tiedottomuuden pimeys nieli sen älykkäät, pienet, rakkauden vuoksi kärsivät aivot, niin että villipoika veti kanoottiinsa velton ja liikkumattoman koiranpennun.
Tällä välin – Jeri ei ollut vielä pudonnut veteen Lerumien potkusta, vaan pyöriskeli ilmassa – Van Horn oli alhaalla Arangin kajuutassa leimahtavana, huimaavana silmänräpäyksen murto-osana tuntenut kuolemansa. Turhaan ei vanha Bashti ollut elänyt kauemmin kuin kukaan muu heimonsa elossa olevista miehistä ja hallinnut viisaammin kuin yksikään päällikköjen lukuisasta sarjasta Somon jälkeen. Jos aika ja paikka olisivat häntä paremmin suosineet, hänestä olisi saattanut tulla joku Aleksanteri, Napoleon tai mustaihoinen Kahehameha. Mutta näinkin hän suoritti osansa hyvin, loistavan hyvin rajoitetussa, pienessä kuningaskunnassaan Malaitan raa'an ihmissyöjäin saaren rannikolla.
Ja miten hän sen pani toimeen! Hyväntahtoisena ja rauhallisena, päällikön oikeuksistaan tarkasti kiinnipitävänä hän oli hymyillyt Van Hornille, antanut kuninkaallisen suostumuksensa nuorille miehilleen kolmivuotisen plantaasiorjuuden allekirjoittamiseen ja vaatinut jokaiselta osansa vuoden etumaksusta. Aora, jota voisi nimittää hänen pääministerikseen ja rahavarainhoitajakseen, oli ottanut vastaan kymmenykset, sitä mukaa kuin ne maksettiin, ja sullonut ne suuriin kookoskuidusta kudottuihin kukkaroihin. Bashtin selän takana penkin reunalla kyyköttävä solakka, hienohipiäinen, kolmetoistavuotias tyttö oli karkottanut kärpäset hänen kuninkaallisesta päästään kuninkaallisella kärpäshuiskalla. Hänen jaloissaan oli kyyröttänyt hänen kolme vanhaa vaimoansa, joista vanhin, hampaaton ja osaksi halvautunut, oli ojentanut aina hänen nyökätessään palmunlehdistä punotun korin hänen kätensä ulottuville.
Ja Bashti höristen valppaita vanhoja korviaan kuullakseen ensimmäisen kohtalokkaan äänen kannelta, oli tavan takaa nyökäyttänyt päätään ja upottanut kätensä tarjottuun koriin ottamaan milloin betelpähkinän, rasian ja vihreän lehden kääriäkseen siihen mällin, milloin tupakkaa täyttääkseen lyhyen savipiippunsa, milloin taas tulitikkuja sytyttääkseen piippunsa, joka näytti olevan huonovetoinen ja sammui tämän tästä.
Lopuksi kori oli siirtynyt aivan hänen kätensä viereen, ja hän pisti kätensä siihen viimeisen kerran. Se tapahtui samalla hetkellä, jolloin mustan naisen kirves oli iskenyt Borckmanin kannelle ja Tambi ampunut ensimmäisen laukauksen lee-enfieldiläisellä. Ja Bashtin kuihtunut vanha käsi, jonka selkä oli yhtenä suurien korkeiden suonien muodostamana verkkona ja josta ikä oli jäytänyt lihan, veti esille suunnattoman ison pistoolin, joka oli niin vanhaa mallia, että sitä kenties oli aikoinaan käyttänyt joku Cromwellin keropää tai sen tuonut Salomonin saarille Quiros tai La Perouse. Se oli piilukkoinen, miehen kyynärvarren pituinen, ja sen oli ladannut samana iltapäivänä ei sen vähäisempi henkilö kuin Bashti itse.
Vaikka Bashti oli ollut nopea, oli Van Horn melkein yhtä nopea, mutta se ei riittänyt. Samassa kun hänen kätensä tarttui hänen polvillaan olevaan kotelosta vedettyyn uudenaikaiseen automaattipistooliin, laukesi vuosisatoja vanha pistooli. Kun se oli ladattu kahdella metallimöhkäleellä ja pyöreällä kuulalla, oli sen teho yhtä suuri kuin poikkisahatun haulikon. Ja Van Horn tunsi kuoleman valon ja pimeyden, juuri kun »Jumalan kiitos!» kuoli lausumattomana hänen huulilleen, ja hänen sormensa herposivat jo kohotetusta pistoolista, joka putosi lattialle.
Liian voimakkaasti ladattu vanha ase sai muutakin aikaan. Se räjähti Bashtin kädessä. Sillä välin kuin Aora ties mistä siepattu puukko kädessään ryhtyi leikkaamaan valkoisen herran päätä, Bashti katseli ivallisesti oikean kätensä etusormea, joka riippui vain nahkasäikeen varassa. Hän tarttui siihen vasemmalla kädellään, kiskaisi sen irti nopealla nykäisyllä ja nakkasi pilkallisesti irvistellen kuin leikkikalun palmunlehtikoriin, jota hänen vaimonsa yhä piti hänen edessään toisella kädellään. Samalla hän painoi toisella kädellään vertavuotavaa otsaansa, jota sinkoava pistoolinsirpale oli haavoittanut.
Samaan aikaan oli kolme uutta nostokasta isineen ja setineen kaatanut ja surmannut ainoan alhaalla olevan laivamiehen. Bashti, joka oli elänyt niin kauan, että hän filosofin tavoin välitti vähät kivusta ja vielä vähemmän sormen menetyksestä, nauraa kikatti ja kirskui tyytyväisenä ja ylpeänä sankaritekonsa onnistumisesta, samalla kuin hänen kolme vanhaa vaimoansa, jotka elivät ainoastaan hänen päänsä nyökkäyksistä, mateli hänen jalkojensa juuressa lattialla kuin orjat esittäen onnittelujaan ja jumaloimistaan. Kauan he olivat eläneet, mutta he olivat eläneet kauan ainoastaan hänen kuninkaallisesta armostaan. He kieriskelivät soperrellen hänen jaloissaan, sillä hän oli elämän ja kuoleman herra ja usein osoittautunut yhtä viisaaksi kuin nytkin.
Ja laiha, kauhun valtaama tyttö katseli kontallaan sairashuoneen ovelta kuin säikähtynyt kaniini pesänsä suulta ja tiesi nyt joutuneensa keittopataan ja viimeisen hetkensä lyöneen.
KAHDESTOISTA LUKU
Jeri ei saanut milloinkaan tietää, mitä Arangilla oli tapahtunut. Se tiesi ainoastaan, että se oli hävitetty maailma, sillä se näki sen hävitettynä. Poika, joka oli lyönyt sitä melalla päähän, sitoi lujasti sen jalat ja heitti sen rannalle, ennen kuin unohti sen Arangin ryöstämisen kiihkossa.
Kovasti laulaen ja hoilaten hinattiin kaunis tiikpuinen huvipursi pitkien kanoottien avulla rantaan, lähelle sitä paikkaa, missä Jeri makasi korallikivimuurin juurella. Rannalla paloi tulia, laivalle oli sytytetty lyhtyjä, ja juhlariemun vallitessa Arangi ryöstettiin putipuhtaaksi. Kaikki, mikä voitiin saada irti, raahattiin maihin pohjalastina olleista rautaharkoista purjeisiin ja köysiin asti. Ei ainoakaan somolainen nukkunut sinä yönä. Kaikkein pienimmätkin lapset pyllerehtivät juhlanuotioiden ympärillä ja sätkyttelivät ylensyöneinä hietikossa. Kahden aikaan aamulla sytytettiin laivan runko Bashtin käskystä palamaan. Ja janoinen, jaloistaan sidottu Jeri, joka oli nyyhkyttänyt ja itkenyt itsensä uuvuksiin näki maaten avuttomana kyljellään uivan uuden maailmansa kohoavan ilmaan liekkeinä ja savuna.
Ja Arangin palon valossa vanha Bashti jakoi ryöstösaaliin. Ei ainoakaan heimon jäsen ollut niin halpa, että olisi jäänyt osattomaksi. Yksinpä kurjat viidakkolaisorjatkin, jotka koko vankeutensa ajan olivat vapisseet syötäviksi joutumisen pelosta, saivat kukin savipiipun ja joitakuita tupakkatankoja. Pääosan kauppatavarasta, jota ei jaettu, Bashti kannatti omaan isoon ruohomajaansa. Mainiot laivatarpeet pantiin säilöön kanoottivajoihin. Samaan aikaan poppamiehet savustivat taikamajoissaan saaliiksi saatuja lukuisia päitä, sillä paitsi miehistöä laivalla oli ollut runsas tusina No-olaan ja useita Maluun palaavia villejä, joita Van Horn ei ollut ennättänyt saattaa perille.
Näitä ei kuitenkaan oltu kaikkia surmattu. Bashti oli ankarasti kieltänyt panemasta toimeen joukkoteurastusta. Mutta sitä hän ei ollut tehnyt sydämen hyvyydestä, vaan sen tähden, että hänen päänsä oli älykäs. Aikaa myöten vangit kyllä tapettaisiin. Bashti ei ollut koskaan nähnyt jäätä, ei tietänyt sitä olevan olemassakaan eikä siis tuntenut syväjäädytystä. Ainoa lihansäilytystapa, minkä hän tunsi, oli sen elävänä pitäminen. Ja vangit suljettiin suurimpaan kanoottivajaan, poikamiesten seurataloon, johon naisilta oli kidutuksen ja kuoleman uhalla pääsy kielletty.
Sidottuina kuin kanat tai siat joko erikseen tai useita yhteen sysättiin heidät kovaksi tallatulle multalattialle, jonka alla oli matalaan haudattuina entisten päällikköjen jäännöksiä, ja katossa riippui ruohomattoihin käärittyinä kaikki, mitä oli jäänyt jäljelle Bashtin lähimmistä edeltäjistä, niiden joukossa hänen isänsä. Ruumiitten annettiin riippua siten kahden sukupolven aika. Sinne oli myöskin heitetty Arangin sairashuoneessa ollut laiha pikkutyttö, joka oli määrätty syötäväksi ja jota tabu ei koskenut, koska hän joutuisi keittopataan. Nyt hän oli sidottuna samojen mustaihoisten kanssa, jotka olivat kiusalla ja pilkalla sanoneet Van Hornin lihottavan häntä hänet syödäkseen.
Ja sinne kanoottivajaan, lattialle toisten joukkoon, nakattiin Jerikin. Agno, ylitaikuri, oli kompastunut siihen rannalla ja huolimatta Jeriä omaksi saaliikseen vaativan pojan vastalauseista määrännyt sen kanoottivajaan. Kun sitä kannettiin juhlatulien ohi, sen herkät sieraimet kertoivat, mitä kemuissa syötiin. Ja niin uusi kuin tämä kokemus oli sille ollutkin, se oli pörhistellyt, murissut ja taistellut päästäkseen siteistään vapaaksi. Samaten se kanoottivajaan jouduttuaan oli aluksi pörhistellyt ja murissut vankitovereilleen, sillä se ei käsittänyt näiden avutonta asemaa, ja koska sitä aina oli opetettu pitämään mustaihoisia vihollisinaan, se piti näitä syyllisinä Arangin ja kapteeninsa onnettomuuteen.
Sillä Jeri oli vain pieni koira, jolla oli koiran rajoitukset, ja se oli aivan aloitteleva tässä maailmassa. Mutta kauan se ei murissut mustaihoisille vangeille raivoaan. Se alkoi hämärästi aavistaa, etteivät hekään olleet onnellisia. Muutamat, jotka olivat saaneet pahoja haavoja, voivottelivat ja huokailivat. Käsittämättä sitä selvästi Jerillä oli kuitenkin jonkinlainen tunne siitä, että heidän tilansa oli yhtä tukala kuin sen oma. Ja sen oma tila oli todellakin tuskallinen. Se makasi kyljellään, ja nuorat, joilla sen jalat oli sidottu, olivat niin tiukalla, että ne upposivat lihaan ja estivät verenkiertoa. Se oli nääntymäisillään janoon ja läähätti vajan tukahduttavassa kuumuudessa kieli ja suu kuivana.
Hirveä paikka tämä kanoottivaja, jonka täyttivät voivotukset ja huokaukset, lattian alla olevat ruumiit ja lattialle ladotut, pian ruumiiksi muuttuvat olennot, katossa riippuvat ruumiit ja pitkät mustat kanootit, jotka korkeine keuloineen olivat kuin esihistorian pitkänokkaisia hirviöitä. Kaikki tämä häämötti himmeästi savustustulen valossa, jonka ääressä istui eräs Somo-heimon vanhus viidakkolaismiehen päätä savustamassa. Hän oli kuihtunut, sokea ja ikäloppu, hän soperteli ja liikahteli kuin iso apina käännellessään ja pyöritellessään päätä kitkerässä savussa tai lisätessään kourallisen kourallisen jälkeen lahonnutta puuta savuavaan tuleen.
Väliin himmeä tuli valaisi varjostavien poikkiparrujen lomitse kuusikymmentä jalkaa korkeaa tankoa, jota peitti kookoskuiduista palmikoitu, kömpelöitä, mustia ja valkeita kuvioita täyteen maalattu, mutta aikojen kuluessa savujen melkein yksivärisen likaisenruskeaksi muuttama verho. Korkealla olevista poikkiparruista riippui pitkissä kuitunuorissa entisaikoina viidakkotaisteluissa ja merirosvoretkillä saatuja vihollisten päitä. Koko paikka huokui mädäntymisen ja kalman hajua, ja tylsä tutiseva ukko, joka käänteli savussa kuoleman tunnuskuvaa, horjui hänkin ahnaana ammottavan haudan partaalla.
Päivän koittaessa parikymmentä Somo-miestä toi kovasti hoilaten ja huutaen ison sotakanootin vajaan. He raivasivat tietä jaloin ja käsin, potkien ja tyrkkien, raahaten ja kieritellen sidottuja vankeja molemmille puolille kanootin paikkaa. He käsittelivät kaikkea muuta kuin hellästi sitä elävää lihaa, jonka onnellinen sattuma ja Bashtin oveluus oli heille hankkinut.
Jonkin aikaa he istuskelivat, tupruttelivat savipiippujaan, naureskelivat ja puhuivat kirskuttaen omituisilla ohuilla falsettiäänillä edellisen illan ja yön tapahtumista. Yksi toisensa jälkeen ojentautui ja nukahti ilman peitettä, sillä eläessään aivan auringon alla he olivat nukkuneet siten alastomina syntymästään asti.
Kun päivän sarastus alkoi hälventää pimeyttä, olivat valveilla vain pahoin haavoittuneet, liian tiukkaan sidotut vangit ja tylsä vanhus, joka ei ollut niin vanha kuin Bashti. Kun poika, joka oli iskenyt Jerin tainnoksiin melanlavalla ja tahtoi sitä omakseen, hiipi kanoottivajaan, ei vanhus kuullut sitä, eikä nähnytkään, sillä hänhän oli sokea. Yhä soperrellen ja mielettömästi nauraa hihittäen hän käänteli viidakkolaismiehen päätä ja syötti tulta laihoilla puilla. Tämä ei olisi sopinut yötyöksi kenellekään, saati hänelle, joka oli unohtanut kaiken muunkin tekemisen. Mutta Arangin valtauksen herättämä hurmio oli vallannut hänen hämärät aivonsa, ja riemuitsevan elinvoiman viimeisillä himmeillä välähdyksillä hän otti mielipuolen tavallaan osaa somolaisten voitonjuhlaan kuivaamalla päätä – voitonmerkkiä.
Mutta kaksitoistavuotias poika, joka hiipi sisään ja harppaili varovaisesti nukkujien yli ja tunkeutui eteenpäin vankien välitse, teki sen kaiken sydän kurkussa. Hän tiesi, mitä tabua hän sillä rikkoi. Olematta kylliksi vanha jättämään isänsä ruohomajaa ja nukkumaan nuorukaisten kanoottivajassa, vielä vähemmin naimattomien miesten kanssa heidän kanoottivajassaan, hän tiesi panevansa elämänsä alttiiksi tunkeutuessaan täysikasvuisten miesten pyhälle alueelle.
Mutta hän tahtoi saada Jerin ja saikin sen. Ainoastaan laiha, keittämistä varten sidottu pieni tyttö näki suurilla pelokkailla silmillään, kuinka poika tarttui Jerin sidottuihin jalkoihin ja kantoi sen ulos vähentäen lihasaalista, jonka osa hän itse oli. Jeri olisi murissut ja vastustanut sellaista kohtelua, ellei se olisi ollut liian uupunut ja elleivät sen suu ja kurkku olisi olleet liian kuivat voidakseen päästää ääntäkään. Se oli niin kurjassa kunnossa ja niin avuton, että se tunsi vain epäselvästi, että sitä kuljetettiin pää alaspäin pois kuolemalta löyhkäävästä kanoottivajasta läpi kylän ja ylös polkua korkeiden tuuheiden puiden alle, jotka alkoivat hiljaa huojua aamutuulen ensimmäisistä henkäyksistä.
KOLMASTOISTA LUKU
Pojan nimi, kuten Jeri sai sittemmin tietää, oli Lamai, ja Lamain kotiin Jeri joutui. Se oli kurja ihmissyöjienkin ruohomajaksi. Vuosien lian peittämällä multaisella lattialla elivät Lamain isä ja äiti sekä neljä nuorempaa veljeä ja siskoa. Olkikatto, joka päästi lävitseen jokaisen sadekuuron, oli lattiasta kohoavan horjuvan tangon varassa. Seinät läpäisivät vieläkin paremmin sadetta. Lamain isän Lumain maja oli todellakin kurjin hökkeli Somossa.
Lumai, »talon» isäntä ja perheen pää, oli päinvastoin kuin useimmat malakalaiset lihava. Ja hänen lihavuudestaan kenties johtui hänen hyvänahkaisuutensa ja siihen liittyvä laiskuus. Mutta hänen iloluonteisen huolettomuutensa vellissä rapisteli kärpäsen tavoin hänen vaimonsa Lenerengo, Somon kiukkuisin äkäpussi, joka oli yhtä laiha sekä vyötäisiltään että muulta ruumiiltaan kuin miehensä oli pyöreä, yhtä teräväkielinen kuin mies oli puheessaan lempeä, yhtä uupumattoman tarmokas kuin mies oli saamaton nahjus, ja jolla oli jo syntyessään ollut maailmasta suussaan yhtä hapan maku kuin miehellään oli ollut makea.
Poika ainoastaan vilkaisi majaan kiertäessään sen taakse. Hän näki isänsä ja äitinsä nukkuvan ilman peitettä eri nurkissa ja keskilattialla neljä alastonta veljeään ja siskoaan toisiinsa kietoutuneina. Majaa, joka tuskin oli eläinten luolaa parempi, ympäröi maallinen paratiisi. Ilma oli täynnä hyvänhajuisten villikasvien ja komeiden troopillisten kukkien suloisia tuoksuja. Kolme leipäpuuta kietoi ylväitä oksiaan yhteen majan yläpuolella. Banaanipuut ja pisangit nuokkuivat raskaitten, kypsien hedelmäkimppujen painosta. Ja suunnattoman isoja kullanvärisiä papaia-meloneja riippui valmiina syötäviksi suoraan puista, joiden ohut runko ei ollut kymmentäkään osaa hedelmien ympärysmitasta. Mutta kaikkein ihastuttavin Jeristä oli pieni loriseva puro, joka virtasi näkymättömissä sammaltuneessa kivikossa hienojen, heleiden sananjalkojen alla. Ei ainoaakaan kuninkaallista kasvitarhaa voida verrata tähän auringonsiunaaman kasvimaailman uhkeuteen.
Vaikka veden ääni sai Jerin aivan suunniltaan, sen täytyi ensin kestää pojan syleilyjä ja hyväilyjä, kun tämä kyykkysillään istuen huojutteli ruumistaan ja hyräili hiljaa pientä laulunpätkää. Eikä Jeri voinut mitenkään ilmaista pojalle janoaan.
Sitten Lamai sitoi kuituköyden lujasti sen kaulaan ja irrotti siteet, jotka purivat sen jalkoja. Jeri oli aivan turtunut ja niin heikko veden puutteesta, että se seisomaan noustessa horjahti ja kaatui. Ja Lamai ymmärsi tai arvasi oikein. Hän otti bamburuo'on päähän kiinnitetyn kookospähkinän kuoren, pisti sen vihreitten sananjalkojen keskelle ja tarjosi Jerille kupillisen kallisarvoista vettä.
Jeri makasi juodessaan aluksi kyljellään, mutta kun elämä veden mukana virtasi jälleen sen kuivuneisiin suoniin, se nousi heikkona ja horjuvana ja jatkoi seisoen jalat harallaan pystyssä pysyäkseen, kiihkeästi latkimistaan. Poika kikatti ja kirskutti näytelmään ihastuneena, ja Jeri tunsi saaneensa tarpeekseen vettä ja lepoa kyetäkseen puhumaan omalla tavallaan. Se nosti kuononsa vedestä ja nuoli punaisen kielensä pehmeällä kärjellä Lamain kättä. Ja Lamai ihastuneena siitä, että he nyt kykenivät keskustelemaan, työnsi pähkinänkuoren jälleen Jerin kuonon eteen, ja Jeri joi uudelleen.
Se latki latkimistaan. Se joi niin kauan, että sen kuivuuden laihduttamat kupeet pullottivat kuin ilmapallo. Välillä se piti tauon ja ilmaisi kiitollisuuttaan kielellään Lamain mustalle kädelle. Ja kaikki olisi käynyt oikein hyvin, ellei Lamain äiti Lenerengo olisi pahaksi onneksi herännyt, harpannut mustien jälkeläistensä muodostaman kasan yli ja ruvennut kiihkeästi torumaan esikoistaan, joka oli tuonut taloon yhden suun lisää.
Seuranneesta kiihkeästä riidasta Jeri ei tuntenut yhtään sanaa, mutta sen merkityksen se tajusi. Lamain äiti oli sitä vastaan, mutta Lamai puolusti sitä. Vaimo esitti kiukkuisesti, että hänen poikansa ei ollut vain pöllöpää vaan sitäkin pahempi, koska hullukin kunnioittaa vanhempiansa ja säälii työn kuihduttamaa äitiään. Hän vetosi nukkuvaan Lumaihin, joka saatiin suurella vaivalla hereille ja joka mutisi rauhallisesti Somon murteella, että maailma oli hyvin ihana ja että koiranpennut ja esikoispojat olivat oikein ihastuttavia onnenlahjoja ja ettei hän ollut vielä koskaan kuollut nälkään ja että rauha ja uni olivat suloisinta, mikä saattoi tulla kuolevaisen ihmisen osaksi, ja todistaakseen sen hän matkasi jälleen unen rauhanmaille, nenä tyynynä olevaa koukistettua käsivartta vasten painettuna, ja alkoi kovasti kuorsata.
Mutta silmät itsepintaisen synkkinä ja uhmaten jalkaansa polkien Lamai puolusti voimakkaasti koiranpentuansa varmistauduttuaan siitä, että pääsy metsän turviin oli avoinna, jos äiti koettaisi karata kimppuun. Tämä meni kuitenkin takaisin nukkumaan sitä ennen juhlallisesti julistettuaan, että Lamain isä oli suuri heittiö.
Ajatukset herättivät ajatuksia. Lamai oli nähnyt, kuinka hämmästyttävän janoinen Jeri oli ollut. Siitä johtui hänen mieleensä, että Jeri saattoi olla nälkäinenkin. Sen tähden hän asetteli kuivia puunoksia kyteville hiilille, jotka hän kaivoi esiin keittotulen tuhkasta, ja laati ison valkean. Sen sytyttyä poika pani siihen lähellä olevasta röykkiöstä kiviä, jotka oli polttanut mustiksi, sillä niitä oli usein käytetty samalla tavoin. Sitten hän otti purosta sinne piilotetun palmikoidun pussin, jossa oli hänen edellisenä päivänä pyydystämänsä lihava metsäkyyhkynen. Hän kääri kyyhkysen vihreihin lehtiin, ympäröi sen tulesta ottamillaan kuumilla kivillä ja peitti linnun ja kivet mullalla.
Kun hän jonkun ajan kuluttua veti kyyhkysen esiin ja nyppi pois kärventyneet käärinlehdet, lähti siitä niin makea tuoksu, että Jeri heristi korviaan sieraimet väristen. Kun poika oli leikannut höyryävän linnun halki ja jäähdyttänyt sen, alkoi Jerin ateria, eikä se loppunut, ennen kuin viimeinenkin liha oli kaluttu ja nuoltu luista sekä luutkin ratusteltu murusiksi ja nielty. Ja koko aterian ajan Lamai hyväili Jeriä pientä lauluaan hyräillen, taputellen ja silitellen sitä.
Jeri taas virkistyttyään vedestä ja lihasta ei vastannut yhtä sydämellisesti lähentelyyn. Se oli kohtelias ja otti hyväilyn vastaan lempein silmin, häntäänsä heiluttaen ja tavanmukaisesti kiemurrellen, mutta se oli levoton, kuunteli jokaista etäistä ääntä ja ikävöi pois. Tämä ei jäänyt huomaamatta pojalta, ja ennen kuin hän kyyristyi maahan nukkumaan, hän sitoi Jerin kaulan ympärillä olevan köyden toisen pään lujasti puuhun.
Ponnisteltuaan jonkin aikaa köyttä vastaan Jeri kääriytyi kokoon ja nukahti. Mutta ei pitkäksi aikaa. Kapteeni oli joka hetki sen mielessä. Se tunsi, vaikkakaan ei tietänyt, että kapteenille oli tapahtunut auttamaton, lopullinen onnettomuus. Hetken hiljaa vaikeroituaan ja nyyhkytettyään se tarttui terävillä etuhampaillaan kuituköyteen ja pureskeli sitä, kunnes se katkesi.
Päästyään vapaaksi se lähti sokeasti suoraa päätä kohti rantaa ja suolaista vettä, jossa Arangi oli uinut kapteenin johdolla. Somo oli hiljainen, sillä sen asukkaat nukkuivat. Niinpä kukaan ei häirinnyt sitä, kun se juoksi majojen välillä kiemurtelevia kujia sivuuttaen lukemattomia totemipaaluja, joissa oli puisia ihmishahmoja puisten haikalojen ammottavissa kidoissa. Sillä kantaisänsä Somon ajoista lähtien somolaiset olivat palvelleet haijumalaa ja suolaisen veden jumalia samoin kuin viidakko-, suo- ja vuorijumalia.
Jeri juoksi vallin viertä oikealle, kunnes se loppui, ja hyökkäsi rannalle. Arangia ei näkynyt laguunin tyynellä pinnalla. Kaikkialla sen ympärillä oli juhlan jäännöksiä, ja se tunsi kytevien tulien ja palaneen lihan käryä. Monet juhlijoista eivät olleet vaivautuneet palaamaan koteihinsa, vaan nukkuivat hietikolla aamuauringon paisteessa, miehet, naiset ja lapset ja kokonaiset perheet siinä, mihin olivat sattuneet nukahtamaan.
Jeri istuutui niin lähelle vesirajaa, että sen etukäpälät olivat vedessä, ja sen sydän oli pakahtumaisillaan kapteenin ikävöimisestä, ja se valitti tuskaansa niin kuin koirat ovat aina valittaneet siitä asti kun ne villeistä metsistä joutuivat ihmisten tulille.
Täältä Lamai sen löysi, tyynnytteli sen surua painamalla sitä rintaansa vasten hyväilevin käsivarsin ja kantoi sen takaisin puron luona olevalle ruohomajalle. Hän tarjosi vettä, mutta Jeriä ei enää janottanut. Hän tarjosi rakkautta, mutta Jeri ei voinut lakata tuskallisesti kaipaamasta kapteeniaan. Lopuksi Lamai kyllästyi niin vastahakoiseen koiranpentuun, unohti poikamaisessa katkeruudessaan rakkautensa, antoi Jerille läimäyksen kummallekin korvalle ja pani sen kahleeseen, jollaista harva valkoisen miehen koira on kantanut. Sillä Lamai oli tavallaan älykäs. Hän ei ollut koskaan nähnyt koiraa siten sidottavan, mutta kuitenkin hän hetken mielijohteesta keksi kahlehtia Jerin bamburuokoisella neljän jalan pituisella kepillä. Sen toisen pään hän sitoi lyhyellä köydellä Jerin niskaan ja toisen pään aivan yhtä lyhyesti puuhun. Jerin hampaat ulottuivat vain keppiin, ja kuivettunut bambu voi uhmata jokaisen koiran hampaita.