– Ensiksikin, jatkoi presidentti, siten että joko kauppias itse tai hänen laillisesti valtuuttamansa jättää kauppaoikeuden kanslialle selvityksen liikkeen tilasta. Toiseksi siten, että kutsutaan velkojat kokoon. Mutta jollei kauppias jätä mitään selvittelyä liikkeensä tilasta ja jollei kukaan velkoja sitä vaadi, mitä silloin tapahtuu?
– Niin, mi-mi-mitä si-si-silloin tapahtuu?
– Silloin ottaa kuolleen perhe, hänen valtuuttamansa, hänen perillisensä, kauppias itse, jollei hän ole kuollut, tai hänen ystävänsä, jos hän on lähtenyt karkuun, huolehtiakseen kauppahuoneen sitoumuksista. Kenties haluatte te maksaa veljenne sitoumukset? kysyi presidentti.
– Niin! Grandet, huudahti notario, sepä olisi jalosti tehty. Täällä maaseudulla elää vielä kunnia. Kun pelastatte nimenne, sillä veljenne nimi on myöskin teidän, niin olette…
– Jalosydäminen mies! lausui presidentti, keskeyttäen notarion.
– Nii-nii-niinpä kyllä, puuttui viiniporvari puheeseen, ve-ve-veljeni ni-ni-ni-mi on Grandet ai-ai-aivan kuin mimi-minunkin. Se on to-to-totinen to-to-tosi. Ja tä-tämä asiain sel-sel-selvittely o-o-olisi jo-jo-joka ta-ta-tapauksessa e-e-edullinen vel-vel-je-ni-pojalle, jota suu-suuresti ra-ra-rakastan. Muu-muu-mutta täytyy miettiä a-a-asiaa. Mi-mi-minä en tunne Pa-pa-Parisin ku-ku-kujeita. O-olen saumurilainen ku-ku-ten tiedätte. Mi-mi-minä tunnen viinipeltoni ja kai-kai-kaivokseni, mutta siinä kaikki. En o-o-ole koskaan tehnyt vek-vek-vekseliä. Mi-mitä on vek-vek-vekseli? Olen saa-saa-saanut useita, mutta en kos-kos-koskaan merkinnyt it-it-itse sellaista. Si-sisillä no no-nostetaan ra-ra-rahaa, ja se mak-mak-maksetaan. Sii-sii-sii-siinä kaikki mitä mi-mi-minä tiedän. O-o-olen kuullut, että vek-vek-se-se-liä voi myödä tuossa pa-paikassa…
– Kyllä, vastasi presidentti. Vekselin voi myödä siinä paikassa määrättyjä prosentteja vastaan. Ymmärrättekö?
Grandet pani kätensä torveksi korvansa eteen, ja presidentti sanoi sanottavansa toistamiseen.
– Minun i-i-iässäni ei enää y-y-ymmärretä sellaista. Mi-mi-minun täytyy jäädä tä-tä-tänne hoitamaan lii-lii-liikeasioitani. E-e-etenkin huolehti-timaan viinisadosta Froidfond'issa. Lisäksi o-o-on minulla myöskin tä-tä-tärkeitä a-a-asioita tekeillä. E-e-en hi-hitto vie voi jä-jättää ta-ta-loani. Te-te sanotte että mi-minun pi-pitäisi olla Parisissa te-tehdäkseni vara-ra-rikon tyhjäksi. Mu-mu-mutta eipä voi olla ka-kahdessa pai-paikassa y-y-y-yht'aikaa, vaik-ka olisi pie-pie-ni lintu ja-ja…
– Ymmärrän jo, huudahti notario. Kas niin, vanha ystäväni, tässä on teillä ystäviä, vanhoja ystäviä, jotka ovat valmiita uhrauksiin puolestanne.
– Kas niin! ajatteli viinitarhuri, jatkakaahan vain!
– Jospa joku matkustaisi Parisiin, etsisi käsiinsä veljenne päävelkojat ja sanoisi heille…
– He-he-hetkinen! huudahti viinikauppias, sanoisi mi-mi-mitä? Jo-jo-jo-tenkin tä-hän ta-ta-paan: Herra Grandet tä-tä-täältä Saumurista, tu-tu-tuolta Samu-ri-rista pi-pi-ti sanomani, ra-ra-rakastaa ve-ve-veljeään ja ve-ve-veljen-po-poi-kaansa. Grandet o-o-on hy-hy-vä su-su-su-kulainen ja hä-hä-hänellä on mi-mitä parhaat tarkoitukset. Hä-hä-hän on myönyt hy-hyvin viinisatonsa. Ei te-te-tee vara-ra-rikkoa. Su-su-ostukaa ly-lykkäykseen. Grandet o-on mi-ettivä asiaa. Te-te-teille on e-e-edullista, jo-jos te näytätte oi-oikeusistuimelle pi-pi-pitkää nenää. – Kas niin! Ei-ei-eikö se ole hyvin?
– Täsmällisesti, vastasi presidentti.
– Si-sillä, nä-nähkääs, herra de Bon-Bon-Bonfons, täy-täytyy ka-ka-katsoa eteensä. Se mi-kä ei käy, ei käy. Pu-pul-malli-sissa se-seikoissa on tuumit-ta-tava puoleen ja to-toiseen. Eikö niin?
– Aivan niin, sanoi presidentti. Olen sitä mieltä, että lyhyessä ajassa voi jostakin summasta saada haltuunsa kaikki velkomukset. Nähkääs! Koiran saa minne hyvänsä, kun sille näyttää lihakimpaletta. Kun ei mitään vararikkoa ole vaadittu ja teillä on kaikki velkakirjat käsissänne, olette viaton ja valkea kuin lumi.
– Ku-ku-ku-in lumi, toisteli Grandet pannen kätensä korvan taakse.
E-e-enpä oi-oi-kein ym-märrä, ku-ku-in lu-lu-mi?
– Kuulkaahan nyt! huusi presidentti.
– Ky-ky-kyllä kuulen.
– Vekseli on kauppatavara, jonka arvo voi nousta ja laskea. Se on yksi herra Jeremias Benthamin sääntöjä. Tämä kirjailija on päivänselvästi osottanut, että kaikki ennakkoluulot korkokeinottelua vastaan ovat hulluutta.
– Ahaa, arveli viiniporvari.
– Oletettuna, Benthamin mukaan, että raha on kauppatavara samoinkuin kaikki minkä voi asettaa rahan sijaan, jatkoi presidentti; oletettuna edelleen, että, kuten luonnollista on, tavaran arvo nousee ja laskee sen mukaan, onko siitä puutetta jollakin paikkakunnalla vai onko sitä ylenmäärin… niin olenpa varma, että te voitte ostaa veljenne vapaaksi kahdellakymmenellä viidellä prosentilla.
– Ku-ku-ku-inka hänen nimensä o-o-olikaan? Je-Je-Je-re…
– Jeremias Bentham, eräs englantilainen.
– Tämä Jeremias on säästävä meiltä monta jeremiaadia, virkkoi notario naurahtaen.
– Nuo e-e-englantilaiset o-o-ovat joskus jä-jä-jär-kimiehiä. Siis o-o-ovat veljeni vek-vek-selit laskeneet, Be-Be-Benthamin mukaan? Ve-ve-velkojat myö-vät niitä mie-mie-mielellään. Jo-jo a-lan y-y-ymmärtää.
– Sallikaa, että minä selitän kaikki juurta jaksain, sanoi presidentti. Jos te lunastatte velkojilta kaikki kauppahuone Grandet'n vekselit, niin ei veljenne tai hänen perillisensä ole velkaa yhdellekään ristin sielulle. Eikö niin?
– Niinpä niin, toisteli Grandet.
– Kun veljenne vekselit ovat myötävänä (ymmärrättehän, myötävänä?) niin tai niin monesta prosentista ja kun joku teidän ystävistänne matkustaa paikalle ja ostaa kaikki paperit, niin on kuolinpesä vapaa velkojista.
– Se on to-totta, lii-lii-ke-asia kuin lii-lii-ke-a-asia, myönsi tynnyrintekijä. O-olkoon menneeksi. Mutta, ku-ku-kuitenkin, se-se on vaikeaa, y-y-ymmärrättehän. Mi-mi-nulla ei ole rahaa eikä aikaa eikä…
– Siitä älkää huolehtiko. Minä suostun lähtemään puolestanne Parisiin. Te maksatte vain sen pikkuerän, mikä menee matkaan. Minä haen velkojat kynsiini, selittelen heille asian, suostutan heidät lykkäykseen, ja niin järjestyy kaikki pienellä maksuosasella, jonka te suoritatte, ja niin olette te ainoa velkoja.
– Ka-ka-katsokaamme sitten; e-e-en vo-vo-voi, e-e-en tahdo pä-pä-päättää ilman e-e-että… Se mi-mi-kä ei käy, se e-e-ei käy. E-e-eikö niin.
– Aivan niin.
– Pä-pä-pääni on jo a-a-ai-van pyö-rä-rä-rällä kaikesta mi-mitä olette ko-ko-korviini so-so-soittaneet. Mi-mi-minun täytyy ajatella, tä-tämä on ensi ke-kerta…
– Niin, te ette ole lakimies.
– Mi-mi-minä olen vain köy-köyhä viininviljelijä, e-enkä y-ymmärrä mitään kaikesta mi-mitä te olette sa-sanoneet. Mi-mi-minun täytyy ajatella asiaa.
– Hyvä, vastasi presidentti, valmistautuen uudistamaan selityksiään.
– Veljenpoikani, puuttui notario puheeseen, äänessään nuhteleva sävy.
– Niin, setäseni? kysyi presidentti.
– Annahan toki herra Grandet'n selittää tarkoituksiaan. Tässä on kysymys tärkeästä asiasta. Ystävämme tulee tarkoin antaa määräyksensä…
Koputus, joka ilmoitti des Grassins'ien tulon, heidän astumisensa vierastupaan sekä heidän tervehdyksensä estivät Cruchot'ta päättämästä lausettaan. Notario oli iloinen tästä keskeytyksestä. Herra Grandet sitävastoin katseli häntä salaa sivulta ja hänen nenänsä korina todisti sisäistä myrskyä. Toiselta puolen piti varovainen notario sopimattomana että tuomioistuimen presidentti matkustaisi Parisiin hieromaan kauppoja velkojain kanssa tai jotenkuten puuttumaan tähän lain kannalta jonkun verran epäillyttävään asiaan, toiselta puolen ei isä Grandet ollut tehnyt etäisintäkään viittausta siihen suuntaan, että hän korvaisi asiamiehensä vaivat. Hän pelkäsi niin ollen vaistomaisesti veljenpoikansa sotkeutumista tähän juttuun. Käyttäen sentähden des Grassins'ien tuloa hyväkseen vei hän presidentin käsipuolesta ikkunansyvennykseen.
– Oletpa osottautunut kyllin palvelevaiseksi, veljenpoikani, mutta älä mene pitemmälle jalomielisyydessäsi. Halu valloittaa tytär itsellesi tekee sinut sokeaksi. Piru! eipä sovi kohta olla kuin se varis sadussa, joka hylkäsi pähkinän! Annas kun minä tartun peräruoriin, auta sinä voimiesi mukaan ohjailussa. Onko sopivaa että sinä panet alttiiksi arvosi tuomarina vain…?
Hän ei päättänyt lausettaan; hän kuuli miten herra des Grassins sanoi vanhalle tynnyrintekijälle, pitäen tätä kädestä:
– Grandet, me olemme kuulleet siitä hirveästä onnettomuudesta, joka on kohdannut teidän perhettänne, Guillaume Grandet'n kauppahuoneen perikadosta ja veljenne kuolemasta; me tulemme lausumaan teille osanottomme näiden surullisten tapausten johdosta.
– Ei ole sattunut mitään muuta onnettomuutta, keskeytti notario pankkiirin, kuin herra Grandet vanhemman kuolema. Eikä hänkään olisi päättänyt päiviään, jos hänen päähänsä olisi pälkähtänyt pyytää apua veljeltään. Vanha ystävämme, joka on kiireestä kantapäähän kunnian mies, aikoo kuitata Grandet'n kauppahuoneen velat. Veljenpoikani, presidentti, on juuri lupautunut lähtemään hänen puolestaan Parisiin sopimaan velkojain kanssa, säästääkseen siten häneltä vaivat tässä lakiasiassa.
Nämä sanat, jotka viiniporvari vahvisti hivelemällä leukaansa, hämmästyttivät suuresti des Grassins'eja, jotka vielä matkan varrella olivat panetelleet Grandet'ta saituruudesta ja melkeinpä syyttivät häntä veljenmurhasta.
– Niin, tiesinhän sen! sanoi pankkiiri katsahtaen vaimoonsa, mitä sanoinkaan matkalla tänne? Grandet on itse kunniantunto sormenpäihin asti, eikä hän voi sallia että pieninkään tahra jää hänen nimeensä! Raha ilman kunniaa ei ole siunaukseksi. Vielä elää kunnia näillä mailla! – Hyvin tehty, Grandet, hyvin tehty! Olen vanha sotilas, enkä voi salata ajatuksiani. Sanon siis teille suoraan: se oli jalosti tehty, tuhat tulimmaista.
– Muu-muu-mutta tämä ja-ja-jalous tulee hyvin ka-kalliiksi, vastasi kunnon viiniporvari, pankkiirin sydämellisesti puristaessa hänen kättään.
– Mutta, kunnon Grandet-ystäväni, tämä on, herra presidentin
luvalla, yksistään kauppa-asia ja kaipaa liikemiestä suorittajakseen.
Täytyy tuntea sitä varten kauppakirjat, liikelaskut ja sensemmoiset.
Minun täytyy lähteä omissa asioissani Parisiin ja voisin sentähden…
– Ko-ko-koettakaamme sopia ke-keskenämme tu-tuottamatta mi-minulle turhia ku-kustannuksia, sammalteli Grandet. Sillä herra presidentti on luonnollisesti pyytänyt minulta matkarahat.
Kunnon tynnyrintekijä ei änkyttänyt viimeisiä sanoja lausuessaan.
– Ah! huudahti rouva des Grassins, mutta sehän on sangen hupainen tehtävä, kun kerran on Parisissa. Maksaisinpa mielelläni matkan saadakseni asian huostaani.
Ja hän antoi miehelleen rohkaisevan merkin, millä hän kehoitti, maksoi mitä maksoi, keinottelemaan valtit vastustajain kynsistä. Senjälkeen katsahti hän ivallisesti kumpaankin Cruchot'hon, jotka puolestaan menivät nolon näköisiksi. Grandet taasen tarttui pankkiiria nutun napista ja vei hänet syrjään huoneen nurkkaan.
– Minulla on enemmän luottamusta teihin kuin presidenttiin, kuiskutteli hän. Sitä paitsi on tässä muutakin tekeillä, lisäsi hän vetäen ilmaa nenäänsä. Aion ostaa arvopapereita muutamien tuhansien frangien arvosta, mutta en haluaisi maksaa enempää kuin kahdeksankymmentä prosenttia. Niiden arvonhan sanotaan laskevan kuun lopussa? Tehän ymmärrätte sellaista eikö totta?
– Tulimmaista! Minä saan siis asiakseni hankkia teille muutamien tuhansien edestä noita arvopapereita?
– Varovaisesti, alussa. Ja hiljaa! Kukaan ei saa koko leikistä mitään tietää. Te päätätte kuun lopussa yhdet kaupat minun puolestani, mutta älkää antako Cruchot'ille vihiä asiasta, se harmittaisi heitä. Ennen kuin lähdette Parisiin teemme jotain veljenpoika-paran hyväksi ja katselemme mitä maata valtit ovat.
– Se olkoon päätetty. Lähden huomenna postin mukana, lausui des Grassins kovalla äänellä, ja saan teidän viimeiset määräyksenne kello – kello…?
– Kello viisi, ennen päivällistä, vastasi viinikauppias hieroen käsiään.
Molemmat puolueet jäivät vielä joksikin hetkeksi vastakkain. Des Grassins virkkoi, pienen vaitiolon jälkeen, taputtaen Grandet'ta olalle:
– Mikä onkaan sen ollakseen, jolla on sellaisia sukulaisia kuin te…
– Niin, niin, ilman että annan sen näkyä, olen hyvä sukulainen. Olen rakastanut veljeäni ja tahdon sen osottaa, jos… jos se ei… vain… maksa…
– Meidän täytyykin jo lähteä, Grandet, sanoi pankkiiri, keskeyttäen onneksi isäntänsä, ennen kuin tämä oli ehtinyt lopettaa lausettaan. Koska matkani on niin kiireinen, täytyy minun lähteä järjestämään asioitani.
– Hyvä, hyvä. Minun taas täytyy… tiedättehän, miksi… mennä neu-neu-neuvottelusaliini, kuten presidentti Cruchot sanoi.
– Kas, kas! Nyt en olekaan enää herra de Bonfons, ajatteli tuomari surumielisesti. Ja hänen kasvonsa saivat saman ilmeen kuin oikeussalissa, kun joku väsytti häntä jaarituksillaan.
Molempien kilpailevien perheiden päät lähtivät yhdessä. Kumpikaan ei ajatellut enää sitä petollista juonta, jonka Grandet oli valmistanut viininviljelijöitä vastaan. Kumpikin koetti vain, vaikka turhaan, saada selville, mitä toinen ajatteli viiniporvarin uudesta yrityksestä.
– Lähdettekö meidän kanssamme rouva Dorsonvalin luo? kysyi des
Grassins notariolta.
– Me tulemme myöhemmin, vastasi presidentti. Jos setäni sen suo, käväisen ensin neiti de Gribeaucourt'in luona, kuten olen luvannut.
– Siis näkemiin, hyvät herrat, sanoi rouva des Grassins.
Ja kun des Grassins'it olivat muutaman askelen päässä molemmista
Cruchot'ista, sanoi Adolf isälleen:
– He saivat nenälleen!
– Hiljaa, poikani, vastasi hänelle hänen äitinsä, he voivat vielä kuulla. Muuten, se minkä juuri sanoit, ei todista hyvää makua ja tuoksahtaa poikamaiselta.
– Huomasitko, setäseni, huudahti tuomari puolestaan, kun Grassins'it olivat edenneet, että aloin olemalla presidentti de Bonfons ja lopetin olemalla pelkkä Cruchot.
– Näin kyllä hyvin, että sinua harmitti, mutta tuuli oli Grassins'eille myötäinen. Sinä olet pässinpää kaikkine viisauksinesi!.. Anna sinä heidän sälyttää kaikkensa Grandet'n "saammehan nähdä" niskaan ja pysy aivan rauhassa, poikani. Eugénie'sta tulee joka tapauksessa sinun vaimosi.
Muutamassa hetkessä oli tieto Grandet'n jalomielisestä päätöksestä tullut kolmeen perheeseen, ja ennen pitkää puhui koko kaupunki hänen veljellisestä uhrautuvaisuudestaan. Jokainen antoi hänelle anteeksi satokaupan, jonka hän oli tehnyt vastoin viinitarhanomistajain keskenäistä sopimusta ja ihmetteli sitä kunniantuntoa ja jalomielisyyttä, johon häntä tätä ennen ei oltu pidetty mahdollisena. Ranskalaiselle luonteelle on ominaista tulisesti innostua ja lämmetä hetken epävakaisista ilmiöistä, ja näyttääpä siltä kuin puuttuisi kansalta, rahvaalta, kokonaan muistia.
Kun isä Grandet oli sulkenut oven, huusi hän Nanonia.
– Älä päästä koiraa vielä irroille äläkä nuku, meidän on tehtävä työtä yhdessä. Kello yhdentoista aikaan ajaa Cornoiller Froidfond'in pienet rattaat portin eteen. Pidä vaari hänen tulostaan, niin ettei hän nosta mitään melua. Polisiasetus kieltää kaiken yöllisen hälinänpidon. Sitäpaitsi ei naapurien tarvitse tietää, että minä lähden matkalle.
Kun Grandet oli tämän sanonut, meni hän työhuoneeseensa. Nanon kuuli hänen siellä kävelevän edes takaisin, muuttelevan esineitä ja kaivelevan arkkuja, kuitenkin hyvin varovaisesti. Hän ei nähtävästi tahtonut hätyyttää hereille vaimoaan ja tytärtään, vielä vähemmän herättää uteliaisuutta veljenpojassaan, jonka huoneen hän suureksi harmikseen näki olevan valaistun. Sydänyöllä luuli Eugénie, jonka ajatukset lakkaamatta liikkuivat serkussa, kuulevansa jonkun valittavan, surullisesti kuin kuoleva, ja hän päätteli, että se oli Charles. Hän olikin heidän illalla erotessa ollut niin kalpea ja epätoivoisen näköinen. Ehkä surmaa hän itsensä! Tuota pikaa tempasi Eugénie vanhan viitan hartioilleen ja teki lähtöä huoneesta. Samassa huomasi hän oven raosta väkevän valon ja alkoi peljätä, että tuli oli päässyt valloille. Hän rauhoittui kuitenkin kohta, kun hän kuuli Nanonin raskaat askeleet ja hevosten hirnuntaa.
– Mahtaakohan isä viedä pois serkkuni? ajatteli hän, raottaen varovasti ovea, juuri sen verran, että hän saattoi nähdä jokaisen, joka kulki käytävässä.
Kohta sattuivat hänen silmänsä isään, jonka katse kaikessa epämääräisyydessään ja huolettomuudessaan sai hänet pelosta jähmettymään. Tynnyrintekijä ja Nanon kantoivat olkapäillään kummastakin päästä vahvaa kankea, johon oli kiinnitetty pieni metallivati, yksi niitä, joita isä Grandet joutohetkinään valmisteli työpajassa.
– Pyhä Neitsyt! kuinka tämä painaa, kuiskasi Nanon matalalla äänellä.
– Mikä vahinko, että se sisältää vain kuparirahoja! vastasi Grandet.
Varo työntämästä kynttiläjalkaa kumoon!
Tätä kohtausta valaisi yksi ainoa talikynttilä, joka oli asetettu kaidepuun rakoon.
– Cornoiller, sanoi Grandet metsänvartijalleen, oletko ottanut pistooleja mukaan?
– En, herra. Suokaa anteeksi. Mutta mitä syytä teillä olisi peljätä kuparikolikoitanne?
– Niin, niin, ei mitään.
– Muuten, matkamme on sujuva nopeasti. Pehtorinne ovat valinneet teille parhaat hevoset.
– Hyvä, hyvä. Mutta ethän ole heille sanonut, minne olen matkalla?
– En sitä itsekään tiedä.
– Hyvä. Ovatko nuo rattaat kestävät.
– Nämä, herra Grandet? Ne kantaisivat helposti kolmetuhatta. Mutta mitä tuo painaa tuollainen vati?
– Ho-hoi, huokasi Nanon. Tämä painaa hyvin kahdeksantoista sataa.
– Suu poikki, Nanon! Vaimolleni saat sanoa, että olen lähtenyt maalle. Tulen takaisin päivällisiksi. Aja nyt hyvin, Cornoiller, meidän täytyy olla Angers'issa ennen kello yhdeksää.
Ajoneuvot lähtivät. Nanon lukitsi pääoven, päästi koiran vapaaksi, asettui särkevine hartioineen levolle, eikä kukaan naapurustossa aavistanut herra Grandet'n lähtöä eikä hänen matkansa tarkoitusta. Tynnyrintekijän salamyhkäisyys oli täydellinen. Kukaan ei ollut nähnyt äyriäkään tässä kultaa täydessä talossa. Aamulla oli Grandet sattumalta kuullut, että Nantes'issa oli lukuisien laivanvarustusten takia kullan arvo suunnattomasti noussut, ja että Angers'iin oli tullut ostajia, jotka halusivat vaihtaa itselleen kultaa. Sentähden oli hän kohta tilannut pehtoreilta hevoset ja oli nyt matkalla mainittuun kaupunkiin, myödäkseen siellä kultaansa ja vaihtaakseen sitten itselleen valtion arvopapereita.
– Isäni lähtenyt matkaan, ajatteli Eugénie, joka kätköstään oli kaikki kuullut.
Hiljaisuus palasi taasen taloon ja rattaiden jyrinä loittoni nukkuvasta Saumurista. Samassa oli Eugénie kuulevinaan valitushuudon serkkunsa huoneesta. Valoviiru, kapea kuin miekan terä, kulki oven raosta vanhan porraskäytävän yli.
– Hän kärsii, ajatteli tyttö ja astui kaksi askelta ovea kohti.
Toinen huokaus sai hänen hiipimään aivan oven taakse. Ovi oli vain kiinni työnnetty, hän aukaisi sen. Charles nukkui vanhassa nojatuolissa, pää rintaa vasten painuneena. Hänen kätensä lepäsi kylkeä vasten ja oli pudottanut kynän lattialle. Nuorukaisen raskas hengitys, joka johtui hänen epämukavasta asennostaan, säikähdytti Eugénieta ja hän astui huoneeseen.
– Hänen on täytynyt olla hyvin väsynyt, ajatteli tyttö, nähdessään nuorukaisen edessä kymmenkunnan suljettua kirjettä. Eugénie luki osotteet: "Herra Farry, Breilman ja Kumppanille, vaunuliikkeelle" – "Herra Buissonille, räätälille" j.n.e.
– Hän on laittanut kaikki asiansa järjestykseen varmaankin voidakseen lähteä maasta, ajatteli Eugénie.
Samassa sattuivat hänen silmänsä kahteen avoimeen kirjeeseen. Toinen alkoi sanoilla "Rakas Annette'ni". Tytön sydän alkoi rajusti lyödä ja hänen jalkansa tarttuivat maahan.
– Hänen rakas Annette'nsa! Hän rakastaa ja häntä rakastetaan! Kaikki toivo on hukassa! Mitä hän mahtaakaan kirjoittaa?
Nämä ajatukset kulkivat halki tytön pään ja sydämen. Hän näki nuo lukemansa sanat kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna edessään.
– Minun täytyy hänestä luopua! Ei, en aio lukea tuota kirjettä!
Minun täytyy lähteä… Mutta jos kuitenkin lukisin?
Hän katsahti Charles'iin, tarttui varovasti hänen päähänsä ja nosti sen tuolin selkämystä vastaan. Charles antoi sen tapahtua heräämättä, kuin lapsi, joka unessakin tuntee äitinsä ja sallii hänen hyväillä ja suudella itseään. Kuin äiti nosti Eugénie tuolinnojaa vasten nuorukaisen riippuvan käden ja suuteli hellävaroin hänen hiuksiaan.
"Rakas Annette!" Hornan henki huusi nuo sanat tytön korviin.
Hänen rehellisyytensä teki vielä vastaväitteitä. Hän käänsi päänsä pois. Ensi kerran elämässä taistelivat hyvä ja paha hänen sydämessään. Tähän saakka ei hänen ollut tarvinnut punastua tekojaan. Rakkaus ja uteliaisuus saivat nyt voiton. Joka lauseelta, minkä hän luki, löi hänen sydämensä voimakkaammin, ja se hehku, joka virtasi hänen suonissaan, antoi hänen kirjettä lukiessa tuntea ensi lemmen entistä suloisempana.
"Rakas Annette'ni, mikään ei voisi meitä eroittaa, jollei se onnettomuus, joka on minua kohdannut ja jota ei mikään ihmisviisaus osannut aavistaa. Isäni on surmannut itsensä, hänen omaisuutensa ja minun on tykkänään mennyt. Olen jäänyt orvoksi siinä iässä, jossa minä, kasvatukseni tähden, en ole vielä enempää kuin lapsi; kuitenkin täytyy minun miehenä nousta siitä rotkosta, johon olen pudonnut. Olen käyttänyt juuri osan yötä suunnitelmien tekoon. Jos tahdon kunnian miehenä lähteä Ranskasta, ja sitä aion tehdä, ei minulle jää sataa frangia, millä koettaa onneani Intiassa tai Amerikassa. Niin, rakas Annaseni, minä lähden etsimään onnea maapallon epäterveellisimmiltä seuduilta. Siellä, niin on minulle sanottu, on se nopeasti ja varmasti löydettävissä. Parisiin en voi jäädä. Minun ylpeyteni ei voisi kestää niitä loukkauksia, sitä kylmyyttä ja sitä ylenkatsetta, jotka tulevat langenneen miehen, vararikontehneen perillisen osaksi. Hyvä Jumala, olla velkaa kaksi miljoonaa… Jo ensi viikkona surmattaisiin minut kaksintaistelussa. Siksi en halua sinne enää palata. Sinun rakkautesi, syvin ja hellin rakkaus, mikä milloinkaan on tehnyt miehen sydämen onnelliseksi, ei voisi saada minua sinne palaamaan. Ah, rakkaani! minulla ei edes olisi kyllin varoja voidakseni tulla sinne, missä sinä olet, antamaan ja saamaan viimeisen suudelman, ja siten noutamaan voimaa päätöksieni toimeenpanoon…"
– Charles-parka, oli hyvä, että luin tämän kirjeen. Minulla on rahaa, annan hänelle kaiken, sanoi Eugénie itsekseen.
Hän ryhtyi taas lukemaan, tukahdutettuaan huokauksensa:
"En ole vielä koskaan ajatellut köyhyyden kurjuutta. Jos minulla olisikin ne sata frangia, jotka tarvitsen matkaani varten, niin ei minulla ole sen yli äyriäkään muihin välttämättömiin menoihin. Mutta minullahan ei ole noita sataa frangia, enempää kuin mitään muutakaan, enkä tiedä mitä minulle voisi jäädä, kun sitoumukseni ovat Parisissa suoritetut. Mutta vaikk'ei minulla mitään olekaan taskussani, aion yhtäkaikki Nantes'issa ottaa pestin matruusina ja alkaa, kuten niin monet tarmon miehet, joilla ei ole lähtiessä ollut äyriäkään, mutta jotka ovat palanneet rikkaina Intiasta. Tästä aamusta lähtien olen katsonut kylmästi kohtaloani kasvoista kasvoihin. Se on oleva minulle katkerampi kuin kaikille muille, minulle, jota ihaileva äiti on hemmoitellut ja isistä parhain rakastanut, minulle, joka ensi askeleitani maailmaan ottaessani olen kohdannut naisen sellaisen kuin Annan rakkauden. Olen tuntenut vain elämän kukkaistarhat. Sellainen onni ei voinut kestää. Kuitenkin on minulla, Annette, enemmän rohkeutta kuin mitä voisi odottaa nuorelta mieheltä, joka on tottunut Parisin suloisimman naisen hellyyksiin, joka on tuuditellut itseään perhe-elämän iloissa, jolle kaikki on hymyillyt vastaan, ja jonka toivomukset ovat isälle olleet laki… Ah, isä rakas! Nyt hän on kuollut, Annette!.. Olen ajatellut omaa asemaani ja myöskin sinun. Olen neljässäkolmatta tunnissa paljon vanhentunut. Rakas Anna, jos sinä, pidättääksesi minut läheisyydessäsi Parisissa, kieltäytyisit puvuistasi, aitiostasi Oopperassa, et kuitenkaan voisi säästää niin paljon rahaa kuin minä tarvitsisin toimettomaan elämääni. Sitä paitsi en voisi ottaa sellaista uhria vastaan. Me eroamme siis nyt iäksi."
– Charles jättää hänet, pyhä Neitsyt! Mikä onni! Eugénie hypähti onnesta. Charles liikahti samassa. Tyttö säpsähti. Onneksi ei nuorukainen herännyt. Eugénie jatkoi:
"Milloin palaan? Sitä en tiedä. Intian ilmanala vanhentaa pian europpalaisen, etenkin sellaisen, joka tekee työtä. Ajatelkaamme, mitä olemme kymmenen vuoden päästä. Kymmenessä vuodessa on tyttäresi tullut kahdeksantoista vuotiaaksi, hänestä on tullut alituinen seuralaisesi ja vakoilijasi. Silloin olisi maailma hyvin julma sinua kohtaan, tyttäresi kenties vielä julmempi. Me olemme nähneet esimerkkejä maailman tuomiosta ja tyttärien kiittämättömyydestä. Käyttäkäämme niitä hyväksemme. Säilytä sydämesi syvyydessä, kuten minäkin teen, muisto neljästä onnen vuodesta ja ole, jos voit, uskollinen onnettomalle ystävällesi. Vaatia en sitä voi, sillä minun täytyy, rakas Annette, mukautua asemaani, katsella käytännöllisin silmin elämää ja tarkoin laskea, mitä teen. Niin täytyy minun nyt ajatella avioliittoa, sillä se on oleva yksi uuden elämäni välttämättömiä edellytyksiä; ja täytyypä minun jo sinulle ilmoittaa, että olen täällä Saumurissa, setäni talossa, tavannut tytön, serkkuni, jonka tavat, olento, äly ja sydän varmaan sinua miellyttäisivät, ja joka sitä paitsi näyttää…"
Pitemmälle kirje ei ollut valmistunut.
– Hänen on täytynyt olla hirveän väsynyt, koska on jättänyt kirjeen kesken, ajatteli Eugénie.
Tyttö puolusteli sydämessään nuorukaista. Sitä paitsi, olihan tälle kokemattomalle tyttöselle mahdotonta huomata sitä kylmyyttä, joka henki tästä kirjeestä. Nuorille, viattomille tytöille on kaikki rakkautta, kun he kerran ovat astuneet jalallaan rakkauden lumottuun tarhaan. He vaeltavat siinä taivaisen valon ympäröiminä, joka lähtee heidän sydämestään ja säteilee heidän rakastettujaan vastaan. He ympäröivät rakastettunsa oman rakkautensa tulella ja lainaavat heille parhaat ajatuksensa. Naisen hairahdukset johtuvat melkein aina tästä heidän uskostaan hyvään, heidän luottamuksestaan totuuteen. Eugénien korvissa puhuivat nuo sanat, "rakas Annette" rakkauden kauneinta kieltä ja ne hivelivät hänen mieltään, kuten muinoin, lapsena, hartaan, uruilla soitetun "Venite, adoremuksen" sävel oli hivellyt kuuloa. Sitä paitsi todistivat kyynelet, jotka vieläkin kimalsivat Charles'in silmissä, Eugénielle sitä mielenjaloutta, joka niin helposti viettelee nuoren tytön sydämen. Saattoiko tyttö tietää, että Charles kaivatessaan ja itkiessään isäänsä, vähemmän todisti oman sydämensä hellyyttä kuin isänsä hyvyyttä? Aviopuolisot Guillaume Grandet olivat tyydyttäneet kaikki poikansa oikut, suoneet hänelle kaikki rikkauden edut, niin ettei hänen tarvinnut kärsiä yhtään niistä hirveistä pettymyksistä, jotka tulevat useimpien osalle, kun he sydän täynnä toivoa ja odotusta astuvat Parisin elämään. Isän anteliaisuus oli niin rajaton, että se oli Charles'issa herättänyt todellisen pojanrakkauden ilman mitään sivuajatuksia.
Joka tapauksessa oli Charles Parisin lapsi. Parisin tottumukset ja itse Annettekin olivat tehneet hänestä, vaikka ulkomuodoltaan vielä nuorukainen, aikamiehen. Hän oli saanut kurjan kasvatuksen siinä maailmassa, missä yhden illan kuluessa tehdään ajatuksilla ja sanoilla enemmän syntiä kuin mitä oikeustuvassa vuoden mittaan rikoksina rangaistaan, siinä maailmassa, missä sukkelilla sanoilla surmataan suurimmat aatteet, missä ketään ei pidetä täytenä miehenä, ellei hänellä ole "oikeata" katsetta elämään; oikealla katseella ymmärretään sitä, ettei saa mitään uskoa, ei tunteita, ei ihmisiä, eipä edes tosiasioita. Oikealla katseella ymmärretään sitä, että joka aamu punnitsee ystävänsä kukkaron ja menettelee poliittisesti, mitä ikinä tapahtuikin, että ei ihaile mitään, ei taideteoksia, ei jaloja tekoja, vaan antaa mieskohtaisen edun vallita elämäänsä. Tuhansien mielettömyyksien avulla opetti tämä suurmaailman nainen, tämä kaunis, Annette Charles'in ajattelemaan maltillisesti; hän puhui Charles'ille hänen tulevasta asemastaan, silittäen hajuvesiä tuoksuvalla kädellään hänen päätään; pannen paikoilleen yhden hänen kiharoistaan, antoi hän hänen puhua tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän teki nuorukaisen naiselliseksi ja materialistiseksi. Hän sai aikaan kahtalaisen pahennuksen, pahennuksen, jonka samalla piti todistaa hienoutta ja hyvää makua.
– Te olette yksinkertainen, Charles, oli hänen tapana sanoa. Minulla on paljon vaivaa, ennenkun saan teidät tuntemaan maailman. Te olette menetellyt hyvin pahoin herra des Lupeaulx'ia kohtaan. Tiedän kyllä hyvin ettei hän ansaitse kunnioitusta, mutta odottakaa siksi, kunnes hän on syösty vallasta, silloin voitte häntä loukata mielenne mukaan. Tiedättekö, mitä rouva Campan on sanonut? "Lapseni, niin kauan kuin mies on ministeri, ihailkaa häntä; kun hän on kukistunut, niin auttakaa häntä luisumaan alas. Valtansa kukkuloilla on hän kuin Jumala, kun hän on syösty, on hän Marat'n alapuolella – sillä Marat on kuollut, mutta hän elää. Elämä on sarja erilaisia suhteita; niitä täytyy tuntea ja pitää silmällä, jos mieli säilyttää asemansa."
Charles oli liiaksi muodin orja, liian maailman ja onnen hemmoittelema, jotta hänellä olisi voinut olla väkeviä tunteita. Se kultajyvä, jonka äiti oli kylvänyt hänen sydämeensä, oli Parisin elämässä hukkunut. Mutta Charles oli vasta yhdenkolmatta vuotias. Siinä iässä pitäisi, niin arvellaan, elämän tuoreuden ja sydämen puhtauden tarjota kättä toisilleen. Ääni, katse, vartalo näyttävät olevan sopusoinnussa sydämen kanssa. Ankarin tuomari, epäluuloisin asianajaja ja ovelin koronkiskurikaan eivät mielellään epäile sydämen vilpittömyyttä, kun nuorukaisen silmissä on vielä se kirkas kosteus, joka on lapselle ominainen, ja kun hänen otsansa on vailla vakoja. Charles'illa ei ollut koskaan tilaisuutta toteuttaa parisilaisen siveysoppinsa määräyksiä ja oli sentähden kokemattomana saanut pitää kauneutensa. Kuitenkin oli, hänen tietämättään, itsekkäisyys imeytynyt häneen. Parisilaisen käytännöllisyysvaiston, joka uinui salassa hänen povessaan, täytyi nopeasti kehittyä, jotta hän voisi muuttua toimettomasta katsojasta näyttelijäksi tosi-elämän draamassa.
Melkein kaikki nuoret tytöt antautuvat kauniin ulkokuoren lumoihin; mutta vaikka Eugénie olisikin ollut älykäs ja teräväkatseinen kuten jotkut maaseudun tytöt voivat olla, olisiko hän voinut olla luottamatta serkkuunsa, jonka kaikki tavat, puheet ja teot olivat sopusoinnussa hänen sydämensä vaatimusten kanssa? Tytölle onneton sattuma salli hänen tulla nuorukaissydämen viimeisten tositunteiden ilmausten todistajaksi ja kuulla, jos niin saa sanoa, tämän omantunnon viimeiset huokaukset.