Mutta sanoa ja näyttää toteen, on – kaksi eri asiaa. Voida näyttää toteen, siihen vaaditaan intohimoa. Mutta haettuaan sydämmessään ei hän löytänyt vähintäkään intohimon merkkiä. Hän tunsi ainoastaan, että vaimo oli hänelle välttämätön – se on totta, mutta yhdenarvoinen muiden välttämättömyyksien rinnalla, välttämätön tottumuksesta. Hänellä ehk'ei olisi ollut mitään vastaan, näytellä rakastajan osaa, niin naurettavaa kuin viidenkymmenen vanhana olisikin ruveta yht'äkkiä intohimon kieltä puhumaan, mutta voiko naista pettää, kun tunnetta ei kerran ole olemassa? Riittääkö sitten niin paljon urhoollisuutta ja taitoa, voidakseen vetää kuormansa siihen pilkkuun, mihin sydämmen vaatimukset vaikenevat? Eiköhän loukattu ylpeys surmaisi häntä lopullisesti, kun hän huomaisi, että sitä, joka muutama vuosi takaperin olisi ollut hänestä kuin hurmaava juoma, tuodaan nyt kuni lääkettä? Ei, hän oli omalla tavallaan tarkasti punninnut ja aprikoinut tätä myöhäistä askelta ja päätti olla siihen ryhtymättä. Hän ajatteli tehdä samaa, mutta toisella tavalla, niinkuin nykyisiin asianhaaroihin katsoen oli mahdollista. Kolme kuukautta oli hänellä jo pyörinyt, ajatus, joka ennen olisi hänestä tuntunut hullutukselta, mutta nyt oli – toinen asia! Hän säästi sitä kaikkein tärkeimpään tarpeesen: tarvis tuli ja hän päätti täyttää aikeensa.
"Jos ei tämä auta", ajatteli hän, "silloin ei ole pelastusta! Tuli mitä tuli!"
Piotr Ivanitsh lähestyi vaimoansa päättävin askelin ja otti häntä kädestä kiinni.
– Sinä tiedät, Liisa, sanoi hän, minkä roolin minä pelaan virastossa: minua pidetään kaikkein toimeliaimpana virkamiehenä ministeristössä. Tänä vuonna minut esitetään salaneuvokseksi ja tietysti, minä siihen pääsenkin. Älä luule, että kohoamiseni siihen päättyisi: minä voin mennä vielä etemmäksi… ja menisinkin…
Vaimo katseli häntä kummastuneena ja odotti miten tämä päättyisi.
– Minä en ole koskaan epäillyt sinun kykyäsi. – Minä olen ihan vakuutettu, ettet sinä puolitielle jää, vaan menet loppuun asti…
– Ei, minä en mene: minä haen näinä päivinä virkaeron.
– Virkaeronko? kysyi Lisaveta Aleksandrowna hämmästyneenä ja selkä suorana.
– Niin.
– Minkätähden?
– Kuule vielä. Sinä tiedät, että minä olen asiakumppanien kanssa selvittänyt asiat ja tehdas kuuluu minulle yksin. Se tuottaa minulle neljäänkymmeneen tuhanteen puhdasta voittoa, ilman kaikkia vaivoja. Se kulkee kuin vedetty kone.
– Tiedän; mitä sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
– Minä myyn sen.
– Mitä sanot, Piotr Ivanitsh! Mikä sinulla on, puhui Lisaveta
Aleksandrowna koskevalla hämmästyksellä ja katsoi pelokkaasti häneen.
Mitä tämä hyödyttää? Minä en voi tointua, en voi käsittää…
– Etkö todellakaan voi käsittää?..
– En!.. sanoi epäilevästi Lisaveta Aleksandrowna.
– Etkö sinä voi käsittää, että nähdessäni mitenkä sinä ikävöit, kuinka terveytesi kärsii… ilmanalasta, minä säälin virkaedistystäni, tehdastani, en vienyt sinua täältä pois, en pyhittänyt sinulle loppua elämästäni?.. Liisa! oletko sinä todellakin pitänyt minut mahdottomana moiseen uhraukseen… lisäsi hän nuhdellen.
– Siis minun tähteni sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tuskin voiden selvitä siitä. Ei Piotr Ivanitsh! alkoi hän vilkkaasti puhua ja kovassa mielenliikutuksessa. Jumalan tähden, en minä huoli mistään uhrauksesta! Minä en ota sitä vastaan – kuuletko? Se on päätetty, minä en ota vastaan! Sinä lopettaisit työskentelemisen, mainetta saamatta ja rikastumisen – minun tähteni! Herra varjelkoon! Minä en ansaitse semmoista uhrausta! Anna anteeksi: minä olen ollut vähäpätöinen sinulle, mitätön, heikko, ymmärtääkseni ja antaakseni arvon sinun suurille päämäärillesi, jaloille töillesi… Sinulla olisi pitänyt olla toisenlainen vaimo…
– Vielä jalomielisyyttä! sanoi Piotr Ivanitsh, kohoittaen olkapäitään. – Aikeeni ovat horjumattomat, Liisa!..
– Jumalani, Jumalani, mitä minä olen tehnyt! Minä olin heitetty kuin kivi sinun tiellesi; minä olen sinulle tiellä. Kuinka eriskummallinen kohtaloni onkaan! lisäsi hän melkein epätoivoisena. – Jos ihmisen mieli ei tee elää, eikä tarvitsisi elää… eiköhän Jumala todellakaan sääli ja ota pois luokseen? Olla sinun tielläsi…
– Turhaan sinä luulottelet, että tämä uhraus on raskas minulle. Riittäköön jo tämä puinen elämä! Minä tahdon levähtää, rauhoittua: mutta missä minä rauhoitun ellen yksinäisyydessä sinun kanssasi… Me matkustamme Italiaan.
– Piotr Ivanitsh! sanoi hän melkein itkien, sinä olet hyväsydämminen, jalo… minä tiedän, että sinä olet valmis jaloon uhraukseen… mutta kenties uhrauksesi on turha, kenties on jo… myöhäistä, mutta sinä jätät asiasi…
– Sääli minua Liisa, älä lausu sitä ajatusta, keskeytti Piotr Ivanitsh, muutoin saat nähdä, etten minä ole raudasta… Minä toistan, etten tahdo elää ainoastaan pääni nojalla: minussa ei ole vielä kaikki kylmennyt.
Lisaveta Aleksandrowna katseli häntä tarkasti ja epäluulolla.
– Onko tämä todellista? kysyi hän oltuansa ääneti. Tahdotko tosiaan rauhaa, matkustatko ainoastaan minun tähteni?
– En, vaan itsenikin tähden.
Mutta jos aiot minun tähteni matkustaa, en minä lähde millään ehdolla, en millään ehdolla…
– Ei, ei! minä olen sairas, väsynyt… tahdon levätä…
Vaimo ojensi hänelle kätensä, Piotr Ivanitsh suuteli sitä tulisesti.
– Me matkustamme siis Italiaan? kysyi hän.
– Hyvä, matkustetaan vaan, vastasi Lisaveta Aleksandrowna yksitoikkoisesti.
Piotr Ivanitshilta putosi kuin taakka hartioilta "Mitähän tulee!" ajatteli hän.
Kauan istuivat he, eivätkä tienneet, mitä sanoa toisilleen. Ei tiedetä ken olisi ensiksi katkaissut äänettömyyden, jos heidän olisi pitänyt olla kauemman aikaa kahden kesken. Viereisestä huoneesta kuului kiireitä askelia. Aleksander ilmestyi.
Kuinka hän oli muuttunut: Tullut lihavaksi, kaljupääksi, tullut niin vereväksi. Millä arvokkaisuudella hän kantaa pullakasta vatsaansa ja kunniamerkkiä kaulassaan. Hänen silmänsä loistivat ilosta. Erinomaisen tunteellisesti suuteli hän tädin kättä ja puristi sedän…
– Mistä tulet? kysyi Piotr Ivanitsh.
– Arvatkaa, vastasi Aleksander painolla.
– Sinulla on tänään erinomaisen nopea tahti käydessäsi, sanoi Piotr
Ivanitsh, katsoen häneen kysyväisesti.
– Lyön vaikka vedon ettette arvaa! sanoi Aleksander.
– Kymmenen, kaksitoista vuotta takaperin, muistan, että sinä kerran juoksit samaten luokseni, huomautti Piotr Ivanitsh – särit vielä jotain… silloin minä paikalla arvasin, että olit rakastunut, mutta nyt… olisitkohan taaskin? Ei voi olla mahdollista: sinä olet liian viisas voidaksesi…
Hän katsoi vaimoonsa ja vaikeni yht'äkkiä.
– Ettekö, arvaa? kysyi Aleksander.
Setä katseli häntä ja mietti miettimistään.
– Etköhän aio… mennä naimaan? sanoi hän epäilevästi.
– Arvasitte! huudahti Aleksander juhlallisesti. – Onnitelkaa minua.
– Tosiaanko? Kenen kanssa? kysyivät setä ja täti.
– Aleksander Stepanitshin tyttären.
– Oikeinko todella? Hänhän on rikas morsian, sanoi Piotr Ivanitsh.
– Eikö isä ollut vastaan?
– Minä tulen juuri heiltä. Minkätähden isä ei suostuisi? Päinvastoin, hän kuunteli kyyneleet silmissä esitystäni; syleili minua ja sanoi, että nyt hän voi kuolla rauhassa: hän tietää muka kenelle hän uskoo tyttärensä onnen… "Käykää setänne jälkiä!" sanoi hän.
– Sanoiko hän niin? Näetkös tässäkin tuli setä kysymykseen!
– Mitä tytär sanoi? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
– Niin… hän sanoi… samalla lailla niinkuin kaikki neitoset sanovat, vastasi Aleksander: – hän ei virkkanut mitään, otin häntä kädestä, niin sormensa soittivat ihan kuin pianoa minun käsissäni… taisivat vavista.
– Ei sanonut mitään! huomautti Lisaveta Aleksandrowna. Ettekö tosiaan voinut vaivata itseänne niin paljon, että olisitte kysynyt häneltä ennen esitystänne? Onko Teistä samantekevää? Minkätähden Te naitte?
– Kuinka? Minkätähdenkö? Enhän minä voi ikääni häilyä ympäri! Yksinäisyys on ikävystyttävää; on tullut aika, ma tante, että pitää ruveta paikalla istumaan, perustaa oma koti, täyttää velvollisuutensa… Morsian on sievä, rikas… Kyllä setä sanoo Teille, mitä varten naidaan: hän kertoilee niin selvästi…
Piotr Ivanitsh viittasi hänelle vaimonsa näkemättä kädellään, ettei
Aleksander perustaisi asiaansa häneen, vaan olisi vaiti mutta
Aleksander ei sitä huomannut.
– Kenties Te ette miellytä häntä? puhui Lisaveta AIeksandrowna.
Kenties hän ei voi teitä rakastaa – mitä Te siihen sanotte?
– Setä, mitä pitäisi sanoa? Te puhutte paremmin kuin minä… Mutta minä voin tuoda esille omat sananne, jatkoi hän, huomaamatta, kuinka setä väänteli itseään paikallaan ja yski merkityksellä, katkaistakseen tämän puheen. Jos nai rakkaudesta, sanoi Aleksander, niin rakkaus haihtuu ja saa elää tottumuksesta; jos taas ei nai rakkaudesta – niin tulee samaan johtopäätökseen: tottuu vaimoonsa. Olkoon rakkaus rakkautena, mutta naiminen naimisena; nämät kaksi eivät aina satu sopusointuun, parempi onkin, ett'eivät satu… Eikö totta, setä? Olettehan siten opettanut…
Hän katsahti setään ja pysähtyi, nähdessään, että setä katsoi häneen raivostuneena. Suu auki ja hämmästyneenä vilahti Aleksander tädin puoleen ja taaskin setään, hän vaikeni. Lisaveta Aleksandrowna pudisti päätään ajatuksiinsa vaipuneena.
– Sinä siis nait? sanoi Piotr Ivanitsh. Nyt onkin aika, Jumalan nimeen! Entäs kun tahdoit naida kahdenkymmenen kolmen vuotiaana.
– Nuoruus ja hulluus, setä!
– Niin, niin, nuoruus ja hulluus!
Aleksander vaipui ajatuksiinsa ja sitten myhähti.
– No, mikä nyt? kysyi Piotr Ivanitsh.
– Ei mitään: minun juolahti vaan mieleeni eräs hulluus…
– Mikä?
– Silloin kun minä rakastin, vastasi Aleksander, naiminen ei tahtonut onnistua…
– Mutta nyt kun nait, niin rakkaus ei tahdo onnistua, lisäsi setä ja molemmat purskahtivat nauruun.
– Tästä seuraa se, että Te olette oikeassa, kun pidätte tottumuksen tärkeimpänä…
Piotr Ivanitsh näytti hänelle taaskin raivostuneita kasvoja:
Aleksander vaikeni eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella.
– Naida kolmenkymmenen viiden vanhana, puhui Piotr Ivanitsh, se on järjestelmäni mukaista. Muistatko, kuinka sinä hurjistuneena suonenvedossa huusit, että sinua kauhistuttavat epätasaiset avioliitot, että morsianta kuljetetaan kuin uhria, koristettuna kukkasilla ja hohtokivillä ja työnnetään vanhan miehen syliin, useimmiten ruman, kaljupään. Näytäpäs päätäsi.
– Nuoruus, setä, nuoruus! En ymmärtänyt asian oikeata laitaa, sanoi
Aleksander silittäen kädellään hiuksiaan.
– Asian oikeata laitaa, jatkoi Piotr Ivanitsh. – Muistatko kuinka rakastunut sinä olit tuohon, mikä se olikaan… Natasha, Vai kuinka? "Hurja mustasukkaisuus, kohtaukset, taivaallinen autuus"… mihin tämä kaikki on joutunut?
– No, no, setä, lopettakaa! sanoi Aleksander punastuen.
– Missä "ääretön rakkaus on, kyyneleet?"…
– Setä!
– Mitä? "Todelliset sydämmen vuodatukset" ja keltaisien kukkien poimiminen riittäköön!
"Yksinäisyys on ikävystyttänyt, niin"…
– Jos niin on, setä, voin minä todistaa, etten ole yksin rakastanut, rakastanut, raivonnut, ollut mustasukkainen ja itkenyt… sallikaa, sallikaa, minulla on kirjeellinen todistus…
Hän otti taskustaan lompakon ja etsittyään jotensakin kauan, veti hän sieltä esille hyvin vanhan, kellastuneen paperiarkin.
– Tuossa on, ma tante, sanoi hän, todistus, ettei setä ole aina ollut noin järkevä, ivallinen ja vakava ihminen. Hänkin on tuntenut sydämmen vuodatuksia, sekä on niisiä kirjoitellut, mutta ei karttapaperille ja erilaisella musteella. Neljä vuotta olen kuljettanut mukanani tätä paperilappua ja olen aina odottanut tilaisuutta voidakseni antaa sen hänelle. Minä olin sen jo unohtanut, mutta Te muistutitte itse minulle.
– Mitä loruja? Minä en ymmärrä mitään, sanoi Piotr Ivanitsh, katsellen paperilappua.
– Mutta katsokaa tarkemmin.
Aleksander toi paperin sedän silmien eteen. Ei aikaakaan, niin Piotr
Ivanitshin kasvot pimenivät.
– Anna tänne! Anna tänne! Aleksander! huusi hän nopeasti ja tahtoi siepata paperin. Mutta Aleksander veti nopeasti kätensä takaisin. Lisaveta Aleksandrowna katseli heitä uteliaana.
– Ei, setä, minä en anna, sanoi Aleksander, ennen kuin tunnustatte tässä tädin kuullen, että olette ennen maailmassa rakastunut, niinkuin minä ja kaikki muutkin… Muutoin tämä asiapaperi joutuu tädin käsiin ainaiseksi soimaukseksi.
– Tyranni! huusi Piotr Ivanitsh, mitä sinä teet minulle?
– Ettekö tahdo tunnustaa?
– No, no olen ollut rakastuneena. Anna tänne.
– Ei, odottakaa, ettekö myöskin ole raivonnut ja ollut mustasukkainen?
– No olen ollut mustasukkainen, raivonnut… sanoi Piotr Ivanitsh rypistäen kulmakarvojaan.
– Itkenyt?
– En ole itkenyt.
– Se ei ole totta! Minä olen kuullut tädiltäni: tunnustakaa!
– Kieli ei tahdo kääntyä, Aleksander: ehkä rupean nyt itkemään.
– Ma tante! tuossa on todistus.
– Näyttäkää, mitä tämä on? kysyi Lisaveta Aleksandrowna ojentaen kättään.
– Olen itkenyt, olen! Anna tänne! huusi epätoivoissaan Piotr
Ivanitsh.
– Järvellä?
– Niin järvellä.
– Ja poimitte keltaisia kukkia?
– Poimin. Sinä hirviö! Anna tänne!
– Ei tässä ole vielä kaikki! antakaa kunnia sananne, että heitätte ikuisesti unohduksen mereen hullutukseni ja ette pistele minua niillä koskaan silmiin.
– Kunniasanani kautta lupaan sen.
Aleksander antoi hänelle paperilapun. Piotr Ivanitsh sieppasi sen, sytytti tulitikun ja sillä poltti hän koko paperin.
– Sanokaa minulle edes, mitä siinä on? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
Ei kultaseni, minä en sanoisi sitä tuomiopäivänäkään, vastasi Piotr Ivanitsh. – Olenko minä todellakin tuon kirjoittanut? Se on mahdotonta…
– Olette kyllä, setä! katkasi Aleksander: – Minä ehkä sanon, mitä siinä oli kirjoitettu: minä taidan sen ulkoapäin: "jumaloittu enkelini…"
– Aleksander! Ikipäiviksi suutun sinuun! huudahti Piotr Ivanitsh äkäisesti.
– Punastuu kuin rikoksesta – ja mistä! sanoi Lisaveta
Aleksandrowna. Ensimmäisestä, hellästä lemmestä.
– Siinä lemmessä on niin paljon… typerätä, sanoi Piotr Ivanitsh pehmeästi ja liehakoiden. – Esimerkiksi sinun ja minun välillä ei ole ollut merkkiäkään sydämmen vuodatuksista, kukkasista, kuutamokävelyistä, mutta rakastathan sinä minua kuitenkin…
– Kyllä, minä olen hyvin… tottunut sinuun, sanoi Lisaveta
Aleksandrowna hajamielisesti.
Piotr Ivanitsh alkoi ajatuksissaan silitellä poskipartaansa.
– Mitä, setä? kysyi Aleksander kuiskaten. Niinhän sen pitää ollakin.
– Piotr Ivanitsh iski hänelle silmää, kuin olisi tahtonut sanoa: "ole vaiti".
– Että Piotr Ivanitsh ajattelee ja toimii sillä tavalla, se on anteeksi annettava, sanoi Lisaveta Aleksandrowna – hän on kauan aikaa ollut semmoinen, ei kukaan ole häntä, luullakseni, toisenlaisena tuntenutkaan: mutta Teiltä Aleksander en ole odottanut tuonlaista muutosta…
Hän huokasi.
– Mitä Te huokasitte, ma tante? kysyi Aleksander.
– Entistä Aleksanderia huokasin, vastasi hän.
– Toivoisitteko todella, että minä olisin pysynyt samanlaisena kuin olin kymmenen vuotta sitten? sanoi Aleksander. – Setä sanoo totta, että tuo hullumainen haaveellisuus…
Piotr Ivanitshin kasvot alkoivat taaskin julmistua. Aleksander vaikeni.
– En samanlaisena, vastasi Lisaveta Aleksandrowna, kuin olitte kymmenen vuotta sitten, vaan semmoisena kuin neljä vuotta takaperin: muistatteko sitä kirjettä, jonka kirjoititte minulle maalta? Kuinka hyvä Te olitte silloin!
– Taisin minä silloinkin haaveksia, sanoi Aleksander.
– Ettepä haaveksinut. Silloin Te käsititte ja selvititte elämän itsellenne; silloin Te olitte hyvä, jalo ja viisas… Miksi ette pysynyt semmoisena? Miksi ne olivat ainoastaan pelkkiä sanoja, paperilla, vaan ei todellisuudessa? Tämä kaunis puoli välähti kuin aurinko pilvestä – hetkeksi vaan…
– Te tahdotte sanoa, ma tante, etten minä nyt ole… viisas ja… jalo…
– Jumala varjelkoon! En! Te olette viisas ja jalo… toisella tavalla, ette minun käsitykseni mukaan.
– Mitä tehdä, ma tante? sanoi Aleksander kovalla huokauksella, ajan henki on sellainen. Minä seuraan aikaa: eihän sovi jäljelle jäädä. Minä nojaan taas setään ja tuon esille hänen sanansa…
– Aleksander! huusi Piotr Ivanitsh julmistuneena; mennään hetkeksi toimitushuoneeseni: minun pitää lausua sinulle sananen.
– He läksivät toimitushuoneesen.
– Mikä ihmeen kiihko sinulla on tänään tarttua minun kimppuuni? sanoi Piotr Ivanitsh. Näethän missä tilassa vaimoni on?
– Miten niin? kysyi Aleksander säikähtyen.
– Etkö huomaa mitään? Minä heitän viran, asiat – ja matkustan hänen kanssaan Italiaan.
– Mitä! huudahti Aleksander hämmästyneenä. Tänä vuonna Teistä tulee salaneuvos…
– Näetkös: salaneuvoksen rouva on kovin huono. Hän astui kolme kertaa mietteissään edestakaisin huoneessa.
– Ei, sanoi hän, virkaedistykseni on päättynyt! Työni on tehty: sallimus ei käske jatkamaan… jääköön siihen! Hän viittasi kädellään.
– Puhutaan ennen sinusta, sanoi hän, sinä taidat käydä minun jälkiäni…
– Olisi tuo hauskaa, setä! lisäsi Aleksander.
– Niin! jatkoi Piotr Ivanitsh, vähän yli neljänkymmenen – kollegineuvos, sinulla on hyvä palkka kruunulta, sivutöillä ansaitset vielä paljon rahaa, nyt vielä nait rikkaan… Niin, Adujewit tekevät aina asiansa! Sinä olet syntynyt kokonaan minuun, puuttuu ainoastaan ristiluiden kipua…
Kyllä minua välistä pistää… sanoi Aleksander koskettaen selkäänsä.
– Kaikki tämä on kunnioitettavaa, paitsi ristiluiden kipu, jatkoi Piotr Ivanitsh: – tunnustan, etten olisi luullut sinusta tulevan mitään kunnollista, kun tänne tulit. Sinä kokosit aina päähäsi haudantakaisia kysymyksiä, lensit taivaisiin… kaikki tuo on mennyt ohitse… ja Jumalan kiitos! Minä sanoisin sinulle: käy sinä kaikkia jälkiäni, mutta…
– Mutta mitä, setä?
– Ilman vaan… minä tahtoisin antaa sinulle muutamia neuvoja… tulevan vaimosi suhteen…
– Mitä? Minä olen utelias.
– Mutta ei! jatkoi Piotr Ivanitsh äänettömyyden perästä, pelkään, että pahennat. Tee kuin itse parhaaksi näet: kai sinä arvaan… Puhutaanpa ennen häistäsi. Sanotaan morsiamellasi olevan kaksisataatuhatta myötäjäisiä – liekö se totta.
– On, isä antaa kaksisataa ja äidin puolelta on jäänyt sata.
– Siis kolmesataa! huudahdi Piotr Ivanitsh melkein peljästyksellä.
– Isä sanoi vielä tänään, että hän antaa meille kaikki viisisataa sielua huostaamme ihan paikalla, mutta sillä ehdolla, että maksamme hänelle kahdeksan tuhatta vuotuisesti. Tulemme asumaan yhdessä.
Piotr Ivanitsh hypähti ylös nojatuolista semmoisella elävyydellä; jok'ei ollut hänen tapaistaan.
– Malta, malta sanoi hän: – sinä olet ihan kuurostuttanut minut: kuulinko minä oikein? Sano kerta vielä, kuinka paljon?
– Viisisataa sielua ja kolmesataatuhatta rahaa… toisti Aleksander.
– Etkö… laske leikkiä?
– Mitä leikkiä se olisi, setä!
– Mutta eiköhän omaisuus ole pantattu? kysyi Piotr Ivanitsh, paikaltaan liikkumatta.
– Ei.
Kädet ristissä rinnan yli katseli setä veljensä poikaa muutamia minuutteja kunnioituksella.
– Virkaedistys sekä onni! puhui hän melkein itsekseen, ihaellen häntä:
– Ja mikä onni! yht'äkkiä kaikki, kaikki! Aleksander! lisäsi hän ylpeästi ja juhlallisesti, sinä olet minun vertani, sinä olet – Adujew! Olkoon menneeksi, syleile minua.
Ja he syleilivät.
– Tämä on ensimmäisen kerran, setä! sanoi Aleksander.
– Ja viimeisen kerran! vastasi Piotr Ivanitsh, tämä on erinomaisen tapahtuman johdosta. Etkö sinä nytkään tarvitse tuota ilettävää metallia? Käänny edes kerran puoleeni.
– Tarvitsen kyllä, setä: nyt on paljon menoja. Jos voitte antaa noin kymmenen, viisitoistatuhatta…
– Väkisen kelpaa toki ensimmäisen kerran! huudahti Piotr Ivanitsh.
– Ja viimeisen kerran, setä: onhan tämä erinomaisen tapahtuman johdosta! sanoi Aleksander.
LOPPU.