Viimeinen ja hänen ajatuksiaan eniten askarruttava oli Van Hornin pää. Ja Van Hornin pää oli hänen polvillaan, kun Jeri, jolla oli vapaus mennä minne tahansa Somossa, astui Bashtin ruohomajaan, vainusi ja tunsi kapteeninsa kuolleen jäännöksen, valitti ensin suruaan, mutta pörhisti sitten karvansa raivon vallassa.
Bashti ei aluksi huomannut Jeriä, hän oli niin syventynyt katselemaan Van Hornin päätä. Hän mietiskeli. Vain muutama kuukausi sitten tämä pää oli ollut elävä ja teräväajatuksinen ja kiinni kaksijalkaisessa ruumiissa, joka kulki suorana ja ryhdikkäänä vaatekaistale lanteillaan ja vyössä automaattinen pistooli mahtavampana kuin hän, Bashti, mutta ei yhtä ovelana, sillä hän, Bashtihan juuri oli vanhalla pistoolillaan manannut pimeyden tähän pääkoppaan, missä järki oli asunut, ja irrottanut sen veltosta, lamaantuneesta liha- ja luurangosta, joka sitä oli kannattanut maalla ja Arangin kannella.
Mitä oli tullut siitä järjestä? Oliko se järki muodostanut ylpeän, miehekkään Van Hornin koko olemuksen, ja oliko se nyt sammunut, niin kuin lepattava liekki sammuu lastusta silloin, kun tämä on kokonaan palanut hienoksi tuhkaksi? Oliko kaikki se, mikä oli muodostanut Van Hornin, tyrehtynyt kuin lastun tuli? Oliko hänet ahmaissut ainainen pimeys, johon eläimet katosivat, johon katosi keihästetty krokotiili, koukulla pyydystetty tonnikala, verkolla saatu punakala, ruoaksi teurastettu lihava sika? Oliko Van Hornin pimeys samanlaista kuin sinivatsaisen kärpäsen, jonka hänen kärpästyttönsä löi mäsäksi lennosta, tai kuin se pimeys, mihin katosi lentämisen salaisuuden tunteva sääski, jonka hän huolimatta sen lentotaidon täydellisyydestä saattoi miltei ajatuksettomalla kädenliikkeellä rutistaa niskaansa, kun se puri häntä?
Saman, mikä piti paikkansa tästä valkoisen miehen päästä, joka oli elänyt vielä niin äskettäin ja ollut niin pysty ja käskevä, saman Bashti tiesi pitävän paikkansa omastakin päästään. Sama, mikä oli tapahtunut tälle valkoiselle miehelle kuoleman mustan portin takana, tulisi tapahtumaan hänellekin. Sen tähden hän kyseli päältä, aivan kuin sen mykät huulet olisivat voineet selittää hänelle salaisuuden ja ilmaista, mikä tarkoitus oli elämällä ja kuolemalla, joista jälkimmäinen ikuisesti kulki edellisen kantapäillä.
Pitkä ulina, minkä Jeri päästi nähdessään ja tuntiessaan kaiken, mitä oli jäänyt jäljelle kapteenista, herätti Bashtin mietteistä. Hän katsoi voimakkaaseen kullanruskeaan pentuun ja yhdisti sen heti ajatuksiinsa. Se eli. Se oli ihmisen kaltainen. Se tunsi nälkää ja tuskaa, vihaa ja rakkautta. Sillä oli niin kuin ihmisellä suonissaan verta, jonka veitsenisku muutti punaiseksi, kuolemaan vieväksi virraksi. Ihmisen tavoin se rakasti omaa sukuansa, siitti jälkeläisiä ja ruokki niitä ja katosi. Niin, se katosi, sillä monta koiraa niin kuin ihmistäkin hän oli ahminut nuoruutensa nälkäisinä ja iloisina päivinä, jolloin hän oli pelkkää elämää ja voimaa ja ruokki elämäänsä ja voimaansa juhla-aterioilla.
Mutta Jerin suru muuttui pian vihaksi. Se lähestyi jäykin jaloin ikenet irvissä muristen ja pörhistellen karvojaan, jotka aaltoilivat sen selässä ja niskassa. Mutta se ei kohdistanut hyökkäystään kapteenin päähän, jota se vieläkin rakasti, vaan Bashtiin, joka piti päätä polvillaan. Samoin kuin villi susi vuorilaitumella hyökkää tamman ja sen vastasyntyneen varsan kimppuun, niin Jeri kävi Bashtin kimppuun. Ja Bashti, joka koko pitkän elämänsä aikana ei milloinkaan ollut pelännyt kuolemaa ja joka oli nauranut kuin mainiolle pilalle, kun piilukkopistoolin räjähdys oli repäissyt häneltä etusormen, hymyili iloisesti itsekseen, sillä hänen ilonsa oli henkistä, ja ihaillen puolikasvuista pentua hän kopautti sitä kuonoon lyhyellä kovapuisella kepillä estäen sen pääsemästä luokseen. Hyökkäsipä Jeri miten monta kertaa ja miten rajusti tahansa, keppi oli aina vastassa, ja Bashti nauraa hihitti ääneen, sillä hän ymmärsi pennun rohkeuden ja ihmetteli järjetöntä elämää, joka sai koiran aina uudestaan panemaan kuononsa alttiiksi kepin kipeälle iskulle kuolleen miehen muiston tähden.
Niin, tämäkin oli elämää, mietti Bashti, kun hän taitavalla lyönnillä pakotti ulvovan pennun peräytymään. Tuo nelijalkainen elämänkipinä, nuori, mieletön ja tulinen, sydämen tunteitten sytyttämä, muistutti täydellisesti nuorta miestä, joka ahdistaa hämärässä naistaan rakkaudellaan tai taistelee elämästä ja kuolemasta toisen nuoren miehen kanssa rakkauden intohimon, loukatun ylpeyden tai rauenneiden toiveiden vuoksi. Hän käsitti, että olemassaolon avaimen, arvoituksen selityksen täytyi olla kätkettynä yhtä hyvin tähän elävään koiranpentuun kuin Van Hornin tai jonkun muun ihmisen kuolleeseen päähän.
Bashti kopautteli edelleen Jeriä kuonoon saadakseen sen pysymään tarpeellisen välimatkan päässä, ja ihmetteli siinä elävää lannistumatonta jotakin, mikä pakotti sen uudistuvasti hyppäämään keppiä vastaan, joka tuotti sille tuskaa ja sai sen silloin väistymään. Hän tiesi sen olevan nuoruuden urhoollisuutta, ylipursuavaa voimaa ja ajattelemattomuutta, ja hän ihaili sitä surullisena ja kadehti sitä ja olisi ollut valmis vaihtamaan siihen kaiken laihan, harmaan viisautensa, jos se vain olisi ollut mahdollista. »Ihmeellinen koira, sankarillinen ja ihmeellinen koira», olisi hän sanonut, jos olisi puhunut Van Hornin tavalla. Sen sijaan hän ajatteli etelämeren englanninkielellä, joka oli hänelle yhtä tuttua kuin Somon kieli: »Tuhat tulimaine, se koira ei säikky minu.» Mutta vanhuus väsyi pikemmin leikkiin, ja Bashti teki siitä lopun kopauttamalla Jeriä navakasti korvan taakse, mikä isku tainnutti Jerin. Katsellessaan pentua, joka juuri oli ollut niin elävä ja raivostunut ja sitten silmänräpäyksessä tuupertunut maahan kuin kuollut, Bashti vaipui uudelleen häiriintyneisiin mietelmiinsä. Yhdellä ainoalla ankaralla iskulla keppi oli aiheuttanut muutoksen. Mihin oli kadonnut pennun viha ja ymmärrys? Oliko kaikki olevainen vain lastun liekki, jonka saattoi mikä satunnainen tuulenpuuska tahansa sammuttaa? Jeri oli hetken raivonnut ja kärsinyt, murissut ja hyökkäillyt, tahtonut ja hallinnut liikkeitään. Seuraavassa silmänräpäyksessä se makasi velttona ja liikkumattomana tiedottomuuden lyhyessä unessa. Bashti tiesi, että hetkisen kuluttua tietoisuus, tunne, tahto ja liikuntakyky palaisivat tuohon taintuneeseen pikku ruumiiseen. Mutta minne oli siksi aikaa kepiniskusta mennyt kaikki tietoisuus, tunne ja tahto?
Bashti huokasi väsyneesti, ja väsyneesti hän kääri päät ruohomattoihin, kaikki muut paitsi Van Hornin, ja nosti ne riippumaan katto-orsille – riippumaan, ajatteli hän, vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen, samoin kuin muutamat niistä olivat riippuneet jo kauan ennen hänen isänsä ja isoisänsä aikoja. Van Hornin pään hän jätti lattialle. Sitten hän pujahti tirkistelemään raosta nähdäkseen, mitä pentu tekisi.
Ensin Jerin koko ruumis alkoi värähdellä, sitten se kovasti ponnisteltuaan pääsi jaloilleen ja jäi seisomaan paikoilleen huojuen vielä pökerryksissä. Ja niin näki raosta tirkistelevä Bashti elämän virtaavan jälleen pennun jähmettyneissä suonissa ja antavan jaloille voimaa jäykistyä suoriksi. Hän näki tietoisuuden, salaisuuksien salaisuuden, tulvivan karvaiseen luiseen päähän, kipinöivän ja hehkuvan avautuvissa silmissä ja pakottavan ikenet vetäytymään irviin ja kurkun väristen jatkamaan murinaa, joka oli keskeytynyt kepin iskun nukuttaessa Jerin pimeyteen.
Ja enemmänkin Bashti näki. Aluksi Jeri etsi vihollistaan muristen ja niskakarvojaan pörhistellen. Sitten se näki vihollisensa sijasta kapteeninsa pään, ryömi sen luo ja rakasti sitä suudellen kielellään kovia poskia, suljettuja silmäluomia, joita sen rakkaus ei voinut avata, ja liikkumattomia huulia, jotka eivät enää milloinkaan lausuisi ennen niin lukuisia hyväilysanoja pienelle koiralle.
Sitten Jeri istuutui lohduttomana kapteenin pään eteen, nosti kuononsa korkeaa katonharjaa kohti ja päästi pitkän, surullisen ulvonnan. Vihdoin se kärsivänä ja masentuneena hiipi ulos ja palasi poppamiehen majaan, missä se valvoi ja torkahteli runsaan vuorokauden nähden vuosisatojen pituisia painajaisunia.
Sen jälkeen Jeri pelkäsi Bashtin ruohomajaa. Se ei pelännyt Bashtia. Sen pelkoa ei voi kuvata ajatuksin ja sanoin. Siinä majassa oli se ei-mikään, mikä kerran oli ollut kapteeni. Se oli elämän lopullisen onnettomuuden tunnuskuva, onnettomuuden, minkä tietoisuus oli hämärästi imeytynyt vuosisataisperintönä sen ruumiin jokaiseen soluun. Mutta Somon kansa oli kuoleman-käsityksessään päässyt askelta kauemmaksi tätä Jerin äärimmäistä askelta ja aavisteli kuolleiden henkien vielä elävän näkymättömissä yliaistillisissa seuduissa.
Sen jälkeen Jeri vihasi katkerasti Bashtia, elämän herraa, jolla oli kapteenin ei-mikään vallassaan.
KUUDESTOISTA LUKU
Oli kulunut vielä kolme kuukautta, ja luoteinen monsuunituuli oli puolivuotisen puhalluksensa jälkeen väistynyt kaakkoispasaatin tieltä. Jeri asui yhä Agnon majassa ja juoksenteli mielin määrin Somossa. Sen paino oli lisääntynyt, se oli kasvanut ja tabun suojelemana omaksunut miltei ylimielisen itseluottamuksen. Mutta se ei ollut löytänyt itselleen isäntää. Agno ei ollut milloinkaan saanut sen sydäntä lämpenemään. Eikä Agno ollut koskaan koettanutkaan voittaa sitä. Mutta kylmäverisyydessään hän ei myöskään ollut ilmaissut vihaansa Jeriä kohtaan.
Eivät edes vanhat vaimot, molemmat oppilaat ja kärpästyttö Agnon majassa aavistaneet että poppamies vihasi Jeriä. Eikä Jeri sitä arvannut. Sille Agno oli henkilö, josta ei tarvinnut välittää. Talonväen Jeri ymmärsi Agnon orjiksi ja palvelijoiksi, ja se tiesi että näiden syöttämä ruoka oli Agnon ruokaa. Kaikki muut paitsi se, joka oli tabun suojelema, pelkäsivät Agnoa, ja tämän maja oli todellinen kauhun tyyssija, missä harhaileva koiranpentu ei voinut saada rakkautta osakseen. Yksitoistavuotias tyttö olisi kenties tarjonnut rakkauttaan Jerille, ellei Agno olisi häntä jo alussa ankarasti varoittanut koskemasta tai hyväilemästä korkean tabun suojelemaa koiraa.
Agnon Jeriä vastaan suunnittelemien salahankkeiden toimeenpanoa viivytti lounaismonsuunin aikana se, että megapodi-kanojen munimisaika Bashtin yksityisessä kanatarhassa ei alkanut ennen kaakkoismonsuunikautta. Ja tehtyään ajoissa suunnitelmansa Agno tyytyi hänelle ominaisella kärsivällisyydellä odottamaan hetkeään.
Salomonin saarten megapodi on Australian viidakkokalkkunan kaukainen sukulainen. Vaikka se on ison kyyhkysen kokoinen, sen munat ovat yhtä isoja kuin ankan. Megapodi ei pelkää mitään, ja siksi se olisi hävitetty sukupuuttoon jo vuosisatoja sitten, elleivät päälliköt ja papit olisi sitä tabuilla suojelleet. Ja päälliköiden oli täytynyt valmistuttaa sille erikoisia aitauksia suojaksi koiria vastaan. Se hautasi munansa kaksi jalkaa syvälle maahan ja jätti hautomisen auringon lämmön tehtäväksi. Se muni, ja hautasi, muni ja hautasi, samalla kuin mustaihoinen kaivoi sen munia hiekasta parin kolmen askeleen päässä.
Munimistarha oli Bashtin. Hän elikin koko munimisajan melkein yksinomaan megapodin munilla. Vain joskus hän teurastutti ruoakseen sellaisia megapodeja, jotka pian lakkaisivat munimasta. Mutta se tapahtui pelkästä oikusta, kun hän tahtoi ylpeillä siitä, että saattoi syödä niin erikoisia, vain korkeassa asemassa olevalle henkilölle mahdollisia aterioita. Itse asiassa hän ei välittänyt megapodin lihasta enempää kuin muustakaan lihasta. Kaikki liha maistui hänestä samanlaiselta, sillä lihan maun tunteminen oli eräs niitä nautintoja, joiden houkutuksista hän oli vapautunut.
Mutta munat! Niitä hän söi mielellään. Ne olivat ainoa ruoka-aine, josta hän nautti. Ne saivat hänet väristen muistelemaan kaukaisen nuoruutensa syömisen nautintoja. Hän tunsi itsensä todellakin nälkäiseksi, kun hänellä oli edessään megapodin munia, ja miltei kuivettuneet sylki- ja muut ruoansulatusnesterauhaset kiihottuivat, kun hän ajatteli megapodin munia. Sen tähden hän söi yksin koko Somossa ankaran tabun suojelemia megapodin munia. Ja kun tabu oleellisesti oli uskonnollinen, oli Agnolle annettu papilliseksi tehtäväksi kuninkaallisen kanatarhan vartioiminen ja hoitaminen.
Mutta Agnokaan ei ollut enää nuori. Nälän voimakkaat pyyteet olivat jo kauan sitten jättäneet hänetkin, ja hänkin söi vain velvollisuudentunnosta, sillä kaikki liha maistui hänestä samanlaiselta. Ainoastaan megapodin munat herättivät hänen makunsa eloon ja kiihottivat hänen ruumiinsa nesteitä. Sen tähden hän itse rikkoi tabua, minkä kunnioittamista vaati muilta, ja söi salaa munia, joita varasti Bashtin yksityissäiliöstä.
Kun munimiskausi alkoi ja sekä Bashti että Agno halusivat hartaasti munia oltuaan kuusi kuukautta niitä vailla, otti Agno Jerin mukaansa lähtiessään kanatarhalle, jonne vei mangrove-tiheikössä kiemurteleva tabun suojaama polku. Siellä he hyppelivät juurelta juurelle yli liejun, joka höyrysi ja löyhkäsi ikuisesti seisovassa ilmassa.
Polku, joka ei ansainnut polun nimeä ja jolla ihmisen täytyi tehdä pitkiä harppauksia juurelta juurelle ja koiran tasajalkahyppyjä, oli uutta Jerille. Se ei ollut retkillään kertaakaan keksinyt sitä, kun se oli niin vähän käytetty. Jeristä oli ihastuttavaa ja ihmeellistä, että Agno kuljetti sitä niin hartaasti mukanaan, ja se tunsi hämärästi, että Agnoon saattoi suhtautua hiukan niin kuin isäntään, jota sen koiransielu lakkaamatta kaipasi.
Äkkiä mangrove-suo loppui ja he tulivat hiekka-aukeamalle, joka oli vanhaa merenpohjaa. Niinpä se oli vieläkin niin suolainen ja hedelmätön, että isot puut eivät juurtuneet siihen eivätkä voineet suojata sitä auringonpaahteelta oksillaan. Kömpelötekoisesta portista päästiin aitaukseen, mutta Agno ei vienyt Jeriä sen kautta. Sen sijaan hän kummallisesti tirskuttaen rohkaisi ja usutti Jeriä kaivamaan tunnelia korkeatekoisen paaluaidan alitse. Hän auttoi omin käsin, kuopi hiekkaa kasoittain, mutta pakotti Jerin painamaan siihen koirankäpälien ja kynsien selvät jäljet.
Ja kun Jeri oli päässyt aitaukseen, meni Agno sinne portin kautta ja usutti sen kaivamaan munia hiekasta. Mutta Jeri ei himoinnut munia. Agno joi kahdeksan raakana ja pani kaksi kainaloonsa eväikseen. Kahdeksan juomansa munan kuoret hän musersi, niin kuin koira olisi ne särkenyt, ja täydentääkseen juonensa, jota hän oli kauan hautonut mielessään, hän säästi kahdeksannesta munasta pienen osan, jonka valutti, ei Jerin poskiin, mistä tämän kieli olisi voinut nuolla sen pois, vaan otsaan silmien tasalle ja niiden yläpuolelle, missä se pysyisi ja todistaisi Jeriä vastaan hänen suunnitelmansa mukaan.
Eikä Agno tyytynyt siihen. Hän teki häikäilemättömän pyhyydenloukkauksen: usutti Jerin munivan megapodikanan kimppuun. Ja sillä aikaa kuin Jeri nitisti kanan, Agno pujahti tarhasta tietäen, että herätetty murhaamishalu saisi Jerin jatkamaan typerien lintujen tappamista, ja kiiruhti mangrovetiheikön läpi kertomaan Bashtille, millaiseen ristiriitaan hänen papillinen pyhyytensä oli joutunut. Koiran tabu, kuten hän selitti, oli estänyt häntä häiritsemästä tabu-koiraa, kun tämä söi tabu-kanoja. Hän ei kyennyt ratkaisemaan, kumpi tabu oli suurempi. Ja Bashti, joka ei ollut maistanut megapodin munia puoleen vuoteen ja joka kiihkeästi halusi elää uudelleen kaukaisen nuoruutensa viimeisen värinän, harppaili mangrove-suon poikki niin hämmästyttävällä nopeudella, että sai hengen salpaantumaan monta vuotta nuoremmalta ylipapiltaan.
Ja hän saapui kanatarhaan ja tapasi Jerin käpälät ja suu verestä punaisina tappamassa neljättä kanaa, ja Agnon sivelemä räikeän keltainen ruskuainen, jonka piti olla peräisin muka monista munista, paistoi yhä sen silmien ympärillä ja otsalla. Turhaan Bashti etsi katseellaan edes yhtä ainoata munaa, sillä kuuden kuukauden nälkä vaivasi häntä ankarammin kuin milloinkaan tästä suuresta onnettomuudesta yltyneenä. Mutta Jeri vain heilutti häntätöpykkäänsä Bashtille ikään kuin pyytäen tältä tunnustusta urotyöstään – hänhän oli täyttänyt Agnon kehoituksen! – ja nauroi vertatippuvin poskin ja munakeltuaista hohtavin silmin.
Bashti ei raivostunut, kuten hän olisi tehnyt yksin ollessaan. Ylipappinsa nähden hän ei voinut alentua sellaiseen inhimilliseen heikkouteen. Niin tekevät korkeassa asemassa olevat henkilöt aina: mukauttavat luontaiset halunsa tilanteeseen ja peittävät keskinkertaisuutensa teeskenneltyyn epäitsekkyyteen. Niinpä Bashtikaan ei ilmaissut pettymystään. Agno hallitsi itseään jonkin verran huonommin, sillä hän ei voinut kokonaan karkottaa silmistään himokasta loistetta. Bashti huomasi sen, mutta erehtyi pitämään sitä tavallisena uteliaisuutena. Tämä todistaa kaksi seikkaa korkeassa asemassa olevista: ensiksi, että he pettävät mielellään alempiaan, ja toiseksi, että he eivät voi estää alempiaan pettämästä heitä.
Bashti katsoi Jeriä leikkisästi aivan kuin kysymyksessä olisi ollut pila, ja heitti välinpitämättömän syrjäsilmäyksen ylipappiinsa, jolloin huomasi pettymyksen tämän silmissä. Kas niin, ajatteli Bashti, peijasinpa hänet kuin peijasinkin.
»Kumpi on korkeampi tabu?» kysyi Agno Somon kielellä.
»Kysytkin! Tietysti megapodi-tabu.»
»Entä koira?» oli Agnon seuraava kysymys. »Koiran on hyvitettävä tabun rikkominen. Se on korkea tabu. Se on minun tabuni. Sen on määrännyt Somo, meidän esi-isämme ja ensimmäinen hallitsijamme, ja se on aina siitä asti ollut päälliköiden tabu. Koiran täytyy kuolla.»
Hän vaikeni ja mietti asiaa, ja Jeri palasi kaivamaan hiekkaa vainunsa selvästi osoittamalta paikalta. Agno yritti estää, mutta Bashti tuli väliin.
»Anna olla», sanoi hän. »Anna koiran todistaa itsensä syylliseksi minun silmieni edessä.»
Ja Jeri teki sen kaivamalla esiin kaksi munaa, särkemällä ne ja latkimalla niiden kallisarvoisesta sisällyksestä sen, mikä ei valunut ja hävinnyt hiekkaan. Bashtin silmät olivat aivan kiillottomat, kun hän kysäisi:
»Eikö miesten koirajuhla ole tänään?»
»Huomenna keskipäivällä», vastasi Agno. »Koiria on jo tuotu paikalle. Niitä on ainakin viisikymmentä.»
»Viisikymmentäyksi», oli Bashtin tuomio samalla kun hän nyökkäsi Jeriin päin.
Pappi kumartui tarttuakseen Jeriin.
»Miksi nyt?» kysyi päällikkö. »Saisit vain taakan kantaaksesi suon yli. Kulkekoon takaisin omilla jaloillaan. Sido se vasta kanoottivajan luona.»
Jeri hyppeli innostuneena molempien miesten kannoilla suon poikki.
Kanoottivajalta kuului pelkoa ja tuskaa ilmaisevaa ulvontaa. Siinä heräsi heti epäilys vaarasta, jota se ei kuitenkaan osannut arvata itseään koskevaksi. Ja sen höristäessä korviaan ja vainutessaan Bashti tarttui sen niskanahkaan ja riiputti sitä ilmassa, niin kauan kuin Agno sitoi sen jalkoja. Jeri ei nyyhkyttänyt, ei uikuttanut eikä osoittanut pelkoa, se vain murahteli kumeasti ja raivoisasti ja potki vastaan takajaloillaan. Mutta koira, jota riiputetaan niskasta, ei koskaan voi pitää puoliaan kahdelle miehelle, joilla on ihmisymmärrys ja kätevyys.
Ristiin sidotuista jaloista riiputtamalla se kannettiin lähellä olevalle teurastus- ja keittopaikalle ja viskattiin maahan keskelle kymmeniä samoin sidottuja avuttomia koiria. Iltapäivä oli jo puolessa, ja osa niistä oli maannut varhaisesta aamusta saakka kuumassa auringonpaisteessa. Ne olivat kaikki villikoiria ja niin pelkurimaisia, että jano ja tuska, mitä liian kireät, verisuonia salpaavat siteet tuottivat, sekä hämärät aavistelut kohtalosta, jota tällainen kohtelu ennusti, sai ne vinkumaan, uikuttamaan ja ulvomaan epätoivoaan ja kärsimystään.
Seuraavat kolmekymmentä tuntia olivat Jerille koettelemusten aikaa. Uutinen siitä, että sen tabu oli lakkautettu, oli levinnyt nopeasti, eikä ollut miestä eikä poikaa, joka olisi ollut niin pähkähullu, että olisi enää osoittanut sille kunnioitusta. Sen ympärillä oli yön tuloon saakka kiusaajia ja kiduttajia. Ne puhuivat ummet lammet sen lankeemuksesta, ivasivat ja pilkkasivat sitä, potkivat sitä ja lopuksi kaivoivat hiekkaan kuopan, josta se ei voinut vierittäytyä pois, ja asettivat sen siihen selälleen, niin että jalat joutuivat häpeällisesti pystyyn.
Ja se saattoi ainoastaan murista ja raivota avuttomuudessaan. Sillä se ei tahtonut muiden koirien tavoin ulista eikä nyyhkyttää tuskaansa. Se oli nyt vuoden vanha, ja viimeiset kuusi kuukautta olivat sitä suuresti kehittäneet, ja sen rodun luonne oli peloton ja järkähtämätön. Sen valkoiset herrat olivat jo opettaneet sen kiihkeästi vihaamaan ja halveksimaan mustaihoisia, mutta näiden kolmenkymmenen tunnin aikana sen viha kasvoi entistä katkerammaksi ja leppymättömämmäksi.
Sen kiduttajat eivät häikäilleet mitään. Toivatpa ne vielä villikoirankin ja usuttivat sitä Jerin kimppuun. Mutta edes villikoiran luonteen mukaista ei ollut hyökätä vihollisen kimppuun, joka ei voinut liikkua, vaikka tämä vihollinen olikin Jeri, joka niin usein oli pehmittänyt sitä Arangin kannella. Jos Jerin jalka olisi ollut poikki, tai sillä olisi ollut jokin muu vamma, mutta vielä tallella liikuntakykynsä, olisi villikoira rusikoinut sen kenties kuoliaaksi. Mutta tämä täydellinen avuttomuus oli toista. Ja niin epäonnistui odotettu näytös. Jerin äristessä ja muristessa villikoira ärisi ja murisi vastaan, ylvästeli ja uhitteli toisen ympärillä kuten mustat herransa, mutta sitä ei saatu iskemään hampaitaan Jeriin.
Kanoottivajan edusta oli kuin hullujenhuone kaikessa kauheudessaan. Tuon tuostakin kannettiin sinne uusia sidottuja koiria. Sieltä kuului lakkaamaton ulina, jota pitivät varsinkin ne, jotka olivat varhaisesta aamusta asti maanneet auringonpaisteessa vettä saamatta. Aika ajoin yhtyivät siihen kaikki: rohkeimpienkin itsehillintä murtui kiihkon ja pelon aaltoon, joka pyyhkäisi niiden kaikkien ylitse. Tämä ylenevä ja aleneva, lakkaamaton ulina jatkui läpi yön, ja aamulla kaikki kärsivät sietämätöntä janoa.
Aurinko, joka ampui tulinuolillaan valkealla hiekalla lojuvia uhreja ja melkein paistoi ne, ei tuottanut ainakaan huojennusta. Kiduttajien kehä muodostui jälleen Jerin ympärille, ja se sai taas kuulla kunniansa tabun menettämisestä. Nauru raivostutti Jeriä paljon enemmän kuin iskut ja ruumiillinen tuska. Ei ainoakaan koira pidä pilkkanaurusta, ja Jeri saattoi kaikkein vähimmin hillitä kiukkuaan, kun sitä herjattiin ja sille naurettiin päin naamaa.
Vaikkei se ollut kertaakaan ulissut, oli sen kurkku ärinästä ja janosta käynyt niin käheäksi ja kuivaksi, ettei se saanut äännähdystäkään suustaan, ellei sitä ärsyttänyt äärimmilleen. Sen kieli riippui ulkona suusta, ja aurinko alkoi jo kahdeksan ajoissa sitä hitaasti kärventää.
Samaan aikaan eräs poika keksi Jerille aivan erikoisen julmuuden. Hän vieritti Jerin pois kuopasta, missä se oli maannut koko yön selällään, käänsi sen kyljelleen ja tarjosi sille pienestä pähkinänkuorikupista vettä. Jeri latki sitä niin himokkaasti, ettei se puoleen minuuttiin huomannut pojan sekoittaneen veteen kypsää punapippuria.
Katselijat ympärillä ulvoivat ilosta, eikä Jerin äskeinen jano ollut mitään verrattuna tähän uuteen, mihin oli tullut lisäksi pippurin tulinen poltto.
Seuraava tapaus, mikä olikin erittäin tärkeä, oli Nalasun tulo. Nalasu oli vanha kuusikymmenvuotias sokea mies, joka ohjasi kulkuaan pitkällä kepillä. Toisessa kädessään hänellä oli jaloista sidottu porsas.
»Kerrotaan, että valkoisen herran koira syödään», sanoi hän Somon kielellä. »Missä on valkoisen herran koira? Näyttäkää minulle.»
Agno, joka oli juuri saapunut paikalle, seisoi hänen vieressään, kun hän kumartui Jerin puoleen ja tutki sitä sormillaan. Jeri ei yrittänytkään purra, vaikka sokean miehen kädet olivat sen hampaitten ulottuvilla useammin kuin kerran. Sillä Jeri ei tuntenut vihamielisyyttä näissä sormissa, jotka sivelivät sitä niin pehmeästi. Sitten Nalasu tunnusteli sikaa ja sen jälkeen useita kertoja sikaa ja Jeriä vuorotellen vertaillen.
Nalasu kohosi pystyyn ja lausui arvostelunsa: »Porsas on yhtä pieni kuin koira. Ne ovat samankokoiset, mutta porsaassa on enemmän syötävää lihaa. Ottakaa porsas, ja minä otan koiran.»
»Ei», sanoi Agno. »Valkoisen herran koira on rikkonut tabun. Se täytyy syödä. Ota mikä muu koira hyvänsä ja anna sika. Ota iso koira.»
»Minä tahdon saada valkoisen herran koiran», intti Nalasu. »Vain valkoisen herran koiran enkä muuta.»
Asia jäi nyt umpikujaan siksi, kunnes Bashti sattui paikalle ja seisahtui kuuntelemaan.
»Ota koira, Nalasu», sanoi hän vihdoin. »Porsaasi on hyvä, ja minä syön sen itse.»
»Mutta koira on rikkonut tabun, sinun suuren kanatarha-tabusi, ja se on syötävä», puuttui Agno nopeasti puheeseen.
Liian nopeasti, ajatteli Bashti, ja samassa heräsi hänen mielessään epämääräinen epäilys.
»Tabu on hyvitettävä verellä ja tulella», jatkoi Agno.
»Hyvä», sanoi Bashti. »Minä syön pikku porsaan. Leikkaa sen kurkku poikki ja paista se tulella.
»Minä puhun vain tabu-laista. Tabun rikkominen täytyy maksaa elämällä.»
»On toinenkin laki», virnisteli Bashti. »On ollut voimassa kauan, siitä asti kuin Somo rakensi nämä vallit, että elämän saattaa maksaa elämällä.»
»Ainoastaan miehen elämän ja naisen elämän», rajoitti Agno.
»Minä tunnen lain», sanoi Bashti jyrkästi. »Somo teki lain. Ei koskaan ole sanottu, ettei eläimen elämää saata maksaa eläimen elämällä.»
»Sitä ei ole koskaan sattunut käytännössä», sanoi poppamies.
»Se on luonnollista», vastasi vanha päällikkö. »Ei koskaan ennen kukaan ole ollut niin hupsu, että olisi antanut sian koirasta. Se on nuori porsas, ja se on lihava ja murea. Ota koira, Nalasu. Ota koira heti.»
Mutta poppamies ei ollut tyytyväinen.
»Kuten sanoit, oi Bashti, suuressa viisaudessasi, se on voimakas ja rohkea siitoskoira. Anna tappaa se. Kun se tulee tulesta, jaetaan sen ruumis moneen pieneen palaseen, niin että jokainen voi syödä sitä ja saa siten osansa sen voimasta ja rohkeudesta. Somolle on parempi, että sen miehet ovat voimakkaita ja rohkeita kuin että sen koirat ovat sellaisia.»
Mutta Bashti ei vihannut Jeriä. Hän oli elänyt liian kauan ja ajatellut liian paljon syyttääkseen koiraa sille tuntemattoman tabun rikkomisesta. Koiria tapettiin kyllä usein tabujen rikkomisesta. Mutta sen hän salli tapahtua sen tähden, että viidakkokoirat olivat arvottomia, ja myöskin siksi, että niiden kuolema teroitti kansalle tabun pyhyyttä. Jeri taas oli herättänyt hänessä suurta mielenkiintoa. Useasti sen jälkeen kun Jeri oli hyökännyt hänen kimppuunsa Van Hornin pään tähden, hän oli miettinyt tapausta. Hän ihaili Jerin rohkeutta ja sitä selittämätöntä jotakin, mikä esti sen valittamasta kepin tuottamaa tuskaa. Ja vaikkei Bashtilla ollut tietoista käsitystä kauneudesta, oli Jerin ääriviivojen ja värin kauneus salaa täyttänyt hänet mielihyvällä. Koira oli suloinen katsella.
Mutta oli toinenkin syy Bashtin menettelyyn.
Häntä ihmetytti se, että hänen poppamiehensä niin hartaasti halusi pelkän koiran kuolemaa. Olihan siellä paljonkin koiria. Miksi sitten juuri tämän koiran? Oli ilmeistä, että noidalla oli jotakin mielessä, mutta Bashti ei voinut arvata, mitä se oli ellei se ollut kostonhalua siitä että hän oli estänyt Agnon syömästä koiraa. Jos se oli sitä, se osoitti mielenlaatua, jota hän ei voinut sietää yhdessäkään heimonsa jäsenessä. Mutta olipa vaikutin mikä hyvänsä, oli hänestä parasta antaa ojennus papilleen ja näyttää vielä kerran, kenellä oli Somossa viimeinen sana. Sen tähden hän vastasi:
»Minä olen elänyt kauan ja syönyt monta sikaa. Kuka uskaltaa sanoa, että ne monet siat ovat menneet minuun ja tehneet minut siaksi?»
Hän pysähtyi ja heitti haastavan katseen kuulijoittensa piiriin, mutta kaikki olivat vaiti. Sen sijaan muutamat miehet virnistelivät ujosti ja nostelivat levottomina jalkojaan, valmiina pötkimään pakoon, ja Agno osoitti ilmeellään lujasti uskovansa, ettei hänen päälliköllään ollut sian ominaisuuksia.
»Olen syönyt paljon kalaa», jatkoi Bashti. »Mutta milloinkaan ei ole ainoatakaan kalansuomua kasvanut ihooni. Eikä ole kiduksia ilmestynyt kurkkuuni. Niinkuin kaikki näette, ei selkärankaani ole versonut yhtään evää. – Nalasu, ota koira. – Aga, vie porsas majaani. Syön sen tänään. – Agno, käske aloittamaan koirien tappaminen, niin että kanoottimiehet saavat syödä oikeaan aikaan.»
Kun Bashti sitten lähti pois, linkosi hän Agnolle ankarasti yli olkansa etelämeren englanninkielellä: »Tuhat tulimaine, sinä tehdä minu vihainen sinulle.»