– Eugénie, kun äitisi on vuoteessa, tulet sinä alas.
– Kyllä, isä.
Viipymättä meni hän alas rauhoitettuaan äitiänsä.
– Tyttäreni, sanoi Grandet, sanokaa minulle missä on teidän rahanne.
– Isäni, jos annatte minulle lahjoja, joita minä en saa käyttää mieleni mukaan, niin ottakaa ne pois, vastasi Eugénie kylmästi, etsien napoleonin uunilta ja ojentaen sen hänelle.
Grandet tempasi rahan ja pisti sen kukkaroonsa.
– Totta tosiaan, en anna sinulle enää mitään! En äyriäkään! huusi hän näpäyttäen peukalollaan. Halveksitko isääsi? Et luota häneen? Et siis tiedä mitä isä on? Jollei hän ole sinulle kaikki kaikessa, ei hän ole mitään. Missä ovat rahasi?
– Isäni, rakastan ja kunnioitan teitä, vihastanne huolimatta. Mutta pyydän nöyrimmästi huomauttaa, että olen kahdenkolmatta vuotias. Te olette itse monta kertaa minulle hokenut, että olen täysikäinen. Nyt tiedän sen. Olen menetellyt rahoillani mieleni mukaan ja siitä voitte olla varma, että ne ovat hyvässä tallessa…
– Missä?
– Se on minun salaisuuteni. Eikö teilläkin ole omanne?
– Enkö ole perheeni pää? Eikö minulla saisi olla omia asioita?
– Tämä on myös minun asiani.
– Mutta silloin ovat asiat huonosti, kun niitä ei voi uskoa omalle isälleen, neitiseni.
– Ne ovat mainiosti, mutta minä en voi kuitenkaan kertoa niistä isälleni.
– Sanokaa ainakin milloin annoitte rahanne? Eugénie teki kieltävän liikkeen päällään.
– Teillähän oli ne vielä syntymäpäivänänne vai mitä?
Eugénie, joka oli yhtä järkähtämätön kuin isänsäkin, puisti uudelleen päätään.
– Mutta onko koskaan nähty moista itsepäisyyttä tai kuultu moisesta ryöstöstä, huusi Grandet yhä kovemmalla äänellä, joka kaikui läpi koko talon. Mitä! Täällä, minun talossani, minun luonani joku olisi ottanut sinun rahasi! ainoat kultarahat, jotka meillä oli! minun tietämättäni? Kulta on kallista tavaraa. Rehellisimmätkin tytöt voivat tehdä virheitä, antaa vaikka mitä; sellaista tapahtuu ylhäisten keskuudessa samoinkuin porvarien; mutta antaa kultaa… Sinä olet antanut sen jollekin, eikö niin?
Eugénie vaikeni itsepintaisesti.
– Onko koskaan nähty tuollaista tyttöä! Olenko minä isäsi? Jos olet pannut rahasi johonkin, täytyy sinulla olla niistä kuitti…
– Olinhan vapaa antamaan rahani kenelle hyväksi näin, vai mitä?
Olivathan ne minun?
– Mutta sinä olet lapsi!
– Täysi-ikäinen.
Tyttären loogillisuus sai Grandet'n hämmennyksiin; hän kalpeni, vapisi, kiroili; kun hän vihdoin löysi sanoja, huusi hän:
– Kirottu käärme olet tytöksi! Sinä hävytön, sinä tiedät että minä sinua rakastan, ja käytät sitä väärin. Sinä kuristat isäsi! Lempo soikoon! sinä olet heittänyt omaisuutemme tuon tyhjäntoimittajan jalkoihin, jolla oli sahviaaninahkaiset saappaat. Isäni luitten kautta! en voi jättää sinua perinnöttömäksi, tuhat tulimaista! mutta minä kiroon sinut, sinun serkkusi ja sinun lapsesi! Sinä tulet näkemään, ettei tästä koidu mitään hyvää, ymmärrätkö? Siis Charles… Mutta ei, se ei ole mahdollista. Mitä! tuoko keikari olisi minulta ryöstänyt…
Hän katseli tytärtään, joka pysyi mykkänä ja kylmänä.
– Hän ei hievahda, ei räpäytä silmiään, hän on enemmän Grandet kuin minä… Et kai ainakaan ole antanut rahaasi saamatta mitään vastaan. Kas niin, sano?
Eugénie katsoi isäänsä pilkallisesti. Grandet'n raivo nousi uudelleen.
– Eugénie, sinä olet minun luonani, isäsi luona. Sinun täytyy alistua talon tapoihin niin kauan kuin täällä asut. Jo uskonto määrää, että sinun on totteleminen minua.
Eugénie painoi päänsä alas.
– Sinä loukkaat minua syvästi, jatkoi Grandet. En tahdo nähdä sinua ennen kuin olet alistunut. Mene huoneeseesi ja pysy siellä siksi kunnes sallin sinun sieltä tulla. Nanon tuo sinulle leipää ja vettä. Oletko ymmärtänyt? Mars!
Eugénie purskahti itkemään ja juoksi äitinsä luo.
Grandet meni ulos ja kierteli sinne tänne puutarhan lumessa, tietämättä mitään kylmyydestä, kun hänen päähänsä iski ajatus, että tytär mahtoikin lähteä äidin luo. Ja ihastuneena ajatukseen, että yllättäisi tyttären rikkomassa isän käskyjä, kapusi hän ylös portaita, ketteränä kuin kissa, ja ilmestyi rouva Grandet'n huoneen ovelle juuri kuin tämä silitteli Eugénien päätä, joka oli äidin sylissä.
– Rauhoitu, lapsi parkani, isäsi lauhtuu pian.
– Hänellä ei ole enää isää! sanoi tynnyrintekijä. Onko tuo tottelematon tyttö todellakin meidän, rouva Grandet? Kaunista kasvatusta ja erinomaisen uskonnollista! Kas niin, ettekö olekaan huoneessanne? Mars koppiin, neiti.
– Tahdotteko riistää minulta tyttäreni? sanoi rouva Grandet, jonka kasvot paloivat kuumeesta.
– Jos tahdotte pitää hänet luonanne, niin viekää hänet, lähtekää molemmat kotoa… Tulimmainen! missä ovat rahat? minne ne ovat joutuneet?
Eugénie nousi, heitti ylpeän katseen isäänsä, ja palasi huoneeseensa jonka oven isä lukitsi.
– Nanon, huusi Grandet, sytytä tuli saliin.
Ja hän istuutui nojatuoliin vaimonsa vuoteen viereen ja sanoi:
– Hän on varmaankin antanut rahat tuolle onnettomalle viettelijälle, serkulleen, joka ei halunnut muuta kuin hänen säästöjään.
Rouva Grandet'lla oli kyllin voimaa pysyä näennäisesti kylmänä, kuurona ja mykkänä, sillä hän huomasi, mikä vaara uhkasi hänen tytärtään.
– Minä en tiennyt mitään kaikesta tästä, vastasi hän, kääntyen seinään päin, jottei näkisi puolisonsa säihkyviä katseita. Kärsin siihen määrin teidän kiivaudestanne, että jos käy, kuten luulen, en enää nouse tästä vuoteesta. Teidän olisi pitänyt säästää minua, Grandet, minua, joka en ole koskaan tuottanut teille surua, mikäli tiedän. Tyttärenne rakastaa teitä, luulen että hän on viaton kuin vastasyntynyt lapsi; sentähden älkää pahoittako hänen mieltään, peruuttakaa määräyksenne. Pakkanen on hyvin kova, te voitte tulla syypääksi ankaraan sairauteen.
– En tahdo nähdä häntä enkä puhu hänen kanssaan. Hän saa jäädä huoneeseensa vedelle ja leivälle, kunnes hän on täyttänyt isänsä tahdon. Mitä hittoa! perheen isännän on tietäminen minne rahat joutuvat hänen talostaan. Hänellä oli ainoat intialaiset rahat, joita luultavasti on koko Ranskassa, sitä paitsi genoviinit, hollantilaiset kultarahat…
– Grandet, Eugénie on meidän ainoa lapsemme, ja vaikka hän olisi heittänyt ne järveen…
– Järveen! huusi Grandet, järveen! Te olette hullu, rouva Grandet. Sen minkä olen sanonut, olen sanonut, te tiedätte sen. Jos tahdotte säilyttää rauhan talossanne, niin ripittäkää tytärtänne, pakoittakaa hänet tunnustamaan; naiset osaavat tehdä tuollaista paremmin keskenään kuin me miehet. Oli hän sitten tehnyt mitä tahansa, minä en syö häntä. Pelkääkö hän minua? Vaikka hän olisi valanut serkkunsa kullalla kiireestä kantapäähän, niin on tämä nyt merellä emmekä voi hänelle mitään…
– Entä sitten, Grandet…
Hermokohtaus ja tyttären onnettomuus olivat tehneet rouva Grandet'n selvänäköiseksi. Hän huomasi, kuinka hänen miehensä sieraimet alkoivat laajeta, kun hän asettui häntä vastaan, muutti sentähden taistelutapaansa ja jatkoi entisellä äänellään:
– Niin, Grandet, eipä ole minulla enemmän valtaa hänen ylitseen kuin teillä. Ei hän ole minulle mitään puhunut, hän tulee teihin.
– Kuinka kielenne onkin liukas tänään! Ta-ta-ta, alanpa luulla, että teette pilkkaa minusta. Olette ehkä punoneet yhteisen juonen.
Ja tynnyrintekijä katsoi läpitunkevasti vaimoonsa.
– Grandet, jos tahdotte saada minut hengiltä, niin jatkakaa sillä tavalla. Minä sanon sen teille, Grandet, ja vaikkapa se maksaisi minulle henkeni, niin toistan vieläkin: te teette väärin tyttärellemme, hän on järkevämpi kuin te. Nuo rahat olivat hänen, hän ei ole voinut käyttää niitä kuin hyvään tarkoitukseen, ja Jumala yksin tuntee meidän hyvät tekomme. Grandet, minä rukoilen teitä, antakaa anteeksi Eugénielle!.. Te lievennätte sillä tavalla sitä tuskaa, jonka minuun on vaikuttanut teidän vihanne, ja pelastatte ehkä henkeni. Tyttäreni, Grandet – antakaa minulle takaisin tyttäreni!
– Minä heitän kaikki hiiteen! huusi Grandet. Taloni on tuomittu, sillä äiti ja tytär ovat poissa suunniltaan… Hui! Olette antanut minulle julman uudenvuodenlahjan, Eugénie! raivosi hän. Niin, niin, itkekää! Teillä on omantunnon vaivoja sen johdosta mitä olette tehnyt, ymmärrättekö? Mitä hyödyttää teitä nauttia pyhää ehtoollista kuusi kertaa kolmen kuukauden aikana, jos annatte isänne rahoja salaa tyhjäntoimittajalle, joka riistää teiltä sydämen, kun teillä ei ole enää muuta hänelle tarjottavana? Te tulette kyllä näkemään, mihin hän kelpaa teidän Charles'inne sahviaanisaappaineen ja hienoine hipiöineen. Hänellä ei ole sydäntä eikä sielua, koska hän uskaltaa viedä tyttö-raukan aarteen ilman vanhempain suostumusta.
Kun ovi sulkeutui, lähti Eugénie huoneestaan ja tuli äitinsä luo.
– Te olette ollut hyvin rohkea puolustaessanne tytärtänne, sanoi
Eugénie.
– Näetkö, lapseni, minne luvattomat teot saattavat meidät!.. Olet saanut minut lausumaan valheen.
– Oi! minä rukoilen Jumalaa, että hän rankaisee minua yksin.
– Onko totta, sanoi Nanon, tullen sisään läähättäen, että neidin tulee viettää loput elämästään vedellä ja leivällä?
– Mitä se tekee, Nanon? sanoi Eugénie tyyneesti.
– Oh! Minäkö söisin piirakkaa, kun talon tytär syö kuivaa leipää…
En, ikinä.
– Ei sanaakaan tästä asiasta, Nanon, sanoi Eugénie.
– Minun suuni pysyy kyllä kiinni, mutta saatte nähdä! Grandet söi yksin päivällistä, mitä hän ei ollut tehnyt neljäänkolmatta vuoteen.
– Tehän olette kuin leski, herra, huomautti Nanon. On hyvin hullua olla leski, kun on kaksi naista talossa.
– Minä en ole puhutellut sinua. Pidä kitasi kiinni tai ajan sinut pois talosta. Mitä sinulla on kattilassa, joka kiehuu tuolla?
– Rasvaa sulatan…
– Tänne tulee vieraita illalla, pane tuli takkaan.
Cruchot't, rouva des Grassins ja hänen poikansa tulivat kahdeksan aikaan ja hämmästyivät, kun eivät tavanneet rouva Grandet'ta eivätkä Eugénieta.
– Vaimoni on hiukan pahoinvoipa ja Eugénie on hänen luonaan, selitti vanha viinitarhuri, jonka kasvoissa ei voinut huomata minkäänlaista liikutusta.
Kun oli noin tunnin verran juteltu yhtäkaikkisista asioista, palasi rouva des Grassins, joka oli mennyt rouva Grandet'ta tervehtimään, takaisin seuraan. Kaikki kysyivät kuin yhdestä suusta:
– Kuinka voi rouva Grandet?
– Ei lainkaan hyvin, ei lainkaan hyvin, vastasi rouva des Grassins. Hänen tilansa näyttää sangen huolestuttavalta. Hänen iällään on syytä olla mitä varovaisin.
– Saammehan nähdä, sanoi viinitarhuri hajamielisesti. Seura toivotti isännille hyvää yötä. Kun oli tultu kadulle, sanoi rouva des Grassins Cruchot'ille.
– Grandet'n talossa on tapahtunut jotain. Rouva on heikompi kuin hän itsekään luulee. Tyttärellä on silmät punaisina, ikäänkuin hän olisi itkenyt pitkät ajat. Tahtoisivatkohan he naittaa hänet vastoin hänen tahtoaan?
Kun ukko Grandet nukkui, hiipi Nanon varpaillaan Eugénien huoneeseen ja toi piirakan, jonka hän oli paistanut kattilassa.
– Kas tässä, neiti, puhui tuo kunnon palvelija. Cornoiller on antanut minulle jäniksen. Te syötte niin vähän, että tämä piirakka riittää teille viikoksi; ja koska on näin kylmä, ei ole mitään pelkoa, että se pahenee. Niin ei teidän ainakaan tarvitse syödä kuivaa leipää, sillä se ei ole ensinkään terveellistä.
– Nanon parka! sanoi Eugénie puristaen hänen kättään.
– Olen valmistanut piirakan oikein hyväksi, kerrassaan maukkaaksi, ja hän ei ole huomannut mitään. Olen ostanut silavaa ja laakerinmarjoja niillä kuudella frangilla, jotka vasta sain; saanhan tehdä niillä mitä haluan.
Samassa Nanon riensi tiehensä, sillä hän oli kuulevinaan Grandet'n askeleita.
Muutaman kuukauden kuluessa tynnyrintekijä tuli aina eri aikoina päivästä katsomaan vaimoaan, lausumatta tyttären nimeä, näkemättä häntä tai antamatta pienintäkään viittausta hänen olemassaolostaan. Rouva Grandet ei poistunut koskaan huoneestaan. Päivä päivältä hänen tilansa huononi. Ei mikään voinut taivuttaa vanhaa tynnyrintekijää. Hän pysyi horjumattomana, korskeana ja kylmänä kuin graniittipatsas. Hän kulki ja toimitti asiansa kuin ennenkin; mutta hän ei sammaltanut enää; puheli vähemmän, ja oli kaupoissaan vielä kitsaampi kuin ennen. Usein teki hän virheitä laskuissaan.
– Jotain on sattunut Grandet'lle, sanoivat Cruchot'laiset ja
Grassins'it.
– Mitähän on tapahtunut Grandet'n talossa? oli kysymys, joka yleisesti tehtiin Saumurin iltakutsuissa.
Eugénie meni messuun Nanonin saattamana. Jos rouva des Grassins kirkosta tullessa teki hänelle muutamia kysymyksiä, vastasi hän niihin välttelevästi, tyydyttämättä toisen uteliaisuutta. Kuitenkin oli mahdotonta salata Cruchot'ilta ja rouva des Grassins'ilta Eugénien vankeutta kauemmin kuin kaksi kuukautta. Puuttui lopulta tekosyitä, millä selittää hänen alituinen poissaolonsa. Sitten, ilman että voitiin sanoa kenen kautta, oli salaisuus tullut ilmi, koko kaupunki sai tietää että vuoden ensimäisestä päivästä saakka neiti Grandet, isänsä määräyksestä, oli suljettuna huoneeseensa vedelle ja leivälle, että Nanon leipoi hänelle piirakoita ja toi ne hänelle yöllä; ja tiedettiinpä myös, että Eugénie sai ainoastaan silloin nähdä ja hoitaa äitiänsä, kun hänen isänsä oli poissa kotoa.
Grandet'n menettelyä tuomittiin hyvin ankarasti. Koko kaupunki julisti hänet tavallaan lainsuojattomaksi, rupesi muistelemaan hänen petoksiaan, hänen kovuuttaan, pani hänet pannaan. Kun hän kulki ohitse, osoitettiin häntä sormella. Kun hänen tyttärensä vaelsi mutkikkaita katuja matkalla messuun tai iltakirkkoon Nanonin seuraamana, asettuivat ihmiset ikkunoihin uteliaasti tutkimaan rikkaan perijättären käytöstä ja kasvoja, joissa kuvastui surumielisyys ja enkelimäinen lempeys. Hänen vankeutensa, isän epäsuosio, kaikki oli hänelle yhdentekevää. Kauan aikaa oli hän tietämätön siitä että oli yleisenä puheenaiheena kaupungissa, samoinkuin hänen isänsäkin oli tietämätön siitä. Uskollisena ja puhtaana Jumalan edessä, auttoi hänen hyvä omatuntonsa häntä kärsivällisesti kestämään isän vihan ja koston. Syvä sieluntuska tukahutti hänessä kaikki muut kärsimykset. Hänen äitinsä, tuo lempeä ja hellä olento, jonka piirteet kaunistuivat ja kirkastuivat hänen hautaa lähetessään, huononi päivä päivältä. Usein Eugénie syytti itseään siitä, että hän oli syynä tuohon julmaan ja hivuttavaan tautiin. Nämä omantunnon tuskat, joita äiti koetti lieventää, kiinnittivät tyttären vielä lujemmin äitiinsä. Joka aamu, niin pian kuin isä oli lähtenyt, tuli hän istumaan äidin vuoteelle, ja Nanon toi hänelle sinne aamiaisen. Eugénie parka murtuneena äitinsä kärsimyksistä, teki mykän liikkeen Nanonille päällään ja purskahti itkemään. Orpanasta ei hän uskaltanut puhua kenellekään.
Rouva Grandet oli ensimäinen, joka ei voinut olla kysymättä:
– Missä hän lieneekään? Minkätähden hän ei kirjoita?
Äiti ja tytär eivät voineet ensinkään käsittää, kuinka kaukana hän oli Ranskasta.
– Ajatelkaamme häntä, äiti, vastasi Eugénie, älkäämme puhuko hänestä. Te kärsitte, te ennen muita.
– Lapseni, sanoi rouva Grandet, minä en valita elämääni. Jumala on armossaan antanut minulle voimaa ottaa vastaan ilolla kärsimykseni.
Äidin puhe todisti aina kristillistä nöyryyttä ja hurskasta mieltä. Kun hänen puolisonsa hänen sairautensa ensimäisinä kuukausina tuli hänen huoneeseensa ja uudelleen ja uudelleen toisti samat kysymyksensä, niin vastasi hän hänelle samalla tavalla kuin ensimäisenä päivänä, yhtä lempeästi, mutta myös naisen lujuudella, joka tuntee kuoleman olevan lähellä ja ammentaa siitä rohkeutta, jota häneltä on puuttunut koko elämän ajan.
– Grandet, kiitän teitä siitä osanotosta, jota te osoitatte minua kohtaan, vastasi hän, kun hänen miehensä oli tehnyt yhden jokapäiväisimmistä kysymyksistään; mutta jos tahdotte lieventää viimeisten hetkien katkeruutta ja tyynnyttää tuskaani, niin armahtakaa tytärtämme; osoittakaa, että olette kristitty, puoliso ja isä. Kuullessaan nämä sanat Grandet istuutui vuoteen luo ja käyttäytyi kuin mies, joka huomaa rajuilman lähestyvän ja asettuu porttikäytävään sadetta odottamaan: hän kuuli vaimonsa puhuvan, mutta ei vastannut mitään. Kun liikuttavimmat, hellimmät, hartaimmat rukoukset soivat hänen korvissaan, sanoi hän vain:
– Oletpa hiukan kalpea tänään, vaimo parkani.
Hänen marmoriotsallaan ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän olisi ajatellut tytärtään, ja huuliaan ei hän avannut. Häntä eivät ensinkään liikuttaneet kyyneleet, joita hänen tunnottomat sanansa saivat virtaamaan pitkin hänen vaimonsa valkeita kasvoja.
– Jumala antakoon teille anteeksi, Grandet, sanoi vaimo, kuten minä itse annan teille anteeksi. Tarvitsette vielä kerran armeliaisuutta.
Vaimonsa sairaudesta lähtien ei Grandet ollut uskaltanut enää käyttää hirvittävää änkytystään: ta-ta-ta-ta. Kuitenkaan ei tarvitse otaksua, että hänen itsevaltaisuuttaan olisi vähentänyt tämä lempeä enkeli, jonka rumuus katosi päivä päivältä, jättäen sijaa hänen siveellisten ominaisuuksiensa kauneudelle, joka loisti hänen kasvoistaan. Hän oli pelkkää sielua. Rukouksen henki näytti puhdistavan ja pienentävän karkeat piirteet hänen kasvoissaan ja niitä ympäröi ikäänkuin pyhäinen kirkkaus. Kuka ei olisi huomannut tuota omituista ilmettä hurskaiden kasvoilla, joissa sielun tottumukset vähitellen saavat voiton kovimmistakin piirteistä, painaen niihin ajatusten puhtauden ja aateluuden leiman? Tämä kärsimysten aikaansaama muutos, joka vähitellen teki lopun vaimo paran elämästä, vaikutti varsin heikosti vanhaan tynnyrintekijään, jonka luonne pysyi kovana kuin pronssi.
Hänen puheensa ei enää ollut halveksivaa, mutta hänen käytöksensä todisti perheen isän ja yliherran kylmää vaiteliaisuutta.
Kun uskollinen Nanon näyttäytyi torilla, sai hän kuulla joka taholta purevia huomautuksia ja ivallisia sutkauksia; mutta vaikka yleinen mielipide tuomitsi isä Grandet'n, puolusti palvelija häntä kuitenkin talon kunnian vuoksi.
– No niin, sanoi hän herra Grandet'n ahdistajille, emmekö kaikki tule ankarammiksi kun vanhenemme? Minkätähden tekisi herrani siitä poikkeuksen? Lopettakaa toki valheelliset jaarituksenne. Neiti elää kuin kuningatar. Hän on yksin; entä sitten, se häntä miellyttää. Sitä paitsi on isäntäväelläni tärkeämpiä syitä.
Vihdoin, eräänä iltana, loppupuolella kevättä, rouva Grandet, jota vaivasi enemmän suru kuin sairaus, ja jonka ei ollut onnistunut rukouksillaan taivuttaa herra Grandet'ta, uskoi salaiset surunsa Cruchot'ille.
Panna kolmenkolmatta vuotias tyttö vedelle ja leivälle! huudahti presidentti de Bonfons, ja aivan ilman syytä! Sehän on laitonta väkivaltaisuutta; hän voi nousta vastaan uhalla että…
– Riittää, rakas veljenpoikani, sanoi notario, jättäkää nuo lakimiehen viisautenne… Rauhoittukaa, rouva, minä lopetan tyttärenne vankeuden jo huomispäivänä.
Kuullessaan, että hänestä puhuttiin, tuli Eugénie huoneestaan.
– Hyvät herrat, sanoi hän, lähestyen heitä ylpeänä, pyydän, ett'ette sekaannu tähän asiaan. Isäni on herra talossaan. Niin kauan kuin asun hänen luonaan, on minun totteleminen häntä. Hänen menettelynsä ei kaipaa maailman hyväksymistä eikä paheksumista, hän ei ole siitä vastuunalainen muille kuin Jumalalle. Ystävyytenne perusteella toivon, ett'ette puhu tästä asiasta kenellekään. Jos moititte isääni, käytte samalla koko talon kunnian kimppuun. Olen teille suuresti kiitollinen, hyvät herrat, siitä myötätunnosta, jota osoitatte minua kohtaan; vielä suuremmassa määrässä olen teille kiitollinen, jos koetatte ehkäistä niitä loukkaavia huhuja, jotka kiertävät kaupungilla, ja jotka sattumalta ovat tulleet tietooni.
– Hän on oikeassa, sanoi rouva Grandet.
– Hyvä neiti, paras keino estää ihmisiä juoruilemasta teistä on, että te saatte takaisin vapautenne, vastasi kunnioittavasti vanha notario, joka ihmetellen oli pannut merkille, kuinka kauniiksi vankeus ja surumielisyys olivat tehneet Eugénien.
– No niin, tyttöni, jätä herra Cruchot'n huoleksi järjestää tämä asia, koska hän vastaa seurauksista. Hän tuntee isäsi ja tietää mitä hänelle on tehtävä. Jos tahdot nähdä minua onnellisena tänä lyhyenä aikana, joka minulla enää on jälellä, niin on isäsi ja sinun ennen kaikkea sovittava.
Seuraavana päivänä kulki Grandet edes takaisin pienessä puutarhassaan. Tyttärensä vankeuteen sulkemisesta saakka oli hänellä ollut tapana tehdä tämä aamukävely juuri silloin kun Eugénie suki hiuksiaan. Kun ukko saapui suuren pähkinäpuun luo, piiloitti hän itsensä puun rungon taakse ja jäi pitkäksi aikaa katselemaan tyttärensä pitkiä hiuksia. Hän horjui kahden mielihalun välillä, joita hänessä herättivät toiselta puolen hänen luonteensa järkähtämättömyys ja toiselta halu lähestyä tytärtään.
Usein jäi hän pitkäksi aikaa istumaan pienelle puupenkille, jolla Charles ja Eugénie olivat vannoneet ikuista rakkautta. Tytär katseli isäänsä salaa uutimien takaa tai peilistä. Jos Grandet nousi ja alkoi uudestaan kävellä, istuutui hän ikkunaan ja rupesi tarkastamaan muurin reunaa, jota pitkin riippui mitä erilaisimpia kukkia: Venuksen hiuksia, köynnöskasveja, sekä keltaisia ja valkeita sedumeja, joita tavataan runsaasti viinikentillä Saumurissa ja Tours'issa.
Herra Cruchot tuli varhain taloon ja tapasi vanhan viiniporvarin istumassa pienellä penkillä, kauniina kesäkuun päivänä, selkä nojautuneena muuria vastaan sekä tähyilemässä tytärtään.
– Miten voin palvella teitä, mestari Cruchot? sanoi hän, huomatessaan notarion.
– Tulen puhumaan teille kauppa-asioista.
– Vai niin! vai niin! onko teillä kultaa vaihetettavana minun taalereihini?
– Ei, ei, ei ole kysymys rahasta, vaan tyttärestänne, Eugéniestä.
Kaikki ihmiset puhuvat hänestä ja teistä.
– Mitä kuuluvat heihin toisten asiat? Kukin on herra omassa talossaan.
– Myönnetään, kukin on oikeutettu tappamaan itsensä, tai, mikä on vielä pahempaa, heittämään rahansa ikkunasta.
– Kuinka niin?
– Teidän vaimonne on hyvin sairas, ystäväni. Teidän pitäisi kysyä neuvoa herra Bergeriniltä, hän on kuoleman vaarassa. Jos hän kuolee saamatta tarpeellista hoitoa, ette te saisi koskaan rauhaa, sen uskon.
– Ta-ta-ta-ta! te tiedätte mikä vaimoani vaivaa. Kun lääkärit kerran ovat panneet jalkansa taloon, tulevat he sitten viisi kuusi kertaa päivässä.
– Samantekevää, Grandet, te teette kuten parhaaksi näette. Me olemme vanhoja ystäviä; ei ole koko Saumurissa toista, joka vilpittömämmin ottaa osaa teidän asioihinne kuin minä; sentähden on minun täytynyt sanoa se teille. Olette viisas mies, te tiedätte kyllä mitä teette. Ei ollut kuitenkaan tämä se asia, joka toi minut tänne. On kysymyksessä ehkä jotain vielä tärkeämpää. Ettehän tahdo tappaa vaimoanne, sillä hän on teille kovin tarpeellinen. Ajatelkaahan toki, mihin asemaan joutuisitte tyttäreenne nähden, jos rouva Grandet kuolisi. Teidän täytyisi antaa Eugénielle hänen osansa, koska teillä on yhteisiä omaisuuksia vaimonne kanssa. Teidän tyttärellänne on oikeus vaatia osansa teidän omaisuudestanne, myydä Froidfond. Lyhyesti, hän ottaa haltuunsa äitinsä omaisuuden, jota te ette voi periä.
Nämä sanat olivat kuin salaman isku herra Grandet'lle, joka ei ollut yhtä selvillä laki- kuin kauppa-asioista. Hän ei ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi minkäänlaista perintöselkkausta.
– Sentähden kehoitan teitä kohtelemaan häntä lempeästi, sanoi
Cruchot lopuksi.
– Mutta tiedättekö sitten, Cruchot, mitä tyttäreni on
tehnyt?
– Mitä? sanoi notario, ihastuneena mahdollisuuteen, että saisi itse
Grandet'lta tietää riidan varsinaisen syyn.
– Hän on antanut pois rahansa.
– Olivatko ne sitten hänen? kysyi notario.
– Kaikki sanovat minulle tuon saman! sanoi Grandet, pudottaen käsivartensa ikävystyneenä alas.
– Tahdotteko, jatkoi Cruchot, mitättömän asian tähden tehdä itsellenne elämän raskaaksi. Voitte olla varma, että äitinsä kuoleman jälkeen tytär osoittautuu vielä itsepäisemmäksi kuin nyt.
– Vai niin, tekö pidätte kuutta tuhatta frangia mitättömänä summana?
– Mutta, vanha ystäväni, tiedättekö, mitä tekee vaimonne perintö-osa, jos Eugénie sitä vaatii.
– Mitä?
– Ehkä kaksi, kolme tai neljäsataa tuhatta frangia! Ehkäpä pitäisi arvioida ja myödä, jotta saataisiin tietää todellinen arvo? Sen sijaan, jos sovitte…
– Isäni luiden kautta! huudahti viiniporvari, istahtaen kalpeana, saammehan nähdä, Cruchot.
Oltuaan vaiti hetken ajan, katsahti Grandet notarioon ja sanoi hänelle:
– Elämä on todellakin kovaa! Ja tuskaa on yllin kyllin. Cruchot, jatkoi hän juhlallisesti, ettehän tahdo pettää minua, vannokaa kunnianne kautta, että mitä olette puhunut minulle on täyttä totta. Näyttäkää minulle lakikirja, tahdon tutkia lakia!
– Ystäväiseni, vastasi notario, enkö tuntisi omaa ammattiani?
– Onko se siis totta? Minut siis ryöstetään, petetään, tapetaan, raadellaan, ja sen tekee vielä minun oma tyttäreni.
– Hän perii äitinsä.
– Mitä hyödyttävät meitä sitten lapset? Oi, minun vaimoni, minä rakastan häntä. Onneksi on hän vankkaa tekoa; hän on La Bertellièrejä.
– Hän ei elä enää kuukauttakaan.
Tynnyrintekijä löi otsaansa, kulki edes takaisin ja heittäen säikähtyneen katseen Cruchot'hon, sanoi hän:
– Mitä tehdä?
– Eugénie voi yksinkertaisesti luopua oikeuksistaan äitinsä perintöön. Ettehän tahdo tehdä häntä perinnöttömäksi, vai mitä? Mutta voidaksenne saada häntä kieltäytymään osastaan, ette saa kohdella häntä tuolla tavalla. En puhu ensinkään oman hyötyni kannalta, kun sanon tämän, vanha ystäväni. Mitä minulla olisi tässä tehtävää?.. Tilinselvityksiä, kalustoluetteloja, huutokauppoja, jakoja…
– Saammehan nähdä, saammehan nähdä. Älkäämme puhuko enää tästä,
Cruchot. Te revitte sisälmykset ruumiistani. Oletteko saanut rahoja?
– En, mutta minulla on muutamia vanhoja louis'ta, kymmenkunta, annan ne teille. Ystäväni, sopikaa Eugénien kanssa. Nähkääs, koko Saumur heittää kiviä teidän jälkeenne.
– Houkat!
– Valtiopaperien arvo on nyt yhdeksässäkymmenessä seitsemässä.
Olkaahan nyt tyytyväinen kerrankin elämässänne.
– Yhdeksässäkymmenessä seitsemässäkö, Cruchot?
– Niin.
– Hyvä! hyvä! yhdeksänkymmentä seitsemän! huudahti Grandet, saattaen vanhan notarion kadunpuoleiselle portille saakka.
Sitten, levottomana vielä sen johdosta, mitä vastikään oli kuullut, meni hän vaimonsa luo ja sanoi tälle:
– Kas niin, äiti, sinä voit viettää tämän päivän tyttäresi kanssa, minä menen Froidfondiin. Olkaa kilttejä kummatkin. Tänään on hääpäivämme, vaimoseni, kas tuossa kymmenen taaleria, jotta voit nauttia Herran ehtoollista. Olethan jo kauan sitä kaivannut! Huvitelkaa nyt oikein ja voikaa hyvin. Eläköön iloisuus!
Hän heitti kymmenen kuuden frangin rahaa vaimonsa vuoteelle ja suuteli häntä otsalle.
– Vaimoseni, voithan jo paremmin?
– Kuinka voitte ajatella, että Jumalan siunaus asustaisi teidän talossanne niin kauan kuin suljette sydämenne tyttäreltänne? sanoi hän liikutettuna.
– Ta-ta-ta-ta! lauloi isä lempeällä äänellä, saammehan nähdä.
– Laupias taivas! Eugénie! huusi äiti, punastuen ilosta, tule syleilemään isääsi, hän antaa sinulle anteeksi!
Mutta Grandet oli kadonnut. Hän kiiruhti nopein askelin viinimailleen, koettaen selvitellä sekavia ajatuksiaan. Grandet'lla oli seitsemäskymmenes kuudes vuosi menossa. Erittäinkin kahtena viimeisenä vuonna oli hänen kitsautensa kasvanut kuten yleensä kasvavat kaikki intohimot kuta enemmän ikää karttuu. Samoinkuin kaikilla ihmisillä, joiden elämä on pyhitetty yhdelle ainoalle hallitsevalle ajatukselle, oli Grandet'llakin vertauskuva, jota hän erikoisella rakkaudella palveli, ja se oli kulta. Kullan katseleminen, kullan omistaminen oli tullut hänelle todelliseksi intohimoksi. Hänen yksinvaltaisuutensa oli kasvanut rinnan hänen saituruutensa kanssa ja hänestä tuntui luonnottomalta luopua pienimmästäkään osasta omaisuuttaan vaimonsa kuoleman jälkeen. Hänenkö pitäisi ilmoittaa omaisuutensa suuruus tyttärelleen ja tuomareille!.. Antaa arvioida irtaimistonsa ja kiinteän omaisuutensa…
– Mieluummin antaisin kuristaa itseni, sanoi hän ääneen, seisoen keskellä viinimäkiään.
Vihdoin oli hän tehnyt päätöksensä. Hän palasi takaisin Saumuriin päivällisen aikaan ja päätti nöyrtyä Eugénien edessä, imarrella häntä, mielistellä häntä, saadakseen viimeiseen hengenvetoon saakka pitää hallussaan miljoonansa. Vanhus oli sattumalta ottanut portin avaimen mukaansa ja saattoi siten kenenkään huomaamatta tulla sisään. Juuri kun hän hiljaa hiipi portaita ylös mennäkseen vaimonsa luo, levitteli Eugénie äitinsä vuoteen vieressä kaunista ompelulipastaan. Grandet'n poissaollessa huvittelivat he itseään katselemalla Charles'in piirteitä hänen äitinsä valokuvassa.
– Aivan hänen otsansa ja hänen suunsa! sanoi Eugénie juuri kun isä avasi oven.
Huomatessaan katseen, jonka Grandet heitti kultaan, huudahti rouva
Grandet:
– Jumalani, armahda meitä!
Ukko Grandet hyökkäsi ompelurasiaan käsiksi yhtä himokkaasti kuin tiikeri nukkuvan lapsen kimppuun.
– Mikä tämä on? sanoi hän, tarttuen aarteeseen ja asettuen istumaan ikkunan luo.
– Oikeaa kultaa! Kultaa! Paljon kultaa! tämä painaa kaksi puntaa. – Aah! Charles on antanut sinulle sen rahoistasi vai mitä? Minkätähden et ole sanonut minulle? Olet tehnyt hyvät kaupat, tyttöseni! Sinä olet tyttäreni, minä tunnen sinut omakseni.
Eugénie vapisi kaikissa jäsenissään.
– Olethan saanut tämän Charles'ilta? jatkoi isä.
– Kyllä, isä, mutta se ei ole minun. Se on pyhä pantti.
– Ta-ta-ta-ta! hän on ottanut sinun omaisuutesi, ja sinun täytyy saada se takaisin.
– Isäni!..
Grandet avasi veitsensä irroittaakseen rasiasta kultapalasen, ja sitä varten täytyi hänen asettaa rasia tuolille. Eugénie yritti temmata sen pois, mutta tynnyrintekijä, joka samalla kertaa oli pitänyt silmällä tytärtään ja rasiaa, työnsi tytärtään niin tuimasti, että tämä kaatui äitinsä vuoteeseen.
– Grandet! Grandet! huusi äiti, nousten istualle vuoteessaan.
– Isä, huusi Eugénie, heittäytyen polvilleen, ryömien isän luo ja nostaen kätensä häntä vastaan; isäni, kaikkien pyhien ja Neitsyt Marian nimessä, Kristuksen nimessä, joka on kuollut ristillä! Teidän menestyksenne nimessä, isäni, oman elämäni nimessä pyydän teitä, älkää koskeko siihen. Tämä rasia ei ole teidän eikä minun; se on erään onnettoman sukulaisen, joka on uskonut sen minulle ja minun tulee jättää se hänelle koskemattomana.
– Minkätähden katselet sinä sitä, jos se on pantti?
– Isä, jos särette sen, häväisette te minua! Isäni, kuuletteko?
– Grandet, armoa! sanoi äiti.
– Isä! huusi Eugénie niin kimakalla äänellä, että Nanon säikähtyneenä syöksyi huoneeseen.
Eugénie sieppasi veitsen joka oli pöydällä ja rupesi puolustautumaan sillä.
– Mitä nyt? kysyi Grandet kylmästi naurahtaen.
– Grandet, te tapatte minut! sanoi äiti.
– Isäni, jos viillätte palasenkaan tuota kultaa, niin lävistän itseni tällä veitsellä. Te olette jo tehnyt äitini kuolemansairaaksi, te tapatte vielä tyttärenne! Jatkakaa vain samalla tavalla!