V.
PIENI TILINTEKO SWITHIN HALLIN KANSSA
1
Heittäen viimeisen pitkän katseen meren eheään piiriin ympärillään, heilautti David Grief itsensä mastoportaille ja laskeutui hitaasti kannelle.
"Leu-Leu-riutta on uponnut, herra Snow", sanoi hän huolestuneen näköiselle nuorelle perämiehelle. "Jos meritiede mitään merkitsee, niin riutta on varmasti meren pinnan alla, sillä kahdesti olemme sen yli purjehtineet – tai ainakin sen paikan yli, jossa sen pitäisi olla. Joko on niin tai sitten on kronometri sekaisin, tai sitten olen unohtanut läksyni."
"Kyllä se on kronometrissä vika", vakuutti perämies isännälleen.
"Minähän tähystin myös ja tulin samaan tulokseen kuin tekin."
"Niin", mutisi Grief nyökäyttäen päätään jörösti, "ja missä viivamme yhteen sattuvat, siinä piti olla Leu-Leu-riutan keskus. Kronometrissä sen vian täytyy olla – lieneekö haka päässyt irti."
Hän astui partaan lähelle ja loi huolestuneen katseen aluksen, Toby-Sedän, vanaveteen. Vinhassa tuulessa kuunari teki kymmenkunnan solmua.
"Paras laskea ylemmä tuuleen, herra Snow. Purjeet höllälle ja luovitaan parin tunnin aika. Pilvet taajenevat eikä taida tulla mitään tähtihavainnoita tänä iltana; täytyy siis vain pysyttäytyä tuulen mukana, kunnes aamulla saadaan leveysaste selville ja tullaan Leu-Leulle sen omaa latitudia pitkin. Niin tekivät vanhat merimiehet."
Leveäkeulaisena, vankkakaarisena ja korkealaitaisena oli hollantilaismallinen Toby-Setä hitain, turvallisin ja varmin kuunari, minkä David Grief omisti. Sen tehtävänä oli kierrellä Banks- ja Santa-Cruz-ryhmissä sekä luoteisilla riutoilla, joissa hänen alkuasukasvälittäjänsä kokosivat kopraa, nokkakilpikonnia ja jonkun tonnin helmisimpukoita. Kun sen kippari oli tavallista pahemman kuumeen vallassa, oli Grief vapauttanut hänet ja lähtenyt itse mukaan Tobyn puolivuotiselle kiertomatkalle riutoille. Tämä oli hänen ensi matkansa Leu-Leulle, joka oli kauimpana, ja nyt hän huomasikin olevansa valtamerellä eksyksissä ja juonittelevan kronometrin varassa.
2
Ei näkynyt tähtiä sinä yönä, eikä noussut aurinko seuraavana aamuna. Painava tyven vallitsi, ja sen keskeyttivät vain väliin äkilliset tuulenpuuskat ja raskaat sadekuurot. Ettei mentäisi liian kauas, pidettiin Toby-Setää tuulta kohti. Seurasi neljä pilvienpimentämää päivää. Ei näkynyt aurinkoa, ja jos yöllä joitakin tähtiä pilkistelikin, olivat ne niin himmeitä, ettei voinut niistä saada selkoa. Selvää oli, että elementit olivat pääsemässä valloilleen. Tullessaan kannen alta katsomasta ilmapuntaria, joka yhä pysyi 29.90:ssä, Grief tapasi Jackie-Jackien, jonka kasvot olivat yhtä synkät kuin taivaan pilvet. Tämä kokenut tongalainen merimies oli jonkunlaisena aliperämiehenä ja sekalaisen kanakkimerimiehistön esimiehenä.
"Iso ilma tulee", sanoi hän. "Viis kuus kertaa olen ollut mukana."
Grief nyökkäsi. "Hirmumyrsky, all right. Pian laskee ilmapuntari – pohja putoo."
"Varmasti", vahvisti tongalainen. "Helvetisti puhaltaa vielä."
Kymmenen minuuttia myöhemmin tuli Snow kannelle.
"Jo alkoi", sanoi hän; "29.85 ja yhä menee alas, ihan loikkauksin. Löyhkäävän tukahduttava ilma – mitä?" Hän pyyhkäisi otsaansa molemmin käsin. "Sairaaksi tämä tekee. Koettamatta tässä pääsee aamiaisestaan."
Jackie-Jackie irvisti. "Sama juttu. Kaikki on sisältäpäin ulos pyrkimässä. Niin on aina ison ilman edellä. Mutta Toby-Setä all right. Se menee läpi mistä vaan."
Kului toinen tunti painavan tyynen yhä kestäessä, ja ilmapuntari laski 29.70: een. Kärsimättömänä ei perämies olisi jaksanut odottaa sitä, mikä oli tuleva. Hän asteli edestakaisin, pysähtyi ja heilautti käsiään.
"Kun on tullakseen, niin tulkoon!" hän huudahti. "Mitä hiton narrittelua tämä on! Kun on paha tulossa, niin tulkoon sitten heti. Hauska asema – eksyksissä ja laivalla hullu kronometri hirmutuulen tullessa, joka taas ei tahdo puhaltaa."
Taivas kävi kuparinväriseksi ja hehkui kuin kuumennetun kattilan sisus. Kukaan ei pysynyt kannen alla. Alkuasukasmerimiehet muodostivat huolestuneita ryhmiä keskilaivalla ja keulan puolella, missä puhelivat matalalla äänellä ja katselivat uhkaavaa pilveä ja yhtä ihmeellistä merta, joka henkäili pitkin, matalin, öljyisin kohoiluin.
"Niin on kuin petroolia ja kastoröljyä", mutisi perämies ja sylkäisi inhonsa yli laidan. "Äitini laittoi tuonvärisiä lääkkeitä, kun olin sairas pentuna. Herra jumala, nyt se käy mustaksi."
Kuparinhehku oli kadonnut, ja pilvi tiheni sekä aleni, kunnes oli pimeä kuin illan suussa. David Grief, joka hyvin tunsi tuulispääohjeet, kuitenkin tutkisteli "Myrskysääntöjä", jännittäen silmiään heikossa valossa. Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa tuulta, jotta päästäisiin selville siitä, missä suhteessa oltiin nopeasti kiitävään ja tuhoisaan myrskykeskukseen, joka oli ryntäävä esiin jostakinpäin tuosta pimeydestä.
Kello kolme iltapäivällä oli ilmapuntari laskenut 29.45: een, kun tuuli tuli. He näkivät sen merestä, jonka tummenneesta pinnasta se repi ylös pieniä valkopäitä. Oli kuin vinha vihuri vain, ja Toby-Setä teki höllin myrskypurjein laitasessa neljä solmua.
"No eikö tuon enempää", virnisteli Snow. "Ja sellaisten valmistusten jälkeen."
"Pickaninny-tuuli", selitti Jackie-Jackie. "Isoksi kasvaa pian, saatte nähdä."
Grief käski vetää keulapurjeen ylös, mutta reivattuna, ja Toby-Setä paransi vauhtiaan kiihtyvässä tuulessa. Pian se tuuli kasvoikin miehen mittaan, mutta ei siinä pysynyt. Vahvasti tuuli, ja yhä vahvemmin, ja sitäkin vahvemmin, ja joka kerta ilmaisi sen kiihtymistä viuhunta ja kiivaat töytäykset. Vihdoin oli aluksen laita veden alapuolella enemmän aikaa kuin yläpuolella, ja kannella kuohui vettä niin paljon, että se ei ennättänyt tyhjetä rännireikiä pitkin. Grief tutkisteli ilmapuntaria, joka yhä laski.
"Keskus on etelässä päin", ilmoitti hän Snowille, "ja me olemme menossa sen tielle. Nyt on käännyttävä ja painettava poispäin. Eiköhän sitten lasi kohoa. Ottakaa alas keulapurje, ei kanna sitäkään enää – ja valmistautukaa kääntämään."
Käännös tehtiin, ja miltei iltaisessa pimeässä laukkasi Toby-Setä pohjoiseen kohti myrskyä.
"Tiukalla tässä ollaan", uskoi Grief perämiehelle jonkun tunnin kuluttua. "Myrsky kiertää suurta kaarta, jota ei voi laskea, ja me saatamme päästä sen alta tai sitten saamme keskuksen niskaamme. Herran kiitos, lasi edes tekee tehtävänsä. Kaikki riippuu siitä, kuinka laaja se kaari on. Aallokko on meille jo liian raskas. Lasketaan ylemmä. Kaipa se eteenpäin vielä koikkuu."
"Luulin minä tuulen tavat jo tunteneeni", kirkui Snow seuraavana aamuna isäntänsä korvaan. "Ei tämä ole tuulta. Ihan mahdoton kuvailla. Luonnotonta. Kyllä se on yhdeksänkymmentä tai satakin mailia tunnissa, kun oikein puskee. Mutta mitä se merkitsee? Kuinka tällaista voi kellekään kuvailla? Ei osaa. Olen minä Itälinjani päästä päähän kulkenut, mutt'en tällaista ole eläessäni nähnyt."
Päivä oli tullut, ja olisi ollut aika auringon olla jo tunti sitten ylhäällä, mutta vain hiukan vasta hämärsi. Valtameri oli yhtenä vyöryvänä vuorten sarjana. Aina kolmannesmailin päässä ammottivat laaksot isojen aaltojen lomissa. Niiden pitkät rinteet suojasivat hieman tuulen puuskilta, mutta aaltojen korkeista huipuista repi tuuli irti valkoryöppyjä, jotka kohosivat mastojen yli, ylemmäkin, patsaiksi meren ylle.
"Pahimmasta on päästy", päätteli Grief. "Lasi näyttää taas nousua. Meri kyllä vyöryy, vaikka tuuli helpottaa. Menen alas. Pitäkää silmällä tuulen vaihteluita. Niitä tulee. Kutsukaa minut ylös kahdeksan soiton aikaan."
Iltapuoleen, meren korkeana käydessä ja tuulen puhaltaessa vinhana vihurina, sai tongalainen puosu näkyviin ylösalaisin kaatuneen kuunarin. Toby-Sedän painoi virta hylyn ohi keulan puolelta, eivätkä he saaneet selville sen nimeä; mutta ennen iltaa he näkivät pienen, pyöreäpohjaisen, kaksikeulaisen veneen, jonka laidassa oli valkoisia kirjaimia. Merikiikarilla Snow luki: Emily L. N: o 3.
"Hyljekuunari", sanoi Grief. "Mutta mitä sellaisella on näillä vesillä asiaa, sitä en käsitä."
"Aarteenhakijoita ehkä?" arvaili Snow. "Sophie Sutherland ja Herman olivat hyljelaivoja nekin, muistattehan. San Franciscosta kirjat ja kartat ja suunta selvä perille asti, kunnes sinne päästyä selviää, ettei ollakaan perillä."
3
Saatuaan kaiken yötä keikkuilla mainingin vyöryissä, ilman että tuulenhenkäyskään oli alukselle ryhtiä antamassa, oli Toby-Sedän miehistö meritaudissa joka päätä myöten. Aamulla heräsi vieno tuuli, ja purjeiden reivit avattiin. Puolelta päivin oli merenpinta tasaantunut, pilvet ohenivat ja aurinko tuli näkyviin. Voitiin tehdä havainnolta. Kaksi astetta ja 15 min. etelää osoitti havainto. Mutta kronometrin ollessa epäkunnossa ei pituusastetta voitu määritellä.
"Jossakin ollaan 500:n ja l,000:n välillä tuolla leveysasteella", huomautti Grief kumartuessaan perämiehen kanssa karttaa tutkimaan. "Leu-Leu on etelässä päin, ja koko tämä osa valtamerta on paljas. Ei saarta eikä riuttaa, minkä avulla saisi kronometrin kohdalleen. Ainoa tehtävä tässä on…"
"Maa näkyy, kapteeni!" huusi tongalainen kannelta.
Grief vilkaisi kartan tyhjään valtamereen, vihelsi hämmästyksensä ilmoille ja painui tuoliinsa selkäkenoon.
"Tämäpä on", sanoi hän. "Ei voi olla maata näillä tienoin. Emme mitenkään ole voineet purjeilla tai virran vieminäkään kulkea tuollaisia matkoja. Hullu koko matka. Olkaapas ystävällinen ja menkää, Mr. Snow, katsomaan, mikä sitä Jackieta vaivaa."
"Maata, all right", ilmoitti perämies minuutin kuluttua. "Kannelta näkyy kookospalmuja – jonkinlainen riutta. Ehkäpä sittenkin Leu-Leu."
Grief pudisti varmasti päätään katsellessaan palmutupsuja, jotka kohosivat merestä.
"Ajakaa tuuleen, Snow, tiukasti tuuleen, katsotaan sitten. Eteläpäähän päästään, ja jos se leviää sinnepäin, niin lounaiseen kulmaan joudutaan."
Kun palmut näkyvät kuunarin kannelta katsoen, niin ne ovat hyvin lähellä, ja vaikka Toby-Setä olikin hidas purjehtija, kohosi matala maa nopeasti merestä, samalla kuin yhä useammat kohoavat palmut osoittivat koralliriutan piirin.
"Kaunis on", huomautti perämies. "Täydellinen ympyrä… Näyttää olevan kahdeksan tai yhdeksän mailia läpimitaten. Mahtaako olla väylää… Kuka tiesi? Ehkä aivan uusi löytö."
He lähenivät länsirantaa tehden lyhyitä luoveja rantakuohun ilmaisemiin korallikareihin päin ja poispäin taas. Maston huipusta ilmoitti kanakki, että palmujen yli näkyi laguuni ja saari keskellä.
"Arvaanpa aatoksenne", sanoi Grief perämiehelleen.
Snow, joka oli mutissut ja pudistellut päätään, loi nopean ja vaativan katseen, joka tahtoi ilmaista epäilyä.
"Ajattelette, että väylä on luoteessa", jatkoi Grief. "Kaksi kaapelia leveä, pohjoispuolella kolme erillistä kookospalmua ja etelässä koirapalmuja. Kahdeksan mailia läpimitaten, saari keskellä."
"Niin oli aatokseni", myönsi Snow.
"Ja tuossa on aukko kuten tuleekin…"
"Ja kolme palmua", Snow miltei kuiskasi, "ja koirapalmut. Jos vielä on tuulimylly saarella, on tämä – Swithin Hallin saari. Mutta ei voi olla. Kymmenen vuotta on sitä jokainen etsinyt."
"Se Hall taisi tehdä teille likaisen tempun kerran maailmassa?" kysyi
Grief.
Snow myönsi. "Siksi olen palveluksessanne. Kaikki vei. Puhdasta rosvousta. Ostin Sydneyssä Cascaden hylyn kotoa saaduilla perintörahoilla."
"Joulusaarillahan se joutui haaksirikkoon?"
"Niin, täyttä päätä ylös kuivalle. Pelastivat matkustajat ja postin. Sitten ostin pienen saarikuunarin loppurahoilla, ja viime erää täytyi vielä pesänselvittäjiltä odottaa saadakseni sen kuntoon. Mitäpäs teki Swithin Hall – oli silloin Honolulussa – muuta kuin meni suoraa päätä Joulusaarille. Ei ollut hänellä mitään oikeutta siihen. Mutta vain hylky ja kone jäi minulle Cascadesta. Se oli ollut arvokkaassa silkkilastissa. Eikä se ollut edes turmeltunut. Sain ensi kättä tiedot hänen perämieheltään. Teki kuutisenkymmentä tuhatta dollaria puhdasta."
Snow kohautti hartioitaan ja katsoi kalpeana laguunin tyyneen pintaan päin, jossa pieni viri leikki iltapäivän auringossa.
"Hylky oli minun. Ostin sen julkisessa huutokaupassa. Olin pelannut korkean pelin ja hävinnyt. Kun palasin Sydneyhin, niin miehistö ja jotkut kauppiaat, jotka olivat minulle myöntäneet luottoa, ottivat kuunarin takavarikkoon. Panttasin kelloni ja sekstanttini, lapioin hiiliä otteen, pääsin sitten kahdeksan punnan kuukausipalkalla Uusille-Hebrideille menevään laivaan. Yritin itsenäisenä kauppamiehenä, hävisin; rupesin perämieheksi mustainhaalimislaivaan Tannaan ja Fidshille, pääsin sitten päällysmieheksi saksalaiselle plantaasille Apiaan, ja vihdoin asetuin Toby-Sedälle."
"Oletteko koskaan tavannut Swithin Hallia?" Snow pudisti päätään.
"Well, nähtävästi te pian tapaatte hänet. Tuossa on tuulimylly."
Riuttajarven keskellä, heidän päästyään väylän läpi, avautui taajapuinen saari, jonka puiden välitse näkyi iso hollantilainen tuulimylly.
"Ei näytä olevan ketään kotona", sanoi Grief, "muuten vaikka voisitte karhuta".
Perämiehen kasvot sävähtivät kostonhimoisesti, ja hänen nyrkkinsä puristuivat.
"En pääse häneen laillisesti käsiksi. On liian rikas nyt. Mutta voin minä mitata kuudenkymmenen tuhannen edestä hänen selkänahkaansa. Toivonpa hänen olevan kotona."
"Niinpä toivon sitten minäkin", sanoi Grief, hyväksyvästi hymyillen.
"Saaren tuntomerkit saitte kai Bau-Otilta, arvaan."
"Kyllä, niinkuin jokainen muukin. Ikävä vain, että Bau-Oti ei voi ilmaista pituus- eikä leveysastetta. Sanoo vain, että pitkän matkan purjehtivat Gilberteiltä – ainoastaan sen tietää. Mitä hänestäkin lienee tullut."
"Tapasin hänet vuosi sitten Tahitin rannalla. Aikoili lähteä purjehdukselle halki Paumotu-ryhmän. Kah, jopa ollaan lähellä. Koetetaan pohjaa, Jackie-Jackie. Olkaa valmiina ankkuroimaan, herra Snow. Bau-Otin mukaan on ankkuripaikka kolmensadan yardin päässä länsirannalta yhdeksän sylen syvällä, korallikareja kaakossa. Tuossa ne ovatkin. Mitä sait, Jackie?"
"Yhdeksän syltä."
"Antaa mennä, Snow."
Toby-Setä pysähtyi ankkuriketjun kiristyttyä, keulapurjeet putosivat alas, ja kanakki-miehet juoksivat etumaston ja isonmaston purjenuoran kimppuun.
4
Laivavene laski korallikivisen laiturin viereen, ja David Grief nousi perämiehensä kanssa maihin.
"Luulisi paikan olevan autiona", sanoi Grief heidän astellessaan hiekoitettua käytävää huvilalle. "Mutta pistääpä nokkaani haju, jonka tunnen. Jotakin on tekeillä, tai sitten pettää nenäni. Laguuni on täynnään simpukoita. He mädättävät niistä lihaa irti, eikä se paikka kaukana olekaan. Haistakaahan."
Outo oli tropiikin mailla tällainen huvila. Se oli lähetysasemain arkkitehtuuria, ja samaa tyyliä he havaitsivat, sisälle tultuaan, sisustuksenkin olevan. Asuinhuoneen lattia oli hienoimmilla Samoan matoilla peitetty. Olipa siellä myös leposohvia, ikkunanpielipenkkejä ja nojatuoleja sekä biljardi. Ompelupöytä ja sillä ompelurasia, jonka yli oli heitetty hienoa liinaa ranskalaisin koruompelein sekä neula lankoineen, kertoivat naisen asustavan täällä. Säleoven ja kuistin avulla oli häikäisevä päivänvalo vaimennettu viileäksi, tasaiseksi säteilyksi. Simpukanluiset nappulat herättivät Griefin huomion.
"Sähköpattereita, piru vie, ja voima tulee tuulimyllystä!" huudahti hän painallettuaan nappulaa. "Ja verhottu valo?"
Peitetyt lamput hehkuivat, ja huoneen täytti kultainen valo. Seiniä kiersi kirjahyllyjen rivi. Lukenut mies oli Grief itsekin ja hän kiintyi tutkimaan kirjoja. Laaja oli kokoelma ja monipuolisella maulla valittu. Vanhoja ystäviään hän siellä tapasi; toisista oli kuullut, mutt'ei ollut niitä lukenut. Täysin kokoelmin olivat edustettuina Tolstoi, Turgenjev ja Gorjkij; oli Cooper ja Mark Twain; sitten Hugo, Zola ja Sue; vielä Flaubert, de Maupassant ja Paul de Kock. Uteliaana vilkaisi hän Metshnikovin, Weiningerin ja Schopenhauerin sivuja ja ihmetteli Ellisiä, Lydstonia, Krafft-Ebingiä sekä Forelia. Woodruffin "Rotujen leviäminen" oli hänen käsissään, kun Snow palasi tutkimusmatkaltaan toisista huoneista.
"Emaljoitu kylpyamme, eri suihkuhuone ja istumakylpyallas!" hän huudahti. "Kuninkaallisesti sisustettu! Ja kun ajattelen, että minun rahoillani on tätä hankittu. Kyllä täällä on asukkaita. Äsken avattuja voi- ja maitokannuja oli keittiössä ja tuoretta kilpikonnanlihaa riippumassa. Lähden katsomaan mitä vielä löytyisi!"
Griefkin lähti löytöretkille, mutta toiseen suuntaan. Hän joutui ilmeiseen naisen makuuhuoneeseen. Sen toisella puolen hän näki rautalankaisella verkkoseinällä ympäröidyn, himmeän makuukuistin. Leposohvalla siellä nukkui nainen. Näytti varsin kauniilta, espanjalaistummalta. Hänen edessään tuolilla oli avattu kirja, alassuin käännettynä. Naisen poskien väristä Grief päätti, ettei hän ollut pitkää aikaa ollut tropiikissa. Tämän vilkaisun jälkeen Grief vetäytyi hiljaa takaisin tullen seurusteluhuoneeseen, juuri kun Snow tuli sinne vastapäiseltä puolelta. Alastomasta käsivarresta hän riepotti mukanaan ryppynaamaista mustaa, joka irvisteli peloissaan ja teki mykänmerkkejä.
"Tapasin hänet eräästä luolasta pihan puolelta", sanoi perämies.
"Kokki, arvaan ma. Ei saa hänestä sanaakaan irti. Mitäs te löysitte?"
"Nukkuvan prinsessan. S – sht! Nyt tulee joku."
"Jos se on Hall", mutisi Snow pudistaen nyrkkiään.
Grief pudisti päätään. "Ei mitään meteliä. Naisia talossa. Ja jos se on Hall, niin toimitan teille tilaisuuden ennen lähtöämme."
Ovi aukeni, ja sisään astui iso, vanttera mies. Vyössä pitkäpiippuisia colt-pistooleja. Epävarman ja huolestuneen vilahduksen jälkeen tuli hänen kasvoilleen ystävällinen ilme ja hän ojensi kätensä.
"Terve tuloa, vieraat. Mutta jollette pidä pahana, haluaisin tietää, kuinka hitolla te ollenkaan voitte löytää tämän saareni."
"Siten vain, että jouduimme pois tolaltamme", selitti Grief heidän kättä lyödessään.
"Nimeni on Hall, Swithin Hall", sanoi toinen ojentaen kätensä Snowille. "Ja sanonpa sen, että olette ensimmäiset vieraat, mitkä koskaan ovat saarellani käyneet."
"Ja tämä sitten on se teidän salainen saarenne, joka on antanut kaikille rannikoille puheenainetta vuosikausiksi", vastasi Grief. "Well, nyt tiedän taian, millä tänne löytää."
"Mikäs se on?" kysäisi Hall nopeasti.
"Lyö kronometri kappaleiksi, hanki hirmumyrsky niskaasi ja odota sitten vain kookospuiden nousua vedestä."
"Entä nimenne?" kysyi Hall perinpohjaisen naurunpuuskan jälkeen.
"Anstey – Phil Anstey", vastasi Grief nopeasti. "Matkalla Toby-Sedällä Gilberteiltä Uuteen-Guineaan, ja pituusastetta etsimässä. Tämä on perämieheni, herra Gray, parempi merimies kuin minä, mutta kronometriinsä kimpaantunut tällä kertaa."
Grief ei tietänyt itsekään, miksi valehteli, mutta se oli tullut äkillisenä päähänpistona. Hänellä oli näet epäselvä aavistus, että täällä oli jotakin vinossa, mutta hän ei keksinyt mitä. Swithin Hall oli lihava, pyöreäkasvoinen mies, jolla oli nauravat huulet ja naururypyt silmännurkissa. Mutta Grief oli jo nuoruudessaan oppinut tuntemaan tämän tyypin epäluotettavuuden ja myös noiden sinisilmäin petollisuuden, joiden pinnalla leikki pila, mikä peitti niiden todellisen taustan.
"Mitäs te minun kokilleni teette – omanneko mennyt ja veisitte tämän?" sanoi Hall. "Parempi kun laskette hänet menemään, jos illallista tahdotte. Vaimoni on täällä, ja hän on iloinen saadessaan kutsua teidät – päivälliselle, kuten hän sanoo. Minä nähkääs olen vanhoillinen, minun kotiväkeni kun söi päivällistä päivällä. Ei pääse nuoruuden tottumuksista. Haluatteko peseytyä? Minun ainakin täytyy. Katsokaas. Olen tehnyt työtä kuin koira – sukellusjoukon mukana – simpukanpyynnissä. Kaipa sen haistoitte."
5
Snow selitti häntä tarvittavan kuunarilla ja lähti. Paitsi vastenmielisyyttä istua samassa pöydässä sen miehen kanssa, joka hänet oli rosvonnut, oli välttämätöntä mennä takomaan Griefin valheet kanakkien päähän. Kello yhdeltätoista Grief tuli kuunarille, jossa perämies odotti häntä.
"Jotakin täällä on tapahtumassa, täällä Swithin Hallin saarella", sanoi Grief päätään pudistellen. "En saa selville, mitä se on, mutta tunnen sen nahassani. Minkä näköinen on itse Swithin Hall?"
Snow pudisti päätään.
"Tuo mies tuolla ei ole koskaan itse ostanut niitä hyllyllä olevia kirjoja", selitti Grief vakaumuksella. "Eikä hän ole sitä valaistusta laitattanut. Kyllä hän koettaa olla päältäpäin silkoinen, mutta alta on karkea kuin kavioraspi. Liukas veijari hän on. Ja seuransa sitten – Watson ja Gorman nimeltään; tulivat sinne teidän lähdettyänne – oikeita merikoiria, keski-ikäisiä, arpisia perhanoita, likaisia kuin ruosteiset rautanaulat ja kahdesti niin vaarallisia; pirulaisia, joilla on revolverit vyössä – merkillisiä ne Swithin Hallin parhaat naapurit. Entä se nainen? Hän on lady. Tarkoitan mitä sanon. Tuntee koko joukon Etelä-Amerikan ja Kiinankin asioita. Espanjalaista rotua; puhuu luonnollista englanninkieltä. Matkustellut. Puhelimme härkätappeluista. On nähnyt niitä Guayquilissa, Meksikossa, Sevillassa. Tuntuu myös tietävän yhtä ja toista hylkeennahoista.
"Nyt minä mietin muutamia pykäliä. Hän harrastaa musiikkia. Kysyin soittaako hän. Asuvat palatsissa. Mutta miksi ei ole pianoa? Sitten: nainen on sukkela ja eloisa, ja mies vahtii hänen joka sanaansa. On kuin neuloilla ja yhtä mittaa puuttuu puheeseen saadakseen sitä johtaa. Oletteko koskaan kuullut, että Swithin Hall olisi naimisissa?"
"En tiedä siitä mitään", vastasi perämies. "Ei ole pistänyt päähäni sitä ajatella."
"Hän esitti naisen rouva Hallina. Ja Watson ja Gorman nimittivät häntä Halliksi. Kaunis pari, ne miehet. En ymmärrä tästä mitään."
"Mitä aiotte tehdä?"
"Roikutaan tässä nyt muutama päivä. Lueskelen joitakin kirjoja sieltä. Otatte ison maston alas ja tarkastatte paikat. Olemmehan olleet myrskyssä. Laittelette rikiä kuntoon. Aikaa kyllin."
6
Seuraavana päivänä Griefin epäluulot saivat uutta virikettä. Aikaisin aamulla hän asteli omia aikojaan yli saaren, sukeltajain parakeille. Olivat juuri veneisiin menossa hänen saapuessaan, ja häntä ihmetytti, että niitä kohdeltiin kuin vankeja. Kolme valkoista miestä siellä oli ja jokaisella pyssy. Hall tervehti häntä kylläkin iloisesti, mutta Gorman ja Watson murisivat jörösti hyvänhuomenensa.
Hetkeä myöhemmin eräs kanakeista, kumartuessaan asettamaan airoaan, teki merkin Griefille. Miehen naama oli tuttu; joku niistä tuhansista merimiehistä ja sukeltajista, jotka olivat olleet hänen palveluksessaan meren eri äärillä.
"Älä sano niille kuka minä olen", sanoi Grief Tahitin kielellä.
"Oletko ollut laivoillani?"
Mies nyökäytti päätään ja avasi suunsa, mutta ennenkuin hän ennätti ääntäkään päästää, kuului "suus kiinni". Sen sanoi Watson, joka asettui perätuhdolle.
"Anteeksi", sanoi Grief. "Minun olisi pitänyt tietää."
"Oh, all right", keskeytti Hall. "Niitä on vain kielletty lörpöttelemästä, ettei työ häiriintyisi. Täytyy pitää niitä kovassa kurissa, että saavat ylös simpukoita ruokansa edestä."
Grief nyökkäsi ymmärtävästi. "Tunnen ne kyllä – laiskoja sikoja. Kohdeltava kuin neekereitä, jos mieli saada niistä puolen päivän työ irti."
"Mitä te niille puhuitte?" kysäisi Gorman järeästi.
"Kysyin, millainen on simpukansaanti ja kuinka syvälle on sukellettava."
"Paksulta niitä on", kävi Hall asiaan. "Kymmenen sylen syvällä ollaan nyt. Aivan tuossa, vajaan sadan yardin päässä. Haluatteko tulla katsomaan?"
Puolen päivää Grief oli veneissä ja söi välipalan huvilassa. Iltapäivän oleskeli jouten, levähti isossa seurusteluhuoneessa, luki hiukan, jutteli puolen tuntia rouva Hallin kanssa. Päivällisen jälkeen hän pelasi biljardia hänen miehensä kanssa. Sattumoisin ei hän ollut koskaan tavannut Swithin Hallia, mutta tämän maine erinomaisena biljardinpelaajana oli kuuluisa Levukalta Honoluluun. Tämä mies ei kuitenkaan näyttänyt paljoakaan piittaavan koko pelistä. Hänen vaimonsa sen sijaan piteli paljoa kätevämmin sauvaa.
Palattuaan Toby-Sedälle Grief herätti Jackie-Jackien, kuvaili tälle parakkien aseman ja käski uiskentelemaan niiden lähimailla sekä pyrkimään puheisiin kanakkien kanssa. Kaksi tuntia mies viipyi. Pudisti päätään seistessään vettä valuen Griefin edessä kannella.
"Merkillinen paikka", ilmoitti hän. "Valkoinen mies siellä koko aika. Iso pyssy. Vahtii, vahtii. Kello kaksitoista tulla toinen valkoinen mies. Ottaa pyssy. Ensimmäinen mies mennä nukkumaan. Toinen mies vahtii. Ei hyvä tämä. Ei voi puhua kanakin kanssa. Minä tulla pois."
"Perhana!" sanoi Qrief Snowille tongalaisen mentyä laverilleen. "Minä haistan nyt muutakin kuin simpukan hajua. Nuo miehet vahtivat kanakkejaan. Eikä se mies ole Swithin Hall enempää kuin minäkään."
Snow vihelsi uuden aatoksen syttyessä.
"Arvaanpa!" hän huudahti.
"Ja minä sanon sen", jatkoi Grief. "Arvaatte, että Emily L. oli näiden kuunari?"
"Juuri niin. Nämä mädättävät simpukoita ja se oli hakemassa lisää sukeltajia tai eväitä tai kumpiakin."
"Niin arvelen minäkin." Grief silmäsi kelloaan ja alkoi laittautua levolle. "Hän on merimies. Ne kolme ovat. Eivät ole saarelaisia. Outoja ovat näillä vesillä."
Taaskin Snow vihelsi.
"Ja Emily L. on mennyt kaikkineen", hän sanoi. "Me tiedämme sen. Ja he ovat täällä vankina, kunnes Swithin Hall tulee. Silloin hän saa heidät käsiinsä simpukkoineen."
"Tai ne ottavat hänen kuunarinsa."
"Toivonpa niiden tekevän sen!" mutisi Snow kostonhimoisesti. "Jospa joku rosvoaisi hänetkin. Tahtoisinpa olla heidän saappaissaan. Ottaisin kaiken sen kuudenkymmenentuhannen edestä."
7
Viikko kului, jonka lopussa Toby-Setä taas oli merikunnossa. Sillä aikaa oli Grief poistanut kaikki epäluulot. Gorman ja Watsonkin pitivät häntä sinä, miksi hän oli itsensä ilmoittanut. Koko viikon rukoili Grief heiltä saaren pituusastetta.
"Ette kai tahtone lähettää minua merelle eksyksiin", hän vihdoin sanoi. "En saa suuntaa kronometrini avulla, jos ette ilmoita pituusastetta."
Hall kieltäytyi nauraen.
"Olette liian hyvä merimies, herra Anstey, jottette pääsisi
Uuteen-Guineaan tai johonkin muuhun korkeaan maahan."
"Ja te olette myös niin hyvä merimies", sanoi Grief, "että tiedätte minun voivan milloin tahansa löytää tälle saarelle tulemalla sen leveysastetta pitkin".
Viimeisenä iltana Grief, tavaksi tulleen illallisen jälkeen, sai nähdäkseen heidän helmikokoelmansa. Rouva Hall oli innoissaan pyytänyt miestään näyttämään niitä "helyjä" ja kulutti puolisen tuntia niiden näyttelemiseen. Grief ihaili niitä vilpittömästi. Ihmetteli komeaa saalista.
"Laguuni on ihan koskematon", selitti Hall. "Näitte itse, että useimmat simpukat ovat isoja ja vanhoja. Hauskinta on, että olemme saaneet enimmät ja arvokkaimmat helmet eräästä pienestä poukamasta yhden viikon ajalla. Se oli pieni aarreaitta. Joka simpukka näytti olevan täysi – siemenhelmiä neljännes, tietenkin, mutta noista moitteettomista ovat useimmat siitä paikasta."
Grief silmäili kokoelmaa ja arvioi helmet sadasta dollarista tuhanteen kappaleelta, paitsi suurimpia, joiden arvo meni aika lailla yli siitä.
"Kuinka kauniita ne ovat!" huudahti rouva Hall kumartuen niitä suutelemaan. Hetken kuluttua hän nousi sanoen hyvää yötä.
"Se merkitsee hyvästi", sanoi Grief tarttuen hänen käteensä. "Me lähdemme aamun koitossa."
"Niinkö pian!" hän huudahti, mutta hänen puolisonsa silmissä Grief näki tyytyväisen vilahduksen.
"Niin", jatkoi Grief. "Alus on kunnossa taas. Mutta minä en saa teidän mieheltänne saaren pituusastetta, vaikka yhäkin toivon hänen heltyvän."
Hall nauroi päätään pudistaen, ja kun vaimonsa oli poistunut, ehdotti hän viimeistä iltalasia. He istuivat sen ääressä tupakoiden ja tarinoiden.
"Paljoksiko itsenne arvioitte?" kysyi Grief viitaten helmikasaan.
"Mitähän ostajat antaisivat avoimilla markkinoilla?"
"Oh, kaipa seitsemän-kahdeksankymmentätuhatta", sanoi Hall huolettomasti.
"Pelkäänpä, että arvioitte liian alhaiseksi. Tunnen hieman helmiasioita. Katsokaahan tuota isoa esimerkiksi. Se on täysin virheetön. Ei senttiäkään alle viidentuhannen. Joku monimiljonääri maksaa siitä kaksin kerroin sen, kun kauppiaat ovat kuorineet saaliinsa. Eikä huolta noista siemenhelmistäkään. Niitä soikeitahan on litroittain. Ovat juuri tulossa muotiin. Vuosi vuodelta kohoaa niiden hinta." Hall katseli aarrettaan tarkemmin ja laski ääneensä yhteen.
"Olette oikeassa", hän myönsi. "Kyllä ne tuossa satasen tuhatta vastaavat."
"Ja paljoksiko arvioitte työkulunne?" jatkoi Grief. "Omanne ja miestenne sekä sukeltajain ajan?"
"Viisituhatta kai siihen menee."
"Siis nettoa yhdeksänkymmentäviisituhatta."
"Niillä main. Mutta miksi olette niin utelias?"
"Niin, minä vain tässä…" Grief pysähtyi ja tyhjensi lasinsa. "Minä vain tässä mietin kohtuullista kauppaa. Mitäs sanoisitte, jos antaisin teille ja koko väellenne matkan Sydneyhin ja ne viisituhatta dollaria – tai sanotaan seitsemäntuhattaviisisataa. Te olette raataneet kovin."
Lihasten liikahtamatta kävi toinen teräväksi. Hänen hilpeytensä sammui äkkiä kuin niistetyn kynttilän liekki. Ei näkynyt naurun jälkiä silmäin nurkissa, ja niiden syvyydestä katsoi miehen vaarallinen sielu. Hän puhui matalalla, pakotetulla äänellä:
"Mitä helvettiä te tällä kaikella tarkoitatte?"
Grief sytytti sammuneen sikarinsa.
"Miten tässä aloittaisin", hän sanoi. "Tämä tilanne on hieman – tuota noin – hieman nolo – teille. Nähkääs, minä koetan olla kohtuullinen. Kuten sanoin, olette raataneet kovin. En halua ottaa noita helmiä takavarikkoon. Minä maksan aikanne ja vaivanne ja kulunne."
Äkillinen älyäminen jäykisti toisen kasvot.
"Ja minä kun luulin teidän olevan Euroopassa", hän mutisi. Toivo vilahti vielä hetkiseksi. "Te kai laskette leikkiä. Mistä minä tiedän, että te olette Swithin Hall?"
Grief kohautti olkapäitään. "Sellainen leikinlasku osoittaisi huonoa makua teidän vieraanvaraisuutenne jälkeen. Eikä ole oikein sopivaa sekään, että on kaksi Swithin Hallia samalla saarella."
"Kun te siis olette Swithin Hall, niin mikä perhana minä sitten olen?
Tiedättekö senkin?"
"En", vastasi Grief vapaasti. "Mutta haluaisin tietää."
"Se ei kuulu teille."
"Niinpä niin. Eipä kuulu. Sitäpaitsi tunnen kuunarinne ja siitähän kyllä saan nimenne tietää."
"Mikä sen nimi sitten on?"
"Emily L."
"Oikein. Minä olen kapteeni Raffy, sen omistaja."
"Hylkeenpyytäjä? Olen kuullut puhuttavan. Mikä hitto teidät toi tänne minun aarteilleni?"
"Tarvitsin rahaa. Hylkeet lopussa."
"Ja muilla saarimailla on parempi poliisivartio? Mitä?"
"Sinnepäin. Ja nyt taas asiaan, herra Hall. Minä voin panna toimeen pienen tappeluntapaisen. Mitäs sen suhteen teette?"
"Minkä jo sanoin. Paremminkin. Minkä arvioitte Emily L:n hinnaksi?"
"Sillä on ollut paremmatkin päivät. Kymmenentuhatta olisi jo vähän rosvousta. Kovassa meressä pelkään sen lähettävän painolastin läpi pohjan."