Laakson lilja

Voittamattoman surumielisyyden valtaamana minä en ajatellut enää matkani päämäärää. Lady Dudley oli hyvin kaukana minun ajatuksistani ja minä menin hänen asuntoonsa huomaamattani. Kun on kerran tyhmyyden tehnyt, saa kantaa sen seuraukset. Minulla oli hänen luonansa aviomiehen tottumukset, minä nousin surullisena portaita ajatellen kaikkia välien rikkomisen ikävyyksiä. Jos te olette hyvin ymmärtänyt lady Dudleyn luonteen ja tavat, voitte te kuvitella minun mielipahani, kun hänen hovimestarinsa johti minut matkapuvussani saliin, jossa minä tapasin hänet komeasti puettuna ja viiden henkilön ympäröimänä. Lordi Dudley, yksi englannin kunnioitetuimpia, vanhoja valtiomiehiä seisoi uunin edessä jäykkänä, ylpeänä, kylmänä, pilkallisen näköisenä, kuten täytyy olla Parlamentissa; hän hymyili kuullessaan minun nimeni. Arabellen kaksi lasta, jotka olivat ihmeellisesti de Marsay'n, erään vanhan lordin avioliiton ulkopuolella syntyneen pojan näköisiä, olivat äitinsä läheisyydessä. Minut nähdessään Arabelle otti heti ylvään näön, kiinnitti katseensa minun matkalakkiini, ikäänkuin hän olisi tahtonut minulta joka hetki kysyä, mitä minulla oli tekemistä hänen luonaan. Hän kohteli minua, kuin jotakin maalaisaatelismiestä, joka olisi hänelle esitetty. Mitä meidän läheiseen ystävyyteemme tuli, tuohon ikuiseen rakkauteen, noihin kuoleman lupauksiin, jos minä lakkaisin rakastamasta häntä, tuohon Armide-komediaan, kaikki oli haihtunut kuten uni. Minä en ollut koskaan puristanut hänen kättänsä, minä olin vieras, hän ei tuntenut minua. Huolimatta diplomaatin kylmäverisyydestä, johon minä jo aloin tottua, minä olin yllätetty, ja kuka muu tahansa minun asemassani olisi ollut samoin. De Marsay hymyili kengilleen, joita hän tarkasteli, merkillisellä tekohartaudella. Minä ratkaisin pian kantani. Keltä muulta naiselta tahansa minä olisin ottanut säädyllisesti vastaan häviöni; mutta kiihtyneenä nähdessäni pystyssä sankarittaren, joka tahtoi kuolla rakkaudesta ja joka oli pilkannut kuolemaa, minä päätin vastata häpeämättömyyteen häpeämättömyydellä. Hän tiesi lady Brandon'in haaksirikon: muistuttaa hänelle siitä, oli antaa hänelle tikarin isku sydämeen, vaikkakin ase siinä tylsyikin.

– Rouva, sanoin minä hänelle, te suotte minulle anteeksi, että tulen sisälle näin ratsastajan puvussa, kun saatte tietää, että minä saavun Tourainesta ja että lady Brandon on jättänyt minun tehtäväkseni tuoda teille tietoja, jotka eivät salli mitään viivytystä. Minä pelkäsin teidän lähteneen Lancashire'en; mutta, koska te olette Pariisissa, minä jään odottamaan teidän käskyjänne ja hetkeä, jolloin te suvaitsette ottaa minut vastaan.

Hän painoi päänsä alas ja minä läksin. Tuosta päivästä alkaen minä en ole häntä enää kohdannut muuten kuin seurapiireissä, joissa me vaihdamme ystävällisen tervehdyksen ja joskus jonkun kompasanan. Minä puhun hänelle Lancashiren lohduttamattomista naisista, hän puhuu minulle ranskattarista, jotka tekevät kunniaa epätoivoilleen vatsataudeilla. Hänen huolenpitojaan saan minä kiittää siitä, että minulla on verivihollinen de Marsay'ssa, jota hän kovasti liehakoitsee. Mutta minä sanon hänelle, että hän on avioliitossa kahden sukupolven kanssa. Siten ei mitään puuttunut minun onnettomuudestani. Minä seurasin suunnitelmaa, jonka olin tehnyt Saché'ssa. Minä heittäydyin työhön, minä harrastin tiedettä, kirjallisuutta ja politiikkaa; minä astuin diplomaatin uralle Kaarle X: n tullessa hallitukseen; hän poisti viran, jota minä olin hoitanut kuningas vainajan aikana. Jo tuosta hetkestä minä päätin olla kiinnittämättä huomiotani ainoaankaan naiseen, olipa hän sitten kuinka kaunis, kuinka henkevä, kuinka rakastettava tahansa. Tämä onnistui minulle erinomaisesti: minä sain uskomattoman mielen tyyneyden, suuren työkyvyn, ja minä ymmärsin kaiken sen, minkä nuo naiset haaskaavat meidän elämästämme uskoen korvanneensa meidät muutamilla viehättävillä sanoilla. Mutta kaikki minun päätökseni raukesivat: te tiedätte miten ja miksi. Rakas Nathalie, kuvatessani teille elämäni vapaasti ja suoraan, kuten minä kuvaan sen itselleni, kertoessani teille tunteista, joissa teillä ei ollut yhtään sijaa, minä mahdollisesti olen kylmentänyt jotain teidän luulevaisen ja herkän sydämenne poimua. Mutta se, mikä kiihdyttäisi vihaan tavallisen naisen, tulee olemaan teille, olen siitä varma, uusi syy rakastaa minua. Kärsivien ja sairaiden sielujen suhteen on noilla valikoiduilla naisilla ylevä tehtävä suoritettavanaan, laupeudensisaren, joka parantaa haavoja, äidin, joka antaa anteeksi lapselle. Taiteilijat ja suuret runoilijat eivät ole ainoat, jotka kärsivät: miehet, jotka elävät isänmaansa eteen, kansakuntien hyväksi, laajentaen tunteidensa ja ajatustensa piiriä, elävät usein hirvittävässä yksinäisyydessä. Heillä on tarve tuntea sivullaan puhdas ja uskollinen rakkaus; uskokaa, että he ymmärtävät sen suuruuden ja arvon. Huomenna minä saan tietää, olenko minä pettynyt teitä rakastaessani.

Kreivi Felix de Vandenesse'lle.

'Rakas kreivi, te olette saanut tuolta rouva de Mortsauf-raukalta kirjeen, joka, sanotte, on ollut teille hyödyksi johtamalla teitä maailmassa, kirje, jota te saatte kiittää korkeasta asemastanne. Sallikaa minun täydentää teidän kasvatustanne. Suvaitkaa toki luopua eräästä ikävästä tavasta; älkää jäljitelkö leskiä, jotka puhuvat aina ensimäisistä puolisoistaan, jotka tyrkyttävät toiselle vainajan hyveitä. Minä olen ranskalainen, rakas kreivi; minä tahdon saada puolisoksi koko sen miehen, jota minä rakastan, enkä todellisuudessa rouva de Mortsauf'ia. Luettuani teidän kertomuksenne tarkkaavaisuudella, jota se ansaitsee, ja te tiedätte, mitä mielenkiintoa minä teille osoitan, minusta on näyttänyt, että te olette ihmeteltävästi ikävystyttänyt lady Dudleyn asettamalla hänen eteensä rouva de Mortsauf'in täydellisyydet ja tehnyt paljon pahaa kreivittärelle masentaessanne hänet englantilaisen rakkauden ominaisuuksilla. Te olette käyttäytynyt tahdittomasti minua naisraukkaa kohtaan, jolla ei ole muita ansioita kuin se että miellytän teitä, te olette antanut minun ymmärtää, etten minä rakastanut teitä kuten Henriette ja Arabelle. Minä tunnustan puutteeni, minä tunnen ne; mutta minkätähden annatte minun niin kovakouraisesti tuntea ne? Tiedättekö, ketä kohtaan minä tunnen sääliä? Sitä neljättä naista kohtaan, jota te tulette rakastamaan. Hänen täytyy välttämättömästi taistella kolmea henkilöä vastaan; myöskin täytyy minun varata teidät niin hänen kuin teidän etujen nimessä teidän muistinne vaaraa vastaan. Minä kieltäydyn vaivaloisesta kunniasta rakastaa teitä: minulla pitäisi olla liiaksi katolisia tai anglikanisia ominaisuuksia, ja minä en huoli ruveta taisteluun varjojen kanssa. Clochegourde'n neitsyen hyveet saattaisivat epätoivoon itsensä suhteen varmimmankin naisen ja teidän peloton amatsooninne säikyttäisi rohkeimmatkin onnen unelmat. Mitä tahansa hän tekeekin, nainen ei voisi koskaan toivoa voivansa tuottaa teille iloja, jotka vastaisivat teidän kunnianhimoanne. Ei sydän eikä aistimet saa koskaan voittoa teidän muistoistanne. Te olette unohtanut, että me ratsastamme yhdessä usein. Minä en ole osannut kuumentaa aurinkoa, joka on jäähtynyt teidän pyhän Henriettenne kuolemasta, teitä värisyttää minun sivullani. Ystäväni, sillä te tulette aina olemaan minun ystäväni, välttäkää alkamasta toista kertaa tuollaisilla tunnustuksilla, jotka paljastavat teidän järkevyytenne, jotka lamauttavat rakkauden ja pakoittavat naisen epäilemään omaa itseään. Rakkaus, kreivi hyvä, ei elä muusta kuin luottamuksesta. Nainen, joka sanoessaan jotain tai noustessaan ratsaille ensiksi kysyy itseltään, eikö taivaallinen Henriette sanoisi paremmin, eikö sellainen etevä ratsastaja kuin Arabelle saisi liikkeisiinsä enemmän viehkeyttä, tuon naisen, olkaa siitä varma, sekä jalat että ääni vapisee. Te olette herättänyt minussa halun saada nähdä joku teidän huumaavista kukkavihkoistanne, mutta tehän ette tee niitä enää. On siten joukko asioita, joihin te ette uskalla enää ryhtyä, ajatuksia ja iloja, joita teille ei synny enää uudelleen. Ei yksikään nainen, tietäkää se, tahtoisi tunkea teidän sydämestänne kuollutta, jota te siellä säilytätte. Te pyydätte minua rakastamaan teitä kristillisestä laupeudesta. Minä voin tehdä, myönnän teille, suunnattoman paljon, kaiken voin tehdä laupeudesta paitsi en rakkautta. Te olette joskus ikävystyttävä ja ikävissänne; te nimitätte surumielisyyttänne melankoliaksi: oikein, mutta te olette sietämätön ja te tuotatte hirveitä suruja sille, joka teitä rakastaa. Minä olen liian usein kohdannut meidän kahden välillä pyhimyksen haudan: minä olen tutkinut itseäni, minä tunnen itseni ja minä en tahtoisi kuolla kuten hän. Jos te olette väsyttänyt lady Dudleyn, joka on sangen huomattava nainen, minä, jolla ei ole hänen kiihkeitä halujaan, minä pelkään kylmentyväni vielä pikemmin kuin hän. Tukahduttakaamme rakkaus väliltämme, koska te ette voi enää tuntea onnea muuta kuin kuolleiden kanssa, ja pysykäämme ystävinä, minä tahdon niin. Mitenkäs muuten, rakas kreivi! Teillä on ollut maailmaan astuessanne ihastuttava nainen, täydellinen rakastettu, joka ajatteli teidän onneanne, joka rakasti teitä kiihkeästi, joka ei pyytänyt teiltä muuta kuin uskollisuutta, ja te olette saattanut hänet kuolemaan surusta; en tosiaan tiedä mitään hirveämpää. Hehkuvimpien ja onnettomimpien nuorten miesten joukossa, jotka kunnianhimoisina kuljeksivat Pariisin katuja pitkin, ei ole ainoatakaan, joka ei pysyisi siveänä kymmenen vuotta saadakseen puolet niistä suosioista, joille te ette osannut antaa arvoa! Kun on niin suuresti rakastettu, voiko pyytää mitään enempää? Naisraukka, hän on paljon kärsinyt, ja kun te olette sanonut muutamia sentimentaalisia lauseita, luulette te maksaneenne veikanne hänen arkulleen. Samanlainen hinta odottaisi epäilemättä minunkin rakkauttani. Kiitoksia, kreivi rakas, minä en tahdo kilpailijaa, en haudan tällä enkä tuolla puolen. Kun on omallatunnollaan sellaisia rikoksia, pitäisi niistä ainakin vaieta. Minä tein teille ajattelemattoman pyynnön, minä olin nainen, Eevan tytär, teidän asianne oli punnita tarkkaan vastauksenne. Teidän olisi pitänyt valehdella minulle; myöhemmin minä olisin teitä siitä kiittänyt. Ettekö te ole koskaan ymmärtänyt niiden miesten hyvettä, joilla on hyvä onni naismaailmassa? Ettekö te tunne, kuinka jalomielisiä he ovat vannoessaan meille, etteivät he ole koskaan rakastaneet, että he rakastavat ensimäistä kertaa? Teidän ohjelmanne on mahdoton suorittaa. Olla samalla kertaa rouva de Mortsauf ja lady Dudley, ystäväni, eiköhän se ole sama kuin yhdistää vesi ja tuli? Te ette siis tunne naisia? He ovat sitä, mitä he ovat, heillä täytyy olla ominaisvirheensä. Te olette kohdannut lady Dudleyn liian aikaiseen voidaksenne määrätä hänen arvonsa, ja se paha, mitä te hänestä sanotte, näyttää minusta teidän loukatun turhamielisyytenne kostolta; te olette ymmärtänyt rouva de Mortsauf'in liian myöhään, te olette rangaissut toista sillä, ettei hän ollut toinen; mitä tapahtuisi minulle, joka en ole kumpikaan heistä? Minä rakastan teitä kylliksi ollakseni syvästi miettinyt teidän tulevaisuuttanne. Te Surullisen Hahmon ritari, teidän näkönne on aina kovasti kiinnittänyt minun mieltäni; minä uskoin melankoolisten ihmisten pysyväisyyteen; mutta minä en tiennyt, että te olitte maailmaan astuessanne tappanut kauneimman ja hyveellisimmän kaikista naisista. Niin, minä olen kysynyt itseltäni, mitä teille jää tehtäväksi, olen sitä paljon ajatellut. Minä luulen, ystäväni, että teidän pitää mennä naimisiin jonkun rouva Shandy'n kanssa, joka ei tiedä mitään rakkaudesta eikä intohimoista; joka ei ole levoton lady Dudleysta eikä rouva de Mortsauf'ista, joka ei lainkaan välitä noista ikävyyden hetkistä, joita te kutsutte melankoliaksi ja joiden aikana te olette huvittava kuin sade, lyhyesti sanoen naisen kanssa, joka olisi teille tuo erinomainen laupeudensisar, jota te haluatte. Rakastaa, vapista yhdestä sanasta, osata odottaa onnea, antaa sitä, saada sitä, tuntea tuhannet intohimon myrskyt, omistaa itselleen rakastetun naisen pienet turhamielisyydet, mitä kaikkeen tähän tulee, rakas kreivini, kieltäytykää siitä. Te olette liian hyvin seurannut neuvoja, joita teidän hyvä enkelinne on teille antanut nuorten naisten suhteen; te olette välttänyt heitä niin hyvin, ettette heitä ollenkaan tunne. Rouva de Mortsauf on ollut oikeassa asettaessaan teidät heti alusta korkealle, kaikki naiset olisivat olleet teitä vastassa, ja te ette olisi päässyt mihinkään. Nyt on teidän jo liian myöhäistä alkaa tutkimuksianne oppiaksenne sanomaan meille sitä, mitä me rakastamme kuulla, ollaksenne oikealla hetkellä suuri, ihaillaksenne meidän pienuuksiamme, kun meitä miellyttää olla pieniä. Me emme ole niin typeriä kuin te luulette: kun me rakastamme, asetamme me valitsemamme miehen kaiken yläpuolelle. Se, joka järkyttää meidän uskoamme ylevämmyyteemme, järkyttää meidän rakkauttamme. Meitä imarrellessanne te imartelette itseänne. Jos te aiotte pysyä suuressa maailmassa, nauttia naisten seurasta, salatkaa heiltä huolellisesti kaikki se, mitä te olette minulle sanonut: he eivät rakasta siroitella rakkautensa kukkia kallioille ja tuhlata hellyyksiään lääkitäkseen sairaan sydäntä. Kaikki naiset huomaisivat teidän sydämenne kuivuuden, ja te tulisitte alati yhä onnettomammaksi. Hyvin harvat heistä olisivat kyllin suoria sanoakseen teille sen, mitä minä sanon, ja kyllin hyviä olentoja jättääkseen teidät ilman vihaa ja tarjoten teille ystävyytensä, kuten nyt tekee se, joka sanoo itseään teidän uskolliseksi ystäväksenne.

 

Nathalie de Manerville.'