Grandet piti terää rasialla ja katseli epäröiden tytärtään.
– Kykenisitköhän sinä siihen, Eugénie? sanoi hän.
– Kyllä, Grandet, sanoi äiti.
– Hän tekee kyllä sen, minkä on sanonut, huusi Nanon. Olkaahan toki järkevä, herra, kerrankaan elämässänne.
Tynnyrintekijä katseli vuoroin kultaa vuoroin tytärtään hetken ajan.
Rouva Grandet pyörtyi.
– Näettekö, herra kulta, että rouva tekee kuolemaa! huusi Nanon.
– Kas niin, tyttöseni, älkäämme riidelkö tuollaisesta rasia-pahasesta. Ota se toki! huudahti tynnyrintekijä kiivaasti, heittäen lippaan vuoteelle.
– Sinä, Nanon, mene hakemaan herra Bergerinia.
– No, äiti, sanoi hän suudellen vaimonsa kättä, älä ole milläsikään, me olemme jo sopineet. – Eikö totta, tyttöseni? Pois nyt kuiva leipä – saat syödä kaikkea mitä tahdot… Ah! hän avaa silmänsä. – Kas niin, äiti, pikku rakas äiti. Katso kun syleilen Eugénieta. Hän rakastaa serkkuaan, hän saa mennä naimisiin hänen kanssaan, jos tahtoo; hän saa säilyttää hänelle tuon pienen rasian. Mutta sinun täytyy elää kauan aikaa, vaimo parkani. Liikuhan toki! Kuule, sinä saat nauttia Herran ehtoollista niin komeasti että sellaista ei ole vielä nähty Saumurissa.
– Jumalani, voitteko kohdella tuolla tavalla vaimoanne ja lastanne! sanoi rouva Grandet heikolla äänellä.
– En tee sitä enää! huusi tynnyrintekijä. Saat nähdä sen, vaimo parkani.
Hän meni huoneeseensa ja toi sieltä kourallisen louis'ta, jotka hän levitti vuoteelle.
– Katso, Eugénie, katso, vaimoseni, kas tässä teille, sanoi hän heitellen rahoja. Kas niin, tule taas iloiseksi, vaimoni; tule terveeksi, pian, sinulta ei tule puuttumaan mitään eikä Eugénielta myöskään. Tässä on sata louis'ta hänelle. Ethän anna näitä pois, Eugénie, vai mitä?
Rouva Grandet ja hänen tyttärensä katselivat toisiaan kummastuneina.
– Ottakaa pois, isä, emme kaipaa muuta kuin teidän rakkauttanne.
– No niin, samapa se, sanoi hän, pistäen rahat takaisin taskuun, olkaamme taas hyviä ystäviä. Menkäämme kaikki yhdessä saliin syömään päivällistä, ja sitten voitte joka ilta pelata arpapeliänne. Eikö niin, rouvaseni?
– Niin mielelläni, jos se voisi olla teille joksikin huviksi, sanoi kuolemaatekevä; mutta minä en jaksa enää nousta.
– Äiti parka, sanoi tynnyrintekijä, sinä et tiedä, kuinka paljon minä sinua rakastan. – Ja sinä, tyttäreni!
Grandet syleili ja suuteli tytärtään.
– Kuinka suloista syleillä tytärtään riidan jälkeen. – Katso, näetkö äitiseni, että olemme täydellisesti sopineet. – Menehän kätkemään tuo, sanoi hän Eugénielle, osoittaen lipasta. Mene, äläkä pelkää mitään. Minä en puhu sinulle siitä enää koskaan.
Herra Bergerin, Saumurin kuuluisin lääkäri, saapui samassa. Tutkittuaan potilasta sanoi hän Grandet'lle, että rouvan tila oli hyvin huono, mutta että täydellinen mielenrauha, tarkka ruokajärjestys ja huolellinen hoito kuitenkin voisivat; mahdollisesti pitää häntä elossa syksyyn saakka.
– Tuleekohan se kalliiksi? kysyi tynnyrintekijä. Tarvitaanko lääkkeitä?
– Vähän lääkkeitä, mutta pääasiassa huolellista hoitoa, vastasi lääkäri, joka ei voinut olla hymyilemättä.
– Toisin sanoen, herra Bergerin, vastasi Grandet, tehän olette kunniallinen mies, eikö niin? Minä luotan teihin, tulkaa katsomaan vaimoani niin usein kuin luulette sen tarpeelliseksi. Pelastakaa minulle hyvä vaimoni; minä rakastan häntä suuresti, katsokaa, vaikken sitä näytä, sillä minussa tapahtuu kaikki syvällä sydämessä. Minulla on huolia. Huolet ovat tulleet talooni veljeni kuoleman kautta, sillä minun täytyy pelastaakseni hänen kunniansa tuhlata niin paljon rahaa että saan kohta antaa silmät päästäni. Hyvästi, herra Bergerin. Jos on mahdollista pelastaa vaimoni, niin tehkää se, vaikkakin se maksaisi sata jopa kaksikin sataa frangia.
Huolimatta Grandet'n kiihkeistä toivomuksista, että hänen vaimonsa paranisi – sillä perintöjäkö oli saiturille katkerampaa kuin kuolema – huolimatta siitä että hän aina oli valmis täyttämään äidin ja tyttären tahdon, niin että naiset eivät voineet kyllin kummastella tätä hänen myöntyväisyyttään; huolimatta mitä uhrautuvimmasta huolenpidosta, jolla Eugénie hoiti potilasta, rouva Grandet kuitenkin läheni nopein askelin loppuaan. Päivä päivältä tuli hän heikommaksi ja kalpeammaksi. Hän kävi läpikuultavaksi kuin puitten lehdet syksyllä, ja taivaallinen valo kirkasti hänen piirteitään, niinkuin syysaurinko kultaa ja kirkastaa lehtiä. Hänen kuolemansa oli hänen elämänsä arvoinen, kristillinen kuolema, jota todella voi sanoa yleväksi. Lokakuussa v. 1823 loistivat hänen hyveensä, hänen enkelimäinen kärsivällisyytensä ja hänen äidillinen rakkautensa täydessä loistossaan; sitten hän hiljaa sammui kertaakaan valittamatta.
Kuin tahraton lammas meni hän taivaaseen, eikä hän surrut erota muista kuin kalsean elämänsä lempeästä kumppanista, tyttärestään, jolle hänen viimeiset katseensa näyttivät ennustavan tuhansia kärsimyksiä. Hän vapisi ajatellessaan, että hänen täytyi jättää tämä karitsa, yhtä turvaton kuin hän, yksin keskelle itsekästä maailmaa, joka tahtoi riistää häneltä hänen aarteensa.
– Lapseni, sanoi hän, vetäessään viimeisiä hengenvetojaan, ei ole onnea muualla kuin taivaassa, sen tulet vielä kerran kokemaan.
Heti äitinsä kuoleman jälkeen löysi Eugénie uusia siteitä, jotka kiinnittivät häntä tähän taloon, jossa hän oli syntynyt, jossa hän oli niin paljon kärsinyt, jossa hänen äitinsä juuri oli kuollut. Hän ei voinut katsella ikkunaa eikä rullatuolia salissa vuodattamatta kyyneliä. Hän luuli ymmärtäneensä väärin vanhaa isäänsä, huomatessaan nyt olevansa hänen hellimmän huolenpitonsa esineenä. Isä tarjosi hänelle käsivartensa, kun he menivät aamiaiselle, ja katseli tuntikausia tytärtään lempein katsein, hoidellen häntä kuin olisi hän ollut kullasta. Vanha tynnyrintekijä vapisi tyttärensä edessä ja oli siihen määrin muuttunut että Nanon ja Cruchot't, jotka huomasivat hänen heikkoutensa, luulivat sen johtuvan hänen korkeasta iästään ja epäilivät hänen järkeänsä. Mutta samana päivänä, jolloin perhe pukeutui surupukuun, tuli selville syy vanhuksen käytökseen. Mestari Cruchot, joka yksin tunsi potilaansa salaisuuden, oli kutsuttu taloon tuona päivänä.
– Rakas lapseni, sanoi Grandet Eugénielle, kun päivällinen oli syöty ja ovet huolellisesti suljettu, nyt olet sinä äitisi perijätär, ja meillä on pieniä asioita järjestettävänä keskenämme. – Eikö totta, Cruchot?
– Kyllä.
– Onko välttämätöntä järjestää tuo asia juuri tänään, isä?
– On, on, tyttöseni. En voi enää kauemmin jäädä tällaiseen epävarmuuteen. En usko että sinä tahdot tuottaa minulle surua.
– Oi! isäni…
– No niin, täytyy järjestää kaikki tänä iltana.
– Mitä pitää minun sitten tehdä?
– Mutta, tyttöseni, se ei koske minua. – Sanokaahan te se hänelle,
Cruchot.
– Neiti, teidän isänne ei tahdo jakaa eikä myödä omaisuuttaan, samoinkuin ei myöskään maksaa suuria verosummia siitä puhtaasta rahasta, jota hän omistaa. Sentähden pitäisi estää esivaltaa pistämästä sormeaan siihen osaan omaisuudesta, joka nyt on jakamattomana teidän ja isänne välillä…
– Cruchot, oletteko tarkasti punninnut kaiken, mitä sanotte?
Otatteko huomioon, että puhutte lapselle?
– Antakaa minun puhua, Grandet.
– Kyllä, kyllä, ystäväni. Ettehän te enempää kuin tyttärenikään tahdo ryöstää minua. – Eikö totta, tyttöseni?
– Mutta, herra Cruchot, mitä on minun siis tehtävä? kysyi Eugénie kärsimättömänä.
– Niin, sanoi notario, teidän pitäisi allekirjoittaa asiakirja, jossa luovutte äitinne jälkeenjättämästä perintöosuudesta, ja jätätte isällenne käyttöoikeuden jakamattomaan pesään, pidättäen itsellenne omaisuuden isänne jälkeen…
– En ymmärrä mitään kaikesta siitä, mitä sanotte minulle, vastasi Eugénie; antakaa minulle asiakirja ja näyttäkää minulle minne minun pitää kirjoittaa nimeni.
Isä Grandet katseli vuoroin asiakirjaa vuoroin tytärtään, ollen siihen määrin kiihdyksissä, että hänen alinomaa täytyi pyyhkiä otsaltaan hikipisaroita.
– Ty-tyttöseni, sanoi hän, sen sijaan että allekirjoitat tuon asiakirjan, jonka kirjoihin paneminen maksaisi suuria summia, tahtoisin että luopuisit ihan yksinkertaisesti rakkaan äiti vainajasi jälkeenjättämästä perintöosuudesta, ja luottaisit vastaisuudessa täydellisesti minuun; se olisi minulle hyvin mieluista. Maksan sinulle joka kuukausi sata frangia käsirahaa. Näetkö, sillä summalla saat luetuksi niin monta messua kuin tahdot, niille, joita ajattelet… Hm! sata frangia kuussa… kullassa.
– Teen kaiken, mitä te tahdotte, isäni.
– Neiti, sanoi notario, minun velvollisuuteni on huomauttaa teille, että annatte riistää itseltänne suuren omaisuuden…
– Jumalani, mitä se minua liikuttaa, sanoi Eugénie.
– Vaikene, Cruchot. – Mikä on sanottu, se on sanottu, huudahti Grandet, puristaen tyttärensä käsiä omissaan. Eugénie, ethän ota takaisin sanojasi, sinä olet kunnon tyttö, eikö totta?
– Oi! isäni…
Vanhus syleili tytärtään kuumeisesti ja puristi häntä rintaansa vasten, niin että oli vähällä tukehuttaa hänet.
– Niin, lapseni, sinä annat elämän isällesi. Sinä annat hänelle takaisin mitä hän on sinulle antanut: me olemme kuitit. Katso näin täytyy menetellä kauppa-asioissa. Minä siunaan sinua! Sinä olet kunniallinen tyttö ja rakastat isääsi. Nyt voit tehdä mitä haluat.
– Huomiseen siis, Cruchot, jatkoi hän, luoden katseen säikähtyneeseen notarioon. Pitäkää huolta siitä, että luopumus-asiakirja tulee oikein kirjoitetuksi tuomarin kansliassa.
Seuraavana päivänä kahdentoista aikaan allekirjoitettiin asiakirja, jonka kautta Eugénie luopui perintöosuudestaan.
Huolimatta lupauksestaan ei vanha tynnyrintekijä vielä ennen ensimäisen vuoden loppua ollut antanut sou'takaan niistä sadasta frangista, jotka hän niin juhlallisesti oli luvannut tyttärelleen. Kun Eugénie leikkiä laskien otti puheeksi hänen lupauksensa, ei hän voinut olla punastumatta. Nopeasti meni hän huoneeseensa ja toi palatessaan noin kolmannen osan niistä kalleuksista, jotka hän oli ottanut veljenpojaltaan.
– Kas tässä, pienokaiseni, sanoi hän ivallisella äänellä, tahdotko nämä korvaukseksi kahdestatoista sadasta frangistasi?
– Oi isäni, annatteko ne todellakin minulle?
– Annan niitä sinulle yhtä paljon ensi vuonna, sanoi hän heittäen ne hänen esiliinaansa. Siten saat vähitellen kaikki hänen korukalunsa, lisäsi hän, hieroen käsiään, onnellisena siitä että saattoi keinotella tyttärensä rakkauden kustannuksella.
Kuitenkin tunsi vanhus, vaikkakin oli vielä hyvissä voimissa, välttämättömäksi tehdä tyttärensä osalliseksi taloutensa salaisuuksista. Seuraavan kahden vuoden aikana antoi hän tyttärensä hänen läsnäollessaan järjestää pienempiä talon toimia, ottaa vastaan taloon tulevat rahat ja opetti häntä vähitellen tuntemaan viinimäkiensä ja arentitalojensa nimet ja arvon. Kolmantena vuonna oli hän siihen määrin totuttanut tytärtään kaikkiin saiturin salaisuuksiin, että hän huoletta uskalsi jättää hänelle varastoaittojensa avaimet, ja antaa hänelle talon emännän aseman.
Viisi vuotta kului tällä tapaa ilman että mitään huomattavaa oli tapahtunut Eugénien ja hänen isänsä yksitoikkoisessa elämässä. Kaikki talon toimet tehtiin vanhan seinäkellon täsmällisyydellä. Neiti Grandet'n syvä surumielisyys ei ollut salaisuus kenellekään; mutta vaikkakin jokainen aavisti syyn siihen, ei hän koskaan ollut lausunut sanaakaan, joka olisi tehnyt uskottaviksi ne arvelut, joita koko Saumurin väestö muodosti rikkaan perijättären sydämen tilasta. Hänen ainoana seuranaan olivat kolme Cruchot'ta ja muutamat heidän ystävistänsä, jotka he huomaamatta olivat tuoneet taloon. He osasivat pelata whist'ia ja joka ilta saapuivat he siinä tarkoituksessa taloon.
Vuonna 1825 tunsi isä vanhuuden heikkouden lähestyvän ja oli sentähden pakoitettu tekemään tyttärensä osalliseksi koko omaisuutensa salaisuudesta. Hän neuvoi tytärtään vaikeimmissa tapauksissa turvautumaan notario Cruchot'hon, johon hänellä oli täysi luottamus. Saman vuoden lopulla sai vanhus, joka nyt oli 82:n vuoden vanha, halvauskohtauksen, ja hänen tilansa huononi nopeasti. Herra Bergerin tuomitsi Grandet'n tilan toivottomaksi.
Eugénie ajatteli, että hän pian olisi ihan yksin maailmassa ja liittyi sentähden lujemmin isäänsä, vahvistaen siten jossain määrin sitä ainoaa sidettä, joka enää yhdisti hänet ihmisiin. Hänelle samoinkuin kaikille rakastaville naisille muodosti rakkaus koko maailman. Koska Charles ei ollut läsnä, käänsi hän kaiken uhrautuvan huolenpitonsa isäänsä, jonka voimat vähitellen vähenivät, sillävälin kuin hänen itaruutensa samassa mitassa kasvoi. Tämän miehen kuolema oli sopusoinnussa hänen elämänsä kanssa.
Varhain aamulla antoi hän viedä itsensä rullatuolilla huoneensa uunin ja työhuoneensa oven väliin. Täällä istui hän liikkumattomana, vilkuillen levottomana milloin niitä, jotka tulivat häntä tervehtimään, milloin kaksinkertaista rautaovea. Pienimmästäkin risahduksesta oli hänelle tehtävä tiliä; ja notarion suureksi kummastukseksi kuuli hän koiran haukotuksenkin pihalla.
Hän heräsi näennäisestä tylsyyden tilastaan, kun koitti se hetki ja päivä, jona arenti maksettiin ja sovittiin viininkorjaajien kanssa. Silloin liikutti hän rullatuoliaan siksi kunnes hän pääsi huoneensa ovelle saakka. Tytär avasi oven ja vanhus valvoi miten tämä kasasi rahasäkit toinen toisensa päälle ja sulki senjälkeen oven. Sitten palasi hän hiljaa paikalleen heti kun tytär oli jättänyt hänelle avaimet, jotka hän aina piti liivinsä taskussa, ja joita hän alituisesti tunnusteli. Hänen vanha ystävänsä notario osoitti kaksinverroin huomaavaisuuttaan Grandet'ta kohtaan, koska oletti varmaksi, että rikas perijätär menisi naimisiin hänen veljenpoikansa, presidentin kanssa, ellei Charles Grandet palaisi. Joka päivä tuli hän kysymään olisiko Grandet'lla määräyksiä annettavana, meni hänen pyynnöstään Froidfondiin, arentitiloille, niityille ja viinimaille, möi viinisadot ja vaihtoi kaikki tulot kultaan ja hopeaan, jolla täytettiin jo pulleat säkit työhuoneessa. Vihdoin alkoivat kuolinkamppailun päivät. Vanhuksen vankka ruumis taisteli viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän tahtoi jäädä istumaan uunin nurkkaan huoneensa oven eteen. Kaikki peitteet, jotka pantiin hänen päälleen, kääri hän kokoon ja antoi Nanonille sanoen:
– Pane pois nämä, pane, ettei niitä varasteta minulta.
Niin pian kun hän saattoi avata silmänsä, jotka jo olivat aivan elottomat, käänsi hän ne työhuoneensa ovea kohti, jossa olivat hänen kalleutensa, ja sanoi tyttärelleen:
– Onko kaikki tallessa? Onko kaikki tallessa?
Ja nämä sanat lausui hän sellaisella äänenpainolla kuin olisi äkillinen pelästys vallannut hänet.
– On, isäni.
– Pidä huolta rahoista! Anna minulle niitä tänne!
Eugénie levitti kourallisen kultarahoja hänen eteensä pöydälle, ja ukko Grandet katseli niitä tuntikausia, tuijottaen niihin kuin lapsi, joka ei vielä oikein osaa nähdä. Ja hän hymyili raukeasti kuin lapsi.
– Tämä lämmittää minua! sanoi hän vähäväliä ja hänen kasvonsa loistivat onnesta.
Kun pappi tuli hänen luokseen, antaakseen hänelle viimeisen voitelun, saivat hänen näennäisesti elottomat silmänsä eloa, kun hän näki ristin, hopeiset kynttiläjalat ja vihkiastian. Hän tuijotti niitä yhtämittaa, liikuttaen sieraimiaan viimeisiä kertoja. Kun pappi lähenteli ristiä hänen huulilleen, teki hän tuskallisen liikkeen tarttuakseen siihen ja tämä ponnistus maksoi hänelle elämän. Hän huusi Eugénieta, jota hän ei nähnyt, vaikka tämä oli polvillaan hänen edessään ja kostutti kyynelillään isän kylmenevää kättä.
– Isäni, siunatkaa minua, pyysi hän.
– Pidä hyvin huolta kaikesta! Sinun on tehtävä tili minulle siitä toisessa maailmassa, sanoi kuoleva, todistaen siten viimeisellä sanallaan, että kristillisyys saitureillekin on ainoa lohtua tuottava uskonto.
Eugénie Grandet oli siis yksin maailmassa, tässä talossa, missä Nanon oli ainoa, jonka puoleen hän saattoi kääntyä varmana siitä että tämä ymmärtäisi häntä. Nanon oli ainoa, joka rakasti häntä hänen itsensä tähden ja jonka kanssa hän saattoi puhella surustaan. Suuri Nanon oli kohtalon sallimus Eugénielle. Hän ei ollutkaan enää palvelija, vaan nöyrä ystävä.
Isänsä kuoleman jälkeen Eugénie sai tietää herra Cruchot'lta että hän sai kolme sataa tuhatta frangia korkoa Saumurin ympäristöllä olevista kiinteistä pääomistaan, että hänellä sitäpaitsi oli kolmesataa viisikymmentä tuhatta, asetettuna kolmen prosentin korolle, lisäksi kaksi miljoonaa kullassa ja sata tuhatta frangia taalereissa lukuunottamatta vielä saamattomia arentimaksuja. Koko pääoma nousi seitsemääntoista miljoonaan frangiin.
– Missähän onkaan nyt orpanani? ajatteli hän.
Sinä päivänä, jolloin mestari Cruchot jätti hoidokilleen hänen perintöosuutensa ja ilmoitti, että hänen asiansa nyt olivat järjestyksessä, vietti Eugénie iltaa kahden Nanonin kanssa. He istuivat molemmin puolin uunia vanhassa, harmajassa asuinhuoneessa, joka nyt oli niin tyhjä ja kuitenkin niin rikas muistoista, aina tuolista saakka, jolla äiti oli istunut, lasiin saakka, josta orpana oli juonut.
– Nanon, me olemme yksin!
– Niin olemme, neiti; jospa tietäisin, missä hän on, tuo rakas nuorukainen, menisin vaikka jalan häntä hakemaan.
– Meri eroittaa hänet meistä, sanoi Eugénie.
Sillä aikaa kun perijätär parka itki yhdessä vanhan palvelijansa kanssa tässä kylmässä, kolkossa talossa, joka muodosti hänen koko maailmansa, ei Nantes'ista Orleans'iin saakka puhuttu muusta kuin neiti Grandet'n seitsemästätoista miljoonasta.
Ensi työkseen määräsi hän kahdentoista sadan vuotuiset korot Nanonille, josta nyt tuli rikas tyttö. Ennen kuukauden loppua olikin hän jo naimisissa Antoine Cornoiller'n kanssa, joka samalla sai neiti Grandet'n maatilojen ja muun omaisuuden ylivalvojan toimen. Rouva Cornoiller erosi edukseen aikalaisistaan. Vaikka hän oli viidenkymmenen yhdeksän vuoden vanha, näytti hän vasta olevan neljissäkymmenissä. Hänen karkeihin piirteihinsä ei aika ollut koskenut. Luostarimaisen elämänsä ja ankaran ruokajärjestyksensä avulla oli hän säilyttänyt kirkkaan ihonsa ja rautaisen terveytensä. Niinpä oli hän tuskin koko elämänsä aikana ollut kauniimpi kuin hääpäivänään. Hänellä oli etuja, jotka ovat ominaisia rumuudelle, hän oli suuri, lihava, roteva, ja onnellinen ilme kuvastui hänen silmissään niin että moni aviomies kadehti Cornoiller'lta hänen vanhaa morsiantaan.
– Hän on tuoreen näköinen, sanoi verkakauppias.
– Hän voisi vielä saada lapsiakin, sanoi suolakauppias, hän on luvalla sanoen säilynyt kuin olisi hän maannut suolavedessä.
– Hän on rikas ja Cornoiller poika teki hyvät kaupat, sanoi kolmas naapuri.
Kun Nanon jätti vanhan talon ja astui mutkikkaita katuja pitkin kirkkoon, tervehdittiin häntä joka puolelta, sillä kaikki pitivät hänestä.
Eugénie antoi vanhalle uskolliselle palvelijalleen kolme tusinaa pöytäkalustoa. Cornoiller hämmästyneenä sellaisesta ylellisyydestä kiitti emäntäänsä kyyneleet silmissä ja olisi mennyt vaikka tuleen hänen edestään. Rouva Cornoiller oli kaksinverroin onnellinen, sillä hänellä ei ollut ainoastaan mies, vaan hän oli lisäksi Eugénien uskottu. Hänellä oli nyt itsellään hoidettavansa, aitat suljettavana ja joka aamu ruokatarpeet annettavana, kuten hänen isäntä vainajallaan muinoin. Sitä paitsi tuli hänen valvoa kahta palvelijaa, keittäjää ja ompelijaa, jonka tuli pitää huolta talon liinavarastosta ja ommella neidin puvut. Cornoiller toimitti isännöitsijän ja kirjanpitäjän tointa. On ehkä tarpeetonta sanoa, että Nanonin valitsemat keittäjä ja ompelija olivat todellisia helmiä. Neiti Grandet'lla oli siis neljä palvelijaa, joiden uskollisuus oli rajaton. Täten huomasivat pehtorit tuskin, että heidän isäntänsä oli kuollut, sillä niin syvään oli hän juurruttanut hallituksensa tavat ja niin tunnollisesti jatkoivat niitä herra ja rouva Cornoiller.
Kuudes luku
Eugénie oli jo kolmenkymmenen vuotias, mutta hän ei ollut vielä kokenut mitään tämän maailman iloista. Hänen väritön surullinen lapsuutensa oli kulunut äidin rinnalla, joka väärinymmärrettynä ja syrjäänsysättynä alati kärsi. Eroten itse ilolla tästä maailmasta, oli äiti jättänyt tyttärensä mieleen pienet omantunnon vaivat ja loppumattoman ikävän. Eugénielle oli hänen ensimäinen ja ainoa rakkautensa ollut vain kalvavan surun lähde. Hän oli ollut rakastettunsa seurassa vain muutamia päiviä ja lahjoittanut silloin hänelle sydämensä kahden salaisesti otetun ja annetun suutelon välissä. Sitten oli hänen rakastettunsa lähtenyt ja kokonainen maailma oli tullut heidän välilleen. Tämä rakkaus, jonka isä oli kironnut, oli yhtenä aiheena äidin kuolemaan ja hänelle itselleen tuotti se surua, jota vain heikko toivo lievensi. Tähän saakka oli hän kuitenkin ponnistellut onneaan kohti, käyttänyt siihen kaikki voimansa, vaikka turhaan. Henkisessä elämässä on samoin kuin ruumiillisessa olemassa eräänlainen sisään- ja uloshengitys: jokaisella sielulla on tarve hengittää toisen sielun tunteita, elähdyttää niitä itsessään ja säteillä niitä rikkaampina takaisin. Ilman tätä kaunista inhimillistä ilmiötä ei ole mahdollinen mikään sydänten elämä, ilman sitä puuttuu niiltä ilmaa, ne kuihtuvat ja kuolevat.
Eugénie oli alkanut riutua. Hänen rikkautensa eivät antaneet hänelle valtaa eikä lohdutusta. Hänen ainoa olemassa-olonsa oli rakkaudessa, uskonnossa ja tulevaisuuden toivossa. Rakkaus kirkasti hänelle iankaikkisen elämän. Hänen sydämensä ja pyhä evankeliumi näyttivät hänelle toisen maailman. Hän syventyi päivin ja öin kahteen loppumattomaan ajatukseen, jotka tavallaan muodostuivat hänelle yhdeksi. Hän vetäytyi yksinäisyyteensä, rakastaen ja kuvitellen olevansa rakastettu. Seitsemän vuoden aikana oli hänen rakkautensa saattanut kaiken muun varjoon. Hänen aarteensa eivät olleet hänen miljoonansa, jotka kasvoivat korkoa korolle, vaan Charles'in jättämä lipas, valokuvat, jotka riippuivat hänen vuoteensa yläpuolella, jalokivet, jotka hän oli lunastanut isältään ja kätkenyt huolellisesti pumpulien keskelle laatikkoonsa sekä äidin Charles'ilta saama sormustin, jota hän hartaudella käytti joka päivä ommellen kankaalle todellista Penelope-kuviota. Työnsä keskeytti hän silloin tällöin hypistellen sormissaan tuota muistoista rikasta kulta-esinettä.
Ei näyttänyt luultavalta, että neiti Grandet menisi naimisiin tällaisen surun aikana. Hänen uskonnollinen hartautensa oli yleisesti tunnettu. Cruchot'n perhe, jonka sotasuunnitelmia johti viisas vanha abbé, tyytyi sentähden pitämään etäämpää silmällä rikasta perijätärtä ja osoittamaan hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.
Joka ilta oli hänen vierastupansa täynnä hartaita Cruchot'n liittolaisia, jotka tekivät voitavansa, laulaakseen kaikissa äänilajeissa perheen emännän kunniaa. Hänellä oli oma henkilääkärinsä, uskonnonopettajansa, kamariherransa, ensimäinen hovinaisensa, ensimäinen ministerinsä ja ennen kaikkea kanslerinsa, joka tahtoi sanella hänelle jokaisen hänen sanansa. Jos perijätär olisi toivonut laahustimenkantajaa, olisi hänellä ollut tilaisuus valita. Hän oli kuin kuningatar ja häntä imarreltiin kuin kuningatarta. Imartelu ei kuulu koskaan suurille sieluille, se on pienten ihmisten perintö-osuus, ihmisten, jotka sen kautta toivovat pääsevänsä lähemmäksi sitä henkilöä, jonka edessä he nöyryyttävät itseään. Imartelu on aina luonteeltaan itsekästä. Niille ihmisille, jotka saapuivat neiti Grandet'n tai neiti de Froidfond'in luo, kuten he häntä kutsuivat, olikin erinomaisen helppoa laulaa ylistyshymnejä. Tämä omituinen konsertti sai Eugénien alussa punastumaan, mutta hän tottui pian kuulemaan mitä mahdottomimpia ylistyksiä kauneudestaankin, ja itse asiassa, jos joku olisi sanonut häntä rumaksi, olisi se häneen nyt koskenut kipeämmin kuin kahdeksan vuotta sitten. Lopulta hän alkoi rakastaa noita mairittelevia kohteliaisuuksia, jotka hän salaa kantoi epäjumalansa jalkojen juureen. Niin tottui hän vähitellen siihen että häntä kohdeltiin kuin yksinvaltiasta hallitsijatarta ja että hänen hovinsa oli joka ilta täynnä alamaisia.
Herra presidentti de Bonfons oli suurin sankari tässä pienessä piirissä, joka osasi antaa arvoa hänen henkevyydelleen ja hänen ainaiselle rakastettavuudelleen. Kaikki tiesivät, että hän oli viimeisen seitsemän vuoden aikana runsaasti kartuttanut omaisuuttaan, että Bonfons, joka kuten kaikki Cruchot'iden tilat, oli rikkaan perijättären maa-alueiden ympäröimä, tuotti ainakin kymmenen tuhatta frangia korkoja.
– Tiedättekö, neiti, sanoi yksi Eugénien iltavieraista, että
Cruchot'illa on neljäkymmentä tuhatta frangia korkoja.
– Lukuunottamatta heidän säästöjään, lisäsi muuan vanha Cruchot'lainen, neiti de Gribeaucourt. Aivan hiljan on eräs parisilainen tarjonnut herra Cruchot'lle sata tuhatta frangia hänen asianajotoimistostaan. Hänen täytyy se myödä, jos hän tahtoo päästä rauhantuomariksi.
– Hän haluaa päästä herra de Bonfons'in seuraajaksi tribunaalin presidenttinä ja siksi täytyy ryhtyä valmistuksiin, jatkoi neiti d'Orzonval, sillä presidentistä tulee kuninkaallinen raatiherra ja hovimies. Hänellä on liian paljon lahjoja, jättääkseen niitä käyttämättä.
– Niin, hän on harvinainen mies, puuttui taas joku puheeseen. Ettekö tekin ole samaa mieltä, neiti?
Herra presidentti teki kaikkensa näytelläkseen hyvin osaansa. Huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan ja karkeista kasvonpiirteistään kulki hän puettuna kuin nuori keikari, heilutteli keppiään, kieltäytyi nuuskasta neiti de Froidfond'in seurassa, käytti suuria valkeita kaularöyhelöitä, jotka saivat hänet muistuttamaan kalkkunaa. Hän puheli aina hyvin tuttavallisesti kauniin perijättären kanssa ja käytti hänestä lausetapaa "meidän rakas Eugéniemme".
Näissä iltaseuroissa oli asema aivan sama kuin siinä, joka on kuvattu kertomuksemme alussa, sillä eroituksella vain, että herra ja rouva Grandet olivat poissa ja että lotto-pelin sijasta oli käyty whist'iin. Ajokoirat seurasivat samalla tavalla kuin ennen Eugénieta ja hänen miljooniaan, ne olivat vain nyt entistä lukuisammat, haukahtelivat paremmin ja piirittivät saaliinsa nyt yhteisvoimin. Jos Charles olisi äkkiä palannut Intiasta, olisi hän tavannut aivan samat henkilöt ja harrastukset tullessaan kuin lähtiessäänkin. Rouva des Grassins, jota kohtaan Eugénie osoitti aivan erikoista ystävällisyyttä, jatkoi hänkin yhä vanhaan tapaan kiusantekoaan Cruchot'iden kanssa. Charles olisi nyt kuten vuosia sitten nähnyt miten Eugénie oli parasta mitä tässä seurassa oli ja hän olisi saanut nytkin kokea oman vaikutusvaltansa kuten ensi kerralla. Yhden edistysaskelen olisi hän sentään huomannut. Hän olisi saanut nähdä, miten se kukkavihko, jonka presidentti tavallisesti lahjoitti Eugénielle kaikissa juhlatilaisuuksissa, nyt oli muuttunut jokapäiväiseksi. Illasta iltaan toi presidentti nyt rikkaalle perijättärelle suuren loisteliaan kukkavihon, jonka rouva Cornoiller hänen nähtensä asetti maljakkoon, mutta hänen mentyään viskasi pihan romuläjään.
Alkukeväästä koetti rouva des Grassins särkeä Cruchot'n puolueen onnea kertomalla Eugénielle markiisi de Froidfond'ista, jonka perikatoon joutunut suku muka voisi uudelleen päästä jaloilleen, jos perijätär luovuttaisi aviosopimuksen kautta takaisin hänelle hänen maansa. Rouva des Grassins puhui pitkin ja poikin hovista, markiisinarvosta j.n.e. ja pitäen Eugénien pilkanhymyä ihastuksen ilmaisuna, jutteli hän tämän jälkeen joka paikassa, että avioliitto presidentti Cruchot'n kanssa ei lähimainkaan ollut niin päätetty asia kuin luultiin.
– Vaikkakin herra de Froidfond on viisikymmenvuotias, selitteli hän, ei hän näytä yhtään vanhemmalta kuin Cruchot. Tosin on hän leskimies ja tosin on hänellä lapsia, mutta hänhän on joka tapauksessa markiisi, tulee pian Ranskan pääriksi, eikä meidän aikanamme usein tehdä niin loistavia naimatarjouksia. Ja tiedänpä varmaan, että isä Grandet'lla, kun hän liitti Froidfond'in tiluksiinsa, oli tarkoitus päästä Froidfond'ien sukupuuhun. Sitä hän minulle usein itse sanoi. Hänellä oli omat tuumansa, sillä kunnonmiehellä.
– Nanon, sanoi sitävastoin Eugénie eräänä iltana makuulle mennessään, ajatteles, ettei hän ole kirjoittanut minulle seitsemään vuoteen!
Sillä välin kuin Saumurissa asiat olivat tulleet tälle kannalle, oli Charles hankkinut Intiassa itselleen omaisuuden. Mukanansa tuomat pikkutavarat oli hän ensiksikin saanut kaupan hyvään hintaan. Kun hän oli ansainnut kannuksensa uudella elämänurallaan, hävisivät hänestä monet ennakkoluulot ja hän teki sen huomion, että Europan ulkopuolella, samoinkuin Europassakin, oli ihmisten ostaminen ja myöminen suorin tie onneen. Hän astui maihin Afrikan rannoille, osti sieltä neekereitä ja möi niitä suurella voitolla milloin milläkin markkinoilla. Hänen kauppatoimensa vei niin kokonaan hänen aikansa, ettei hänelle jäänyt hetkenkään vapautta. Häntä hallitsi kokonaan ajatus palata Parisiin rikkauden koko hohteessa ja hankkia siellä itselleen vielä loistavampi asema kuin se oli, jonka hän oli menettänyt. Pakoitettuna liikkumaan maasta maahan, toisten ihmisten luota toisten luo ja tullen näkemään mitä erilaatuisimpia katsantotapoja; oli hän vähitellen muuttunut ja tullut epäilijäksi. Hänellä ei enää ollut varmoja käsityksiä oikeasta ja väärästä, sillä hän näki että sitä mitä toisessa maassa pidettiin rikoksena, sitä pidettiin toisessa hyveenä. Uurastaen aina itsekkäissä tarkoituksissa, oli hänen sydämensä kylmentynyt, käynyt ahtaaksi ja kuivaksi. Grandet'n veri ei voinut välttää kohtaloaan. Charles muuttui kovaksi ja saaliinhimoiseksi. Hän möi kiinalaisia, neekereitä, pääskysenpesiä, lapsia ja käsityöläisiä. Hän harjoitti laajaa koronkiskontaa. Tapa pettää tullia totutti häntä uhmaamaan kaikkia inhimillisiä lakeja. Hän alkoi ostaa mitättömästä hinnasta merirosvojen ryöstämiä tavaroita ja myödä niitä siellä, missä niitä kaivattiin. Jos puhtaan ja jalon Eugénien kuva seurasi häntä hänen alkumatkallaan, niinkuin niiden pyhien neitsyiden, joita espanjalaiset merimiehet käyttävät laivoissaan, ja jos hän onnen kääntyessä myötäiseksi muistelikin serkkunsa esirukouksia, niin sekoittivat pian mustat ja valkeat tytöt, mulatti-naiset, javanittaret ja kai