Tavallinen juttu II

IV

– Minkätähden Aleksander ei käy meillä? Minä en ole nähnyt häntä kolmeen kuukauteen, kysyi Piotr Ivanitsh kerran vaimoltaan, tultuaan jostain kotia.

– Minä olen kadottanut jo kaiken toivon nähdä häntä enää milloinkaan, vastasi tämä.

– Mutta mikä hänen on sitten? Onko hän taaskin rakastunut?

– En tiedä.

– Onko hän terve?

– On.

– Ole hyvä, kirjoita hänelle, minulla olisi puhumista hänen kanssaan. Virastossa on heillä taas paikanmuutosta, minä luulen, ettei hän tiedäkään. Minä en voi käsittää tuota huolettomuutta.

– Minä olen jo kymmeniä kertoja kirjoittanut ja kutsunut. Hän sanoo aina, ett'ei ole aikaa ja pelaa napulipeliä eriskummallisten ihmisten kanssa ja onkii kaloja. Menepäs ennen itse: sinä saisit tietää, mikä häntä vaivaa.

– Ei minua haluta. Jos lähettäisin palvelijan.

– Ei Aleksander tule.

– Koetellaan.

Mies lähetettiin. Tämä palasi pian takaisin.

– No, onko hän kotona? kysyi Piotr Ivanitsh.

– On. Hän käski sanomaan terveisiä.

– Mitä hän tekee?

– Hän loikoo sohvalla.

– Kuinka, tähän aikaan jo?

– Nukkuuko hän?

– Ei suinkaan. Minä luulin alussa, että hän nukkui, mutta silmät olivat auki: hän suvaitsi katsoa kattoon.

Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

– Tuleeko hän tänne? kysyi Piotr Ivanitsh

– Ei. "Sano terveisiä ja ilmoita, että antaisivat anteeksi: en ole niin terve;" puhui hän, ja Teille rouva, käski hän sanomaan terveisiä.

– Mikä hiisi häntä vaivaa? Tämä on tosiaan kummallista! Pitääpä mokomia syntyäkin! Älä käske riisumaan valjaista hevosta. Eihän tässä mikään auta, menen hänen luonaan käymään. Mutta olkoon tämä tosiaan viimeisen kerran.

Piotr Ivanitsh tapasi Aleksanderin sohvalla loikomassa. Sedän tullessa nousi hän istualleen.

– Oletko sairas? kysyi Piotr Ivanitsh.

– En juuri… vastasi Aleksander haukotellen.

– Mitä sinä toimit?

– En mitään.

– Ja sinä voit olla työttä?

– Voin.

– Aleksander, minä kuulin tänään, että Ivanow lähtee pois.

– Niin lähtee.

– Kuka tulee hänen sijalleen?

– Sanotaan Itshenko.

– Entäs mitä sinä ajattelet?

– Minä? En mitään.

– Kuinka? Et mitään? Miksi et sinä tule hänen sijalleen?

– Eivät katso minua ansiolliseksi. Minkäpä sille mahtaa: varmaan en kelpaa.

– Herran tähden Aleksander, sinun täytyy ruveta toimimaan. Sinun pitäisi käydä tirehtöörin puheilla.

– Ei, sanoi Aleksander päätä pudistaen.

– Sinusta nähtävästi on yhdentekevätä?

– Niin onkin.

– Tämä on jo kolmas kerta kun menevät sinun edellesi.

– Yhdentekevä: menkööt vaan!

– Katsotaanpas mitä sinä sanot, kun sinun entinen alamaisesi alkaa sinua käskeä, tahi kun astuu sisään, niin sinun täytyy nousta ja kumartaa hänelle.

– Mitä sitten: minä nousen ja kumarran.

– Onko tämä itserakkautta?

– Ei minulla sitä olekaan.

– Onhan sinulla kuitenkin jonkunlaisia mielihaluja elämässä?

– Ei ole minkäänlaisia: Ovat olleet ja menneet.

– Se ei voi olla mahdollista: toiset mielihalut antavat sijaa toisille. Minkätähden ne sinulta olisivat menneet, kun muilta eivät mene? Olisipa tuo liian aikaista, luulisin: ethän sinä ole vielä kolmenkymmenenkään vanha…

Aleksander pudisti olkapäitään.

Piotr Ivanitshin mieli ei tehnyt enää jatkamaan tätä keskustelua. Hän kutsui niitä vaan oikuiksi; mutta hän tiesi, että kotia palattuaan hän ei voi päästä vaimonsa kysymyksistä, siksipä hän jatkoi vastoin tahtoaan.

– Sinun pitäisi huvittaa itseäsi, käydä seuroissa ja lukea, sanoi hän.

– Ei minua haluta, setä.

– Sinusta alkavat puhua, että sinä olet… vähäisen hassahtanut… rakkaudesta, teet Jumala ties' mitä, seurustelet kaikenlaisien rahjuksien kanssa… Minä kävisin jo senkin tähden seuroissa.

– Puhukoot mitä tahtovat.

– Kuules, Aleksander, jääkööt pilapuheet syrjään. Ne ovat kaikki pikkuseikkoja; voit tervehtiä tahi olla tervehtimättä, käydä seuroissa tahi olla käymättä-. – asia ei ole siinä. Vaan muista, että sinun, niinkuin jokaisen muunkin täytyy edistyä virka-uralla. Ajatteletko edes joskus sitä?

– Kuinka en ajattelisi: olenhan jo tehnytkin.

– Miten niin?

– Minä olen rajoittanut itselleni toimintapiirin enkä tahdo tulla siitä ulos. Täällä minä olen isäntä: tässä on minun virka-urani.

– Tämä on laiskuutta.

– Ehkä.

– Sinä et ole oikeutettu makaamaan kyljelläsi, kun voit kyllä toimia jotakin, niin kauan kun on vielä voimia. Onko sinun työsi tehty?

– Teenhän minä työtä. Ei kukaan ole soimannut minua laiskuudesta. Aamupäivän olen virastossa työssä kiinni, mutta ruveta taas työskentelemään enemmän – se olisi ylellisen elämän ja vapaaehtoisten velvollisuuksien etsimisiä. Mitä varten minä rupeaisin puuhailemaan?

– Kaikki hommaavat jonkin tarkoituksen tähden: yksi sentähden, että pitää velvollisuutenaan tehdä niin paljon kun on voimia, toinen rahan tähden kolmas kunnian tähden… Mikä poikkeus sinä olet?

– Kunnia, rahat! erittäinkin rahat! Mitä niillä tekee? Olenhan minä ravittu, puettu: kyllä ne siihen riittävät.

– Puettukin olet nykyään huononlaisesti, huomautti setä. Niinkuin et muuta tarvitsisikaan?

– En tarvitsekaan muuta.

– Entäs järjellisten ja henkisten nautintojen ylellisyyttä, entäs taide… alkoi Piotr Ivanitsh koettaen teeskennellä, puhumalla Aleksanderin tapaan Sinä voit mennä eteenpäin: sinun kutsumuksesi on korkeampi velvollisuutesi kutsuu sinua jaloon työhön… Oletko jo unhoittanut… korkeammat pyrinnöt?

– Olkoot Herran nimessä! Olkoot Herran nimessä! sanoi Aleksander

rauhattomana. Johan Tekin, setä, rupesitte oudosti, puhumaan!

Semmoista ei ennen tapahtunut Teille. Eiköhän se liene minua varten?

Turha vaiva! Minä olen pyrkinyt ylös – muistattehan? Mitä siitä tuli?

– Muistan kyllä, että sinä tahdoit paikalla päästä ministeriksi, sitten kirjailijaksi. Mutta kun huomasit, että korkeaan kutsumukseen vie pitkä ja vaivaloinen tie, kirjailija, näetkös, tarvitsee lahjoja, niin silloin käännyit takasin. Paljon teidän kaltaisia velikultia tulee tänne korkeilla katsantotavoilla, mutta omaa työtään eivät kuitenkaan huomaa nenänsä alla. Jos tarvittaisi kirjoittaa joku paperi, niin huomaa, ett'eivät taida sitäkään… En minä sinusta puhu; sinä olet näyttänyt, että voit kyllä tehdä työtäkin ja ajan pitkään tulla joksikin. Mutta sinun käy ikäväksi kauan odottaa. Sinä tahdoit tuossa paikassa – kun ei onnistunut – kävi nenä pitkäksi.

– Minä en tahdo pyrkiä ylemmäs. Minä tahdon jäädä sellaiseksi kuin olen: enkä minä ole oikeutettu valitsemaan itselleni tointa, jos se on alempana minun kykyäni – ja mitä minulta puuttuu? Jos minä teen tehtäväni puhtaalla omallatunnolla – niin minä täytän silloin velvollisuuteni. Soimatkoot minua vaan ky'yttömyydestä korkeampaan: minua ei laisinkaan loukkaisi vaikka niin olisikin. Olettehan itse sanonut, että vaatimattomassakin osassa on runollisuutta, mutta soimaatte nyt minua siitä, että minä olen valinnut kaikkein vaatimattomimman. Kuka voi kieltää minua menemästä muutamia askelia alemmaksi ja seisattumasta siihen, mikä minua miellyttää? Minä en välitä korkeammasta kutsumuksesta – kuuletteko, minä en välitä!

– Kuulen! En minä ole kuuro, mutta tämä on vaan surkuteltavia havaintoja.

– Ei siitä väliä. Minä olen löytänyt itselleni paikan ja ai'on istua siellä kaiken ikäni. Löysin yksinkertaisia ihmisiä, joissa ei löydy kujeita, siitäkään huolimatta, että heidän järkensä on rajoitettu, minä pelaan niiden kanssa napulipeliä ja ongin kaloja – ja se on mainiota. Mitä se haittaa, jos niinä olen Teidän mielestänne rangaistu siitä, mitä se haittaa, etten saa palkintoja, rahaa, kunniaa ja kutsumusta – kaikkea, joka Teitä houkuttelee. Minä kieltäydyn kaikesta…

– Aleksander, sinä tahdot teeskennellä rauhallisuutta ja välinpitämättömyyttä kaikelle, mutta sinun sanoissasi kiehuu kuitenkin harmi: sinä puhut, aivan kuin ei sanojen, vaan kyyneleiden kautta. Paljon löytyy sinussa sappea: et tiedä mihin sitä heität, sentähden, että itse olet ainoastaan syyllinen.

– Mitä se tekee? sanoi Aleksander.

– Mitä sinä tahdot? Täytyyhän ihmisen tahtoa jotakin?

– Tahdon, ettei minua häirittäisi pimeässä piirissäni, ett'ei hommattaisi tähteni mitään, vaan oltaisi rauhassa.

– Onko tämä elämää?

– Minun mielestäni se elämä, jota Te elätte, se ei ole elämää: luultavasti minä olenkin oikeassa.

– Sinä tahtoisit muodostaa elämän oman mielesi mukaan: minä kuvittelen kuinka hyvä se olisi. Arvelen, että sinulla kävelisi ruusupensaiden keskellä parittain rakastuneita ja ystäviä.

Aleksander ei virkkanut mitään.

Piotr Ivanitsh katseli häntä äänettömänä. Hän oli taaskin laihtunut. Silmät olivat menneet kuoppaan. Poskiin ja otsaan oli ilmautunut ennenaikaisia ryppyjä.

Setä peljästyi. Sielun kärsimyksiin uskoi hän vähän, mutta hän pelkäsi tämän synkkyyden alla piilevän jonkinlaisen fyysillisen paheen. Kuka tietää, ajatteli hän, jos Aleksander sattuisi kadottamaan järkensä, siitä seuraisi kirjevaihto! saisi olla varma, että ämmä tulisi tänne.

– Aleksander, minä huomaan, että sinun ihastuksesi on hajonnut, sanoi hän.

– Miten voisi saada hänet kääntymään takaisin lempi-aatteihinsa, ajatteli setä – antaapas olla, minä koetan…

– Kuules, Aleksander, sanoi hän, sinä olet kovasti mennyt alaspäin. Pudista pois itsestäsi tämä haluttomuus. Tämä ei kelpaa! Ja mistä syystä? Sinä kenties otit liian tulisesti sydämmeesi, että minä välistä puhuin välinpitämättömästi rakkaudesta ja ystävyydestä. Sen minä tein leikillä suuremmaksi osaksi rajoittaakseni sinun ihastustasi, joka meidän vakavana aika kautena ei ole oikein paikoillaan, erittäin täällä Pietarissa, jossa kaikki on tasoitettu, sekä muodit, intohimot, toimet että huvitukset, kaikki on punnittu, tutkisteltu, arvosteltu, kaikille on määrätty rajansa. Minkätähden yksi poikkeaisi ulkonaisesti tästä yleisestä järjestyksestä? Luuletko sinä tosiaankin, että minä olen tunnoton, etten tunnusta rakkautta? Rakkaus on – ihana tunne: ei löydy mitään pyhempää kahden sydämmen liittoa, tahi ystävyys, esimerkiksi… Minä olen sisällisesti vakuutettu, että tunne täytyy olla pysyväinen, ikuinen…

Aleksander rupesi nauramaan.

– Mitä sinä naurat? kysyi Piotr Ivanitsh.

– Oudosti, oudosti puhutte, setä. Ehkä suvaitsette sikarin?

Poltetaan: Te voitte jatkaa puhumista ja minä kuuntelen.

– Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa.?

– Ei mikään. Ajattelitte pettää minua! Kutsuitte minua kuitenkin erään kerran viisaanpuoleiseksi mieheksi! Te tahdotte leikkiä kanssani, ikäänkuin minkä kanssa – se on loukkaavaa! En suinkaan minä koko ikääni voi olla nuorukainen. Täytyyhän tämän läpikäymäni koulun kelvata jonnekin. Kuinka Te olette ruvennut puhumaan! Niinkuin minulla ei olisi silmiä päässä. Te matkaansaitte konstitempun, mutta minäpä vaan katselin hymyillen sitä.

En ryhtynyt omaan asiaan, ajatteli Piotr Ivanitsh, täytyy lähettää hänet vaimoni luo.

– Tule meille käymään, sanoi hän, vaimoni tahtoisi niin mielellään kohdata sinua.

– En voi, setä.

– Teetkö sinä oikein unohtaessasi hänet?

– Kenties teen hyvinkin väärin, mutta antakaa minulle Jumalan tähden anteeksi ja älkää odottako minua nyt. Odottakaa vielä joku aika, niin sitten minä tulen.

– Tee kuin tahdot, sanoi Piotr Ivanitsh. Hän viittasi kädellään ja läksi kotia.

Hän sanoi vaimolleen peräytyvänsä Aleksanderista, että tämä saa tehdä, niinkuin itse tahtoo, että hän on tehnyt kaikki mitä on voinut ja pesee nyt kätensä puhtaiksi.

Paettuaan Juliasta Aleksander heittäytyi pauhuisiin ilon vihureihin.

Hän lausui aina tunnetun runoilijamme runoja:

 
Lähtään sinne, miss' ilo huokuu
Ja hupaisuudet pauhoaa,
Miss' elämä ja nuoruus nuokkuu
Ja peliriemuun katoaa.
Hetki-onni pettäväinen
Mun halpoihin vei unelmiin,
Ja viinin kanssa sallimuksen
Mä yhdistelen sovuksiin.
Sydämmein huolet rauhoitan,
Aatosten siivet leikkoan
Ja taivaan valoa en salli silmillein.
 

Ilmaantui kokonainen perhe ystäviä ja niiden kanssa malja. Ystävät tutkistelivat ilolaulujaan vaahtoisesta kostukkeesta. "Pois suru". huudahtivat he riemuiten, "pois huolet! Menetetään, turmellaan, tuhotaan, juodaan elämä ja nuoruus! Hurraa!" Lasit ja pullot helisten putosivat laattialle.

Muutamaksi ajaksi sai vapaus, pauhuset seurat, huoleton elämä hänet unohtamaan Julian ja kaihon. Mutta aina oli yhtä ja samaa, päivälliset ravintoloissa, samat kasvot himmeine silmineen, joka päivä sama typerä ja juopunut kanssapuhujoiden houraileminen, kaiken tämän lisäksi aina huonossa kunnossa oleva vatsa: ei tämä ollut hänen voimiensa mukaista. Aleksanderin heikko ruumiinrakennus ja sielu, joka oli viritetty surulliselle ja synkälle sävelmälle, eivät kestäneet näitä huvituksia.

Hän pakeni iloisia peliä riemullisen pöydän takana ja ilmaantui omaan kamariinsa, olemaan yksin oman itsensä ja unhotettujen kirjojensa kanssa. Mutta kirja putoili hänen kädestään, kynä ei totellut mielen kehoitusta. Schiller, Göthe, Byron ilmasivat hänelle ihmiskunnan synkemmän puolen, valoisata hän ei huomannut ollenkaan: hänellä ei ollut aikaa siihen.

Kuinka onnellinen hän oli ollut aikanaan tässä kamarissa! Hän ei ollut silloin yksin: hänen läheisyydessään oleskeli ihana haamu ja valaisi häntä päivällä huolellisen työn ääressä, yöllä taas valvoi hänen päänaluisen yllä. Silloin asuivat siellä unelmat hänen kanssaan, tulevaisuus oli verhottu sumulla, mutta ei raskaalla räntäsäätä ennustavalla, vaan aamusumulla, joka peittää kirkkaan ruskon. Tämän sumun takana piili jotain, luultavasti – onni… Mutta nyt? Ei ainoastaan hänen kamarinsa, vaan koko maailma tuli hänelle tyhjäksi ja siinä samassa kylmyys, kaiho…

Tarkastellen elämää, kysellen sydämmeltään ja ymmärrykseltään, huomasi hän kauhistuksekseen, ettei sinne eikä tänne jäänyt ainoatakaan ruusunpunaista toivoa: Kaikki oli jäänyt taapäin; sumu haihtui; hänen eteensä leveni kuin erämaa, paljas todellisuus. Jumalani! Mikä silmänkantamaton väli! Mikä ikävä, iloton näky! Mennyt oli kadotettu, tulevaisuus turmeltu, onnea ei enää olemassa! Kaikki oli vaan narrinkuva mutta elää täytyi sittenkin!

Mitä hän oikeastaan tahtoi, sitä hän ei tiennyt itsekään; mutta paljon oli, jota hän ei tahtonut!

Hänen päänsä oli ikäänkuin sumuun peitetty. Hän ei maannut, vaan näytti kuin hän olisi ollut unohduksissa. Loppumattomana juovana kiertelivät raskaat ajatukset hänen päässään. Hän ajatteli:

"Mikä voisi häntä viehättää? Hurmaavia toiveita, suruttomuutta – ei ole! Hän tiesi kaikki mitä oli edessä. Arvo, kunniantiellä eteenpäin pyrkiminen? Mitä hän niistä? Maksaako vaivaa ruveta kahtakymmentä, kolmeakymmentä vuotta varten ponnistelemaan kuin kala jäätä vasten? Lämmittääkö se sitten sydäntä? Tuntuuko sielulle keveältä, jos jotkut ihmiset kumartavat sinulle syvään, mutta ajattelevat ehkä kuitenkin itsekseen: 'piru vieköön sinut!'"

"Rakkaus? Kas, se vielä! Hän osaa sen jo ulkoapäin ja sitäpaitsi hän on menettänyt jo rakastamislahjat. Mutta kohtelias muisti muistutti hänelle Nadinkaa, vaan ei viatonta suorasydämmistä Nadinkaa – sitä se ei koskaan muistuttanut – vaan välttämättömästi petturi – Nadinkaa, puiden, käytävien, kukkaisten ympäröimänä, ja kaikkien keskellä tämä käärmeen sikiö, hänelle tunnetulla hymyllä, ihastuksen ja häpeän punalla… kaikki tämä oli toista, eikä häntä varten!"… Vaikeroiden painoi hän sydäntänsä.

"Ystävyys", ajatteli hän, "se on toinen hulluus. Kaikki on tuttua, ei ole mitään uutta, vanha vanhassa pysyy, mutta elä kuitenkin!"

Hän ei uskonut ketään, eikä mihinkään, ei unohtunut nautinnoissa; nautti sitä, niinkuin ihminen, joka syö halutta jotain herkkuruokaa, kylmästi, tietäen, että sen jälkeen tulee ikävyyttä, että sielun tyhjyyttä ei voi millään täyttää. Turvautua tunteesen – se pettää, saattaa sielun liikutukseen ja lisää vielä muutamia haavoja. Katsellessaan ihmisiä, jotka olivat rakkauden hurmeessa, jotka eivät riemusta muistaneet itseään, hymyili hän ivallisesti ja ajatteli: "malttakaa, kyllä tulette vielä järkiinne; ensimmäisten ilojen perästä alkaa mustasukkaisuus, sopimuksen kohtauksia, kyyneleitä. Yhdessä eläessänne kyllästytätte toisianne hirmuisesti, mutta jos syyn arvaatte – itkette. Kun yhdytte taas – sitte on vielä pahempi. Tulette hulluiksi! Lakkaamatta riitelette, olette toisillenne vihoissa, mustasukkaiset, sitten lepytte, uudestaan riitaantuaksenne; tämä on heillä olevinaan rakkautta, luottamusta! Mutta kaikki nimittävät itsepäisesti yht'aikaa, vaahtohuulilla ja epätoivon kyyneleetkin silmissä, sitä onneksi! Mutta teidän ystävyytenne… heitä luu, mitä koirasi tekevät!"

Toivoa hän pelkäsi, tietäen että useimmiten, toivottuun kohtaan pyrkiessä, kohtalo tempasee onnen käsistä ja tuo esille aivan toista, mitä mieli ei ollenkaan tee – jotain jonnin joutavaa; mutta jos viimeinkin antaa toivotun asian niin se kiusaa ihmistä, heikontaa, alentaa oman itsensä silmissä ja heittää sitten, niinkuin heitetään koiralle jotain, kun sitä ensin on pakoitettu ryömimään makupalan luo, katselemaan sitä, pitelemään kuonolla, piehtaroimaan pölyssä, seisomaan takajaloilla ja sitten – on loppu!

Häntä peloitti sekä hetkinen onnenvirta että onnettomuus elämässä. Iloa hän ei voinut ennustaa itselleen, ainoastaan surua on välttämättömästi edessä, siitä ei pakoon päästä: kaikkien täytyy antautua yleisen säännön alle; kaikille, niin tuntui hänestä, on määrätty tasainen osa niin onnea kuin onnettomuuttakin. Hänen onnensa oli loppunut, ja millainen onni? Mielikuvitusta, valhetta. Murhe ainoastaan on realistillinen, mutta se on edessä. Siellä on sekä tauteja, vanhuutta ja kaikenlaisia häviöitä, kenties, puutettakin… Kaikki nämät ovat kohtalon iskuja, niinkuin maalais-täti sanoo, jotka odottavat häntä; mutta mitkä ilot odottavat? Suuri runollinen taipumus on pettänyt, hänelle turkutetaan raskasta taakkaa ja nimittävät sitä velvollisuudeksi! Jäljellä on ainoastaan surkuteltavat edut – rahat, mukavuus ja arvonimet… Olkoot Jumalan nimessä! Oi miten surullista on elämä; käsittää millainen se on, eikä kuitenkaan käsittää, mitä varten se on.

Sillä tavalla oli hän synkällä mielellä, eikä nähnyt missään ulospääsöä näistä epäilysten syvänteistä. Kokemukset turhanpäiten vanuttivat hänet, mutta eivät lisänneet elämälle terveyttä eivätkä puhdistaneet sen ilmaa, eivätkä antaneet valoa. Hän ei tiennyt mitä piti tehdä; hän väänteli itseään kyljeltä kyljelle sohvalla, alkoi tutkia mielessään tuttavuuksiaan – siitä hän suri vielä enemmän. Yhdellä on mainio paikka, sillä on kuuluisuutta, mainetta, on hyvä esimies; toinen varustautunut perhe-elämällä ja pitää hiljaisen elämän suuremmassa arvossa kun kaikki maailman hyörimis-edut, hän ei kadehtinut ketään, ei toivonut mitään; kolmas… mutta mitä niistä? Kaikki, kaikki ovat perustaneet elämänsä hyvälle kannalle ja kulkevat selkeätä, varmaa tietään. "Minä yksin… mutta mikä minä oikeastaan olen?"

Tässä hän alkoi ottaa itsestään selkoa: voisiko hän olla esimiehenä, tahi jonkin ratsukunnan päällikkönä? Voiko hän nauttia perhe-elämästä? Hän huomasi, ettei ensimmäinen, toinen eikä kolmas häntä tyydyttänyt. Joku pahahenki liikkui hänessä ja kuiskasi yhä hänelle, että tämä on liian huonoa hänelle, että hänen pitää kiitää ylemmäs… mutta missä ja kuinka, sitä hän ei voinut päättää. Kirjallisuusalalla hän oli erehtynyt. Mitä piti tehdä, miten alkaa? kysyi hän itseltään, eikä tiennyt, mitä siihen vastata. Mutta harmi kalvoi häntä! vaikkapa kenties esimieheksi tahi ratsuväen päälliköksi – mutta ei: aika on kulunut ja olisi aloittaminen aapisesta asti.

Epätoivo pusersi hänen silmistään kyyneleitä, – kiukun, kateuden, pahansuonnin kyyneleitä kaikkia kohtaan, mitä tuskallisimpia kyyneleitä. Hän katui katkerasti, ettei ollut totellut äitiään, vaan karannut yksinäisydestä pois.

"Mamma aavisti sydämmessään kaukaisen surun", ajatteli hän, "siellä nämät rauhattomat puuskat makaisivat herättämättömässä unessa; siellä ei olisi tämän hajanaisen elämän myrskyistä kiertelemistä. Sen ohessa olisivat löytäneet minut sieltäkin ihmiselliset tunteet ja intohimot: itserakkaus, ylpeys, kunnianhimo – kaikki olisivat pienemmässä määrässä koskettaneet sydäntäni meidän maakunnan ahtaitten rajojen sisällä – ja kaikki olisi tullut tyydytetyksi. Olisin ollut ensimmäinen maakunnassa! Niin! ehdottomasti. Taivaallisen tulen jumalallinen leimu, joka palaa kaikissa vähemmin tahi enemmin, olisi leimahtanut minussa, huomaamattani olisi se leimahtanut siellä minussa ja olisi pian sammunut työttömässä elämässä tahi olisi syttynyt vilpittömyydellä vaimoa ja lapsia kohtaan. Olemiseni ei olisi myrkytetty. Minä kävisin kutsumukseni läpi ylpeästi; elämäni tie olisi rauhallinen, se tuntuisi minusta yksinkertaiselta ja selkeältä, elämä olisi silloin voimieni mukaista, minä kestäisin taistelon sen kanssa… Mutta rakkaus? Se kukoistaisi muhkeana kukkaisena ja täyttäisi elämäni. Sofia rakastaisi siellä hiljaisuudessa. En olisi kadottanut luottamustani mistään, poimisin ruusuja, en tietäisi okaista, en tarvitsisi kokea mustasukkaisuuttakaan, kilpakosijani puutteesta! Mikä minua veti niin voimakkaasti ja sokeasti kaukaisuuteen, sumuun, säännöttömään ja tietämättömään taisteloon kohtalon kanssa? Kuinka hyvin minä ymmärsin silloin elämän ja ihmiset! Samalla tavalla ymmärtäisin niitä vielä nytkin, käsittämättä mitään. Minä odotin silloin paljon elämältä, ja tarkastamatta sitä tarkemmin, odottaisin siellä siltä vieläkin jotain. Mitenkä monta aarretta minä löysin sydämmessäni: mihin ne ovat joutuneet? Minä olen antanut niiden mennä vaihtokaupalla pitkin maailmaa, minä annoin avosydämmisyyteni, ensimmäisen pyhän lempeni – ja mitä olen saanut? Katkerasti on ihastukseni haihtunut, sain tietää, että kaikki on petosta, kaikki haihtuvaa, ettei voi luottaa itseensä eikä muihin – rupesin pelkäämään sekä muita että itseäni… Minä en voinut tämän elämän tutkistelemien keskellä hyväksyä elämän vähäpätöisyyksiä ja tyytyä niihin, niinkuin setä ja monet muut… Ja nyt!.."

Nyt toivoi hän ainoastaan yhtä: unohtaa menneen ja rauhallisena antaa sielunsa nukahtaa. Hän kylmeni yhä enemmän ja enemmän elämälle ja katseli kaikkea unisin silmin. Ihmistulvassa ja seurojen kuhinassa oli hänestä ikävää, pakeni niitä, mutta ikävä tuli hänen kanssaan.

Hän ihmetteli miten ihmiset voivat huvitella, yhä toimia jotain ja jokapäivä mieltyä uusiin mielihaluihin. Hänestä tuntui kummalliselta, etteivät ihmiset käy unisina, niinkuin hän, eivätkä itke; sen sijaan että puhuisivat rakkauden vaivoista ja tuskista, jos puhuivatkin, niin puhuvat vaivasta jaloissa tahi muissa paikoissa, reumatismista tahi vatsataudista. Ainoastaan ruumis saattaa heille huolta, sielusta ei ole väliä! "Tyhjät, halpamaiset ihmiset, luontokappaleen kaltaiset!" ajatteli hän. Mutta välistä vaipui hän syviin mietteisiin. "Niitä on niin paljon, noita halpamaisia ihmisiä", puhui hän itselleen hieman rauhattomana, "mutta minä olen yksin: ovatko he… tosiaan tyhjiä… väärässä…ja minä?"

Silloin hänestä tuntui, kuin hän olisihan itse melkein syyllinen ja hän tuli siitä vielä onnettomammaksi.

Vanhojen tuttavien kanssa lopetti hän kanssakäymisen; uuden henkilön läheneminen vaikutti häneen niin että kylmät väreet juoksivat ruumiissa. Keskusteltuaan sedän kanssa vaipui hän vielä syvemmin haluttomuuden uneen: hänen sielunsa vaipui kokonaan unenhorrokseen. Hän antautui epäjumalan kaltaiselle välinpitämättömyydelle, oli laiskana, pakeni itsepintaisesti kaikkea, mikä vaan muistutti sivistynyttä maailmaa.

"Sama miten elää, kunhan vaan elää loppuun", sanoi hän, "jokaisella on vapaus käsittää elämää niinkuin tahtoo; sittenkuin kuolee…"

Hän haki keskustelua ilkeäin ja pahatapaisten ja kovasydämmisten ihmisten kanssa, kevensi sydäntään kuunnellessaan ilkeätä pilkantekoa kohtalosta; tahi hän vietti aikaansa senlaisten ihmisten kanssa, jotka eivät olleet hänen vertaisiaan ei järjen eikä kasvatuksen puolesta, useimmiten ukko Kostjakowin kanssa, jonka myöskin Sajeshalow tahtoi saattaa Piotr Ivanitshin tuttavuuteen.

Kostjakow asui Hiekoilla ja kävi omalla kadullaan lakeerattu hattu päässä ja puettuna halattiin, joka oli vyötäiseltä sidottu nenäliinalla. Hänellä oli kyökkipiika, jonka kanssa hän iltasilla pelasi omaavalttia. Jos sattui tulemaan missä tulipalo, tuli hän ensimmäiseksi ja läksi viimeiseksi. Kulkiessaan kirkon ohitse, jossa sattui olemaan ruumis, mille pidettiin kuolinmessua, tunki hän ihmistulvan lävitse katsomaan ruumista kasvoihin ja meni saattamaan sitä sitten kirkkomaalle. Ylipäänsä oli hän kaikkein seremonien suuri ihailija sekä surullisten että iloisten; rakasti olla läsnä erinomaisissa tapauksissa, nimittäin: tappeluissa, onnettomissa kuoleman tapauksissa, kattojen sisäänputoomisissa j.n.e., luki myöskin erinomaisella nautinnolla sanomalehdistä tämänkaltaisia tapahtumia. Paitsi niitä luki hän myös lääkärin kirjoja, "senvuoksi", sanoi hän, "että tietäisi mitä on ihmisessä." Talvella pelasi Aleksander hänen kanssaan napulipeliä, mutta kesällä kävi hän kaupungin ulkopuolella hänen kanssaan onkimassa. Ukko puheli sitä ja tätä. Kun he menivät pellolle niin hän puhui viljasta ja kylvämisestä; pitkin rantoja käydessä – kalasta, laivankulusta; kaduilla teki hän muistutuksia taloista, rakennuksista, aineista ja sisääntuloista… ei mistään henkisistä asioista.

Aleksander koetti myöskin puolestaan kuolettaa itsessään henkisen alun, niinkuin eräkkäät koettavat ruumiin kuolettamista. Virastossa oli hän vähäpuheinen, kohdatessaan tuttavia erosi hän niistä parilla kolmella sanalla, ei sanonut olevan aikaa ja kiirehti pois. Sen sijaan kohtasi hän joka päivä ystäväänsä Kostjakowia. Väliin istui ukko koko päivän hänen luonaan, väliin kutsui Adujewia luokseen syömään kaalia. Hän opetti Aleksanderin laittamaan likonestettä, keittämään silliä sekä rääsyjä, Sitten he läksivät jonnekin naapuripitäjään – pellolle. Kostjakowilla oli jokapaikassa paljon tuttavia. Talonpoikain kanssa keskusteli hän niiden olemisesta ja elämisestä, akkojen kanssa laski hän leikkiä – hän oli toisinaan pilkkakirves niinkuin Sajeshalow oli hänet esittänytkin. Aleksander antoi hänelle täyden vallan puhua, mutta itse hän kuunteli suuremmaksi osaksi.

Hän tunsi jo että hyljätyn maailman mietteet harvemmin häntä haeskelivat, pyörien päässä hitaammin ja kun hän ei nähnyt ympäröivissä torjumista eikä vastustelemista, niin ne eivät päässeet kielelle saakka, ja kuolivat syntymättöminä.

Hänen sielunsa oli kummallinen ja tyhjä, niinkuin kuihtuneessa puutarhassa. Ei ollut enää pitkää aikaa täydellisen kangistumisen tilaan. Vielä muutama kuukausi niin – hyvästi! Mutta kas mitä tapahtuikaan.

Kerran Aleksander oli Kostjakowin kanssa onkimassa. Kostjakow oli puettu halattiin ja nahkatakkiin. Hän oli laittanut rannalle onkilauman muutamista erisuuruisista ongista, siellä oli pohja- ja koukkuonkia, jotka olivat kulkusilla ja kelloilla varustettuja. Hän poltti lyhkäistä piippua ja katseli, tuskin uskaltaen räpäyttää silmää, tätä onkipatteria, niiden joukossa Adujewinkin onkea, sentähden että Aleksander seisoi, pää puun nojassa ja katseli toiselle puolelle. Kauan seisoivat he sillä tavoin äänettöminä.

– Katsokaa Aleksander Feodoritsh, Teidän onkeanne syö! kuiskasi äkkiä Kostjakow.

Adujew katsoi veteen ja kääntyi taas.

– Teistä näytti siltä, vesi väräjää vaan, sanoi Aleksander.

– Katsokaa, katsokaa! huusi Kostjakow, syö, jumaliste syö! ai, ai!

Vetäkää, vetäkää! Pitäkää kiinni!

Todellakin korkki sukelti veteen, siima seurasi nopeasti sitä, siiman perästä tuli esiin pensaasta vapakin. Aleksander tempasi kiinni vapaa ja sitten siimaa.

– Hiljemmin, keveämmin, ei tuolla tavalla… mitä Te teette? huusi Kostjakow, nopeasti ottaen kiinni siimasta. – Herranen aika, miten raskas! Älkää tempoko; johtakaa, johtakaa, muutoin menee poikki. Kas noin, oikealle, vasemmalle, tänne, rantaan päin! Levätkää! Edemmäs; vetäkää nyt ylös, vetäkää, mutta ei äkkiä; kas noin, kas noin…

Vedenpinnalla näkyi iso hauki. Se kierteli nopeasti pyöränä, välkähdellen hopeisilla suomuksillaan, loiski oikealle ja vasemmalle ja räiskytti kumpaisenkin onkijan päälle vettä. Kostjakow kalpeni.

– Voi semmoista hankea! huudahti hän melkein pelolla, ojentui veden yli, kaatui, kompastui omiin onkiinsa ja tavoitteli molemmin käsin veden päällä pyörivää haukea. – No, rantaan, rantaan: tuonne, edemmäs! Siellä olet sinä meidän vaikka vääntelisit kuinka. Kas vaan, kuinka se kiemuroi: juurikuin mikä piru! Kas semmoista!

"Voi!" toisti joku takana.

Aleksander kääntyi. Parin askeleen päässä heistä seisoi vanhus, käsikynkässään pitkä, kaunis tyttö, jolla oli paljas pää ja päivän varjo kädessä. Tyttö rypisti hiukan kulmakarvojaan. Hän oli hiukan kumarassa ja seurasi suurella osanotolla, jok'ainoata Kostjakowin liikettä. Hän ei huomannut edes Aleksanderiakaan.

Adujew joutui hämille tästä odottamattomasta ilmiöstä. – Hän päästi kädestään vavan, hauki kellahti veteen, väänsi kauniisti purstoansa ja katosi syvyyteen, vetäen jälessään siimaa. Kaikki tämä tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.

– Aleksander Feodorits! Mitä Te teette? huusi Kostjakow kun hullu ja alkoi tavotella siimaa. Hän tempasi sen ja veti esille pään mutta ilman koukkua ja haukea.

Kokonaan kalpeana kääntyi hän Aleksanderin puoleen, osoittaen tälle siiman päätä, hetkisen aikaa katsoi hän Adujewia villisti ja sylkäsi sitten.

– En lähde koskaan Teidän kanssanne onkimaan, vaikka minua kutsuttaisi sarvipääksi, sanoi hän ja meni pois onkineen.

Sillävälin huomasi tyttö, että Aleksander katseli häntä, hän punastui siitä ja peräytyi. Vanhus, joka nähtävästi oli hänen isänsä, kumarsi Adujewille. Adujew vastasi synkkänä kumarrukseen, heitti ongen pois ja istui noin kymmenen askeleen päähän puun alla olevalle penkille.

"Täälläkään ei ole rauhaa!" ajatteli hän. "Tuossa on joku Oedipos

Antigonen kanssa. Taaskin nainen! Ei niistä pääse mihinkään.

Jumalani! Mikä suunnattomuus niitä on joka paikassa!"

– Voi Teitä, kalamiehistä! puhui sillä välin Kostjakow parannellen onkiaan ja katsellen silloin tällöin äkäisesti Aleksanderia, Tekö voisitte vielä kaloja pyytää! Pyytäkää Te hiiriä, istuen kotona sohvallanne; vielä tulitte kaloja pyytämään. Mitenkä Te voisitte pyytää, kun se kerran käsistä karkasi? Melkeinpä oli jo suussakin, vaikk'ei paistettuna. Ihmeellistä, ett'eivät karkaa käsistänne lautaseltakin.

– Syökö kala? kysyi vanhus.

– Näettekös, vastasi Kostjakow, minulla on syötti kuudessa ongessa, vaikkapa edes kiiskin pakana nykäsisi ivalla, mutta sen sijaan kummittelee meren pohjassa – siimalla tupsahti: kymmenen naulan painava hauki, ja me myöhästyimme. Sanotaan, että oikealle pyytäjälle karkaa peto itsestään. Mitä vielä: jo minulta pääsisi irti, niin ottasin vedestäkin kiinni, entäs kun nyt tuli hauki itse hampaisiin ja me nukuimme… vielä kutsutaan kalastajiksi. Mitä sen kalastajia nämät ovat! Tällaisiako kalastajat ovat? Ei, oikea kalastaja, vaikkapa kanuunaakin vieressä pamauttaisivat, ei räpsäytä silmäänsäkään. Nämä ovat olevinaan kalamiehiä! Teistäkö olisi kalamieheksi!