Jeremia esiintyi sitten kauppamiesten puhujana. Kun hän nousi, nähtiin, että hänen jalkainsa välissä oli iso ruokavasu. Hän puhui kauppiaiden tuomista kankaista, niiden moninaisuudesta, kauneudesta ja kestävyydestä, joka ilmeisesti voitti fitu-ivalaisten tapan, mikä oli rapeaa ja haurasta. Ei kukaan enää sitä käyttänyt. Mutta vain sitä oli ollut, ennenkuin kauppiaat tulivat. Ja sitten oli sääskiverkkoa, jota sai pilahinnalla, mutta jota fitu-ivalainen kutoja ei tuhanteen vuoteen osaisi valmistaa. Vielä puhui hän pyssyjen, kirveiden ja teräksisten ongenkoukkujen verrattomista ominaisuuksista sekä neuloista, langasta ja puuvillaisesta kalastusrihmasta eikä unohtanut valkoisia jauhoja eikä paloöljyä.
Hän puhui pitkään ja laveasti, todisti ensiksi ja toiseksi ja lisäksi vielä, osoitti mitä merkitsi järjestys ja sivistys. Hän väitti, että kauppias on sivistyksen edustaja ja että häntä on turvattava, koska hän muutoin ei tulekaan. Lännessä päin oli saaria, joilla kauppiaat olivat turvatta. Mikä oli seuraus? Kauppiaita ei käynyt, ja kansa eli kuin villit elukat. Ei ollut vaatteita, ei silkkipaitoja (tällöin hän muljautti merkitsevästi kuninkaaseen päin), ja ihmiset söivät toisiaan.
Nämä Auringon Sulkain paperit eivät olleet rahaa. Kauppiaat tietävät, mikä on rahaa, eivätkä sitä halua. Jos Fitu-Iva yhä vaatii, että sitä oli otettava, niin he lähtevät eivätkä koskaan palaa. Ja sitten fitu-ivalaiset, jotka olivat unohtaneet tapan valmistuksen, saivat juosta pitkin saartaan alastomina ja syödä toisiaan.
Paljon muutakin hän puhui, puhui täyden tunnin todistellen ja aina palaten siihen, millaisia saarelaiset olisivat, jos kauppiaat lakkaisivat tulemasta. "Ja sinä päivänä", päätti hän, "millä nimellä mainitaan fitu-ivalaisia maailmassa? Kai-kanak – ihmissyöjä – on oleva heidän nimensä. Kai-kanak! Kai-kanak!"
Tui Tulifau puhui lyhyesti. Asia oli esitetty, sanoi hän, kansan, armeijan ja kauppiaiden kannalta. Nyt oli aika Auringon Sulkain esittää asia puolestaan. Ei voitu kieltää, että hän oli saanut ihmeitä aikaan rahajärjestelmällään. "Monasti on hän minulle selittänyt, miten se toimii", päätti Tui Tulifau. "Se on hyvin yksinkertainen selitys. Ja nyt hän on sen esittävä teille."
Tämä on valkoisten kauppiaiden juonia, sanoi Cornelius. Jeremia puhui oikein valkoisten jauhojen ja öljyn siunauksista. Eivät fitu-ivalaiset halua tulla kai-kanakeiksi. Fitu-Iva haluaa sivistystä, yhä enemmän ja enemmän sivistystä. Siitä oli kysymys, ja hän käski heidän seurata tarkoin hänen todisteluaan. Paperiraha oli korkeamman sivistyksen tunnusmerkkejä. Siksi hän, Auringon Sulat, oli sen maahan tuonut. Ja siksi sitä kauppiaat vastustivat. He eivät tahtoneet, että Fitu-Iva sivistyisi. Miksi he tulivat yli aavan valtameren tavaroineen Fitu-Ivalle? Hän, Auringon Sulat, oli sanova sen. Hän oli sanova sen päin silmiä heille tässä kansankokouksen edessä. Näiden kauppiaiden maissa oli kansa niin sivistynyttä, ettei se antanut heidän kiskoa niin suuria voittoja kuin he fitu-ivalaisilta kiskoivat. Jos nämä sivistyisivät, niin loppuisi kauppiaiden kaupanteko. Silloin saattaisi jokainen fitu-ivalainen tulla kauppiaaksi, jos halusi.
Siksi valkoiset kauppiaat taistelivat paperirahaa vastaan, jonka hän,
Auringon Sulat, oli tuonut. Miksi oli hänen nimensä Auringon Sulat?
Siksi, että hän oli Valon Tuoja tuolta Pilventakaisista Maista.
Paperiraha oli valoa. Valkoisten kauppiaiden rosvoukset eivät voisi menestyä valossa. Siksi he taistelivat valoa vastaan.
Hän tahtoi todistaa sen Fitu-Ivan hyvälle kansalle, ja hän tahtoi todistaa vastustajiensa suulla. Oli hyvin tunnettu asia, että korkean sivistyksen maissa oli käytännössä paperiraha. Ja hän kysyi Jeremialta, eikö ollut niin.
Jeremia ei vastannut.
"Te näette", jatkoi Cornelius, "hän ei vastaa. Hän ei voi kieltää totuutta. Englanti, Ranska, Saksa, Amerikka, kaikki suuret Papalangi-maat ovat panneet toimeen paperirahajärjestelmän. Se toimii. Vuosisadasta vuosisataan se toimii. Minä haastan sinut, Jeremia, rehellisenä miehenä, joka kerran olit harras työn mies Herran viinamäessä, minä haastan sinut vastaamaan: Voitko väittää, ettei suurten Papalangi-maiden rahajärjestelmä toimi?"
Jeremia ei voinut kieltää, ja hänen sormensa hypistelivät hermostuneesti vasua, joka oli hänen polviensa välissä.
"Te näette, että niin on kuin sanoin", jatkoi Cornelius. "Jeremia myöntää sen. Siksi minä kysyn teiltä, koko Fitu-Ivan kansalta, miksi, jos se järjestelmä on hyvä Papalangi-maille, se ei olisi hyvä Fitu-Ivalle?"
"Ei ole tämä järjestelmä sama", huusi Jeremia. "Auringon Sulkain paperi on erilainen kuin suurten maiden paperi."
Että Cornelius oli tältä varalta varustautunut, oli ilmeistä. Hän kohotti näkyville fitu-ivalaisen setelin, jonka kaikki tunsivat.
"Mikä tämä on?" hän kysyi.
"Paperia, pelkkää paperia", oli Jeremian vastaus.
"Entä tämä?" Cornelius kohotti näkyville Englannin Pankin setelin.
"Tämä on englantilaista paperirahaa", hän selitti kokoukselle ojentaen sen Jeremian tarkastettavaksi. "Eikö ole totta, että tämä paperi on Englannin rahaa?"
Jeremia nyökkäsi myöntäen.
"Sinä sanoit, että Fitu-Ivan raha on pelkkää paperia. Entä tämä
Englannin raha? Mitäs tämä on?.. Vastaa rehellisenä miehenä…
Kaikki odottavat sinun vastaustasi, Jeremia."
"Se on – se – on – " tapaili ällistynyt Jeremia sekä änkytti ja sammalsi avuttoman näköisenä.
Kaikkien kasvoilla oli ilme, joka sanoi, että he olivat tulleet vakuutetuiksi. Kuningas taputti ihastuneena käsiään ja mutisi: "Selvää, hyvin selvää."
"Te näette, hän myöntää sen itse." Voitonvarmuus soi Deasyn äänessä ja näkyi hänen asennostaan. "Hän ei tiedä niillä eroa olevan. Eikä eroa olekaan. Tämä on rahan arvo. Tämä on raha itse."
Sillä välin Grief kuiskaili Jeremian korvaan, ja tämä nyökäytti päätään ja alkoi puhua.
"Mutta hyvin tunnettu asia kaikille Papalangeille on, että Englannin hallitus maksaa kovaa rahaa setelistään."
Deasyn voitto oli nyt täydellinen. Hän kohotti ylös fitu-ivalaisen setelin.
"Eikö tähänkin ole niin kirjoitettu?"
Taaskin Grief kuiskaili.
"Ettäkö Fitu-Iva myös maksaa kovaa rahaa?" kysyi Jeremia.
"Niin on kirjoitettu."
Kolmannen kerran Grief kuiskasi.
"Vaadittaessa?" kysyi Jeremia.
"Vaadittaessa", vakuutti Cornelius.
"Siinä tapauksessa minä vaadin kovaa rahaa nyt", sanoi Jeremia ja veti pienen setelipinkan vyönsä alta. Cornelius silmäili sitä pikaisesti arvioiden.
"Hyvä, minä suoritan siitä kovaa rahaa. Paljonko?"
"Ja me näemme, kuinka järjestelmä toimii", julisti kuningas ottaen osaa ministerinsä voittoon.
"Te kuulitte kaikki! – Hän antaa kovaa rahaa nyt!" huusi Jeremia kuuluvasti kansalle.
Samalla hän upotti molemmat kätensä vasuunsa ja veti sieltä esille koko joukon setelipinkkoja. Hänen kohottaessaan vasunsa kantta levisi yli kokouksen omituinen lemu.
"Minulla on tässä", julisti Jeremia, "tuhat kahdeksankolmatta puntaa, kaksitoista shillinkiä ja kuusi pennyä. Ja tähän pussiin saa panna rahat."
Cornelius säpsähti. Hän ei ollut odottanut sellaista summaa, ja joka taholla pitkin kokousta näkivät hänen hätääntyneet silmänsä päälliköiden ja puhujain vetävän esille setelipinkkoja. Armeija, kädessään kahden kuun palkat, alkoi painua kokouksen keskustaa kohti, ja joka taholta tulvi kansaa seteleineen aitaukseen.
"Vai olette te järjestänyt pankkipaniikin", sanoi hän moittien
Griefille.
"Tässä olisi pussi, mihin pistää sitä rahaa", toisti Jeremia.
"Täytyy lykätä nyt", sanoi Cornelius epätoivoisesti. "Ei nyt ole pankkiaika."
Jeremia silmäsi seteleihin. "Ei näissä puhuta mitään pankkiajasta.
Sanotaan 'vaadittaessa', ja nyt minä vaadin."
"Anna niiden tulla huomenna, oi Tui Tulifau", vetosi Cornelius kuninkaaseen. "Huomenna ne saavat."
Tui Tulifau alkoi miettiä asiaa, mutta hänen puolisonsa silmäsi häneen ja tämän voimakas käsivarsi jännittyi nyrkin puristuessa. Tui Tulifau koetti olla sitä huomaamatta, mutta ei voinut. Hän yskähteli hermostuneena.
"Me tahdomme nähdä sen järjestelmän toimivan", ratkaisi hän. "Kansa on tullut kaukaa."
"Vaaditko minua maksamaan nämä hyvät rahat pois?" mutisi Deasy hiljaa kuninkaalle.
Sepeli kuuli sen ja ärähti niin kiukkuisesti, että kuningas säikähti ja vetäytyi vaistomaisesti poispäin hänestä.
"Älä unohda sikaa", kuiskasi Grief Jeremialle, joka nousi.
Käskevällä kädenliikkeellä hän tyynnytti äänten nousevan kohun. "Vanha ja kunniakas Fitu-Ivan tapa oli", sanoi hän, "että kun joku todistettiin ilkityöntekijäksi, hänen raajansa lyötiin nuijalla poikki ja hänet pantiin matalaan veteen haikalain ruoaksi. Ikävä kyllä tämä tapa on nyt poissa käytännöstä. Mutta onpa meillä toinen vanha ja kunniallinen tapa. Kaikki sen tunnette. Kun joku on todistettu varkaaksi ja valehtelijaksi, on häntä lyötävä kuolleella sialla."
Hän pisti oikean kätensä vasuun, ja silmälasien puutteesta huolimatta löytyi sieltä pian kuollut sika, joka kiiti suoraa päätä Deasyn kaulaa kohti. Ja sellaisella voimalla sattui heitto, että hän kaatui istuvasta asennosta kyljelleen. Ennenkuin hän pääsi ylös, oli Sepeli, sadankuudenkymmenen naulan painoiselle naiselle odottamattoman nopeasti, iskenyt hänen kimppuunsa. Toisella kädellä hän kahmaisi miestä kauluksesta kiinni ja toisella sieppasi sian sekä antoi hänelle hyvän saunan koko kuningaskunnan ääneensä osoittaessa suosiotaan.
Tui Tulifaulla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hyvää naamaa suosikkiaan löylytettäessä, ja hänen lihakasansa röhötti taapäin matoilla hytkyen valtavan naurun pinteissä.
Kun Sepeli heitti sekä sian että miehen, otti tuulenpuolen puhuja raadon käsiinsä. Cornelius oli kavahtanut käpälilleen ja alkanut juosta, mutta pakaroille sattunut raato sai hänet kompastumaan. Kansa ja armeija yhtyivät nyt riemuiten leikkiin. Mihin rahaministeri kääntyikään, joka taholta iski häntä sianraato. Hän loikki kuin säikähtynyt jänis avocadojen ja palmujen keskellä. Käsin ei häneen koskettu, ja hänen vainoojansa väistyivät hänen edestään. Mutta yhä he ahdistivat ja koko ajan lenteli sika niin nopeasti kuin kädet sen ennättivät siepata.
Kun ajo häipyi rantatien mutkan taa, johti Grief kauppiaat kuninkaalliseen rahastoon, ja päivä oli loppuun kulunut, kun viimeinen fitu-ivalainen seteli oli vaihdettu kovaan rahaan.
8
Hämärän pehmoisen viileyden levitessä yli maan meloi mies viidakosta Cantania kohti. Ruuhi oli hylätty ja vuotava kaukalo, ja hän pysähtyi vähän väliä sitä tilkitsemään. Kanakki-merimiehet virnistelivät iloisesti hänen saapuessaan aluksen vierelle ja vaivalloisesti noustessaan yli laidan. Hän oli liassa ja loassa ja näytti olevan puolipökerryksissä.
"Saisinko puhutella teitä, herra Grief?" sanoi hän surullisena ja nöyrästi.
"Istukaa tuulen alle ja kauemmaksi", vastasi Grief. "Vielä kauemmaksi. No niin."
Cornelius istahti laivan laidalle ja piteli päätään molemmin käsin.
"Niinpä kyllä", sanoi hän. "Minä haisen niinkuin äskeinen taistelutanner. Päätäni särkee armottomasti. Niskani on kuin poikki. Kaulanikama poissa sijoiltaan. Hampaat irrallaan suussa. Korvissani surisevat ampiaiset. Olen ollut kuin maanjäristyksessä ja rutossa, ja taivaasta on satanut sikoja." Hän huokasi ja kurkkunsa korisi. "Kauheat ovat kuoleman näyt. Eivät runoilijat ole osanneet sellaista uneksia. Joutua rottain syötäväksi, kiehua öljyssä tai roikkua villihevosten hännässä – ei se olisi hauskaa. Mutta joutua sianraadolla kuoliaaksi piestyksi!" Hän värisi kauhusta. "Se käy yli inhimillisen mielikuvituksen." Kapteeni Boig niisti nenäänsä kuuluvasti, siirsi telttatuolinsa kauemmaksi ja istahti taas.
"Te kai matkustatte Japaniin, herra Grief", jatkoi Cornelius. "Ja kaksi pyyntöä minä haluaisin teille esittää: että pääsisin mukaan ja että saisin sitä vanhaa skottilaista ryypyn, jonka hylkäsin sinä iltana kuin maihin tulitte."
Grief löi kätensä yhteen ja käski mustan kokkipojan tuoda saippuaa ja pyyhkeitä.
"Menkää keulaan ja puhdistautukaa ensin", sanoi hän. "Poika tuo housut ja paidan. Mutta ennenkuin menette – selittäkääpäs, kuinka rahastossa oli enemmän rahaa kuin oli teidän liikkeelle panemianne seteleitä."
"Minulla oli omaa rahaa ryhtyessäni tähän seikkailuun."
"Me olemme päättäneet panna odotusrahat ja tappiot Tui Tulifaun maksettaviksi", sanoi Grief. "Erotuksen saatte takaisin. Mutta kymmenen shillinkiä vedetään pois."
"Mitä varten?"
"Luuletteko kuolleita sikoja kasvavan puussa? Kymmenen shillinkiä siitä kuolleesta siasta on viety kirjoihin."
Cornelius kumarsi myöntyvästi ja sanoi väristen: "Olen kiitollinen siitä, ettei se ollut viidentoista eikä kahdenkymmenen shillingin sika."
VIII.
PARLAYN HELMET
1
Peräsimessä oleva kanakki kiersi ratastaan nopeasti, ja Malahini puski suoraan tuulen silmään ja kohosi tasakölilleen. Isopurje tyhjeni, sen reivinuorat rapsuttivat ja puomiköydet siirtyivät, ja pian se kallistui toiselle kyljelleen tuulen täyttäessä purjeen jälleen. Vaikka aamu oli aikainen ja tuuli navakka, olivat kannella oleskelevat viisi valkoista miestä vähissä pukimissa. David Grief ja hänen englantilainen vieraansa, Gregory Mulhall olivat vielä yöpukimissa, paljaat jalat pistettyinä kiinalaisiin työtohveleihin. Kapteeni ja perämies olivat ohkaisissa aluspaidoissa ja purjekangashousuissa, päällysmiehen pitäessä käsivarrella aluspaitaansa, jota ei näyttänyt välittävän vetää päälleen. Hiki helmeili hänen otsallaan, ja hän näytti tarjoavan paljasta rintaansa kuin janoissaan tuulelle, joka ei antanut viileyttä.
"Painostavaapa on näin tuuliseksi", selitti hän.
"Ja mitä se tekee lännessä? Sitä en jaksa käsittää", jatkoi Grief ylimalkaista tarinoimista.
"Ei se pitkää aikaa kestä eikä ole kauan ollutkaan siellä", sanoi Hermann, hollantilainen perämies. "Koko yön on vain kiertänyt kaikkia suuntia – viisi minuuttia siellä, kymmenen täällä, tunnin jossakin päin ja neljänneksen toisaalla."
"Jotakin on tekeillä, tekeillä on", vaakkui kapteeni Warfield levittäen partaansa molempain käsien sormilla turhaan antaakseen viileyttä kaulalleen. "Vuorokauden on ilma ollut hulluna. Ei ole ollut oikeata pasaadia kolmeen viikkoon. Sekaisin kaikki. Ilmapuntari hypähteli illalla auringon laskiessa, ja samoin taaskin, vaikka sanovat, ettei se merkitse mitään. Vaikkapa vain, mutta minulla on ennakkoluuloni. Käy hermoille, nähkääs. Niin se juonitteli silloin kun menetimme Lancasterin. Olin laivapoikana vasta, mutta hyvin sen muistan. Aivan uusi nelimastoinen teräsalus, ensi matkallaan. Ukon sydämen se mursi. Oli ollut neljäkymmentä vuotta sillä yhtiöllä. Kovin hupeni mies ja kuoli seuraavana vuonna."
Tuulesta ja aikaisesta huolimatta oli helle tukahduttava. Tuuli kuiski vilpoisuutta, mutta ei antanut sitä. Olisi saattanut puhaltaa Saharasta, paitsi että oli niin märkää. Ei sumua, ei huurua, ei merkkiäkään, mutta etäisyys teki sellaisen vaikutuksen. Ei ollut oikein pilviäkään, mutta taivaan peitti kuin ohut verho, jonka läpi ei aurinko jaksanut paistaa.
"Valmiit", komensi kapteeni hitaan terävästi. Ruskeat kanakki-merimiehet, miehusvyö pukunaan, siirtyivät velton nopeasti köysien ääreen.
"Tuuleen."
Peräsinmies käänsi rattaansa ilman innostusta, ja Malahini kääntyi kauniisti tuuleen.
"Hitto vieköön, tämä on komeaa", kehui Mulhall. "Enpä tietänyt teidän
Etelämeren kauppiaiden purjehtivan jahdeilla."
"Tämä on Gloucesterin kalastaja alkujaan", selitti Grief; "ne ovat kaikki jahteja rungon ja purjeiden puolesta".
"Mutta tästähän pääsisi suoraan sisään, miks'ette anna mennä?" arvosteli englantilainen.
"Koettakaapa, kapteeni Warfield", kehoitti Grief. "Näytetään miltä laguuninsuu tuntuu pakovedellä."
"Tiukasti tuuleen", käski kapteeni.
"Tiukasti tuuleen", kertasi kanakki hellittäen puolen puolaväliä.
Malahini oli juuri kapean aukon kohdalla, joka johti isoon, soikeaan laguuniin. Riutta oli kuin kolmesta muodostumassa olevasta yhteen kyhätty, ilman väliseiniä. Kookospalmuja kasvoi ryhmissä saarella, mutta paikoitellen oli hiekka liian alavaa niille, ja näillä kohdin näkyi puiden lomitse laguunin tyyni pinta kuin laikahteleva kuvastin. Useita neliömaileja oli vettä laguunissa, ja koko massa purkautui tämän ainoan aukon kautta ulos, jossa sen takia olikin kuin virran ryöppy. Sen kuohuihin sattuessaan heilahti Malahini joka kerta tolaltaan ja painautui kulkuväylältä sivuun. Pääsi jo pistäymään syvälle, kun pistävät korallikarit pakottivat kääntymään. Toisella puolen tempasi virta sen mennessään ja kiidätti merelle takaisin.
"Nyt taitaa olla aika koetella sitä uutta ja kallista konetta", virnisteli Grief hyväntahtoisesti. Kone oli kipeä kohta kapteenille. Hän oli sitä ruinannut niin kauan, että oli saanut Griefin suostumaan.
"Kyllä se vielä itsensä maksaa", vastasi kapteeni. "Odottakaahan vain."
Grief osoitti pientä kutteria, joka pyrki heidän perässään saarelle. "Panenpa vetoa viiden frangin kappaleen, että tuo pieni Nuhiva menee edellämme sisään."
"Varmasti", myönsi kapteeni. "Sillä on voimakas kone. Me olemme kuin linjalaiva sen rinnalla, eikä ole kuin neljäkymmentä hevosvoimaa. Sillä on kymmenen ja on tuollainen kaukalo. Se voisi luistaa yli helvetin vaahdon, mutta eipä se sittenkään tätä virtaa voita. Kymmenen solmua se nyt tekee."
Ja kymmenen solmun vauhdilla Malahini kallistellen kiiti merelle.
"Puolessa tunnissa tuo helpottaa – sitten päästään", sanoi kapteeni Warfield, vähän ärtyneenä, kuten näkyi seuraavista sanoista. "Ei hänellä ole oikeutta sitä Parlayksi nimittää. Se on amiraliteetin kartoissa ja ranskalaisissa Hikihoho. Bougainville sen löysi ja nimitti alkuasukkaitten lailla."
"Mitäpä nimestä", sanoi päällysmies, käyttäen tilaisuutta puheen ajaksi vielä viivytellä paitansa ylle vetämistä. "Tuossa se nyt on viivytellä paitansa ylle vetämistä. Tuossa se nyt on nokkamme edessä, ja ukko Parlay on siellä helmineen."
"Kuka ne helmet on nähnyt?" tiedusti Hermann katsoen kutakin vuoroonsa.
"Tunnettu juttu", vastasi päällysmies. Lisäsi sitten peränpitäjään kääntyen: "Tai-Hotauri, mitäs tiedät Parlayn helmistä?"
Kanakki, mielissään ja itsetietoisena, alkoi puhua:
"Minun veli kaivaa Parlaylle monta kuukautta. Paljon puhuu helmi.
Hikihoho hyvä helmipaikka."
"Eivätkä helmenostajat ole koskaan saaneet häntä helmistään luopumaan", selitti kapteeni.
"Kerrotaan, että hatullinen hänellä niitä oli Armandea varten, kun hän purjehti Tahitille", jatkoi päällysmies puhetta. "Siitä on viisitoista vuotta, ja hän on siitä saakka yhä kartuttanut varastoaan – simpukoita on kasannut myös. Niitä on satoja tonneja. Laguuni lienee nyt puhtaaksi pyydystetty. Ehkäpä sen takia on kuuluttanut huutokaupan."
"Jos hän todella myy, tulee tästä vuoden suurin helmikauppa
Paumotulla", sanoi Grief.
"No mutta mikä tämä vanha rantamaleksija on?" kysyi kuumasta ja muusta ärtyneenä kapteeni. "Mikä se helmijuttu on? Miksi siitä niin salaperäisesti puhutaan?"
"Hikihoho on Parlayn", vastasi päällysmies. "Hänellä on suuri helmivarasto, säästetty vuosien vieriessä, ja viikkoja sitten hän lähetti sanan, että myy ne huomenna. Katsokaahan noita kuunarinmastoja laguunin puolella."
"Kahdeksan niitä näkyy", sanoi Hermann. "Mitä tekemistä niillä olisi mokomalla riutalla?" jatkoi päällysmies. "Ei siellä ole kuunarinlastia kopraa vuodessa. Ne ovat kaikki tulleet huutokauppaa varten. Ja siksi tuo Nuhivan pahainenkin tuolla aaltoja vastaan tappelee, vaikk'en tiedä mitä sekin aikoo ostaa. Narii Herring – puoliverinen Englannin juutalainen – omistaa sen, ja muuta hänellä ei olekaan paitsi julkeutta, velkoja ja whiskylaskuja. Hänellä on velkaa niin paljon, ettei ole Papeetessa yhtään kauppiasta, jonka etu ei olisi kytketty hänen menestykseensä. Ne jättävät hänelle väliin jotakin kaupattavaa. Täytyy. Ja se sitä pystyssä pitää. Minä en ole kenellekään velkaa. Mikä on siitä seuraus? Jos kaadun kouristuksissa maahan, niin saan siihen kuolla. Eivät menettäisi mitään. Mutta Narii Herring – jos hän sattuisi? Parastaan tekisivät. Liian paljon on hänessä rahaa kiinni, että antaisivat hänen kuolla. Kotiinsa veisivät ja käsin hoitelisivat. Sen sanon, että laskujensa kunniallisesta maksamisesta ei ole mitään hyötyä."
"Mitä tällä Näriin jutulla on tekemistä tämän asian kanssa?" kysyi tiukasti englantilainen. Kääntyen Griefiin hän sanoi: "Mitä lorua tämä helmijuttu on? Kertokaahan alusta."
"Saatte auttaa minua", varoitti Grief toisia, aloittaen. "Vanha Parlay on originaali. Sen verran kuin minä olen häntä nähnyt, on hän vähän hassahtava. Mutta juttu on seuraava: Hän on täysverinen ranskalainen. Sanoo tulleensa Pariisista. Puhetapansa on aivan pariisilaista. Tuli jo entispäivinä. Teki kauppaa ja kaikkea mitä muuta tehtiin. Niin joutui Hikihoholle. Tuli kauppaa tekemään, silloin kun se oli pääasia. Satakunta paumotulaisrääsyä eleli saarella. Meni naimisiin kuningattaren kanssa – maan tapa. Kun tämä kuoli, oli kaikki hänen. Kohtasi rokko ja jäljelle jäi kymmenkunta. Hän teetti niillä työtä ja ruokki ne ja oli kuningas. Ennen kuolemaansa antoi kuningatar hengen tyttärelle. Armande. Kolmen vanhana hänet lähetettiin Papeeten luostariin. Seitsemän-kahdeksan ikäisenä lähetti isä hänet Ranskaan. Alatte ymmärtää asemaa. Ylhäisön paras luostari ei ollut liian hyvä paumotulais-saaren kuninkaan ja kapitalistin tyttärelle, eikä Ranskan maassa pidetä värirajaa selvillä. Häntä kasvatettiin prinsessana ja hän oppi käyttäytymään sellaisena. Hän luuli myös olevansa täysivalkoinen eikä aavistanut onnettomuutta.
"Nyt tulee tragedia. Ukko oli aina ollut vähän kaistapäinen ja oli näytellyt itsevaltiasta Hikihoholla niin kauan että ei ymmärtänyt, mitä vikaa olisi kuninkaassa – tai prinsessassakaan. Kun Armande oli kahdeksantoista, kutsui ukko tytön kotiin. Hänellä oli rahaa kauhat ja kaukalot täynnä, kuten Yankee-Bill sanoisi. Rakennutti Hikihohoon komean päärakennuksen ja hienon bangalon Papeeteen. Ja olisi hän päänsä pitänyt, huolimatta Papeeten kanoista ja mörökölleistä, jollei sattunut hirmumyrsky. Sinä samana vuonna kai Manu-Huhi sortui ja yksitoistasataa hukkui?"
Toiset nyökkäsivät, ja kapteeni sanoi: "Olin Magpiellä silloin, ja maihin se meni kaikkine väkineen neljännesmailin kookoslehtoon Taiohae Bayssa – joka lienee myrskyiltä suojatuimpia satamia."
"Well", jatkoi Grief. "Parlay ukko joutui siihen ryöppyyn helmikappoineen ja tuli Papeeteen kolme viikkoa liian myöhään. Hänen täytyi korjauttaa kuunarinsa ja rakennuttaa puoli mailia tietä, että sai sen vesille.
"Ja kaiken aikaa oli Armande Papeetessa. Kukaan ei käynyt häntä tervehtimässä. Ranskalaisen tavan mukaan hän kävi tuliaiskäynneillä kuvernöörin ja satamalääkärin luona. Ne ottivat vastaan, mutta niiden eukko-kanat eivät olleet kotona, eivätkä ne vastavierailulle menneet. Tyttö oli niin julistettu säädyn ulkopuolelle, ettei ollut koskaan osannut moista uneksiakaan. Ja näin hienolla tavalla ne saattoivat siitä hänelle tiedon. Ranskalaisella risteilijällä oli iloinen luutnantti. Hän menetti tytölle sydämensä, mutt'ei päätään. Voitte arvata minkä vaikutuksen tämä kaikki teki nuoreen neitoseen, joka oli hieno, kaunis, kasvatettu kuin ylimys, parhaalla ranskalaisella tavalla, mitä rahalla voi ostaa. Ja voitte ymmärtää lopunkin." Hän kohautti olkapäitään. "Bangalossa oli japanilainen palvelija. Hän näki. Sanoi, että niin kävi kuin samurain tosihengessä. Otti tikarin – ei mitään hätäilyä, ei iskua, ei kiirettä kuolemaan – otti tikarin, asetti kärjen tarkasti sydäntä kohti ja molemmin käsin, hitaasti ja varmasti, painoi.
"Ukko Parlay saapui sitten helmineen. Yksi ainoa niistä maksoi kuusikymmentätuhatta. Peter Gee näki sen ja sanoo tarjonneensa niin paljon. Ukko meni vähäksi aikaa sekaisin. Panivat pakkopaitaan klubissa pariksi päivää…"
"Vaimonsa setä, vanha paumotulainen, auttoi hänet vapaaksi", selitti päällysmies.
"Ja sitten alkoi ukko tehdä tiliä", jatkoi Grief. "Ampui kolme luotia siihen luutnantti-lurjukseen…"
"Ja se oli sairaana kolme kuukautta", tiesi kapteenikin.
"Heitti viinilasin kuvernöörin naamaan; taisteli kaksintaistelun tohtorin kanssa; pieksi palvelijat; tuhosi sairaalan; ruhjoi kaksi kylkiluuta ja solisluun sairaanhoitajalta, ja pääsi pakoon, peräytyi kuunarilleen revolveri kummassakin kädessä, uhaten poliisipäällikköä ja santarmeja, sekä purjehti Hikihohoon. Eikä sittemmin ole sieltä lähtenyt."
Päällysmies nyökkäsi. "Siitä on jo viisitoista vuotta. Eikä hän ole jalallaan maalle astunut."
"Ja on lisännyt helmiään", sanoi kapteeni. "Vanha hullu. Ihan pintaani karmii. Ihan kuin suomalainen."
"Mitä se merkitsee?" kysyi Mulhall.
"Noituu ilmoja vain – uskovat alkuasukkaat. Kysykää Tai-Hotaurilta.
Hei, Tai-Hotauri, vanha Parlay tietää ilmat?"
"Suuri ilmapiru olla", vastasi kanakki. "Tiedän. Tahto iso tuuli, iso tuuli tulla. Ei tahto tuuli, ei tulla tuuli."
"Vanha velho siis", sanoi Mulhall.
"Ei ole onni ne helmet", juorusi Tai-Hotauri päätään merkitsevästi väännellen. "Sanoo myydä helmet. Paljo tulla kuunari. Hän teke iso ilma, kaikki kuolla, kas. Kaikki meidän miehet sano niin."
"Tuulispäiden aika on parhaillaan", sanoi kapteeni jörösti. "Eivät ole aivan kaukana oikeasta. Jotakin nyt on tekeillä, ja paremmalta tuntuisi nahassani, jos Malahini olisi tuhannen mailin päässä täältä."
"Ukko on tosiaankin hieman hullu", päätti Grief. "Olen koettanut päästä hänen katsantotapansa perille. Se on – hm – hieman sekava. Kahdeksantoista vuoden aikana hän keskitti kaiken Armanden ympärille. Nytkin hän vielä on puolet ajastaan siinä uskossa, että Armande ei vielä ole palannut Ranskasta. Siksi hän on säilyttänyt helmensä. Ja valkoisia hän vihaa kaiken aikansa. Hän ei koskaan unohda, että ne tappoivat tytön, vaikka hän aika-ajoin unohtaakin, että tyttö on kuollut. Hei! Missäs tuuli on?"
Purjeet lekottelivat vapaina, ja kapteeni murahteli tyytymättömänä. Tuulen lakatessa kävi helle yhäkin sietämättömämmäksi. Hiki purkautui esille heidän kasvoistaan, ja vuoroonsa he hengähtivät syvään, vaistomaisesti, enemmän ilmaa ahmaistakseen.
"Tuossa tulee taas kahdeksan pisteen veto. Purje yli! Hei!"
Kanakit juoksivat täyttämään kapteenin käskyä, ja viisi minuuttia kuunari oli aivan väylän suussa ja voittikin virtaa hieman. Sitten puuska hellitti ja tuuli kääntyi entiselle tolalleen, niin että taas oli puolta vaihdettava.
"Tuossa se Nuhiva taas tulee", sanoi Grief. "On saanut koneensa kuntoon."
"Onko kunnossa?" kysyi kapteeni portugalilaiselta puoliveriseltä, jonka pää ja hartiat pistivät esille kapeasta luukusta kajuutan oven lähellä.
"Kyllä", vastasi poika pyyhkien kasvojaan rasvaisella rääsyllä.
"Ann' mennä sitten."
Koneenkäyttäjä katosi koppiinsa, ja hetken päästä kuului sieltä moottorin sylkytystä. Mutta kuunari ei jaksanut pysyä edellä. Pieni kutteri teki kolme jalkaa heidän kahta jalkaansa kohti ja oli pian pyrkimässä edelle. Vain alkuasukkaita oli kannella, ja perää pitävä mies heilautti heille pilkallisesti jäähyväisiksi kättään.
"Se on Narii Herring", kertoi Grief Mulhallille. "Tuo iso mies rattaan ääressä – uskaliain ja häikäilemättömin roikale Paumotulla."
Viisi minuuttia myöhemmin kuului Nuhivan kannelta sen oman miehistön riemuhuuto. Kone oli mennyt rikki ja alus jätätti. Malahinin merimiehet juoksivat laidalle ja hurrasivat ohi mentäessä. Tuuli oli kääntämässä pikku kutteria, joka luu hampaissa kääntyi menemään pakoveden suuntaan.
"Kyllä se tuntuu kone olevan", tunnusti Grief, kun laguuni aukeni heidän eteensä ja he suuntasivat kulun ankkuripaikalle.
Kapteeni Warfield oli ilmeisesti hyvillään, vaikka hän vain murahtelikin: "Vielä se itsensä maksaa, älkää huoliko."
Malahini kulki pienen laivaston keskivaiheille, ennenkuin sai tilaisuuden kääntyä ankkuriin.
"Tuoss' on Isaacs Dollyllä", esitteli Grief kättään tervehdykseksi heilauttaen. "Ja Peter Gee Robertalla. Eipä pysyisi poissa tämänlaisesta helmikaupasta. Ja tuolla on Franchini Cactuksella. Ukko Parlay saa hintansa."
"Eivät ole vielä konettaan korjanneet", mörisi iloisesti kapteeni Warfield katsellen väylälle päin, josta puiden takaa näkyivät Nuhivan purjeet.
2
Parlayn talo oli kaksikerroksinen rakennus, Kalifornian laudoista rakennettu, katto galvanoitua peltiä. Pienellä riutalla se oli niin muodottoman suuri, että näytti oudolta kasvannaiselta. Malahinin väki kävi kohteliaisuusvierailulla heti ankkuriin päästyä. Muitakin kapteeneja ja ostajia oli isossa huoneessa tutkimassa huomenna huutokaupalla myytäviä helmiä. Paumotulais-palvelijat, Hikihohon synnynnäisiä ja omistajan sukulaisia, kaatoivat whiskyä ja absinttia laseihin. Ja joukossa liikuskeli Parlay itsekin lörpötellen ja irvistellen, ollen kerran niin komean miehen kuihtunut raunio enää. Silmät olivat syvällä päässä ja kuumeiset posket syvillä kuopilla. Tukka näytti tulleen takkuina esille, ja parta riippui tupsuna.
"Hitto vie", mutisi Mulhall. "Pitkäsäärinen Napoleon III, mutta leivottuna, poltettuna ja kartena vain. Jopa on hintelä. Eipä ihme, että päätään noin kääntelee. Täytyyhän pitää tasapainoa."
"Tulee tuuli", oli ukon tervehdys Griefille. "Annattepa arvon helmille, kun tällaisena päivänä tulitte niitä noutamaan."
"Manalaan niitä hakemaan kannattaisi mennä", nauroi Grief iloisesti ja katsahti pöytään, missä tavara oli.
"Jotkut ovat jo sen matkan niiden takia tehneet", kotkotti Parlay. "Katsokaapas tuota." Hän osoitti isoa, puhdasta, pähkinänkokoista helmeä, joka oli erillään säämiskäkappaleella. "Tarjosivat kuusikymmentätuhatta Tahitilla. Yhtä paljon tarjoavat huomenna, jos ei tuuli heitä vie. Sen löysi serkkuni, naimisen kautta serkkuni. Alkuasukas, nähkääs. Oli myös varas. Kätki sen. Se oli minun. Toinen serkku – olemme täällä kaikki sukua – tappoi hänet sen takia ja pakeni kutterilla Noo-Naulle. Ajoin takaa, mutta Noo-Naun päällikkö oli hänet jo sen takia tappanut. Ohoi, tuolla pöydällä on kuolleita edustettuna. Otetaanpas lasi, kapteeni. En muista nähneeni. Olette tulokas saarilla?"
"Kapteeni Robinson Robertolta", esitteli Grief.
Sillä välin oli Mulhall puristanut kättä Peter Geen kanssa. "En ikänäni ole nähnyt näin paljon helmiä", sanoi hän.
"En minäkään yht'aikaa", myönsi Peter Gee. "Minkä arvoisiksi nuo arvaisi?"
"Viisi-kuusikymmentätuhatta puntaa – meille ostajille. Pariisissa – " hän kohautti olkapäitään ja nosti silmäluomensa osoittaen siten summan arvaamattomuutta.
Mulhall pyyhkieli hikeä silmistään. Kaikki hikosivat ja huohottivat kovin. Ei ollut jäätä juomain mukana, ja ne oli nieltävä haaleina.
"Niin, niin", kotkotteli Parlay. "Monta kuollutta on tuossa pöydällä. Tunnen nuo helmet, joka-ikisen. Katsokaas noita kolmea! Mainiosti yhteen sopivat, vai mitä? Muuan sukeltaja Pääsiäissaarilta haki ne minulle viikon aikana. Seuraavalla viikolla vei hai häneltä käsivarren. Verenmyrkytys teki lopun. Ja tuo iso muodoton – jos siitä huomenna saan kaksikymmentä frangia, olen iloinen – kaksikymmentäkaksi syltä syvältä se on tuotu. Mies oli Raratongalta, löi kaikki sukellusennätykset. Toi sen kaksikolmatta syltä syvältä. Ja samalla pakahtuivat hänen keuhkonsa, tai hän sai kouristuksen, kuoli kahden tunnin kuluttua. Kuoli kiljuen. Mailien päähän se kuului. Oli voimakkain alkuasukas, minkä olen nähnyt. Puolikymmentä sukeltajistani on kuollut kouristukseen. Ja useampia on kuoleva, useampia on kuoleva."