SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Sokean Nalasun hitaasti astellessa kanoottivajalta toisella kädellään tunnustellen tietään ja toisella kantaen pää alaspäin riippuvaa jaloista sidottua Jeriä, Jeri kuuli koirien villin ulvonnan äkkiä yltyvän, sillä teurastaminen alkoi ja ne ymmärsivät olevansa kuoleman omia.
Mutta päinvastoin kuin Lamai-poika, joka ei ollut osannut menetellä paremmin, vanha mies ei kantanut Jeriä koko matkaa majalleen. Hän pysähtyi ensimmäisen, matalassa pensaikossa virtaavan puron ääreen ja laski Jerin maahan juomaan. Ja Jeri antautui kokonaan viileän veden sen suussa ja kurkussa herättämän nautinnon valtaan. Mutta samalla kertaa sen alitajunnassa ailahteli tunne, että tämä oli ystävällisin mustaihoinen, jonka se oli Somossa tavannut, paljon ystävällisempi kuin Lamai tai Agno tai Bashti.
Juotuaan niin paljon, ettei enää jaksanut enempää, se kiitti Nalasua kielellään, ei tosin niin lämpimästi eikä ihastuneesti kuin olisi kiittänyt kapteeninsa kättä, mutta kumminkin rehellisesti kiitollisena virkistävästä juomasta. Vanhus nauraa hihitti mielissään, vieritti Jerin paahtuneen ruumiin veteen ja pitäen Jerin päätä vedenpinnan yläpuolella hieroi vettä sen kuivaan nahkaan ja antoi sen maata siinä pitkiä, autuaita minuutteja.
Sangen pitkän taipaleen purolta kotiinsa Nalasu kantoi Jeriä yhä jalat sidottuina, mutta ei enää pää alaspäin, vaan toisella kädellään sitä rintaansa vasten puristaen. Nalasun tarkoitus oli saada koira kiintymään häneen. Sillä hän, joka oli monet vuodet istunut yksinäisessä pimeydessä, oli ajatellut paljon enemmän häntä ympäröivää maailmaa ja tunsi sen paljon paremmin, kuin jos hän olisi kyennyt näkemään sen. Hän tarvitsi koiran omia erikoisia tarkoituksiaan varten. Hän oli tehnyt kokeita useilla viidakkokoirilla, mutta ne olivat välittäneet vähät hänen ystävällisyydestään ja olivat poikkeuksetta juosseet tiehensä. Viimeinen oli pysynyt kauimmin sen tähden, että hän oli kohdellut sitä erikoisen hyvin, mutta menojaan sekin oli mennyt, ennen kuin hän oli ehtinyt harjoittaa sen palvelemaan tarkoituksiaan. Mutta valkoisen herran koira oli erilainen, niin hän oli kuullut. Se ei paennut milloinkaan peloissaan, ja sen sanottiin myöskin olevan älykkäämpi kuin Somon koirat.
Lamain tekemästä keksinnöstä, kun hän sitoi Jerin kepillä, oli puhuttu laajalti Somossa, ja samalla tavalla sidottiin Jeri nyt Nalasunkin majassa. Mutta kuitenkin oli tavassa eroa. Sokea mies ei ollut koskaan kärsimätön, ja hän istui joka päivä useita tunteja Jeriä hyväillen. Vaikkei hän olisi tätä tehnytkään, olisi Jeri, joka söi hänen ruokaansa ja oli tottunut vaihtamaan isäntää, kuitenkin hyväksynyt Nalasun herrakseen. Sitä paitsi Jeristä oli aivan ilmeistä, että sen jälkeen kun Agno oli sitonut sen ja heittänyt toisten avuttomien koirien joukkoon teurastuskentälle, noitamestarin isännyys oli kokonaan loppunut. Ja Jeri, jolla elämänsä ensimmäisistä päivistä alkaen aina oli ollut isäntä, tunsi vastustamatonta isännäntarvetta.
Niinpä sen päivän tultua, jolloin se vapautettiin kepistä, se jäi omasta tahdostaan Nalasun majalle. Päästyään varmuuteen siitä, ettei Jeri karkaisi, vanhus alkoi opettaa sitä. Päivä päivältä opetukseen käytetty aika piteni, kunnes sille omistettiin useita tunteja päivässä.
Aivan ensiksi Jeri oppi itselleen uuden nimen, Boa, ja se opetettiin vastaamaan siihen yhä pitemmän matkan päästä huolimatta siitä, kuinka hiljaa se lausuttiin, ja Nalasu jatkoi äänensä hiljentämistä siksi, kunnes hän vain kuiskasi nimen. Jerin korvat olivat tarkat, mutta Nalasun olivat pitkäaikaisesta harjaantumisesta miltei yhtä tarkat.
Sitten Jerin kuuloa harjoitettiin entistä tarkemmaksi. Tuntikausia yhteen menoon se sai istua Nalasun vieressä tai seisoa jonkun matkan päässä hänestä, ja sitä opetettiin käsittämään heikoimpiakin ääniä ja rasahduksia viidakossa. Sitten se vielä opetettiin tuntemaan eri viidakkoäänet ja eri tavat, joilla sen piti murista varoituksia Nalasulle. Jos kuului kahinaa, minkä se tunsi sian tai kanan aiheuttamaksi, se ei murissut ollenkaan. Jos se ei tuntenut ääntä, se murisi vain pehmeästi. Mutta jos äänen sai aikaan mies tai poika, joka hiipi ja herätti sen tähden epäilyksiä, oli Jerin muristava äänekkäästi. Jos taas äänet olivat selvät ja huolettomat, oli Jerin murina pehmeää.
Jerin mieleen ei koskaan tullut ihmetellä, minkä vuoksi sille tätä kaikkea opetettiin. Se vain teki niin, koska sen uusi isäntä tahtoi niin. Kaiken tämän ja paljon muutakin Nalasu opetti sille hitaasti ja kärsivällisesti, ja hän kartutti Jerin sanavarastoakin, niin että he matkan päästä saattoivat käydä nopeita ja täydellisesti ymmärrettäviä keskusteluja.
Siten Jeri saattoi viidenkymmenen jalan päästä murahtaa pehmeästi »vuff» jolla se ilmoitti, että kuului ääni, jota se ei tuntenut, ja Nalasu saattoi viheltää erilaisilla suhuäänteillä sille käskyn pysyä hiljaa, murahtaa hiljemmin, olla ääneti tai tulla äänettömästi luokseen tai mennä viidakkoon tutkimaan oudon äänen syytä tai kovasti haukkuen hyökätä hiipijän kimppuun.
Jos Nalasun tarkat korvat yksin sieppasivat salaperäisen äänen vastakkaiselta taholta, saattoi hän kysyä Jeriltä, oliko tämä sitä kuullut. Ja Jeri varpaita myöten valppaana kuunnellen saattoi muuttamalla »vuff» – äänensä laajuutta ja laatua kertoa Nalasulle, ettei se kuullut sitä tahi että se kuuli sen, ja myöskin, että se oli vieras koira tai metsärotta tai mies taikka poika – kaiken tämän mitä pehmeimmillä äänillä, jotka olivat tuskin muuta kuin hengähdyksiä. Sitä voitiin sanoa äänelliseksi pikakirjoitukseksi.
Nalasu oli omituinen vanhus. Hän eli yksikseen pienessä ruohomajassa kylän laidassa. Lähin asumus oli melkoisen matkan päässä, ja hänen omansa seisoi aukeamalla keskellä tiheää viidakkoa, joka ei missään kohden ollut kuuttakymmentä jalkaa lähempänä majaa. Tämän raivatun alan hän piti aina vapaana nopeasti leviävästä kasvullisuudesta. Hänellä ei ilmeisesti ollut yhtään ystävää. Vieraita ei tullut milloinkaan hänen majalleen. Vuosia oli jo kulunut siitä, kun hän viimeiseltä riisti halun siihen. Sitäpaitsi hänellä ei ollut yhtään sukulaista. Hänen vaimonsa oli kuollut kauan sitten, ja hänen kolme poikaansa olivat vielä naimattomina menettäneet päänsä taistelussa Somon rajojen ulkopuolella korkeiden kukkuloiden viidakkopoluilla ja joutuneet surmaajiensa, viidakkolaisten vatsoihin.
Sokeaksi hän oli hyvin toimelias mies. Hän ei pyytänyt keneltäkään apua ja hankki itse toimeentulonsa. Maja-aukiollaan hän viljeli jamssia, makeita perunoita ja taroa. Hän ei pitänyt puista majan lähellä, ja niinpä hänellä oli toisella aukiolla pisanki- ja banaanipuita ja puoli tusinaa kookospalmuja. Hedelmiä ja vihanneksia hän vaihtoi kylässä lihaan, kalaan ja tupakkaan.
Hän käytti suuren osan ajastaan Jerin kasvattamiseen ja muulloin teki jousia ja nuolia, jotka hänen heimolaistensa keskuudessa olivat niin suuressa maineessa, että ne kävivät aina kaupaksi. Kului tuskin päivääkään hänen harjoittelemattaan jousella ja nuolella. Hän ampui vain äänen ohjaamana, ja milloin vain kuului ääntä tai kahinaa viidakosta ja Jeri oli ilmoittanut hänelle sen syyn, hän ampui sitä kohti nuolen. Sitten oli Jerin velvollisuus tuoda nuoli varovasti takaisin, jos se oli sivuuttanut maalin.
Omituista Nalasussa oli se, ettei hän nukkunut enempää kuin kolmisen tuntia kahdestakymmenestäneljästä, ettei hän koskaan nukkunut yöllä ja ettei hän lyhyttä päiväuntaan koskaan nukkunut asunnossaan. Ympäröivän viidakon sankimmassa tiheikössä hänellä oli jonkinlainen piilomaja, johon ei vienyt yhtään polkua. Hän ei koskaan mennyt sinne tai palannut sieltä samaa tietä, niin että hedelmällisen maan trooppinen kasvillisuus, kun sitä niin harvoin tallattiin, hävitti aina pienimmätkin jäljet hänen kulkemastaan tiestä. Ja hänen nukkuessaan Jeri oli opetettu pitämään vahtia hetkeksikään nukahtamatta.
Nalasun äärettömään varovaisuuteen oli omat syynsä. Vanhin hänen kolmesta pojastaan oli kerran sattuneessa riidassa tappanut erään Aon. Ao oli ollut yksi Annon perheen kuudesta veljeksestä, jotka asuivat eräässä isossa kylässä. Somon lain mukaan Annon perhe oli oikeutettu perimään verivelan Nalasun perheeltä, mutta sen oli tehnyt tyhjäksi Nalasun kolmen pojan kuolema viidakossa. Ja kun Somossa oli lakina elämä elämästä, ja kun Nalasu oli yksin elossa perheestään, tiesi koko heimo hyvin, että annolaiset eivät tyytyisi, ennenkuin olivat ottaneet sokealta mieheltä hengen.
Mutta Nalasu oli yhtä kuuluisa suurena taistelijana kuin kolmen sotaisan pojan isänä. Kahdesti annolaiset olivat yrittäneet kostaa, ensimmäisen kerran, kun Nalasulla vielä oli näkönsä. Nalasu oli huomannut heidän väijytyksensä, kiertänyt sen, tavannut vihollisten takana itse Annon, perheen isän, ja tappanut tämän tehden siten verivelan kaksinkertaiseksi.
Sitten oli tullut hänen onnettomuutensa. Hänen täyttäessään uudelleen käytettyjä sniderin patruunoita, ruudinräjähdys poltti hänen molemmat silmänsä. Heti sen jälkeen kun hän istui hoitamassa haavojaan, olivat annolaiset hyökänneet hänen kimppuunsa mutta sitä hän juuri oli odottanut. Sinä iltana Annon toinen poika ja kaksi hänen setäänsä astui myrkytettyihin orjantappuroihin ja sai kauhean kuoleman. Niin oli henkien luku, jotka hän oli annolaisille velkaa, kasvanut viideksi, ja ne saattoi periä vain yhdeltä sokealta mieheltä.
Tämän jälkeen annolaiset olivat pelänneet orjantappuroita niin kovasti, etteivät uskaltaneet tulla uudelleen, vaikka heidän kostonhimonsa kyti yhä ja he odottivat sitä päivää, jolloin Nalasun pää koristaisi heidän voitonmerkkisalkoaan. Siihen päivään saakka Nalasun ja annolaisten välillä ei vallinnut aselepo, vaan pakkorauha. Vanha mies ei kyennyt ahdistamaan vihollisiaan, eivätkä nämä uskaltaneet hyökätä hänen kimppuunsa. Eikä ratkaisupäivää tullutkaan, ennen kuin Jeri joutui Nalasun kasvatiksi, mutta sen jälkeen eräs annolainen vihdoin teki keksinnön, jonka vertaista ei koko Malaitalla oltu milloinkaan nähty.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Tällä välin kuukaudet olivat kuluneet, kaakkoispasaati oli lakannut ja luoteismonsuuni alkanut puhaltaa, Jerin ikä karttunut kuudella kuukaudella, ja sitä mukaa sen paino, koko ja luitten lujuus. Tämä puoli vuotta sokean miehen luona oli sille hyvää aikaa, huolimatta siitä, että Nalasu oli tiukka isäntä, joka hellittämättä piti sille joka päivä oppitunteja enemmän kuin useimmille koirille on pidetty. Nalasu ei koskaan lyönyt Jeriä eikä sanonut sille pahaa sanaa. Tämä mies, joka oli tappanut neljä annolaista, kolme niistä sokeaksi tultuaan ja surmannut paljon enemmän ihmisiä hurjassa nuoruudessaan, ei kertaakaan puhutellut Jeriä vihaisella äänellä eikä rangaissut sitä milloinkaan helliä nuhteita ankarammilla keinoilla.
Jerin tänä pentuikänsä loppukautena nauttiman herkeämättömän opetuksen seurauksena oli sen älykkyyden lopullinen kehittyminen. On luultavaa, ettei ainoallakaan koiralla koko maailmassa ole milloinkaan ollut niin kehittynyttä puhekykyä kuin sillä, ja tähän oli kolme syytä: sen synnynnäinen lahjakkuus, Nalasun opetustaito ja opetukseen uhratut pitkät tunnit.
Sen sanavarasto oli koiran omaksumaksi tavattoman laaja. Voi melkein sanoa, että se ja mies kykenivät keskustelemaan tuntikaupalla, vaikkakin niitä käsitteitä, joista he saattoivat puhella, oli vähän ja ne olivat yksinkertaisia. Heidän ajatuksenvaihtonsa kosketteli vain hyvin vähän menneisyyttä ja vielä vähemmän, tuskin ollenkaan, tulevaisuutta. Jeri osasi kertoa Nalasulle Meringestä ja Arangista yhtä vähän kuin suuresta rakkaudestaan kapteeniaan kohtaan tai siitä, miksi vihasi Bashtia. Samaten Nalasu ei osannut kertoa sille verikostosodastaan annolaisia vastaan eikä siitä, kuinka oli kadottanut näkönsä.
Käytännössä koko heidän keskustelunsa rajoittui nykyhetkeen, joskin he saattoivat sisällyttää siihen jonkun verran aivan lähimmästä menneisyydestä. Nalasu saattoi antaa Jerille joukon määräyksiä, esimerkiksi, että Jerin piti lähteä yksikseen vakoiluretkelle, mennä piilomajalle, sitten kiertää se kaukaa, jatkaa matkaa toiselle aukiolle, missä hedelmäpuut kasvoivat, kulkea läpi viidakon pääpolulle, edetä sitä pitkin kylää kohti, kunnes tuli suurelle viikunapuulle, ja palata sitten takaisin pientä polkua myöten Nalasun luo ja Nalasun majaan. Kaiken tämän Jeri suoritti kirjaimellisesti, ja takaisin palattuaan hän esitti kertomuksensa. Esimerkiksi näin: Piilomajalla ei muuta tavallisuudesta poikkeavaa kuin se, että hiirihaukka oli sen lähistöllä; toisella aukiolla oli kolme kookospähkinää pudonnut maahan – sillä Jeri osasi erehtymättä laskea viiteen, toisen aukion ja pääpolun välillä oli neljä sikaa, pääpolulla se oli kulkenut koiran, useamman kuin viiden naisen ja kahden lapsen ohi, ja kotimatkalla se oli pienellä polulla tavannut kakadun ja kaksi poikaa.
Mutta se ei osannut kertoa Nalasulle tunteistaan eikä mielialastaan, mikä esti sitä olemasta täysin onnellinen nykyisissä oloissaan. Sillä Nalasu ei ollut valkoinen jumala, vaan ainoastaan mustaihoinen jumala. Ja Jeri vihasi ja halveksi kaikkia mustaihoisia, lukuunottamatta Lamaita ja Nalasua. Näitä se sieti, vieläpä tunsi Nalasua kohtaan jonkinlaista tyyntä, suloista kiintymystä. Mutta se ei rakastanut Nalasua, sillä se oli sille mahdotonta.
Mustaihoiset olivat korkeintaan vain toisen asteen jumalia, eikä se saattanut unohtaa suuria valkoisia jumalia, sellaisia kuin sen kapteeni ja herra Haggin ja Derby ja Bob. He olivat jotakin muuta, jotakin parempaa kuin kaikki nämä mustat villit, joiden keskuudessa se eli. He olivat kaukana saavuttamattomassa ihmemaassa, jonka se elävästi muisti, jota se kaipasi, mutta jonne se ei osannut tietä ja jonka kenties oli ahmaissut ei-mikään, se, missä kapteeni ja Arangi jo olivat.
Turhaan vanha mies koetti voittaa Jerin rakkautta. Hän ei voinut mitään Jerin monille odotuksille ja muistoille, vaikkakin hän saavutti Jerin ehdottoman uskollisuuden. Kapteeninsa puolesta Jeri olisi taistellut intohimoisesti kuolemaan asti, Nalasun puolesta velvollisuudentunnosta kuolemaan asti. Eikä vanhuksella ollut aavistustakaan siitä, ettei hän ollut voittanut Jerin koko sydäntä.
Tuli sitten päivä, jolloin eräs annolainen keksi paksut palmikoidut sandaalit suojaamaan jalkapohjia myrkytetyiltä orjantappuroilta, joilla Nalasu oli ottanut kolme heikäläistä hengiltä. Se päivä oli oikeastaan musta yö, niin musta, ettei voinut nähdä puunrunkoa kahdeksannestuuman päässä nenästään. Ja tusina annolaisia hiipi Nalasun aukiolle snidereillä, ratsupistooleilla, sotakirveillä ja – nuijilla aseistettuina, hiipi ja pelkäsi paksuista sandaaleistaan huolimatta orjantappuroita, joita Nalasu ei enää asettanut majansa ympärille.
Jeri, joka istui Nalasun polvien välissä unisena, pää nyökähdellen, antoi ensimmäisen varoituksen isännälleen, joka istui ovensa ulkopuolella sokeat silmät levällään ja kuulo jännitettynä, niin kuin hän oli istunut joka yö monta vuotta. Hän kuunteli entistä kiinteämmin monta pitkää minuuttia, mutta ei kuullut mitään, ja samalla hän kuiskaamalla kyseli Jeriltä ja käski sen puhua hiljaa, ja Jeri ääntämällä »vuff» ja »viff» ja muita pikapuheen henkäyssanoja, joita oli oppinut, kertoi hänelle, että lähestymässä oli paljon miehiä, enemmän kuin viisi.
Nalasu tarttui vieressään olevaan jouseen, asetti nuolen paikoilleen ja odotti. Vihdoin hänen omat korvansa kuulivat milloin sieltä, milloin täällä pienen pientä kahinaa, mikä lähestyi kehässä. Yhä hiljaisuuteen kehoittaen hän pyysi varmuutta Jeriltä, jonka niskakarvat pörhistyivät Nalasun herkkien sormien alla ja joka nyt luki yöilmaa sekä vainullaan että kuulollaan. Ja Jeri kuiskasi taas yhtä hiljaa kuin Nalasu, että siellä oli miehiä, paljon miehiä, enemmän kuin viisi.
Iän opettamalla kärsivällisyydellä Nalasu istui hievahtamatta, kunnes hän läheltä, aivan viidakon reunasta, noin kuudenkymmenen askeleen päästä kuuli selvästi hiipivän miehen aiheuttaman rasahduksen. Hän jännitti jousensa, hellitti nuolen ja kuuli mielihyväkseen omituisen sekoituksen läähätystä ja huokailua. Ensin hän pidätti Jerin lähtemästä noutamaan nuolta, jonka hän tiesi osuneen maaliinsa, ja sitten hän sovitti uuden nuolen jousenjänteelle.
Neljännestunti kului hiljaisuudessa, sokea mies istui kuin kiviveistos, koira vapisi innosta hänen sormiensa puhuvien kosketusten alla ja totteli hiljaaolonkäskyjä. Sillä Jeri tiesi yhtä hyvin kuin Nalasukin, että kuolema kahisi ja väijyi ympäröivässä pimeydessä. Taas kuului hiljainen liikahdus, lähempää kuin ennen, mutta hätiköity nuoli meni ohi. He kuulivat sen jysähdyksen kaukana olevaan puunrunkoon ja nopeasti perääntyvän maalitaulun hiipiviä askeleita. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Nalasu käski Jerin noutaa nuolen. Hyvä ja pitkä harjoitus ei ollut mennyt hukkaan, sillä Nalasunkaan näkevien ihmisten korvia tarkemmat korvat eivät kuulleet, kun Jeri hiipi nuolen jysähdyksen suuntaan ja toi nuolen takaisin suussaan.
Taas Nalasu odotti, kunnes uudelleen saattoi kuulla kehän lähestyvän, jolloin hän otti maasta kaikki nuolensa ja kiersi Jerin seuraamana äänettömästi aukion vastakkaiselle reunalle. Heidän vielä kulkiessaan pamahti snideri, joka oli tähdätty suunnilleen äsken tyhjäksi jäänyttä paikkaa kohti.
Ja sokea mies taisteli koirineen keskiyöstä aamunkoittoon asti menestyksellisesti kahtatoista ruudinukkosella ja kauaskantavilla, syvään tunkeutuvilla, pehmeillä lyijykuulilla varustettua miestä vastaan. Ja sokea mies puolustautui ainoastaan jousella ja satakunnalla nuolella. Hän ampui useita satoja nuolia, jotka Jeri toi hänelle takaisin ja jotka hän aina uudelleen ja uudelleen ampui. Mutta Jeri auttoi urhoollisesti ja taiturimaisesti liittäen Nalasun tarkkaan kuuloon oman vielä tarkemman kuulonsa, kierrellen äänettömästi ympäri majaa ja tiedottaen, mistä hyökkäys milloinkin uhkasi.
Annolaiset kuluttivat paljon kallista ruutiaan, sillä oli kuin näkymättömät henget olisivat taistelleet. Mitään muuta ei näkynyt kuin pyssynlaukausten välähdyksiä. Annolaiset eivät koskaan nähneet Jeriä, vaikka he kuulivatkin sen liikkuvan nuolia etsiessään heidän vaiheillaan. Kerran eräs heistä etsiessään nuolta, joka oli melkein viiltänyt häntä, kosketti Jerin selkää kädellään ja päästi hurjan kauhunhuudon, kun Jeri iski hampaansa hänen sormiinsa. He koettivat ampua Nalasun jousenjänteen helähdystä kohti, mutta Nalasu vaihtoi heti jokaisen laukauksensa jälkeen paikkaa. Useita kertoja he ampuivat Jeriä kohti tämän ollessa lähellä, ja kerran kärventyikin sen kuono lievästi ruudista.
Kun yö valkeni lyhyeksi trooppiseksi hämäräksi ennen kirkasta päivää, annolaiset perääntyivät, ja samalla Nalasu vetäytyi valosta majansa suojaan hallussaan Jerin ansiosta vielä kahdeksankymmentä nuolta. Nalasulla oli saalista yksi kuollut ja monta nuolten haavoittamaa miestä, jotka olivat laahautuneet pois.
Ja puoli päivää Nalasu kyyrötti Jerin puoleen kumartuneena hellillä hyväilyillä palkiten sitä kaikesta, mitä se oli tehnyt. Sitten vanhus meni Jeri mukanaan kylään ja kertoi taistelusta. Bashti tuli vierailulle hänen luokseen ennen päivän alkua ja aloitti vakavan keskustelun.
»Puhun niin kuin vanha mies vanhalle miehelle», sanoi Bashti. »Minä olen vanhempi kuin sinä, oi Nalasu, enkä ole milloinkaan pelännyt. Mutta milloinkaan en ole ollut sinua urhoollisempi. Toivoisin heimon jokaisen miehen olevan yhtä urhoollinen kuin sinä. Sittenkin aiheutat sinä minulle suurta surua. Mitä arvoa on rohkeudellasi ja taidollasi, kun sinulla ei ole jälkeläisiä, jotka perivät rohkeutesi ja taitosi?»
»Minä olen vanha mies», aloitti Nalasu.
»Et niin vanha kuin minä», keskeytti Bashti. »Et liian vanha menemään naimisiin, jotta jälkeläisesi lisäisivät heimon voimaa.»
»Minä olin naimisissa, vieläpä kauan, ja minulla oli kolme urhoollista poikaa. Mutta he ovat kuolleet. Minä en elä niin kauan kuin sinä. Ajattelen nuoruuteni päiviä niin kuin hauskoja unia muistellaan herättyä. Mutta vielä enemmän ajattelen kuolemaa ja loppua. Naimista en ajattele ensinkään. Olen liian vanha menemään naimisiin. Olen kylliksi vanha valmistautumaan kuolemaan, ja olen kovin utelias tietämään, mitä minulle tapahtuu kuoltuani. Kuolenko ainiaaksi? Elänkö uudelleen unien maassa, ja muistanko vielä ne lämpimässä maailmassa eletyt päivät, jolloin nälkä sai nesteet suuhuni ja rinnassani oli rakkaus naista kohtaan?»
Bashti kohautti olkapäitään.
»Minäkin olen asiaa paljon ajatellut», sanoi hän.
»En kuitenkaan pääse mihinkään. Tiedämme vasta kun olemme kuolleet, mitä silloin olemme. Mutta tämän me tiedämme, sinä ja minä: heimo elää. Heimo ei koskaan kuole. Sen tähden, jos meidän elämällämme on ollenkaan mitään tarkoitusta, on meidän tehtävä heimo voimakkaaksi. Sinun tehtäväsi heimossa ei ole vielä suoritettu. Sinun täytyy mennä naimisiin, niin että taitosi ja rohkeutesi jäävät elämään jälkeesi. Minulla on sinulle vaimo, ei, kaksi vaimoa, sillä sinun päiväsi ovat lyhyet, ja minä elän varmasti niin kauan, että näen sinun riippuvan isieni rinnalla kanoottivajan tangossa.»
»Minä en maksa mitään vaimosta», vastusti Nalasu. »En maksa minkäänlaisesta vaimosta. En maksaisi tupakanlehteä, en murskattua kookospähkinää parhaimmastakaan Somon naisesta.»
»Ole huoleti», jatkoi Bashti levollisesti. »Minä maksan edestäsi vaimon, kahdenkin vaimon hinnan. Kylässä on Bubu. Puolella tupakkalaatikolla ostan hänet sinulle. Hän on tanakkatekoinen, pyöreäsäärinen, leveälanteinen, muhkearintainen. Siellä on Nena. Hänen isänsä vaatii hänestä kovan hinnan, kokonaisen tupakkalaatikon. Minä ostan hänet sinulle kuitenkin. Sinun aikasi on lyhyt. Meidän täytyy kiirehtiä.»
»En tahdo mennä naimisiin», julisti vanha sokea mies kiivaasti.
»Sinä tahdot. Minä olen puhunut.»
»Ei, sanon minä ja sanon vieläkin, ei, ei, ei, ei. Naiset ovat kiusanhenkiä. He ovat nuoria olentoja ja heidän päänsä on täynnä hulluutta. Heidän kielensä lörpöttelee turhia puheita. Minä olen vanha, olen rauhallinen tavoiltani, elämän tulet ovat sammuneet minussa, istun mieluimmin yksin pimeydessä ja mietiskelen. Minut tekisivät hulluksi ympärilläni jaarittelevat nuoret olennot, joilla on pelkkää vaahtoa ja kuohua päässään ja kielellään. Aivan varmasti he tekisivät minut hulluksi, niin hulluksi, että minä sylkisin jokaiseen raakunkuoreen, irvistelisin kuulle ja purisin poikki suoneni ja ulvoisin.»
»Ja vaikka niin tekisitkin, mitä sitten? Kunhan vain sukusi ei häviä. Minä maksan vaimoista heidän isilleen ja lähetän heidät luoksesi kolmen päivän kuluessa.»
»Minulla ei ole heidän kanssaan mitään tekemistä», tuimistui Nalasu.
»Varmasti sinulla on», väitti Bashti levollisesti. »Sillä ellet sinä tahdo, on sinun maksettava minulle. Se on vaikea, kova velka. Minä annan kiskoa sijoiltaan jokaisen nivelesi, niin että tulet nilviäiseläimen kaltaiseksi taikka sian, jonka luut on murskattu, ja sitten sidotutan sinut paaluun keskelle koirien teurastuskenttää paistumaan auringonpaahteessa. Ja mitä sinusta jää jäljelle, sen heitän koirien syötäväksi. Sinun sukusi ei tule häviämään Somosta. Minä, Bashti, sanon sen sinulle. Kolmen päivän kuluessa lähetän sinulle kaksi vaimoasi…»
Hän vaikeni, ja heidän välillään syntyi pitkä hiljaisuus.
»Suostutko?» toisti Bashti. »Joko vaimot taikka sijoiltaan kiskotuin jäsenin paaluun auringonpaisteeseen. Valitse, mutta ajattele tarkoin, ennen kuin valitset jäsentesi repimisen.»
»Minun iälläni, kun kaikki nuoruuden kiihotukset ovat jääneet niin kauas, kauas!» valitti Nalasu.
»Valitse. Sinä huomaat, että sinulla on liiaksikin kiihotusta ja tunteita, kun aurinko koirien teurastuskentällä paahtaa pakottavia niveliäsi niin, että laihan ruumiisi rasvat poreilevat niin kuin keitetyn pienen porsaan kirkas rasva.»
»Lähetä sitten minulle vaimot», sai Nalasu voihkaistua pitkän vaitiolon jälkeen. »Mutta lähetä heidät kolmantena päivänä, ei toisena eikä huomenna.»
»Hyvä on», nyökkäsi Bashti vakavasti. »Sinä olet elänyt yksinomaan jo kauan aikaa pimeydessä olleiden edeltäjiesi ansiosta, jotka toimivat niin, että heimo eläisi ja sinä tulisit olemaan. Sinä olet. He maksoivat sinusta hinnan. Se on sinun velkasi. Sinä tulit elämään tämä velka maksettavanasi. Sinun on maksettava velka, ennen kuin siirryt elämästä. Se on laki. Ja se on viisas laki.»