"Minne sinä menet?" huudahti Cissie.
Letty tiuskasi yli olkansa kuin riitelevä akka:
"Minä menen ulos – minne tahansa." Hän kääntyi päin, viitta kädessään. "Enkö saa mennä ulos, jos haluan?" tiedusti hän. "Siellä on kaunis ilma… Enkö saisi mennä?.. Te kai arvelette, että minun pitäisi heti paikalla hyväksyä mitä te juttelette. Hymyillä vain ja sanoa: Todellakin!… Vai jäi hän taloon miesten perääntyessä! Sepä sukkelaa! Ja sitten olla sitä asiaa sen enempää ajattelematta… Muuten minun täytyykin lähteä ulos. Te haluatte jäädä kahden kesken. Haluatte kuherrella. Tehkää hyvin, niin kauan kuin voitte!"
Sitten hän puki ylleen hatun ja viitan, painoi hatun lujasti päähän ja sanoi jotakin, mitä Cissie ei heti ymmärtänyt.
"Hänen vuoronsa tulee pian jossakin juoksuhaudassa. Kun hän nyt on tehnyt päätöksensä… Hän olisi voinut tehdä sen pikemmin…"
Hän käänsi selkänsä, ikäänkuin olisi unohtanut heidät. Hetkisen hän seisoi, kuin olisivat hänen jalkansa olleet puuta, jalat aivan toisenlaisessa asennossa kuin tavallisesti. Hän asteli hitain, pitkin, epävarmoin askelin. Hän lähti ulos – ikäänkuin olento, joka on kuolettavasti haavoittunut, mutta vielä kävelee – ulos syksyiseen auringonpaisteeseen. Hän jätti oven jälkeensä selkoselälleen.
4
Cissie, jonka silmissä näkyi huoli sisaresta, ei ollut vieläkään tajunnut sitä tosiasiaa, että mr Direckin yllä oli kanadalaisten univormu…
Mr Direck seisoi hänen takanaan häveten sitä, että hänen mielessään saattoi tällaisena hetkenä olla niin eloisana tuo tosiasia ja sen huomaamatta jääminen.
5
Cissie oli osannut arvioida sisarensa sielullisen tilan aivan oikein. Kostonunelma ei ollut vielä vallannut Lettyn mieltä niin lujasti, että hän olisi kyennyt kestämään Teddyn kuolemaa koskevain sitovain todisteiden antamaa iskua. Letty lähti auringonpaisteeseen maailmaan, nyt melkein täysin varmana siitä, että Teddy oli kuollut, ja hyvin tietäen, että hänen draamalliset ja kauhistuttavat kostosuunnitelmansa olivat kadonneet. Hän tiesi todellisuudessa olevansa kykenemätön mitään sellaista suorittamaan…
Hän lähti ulos kasvot jäykkinä ja katse onttona, mutta sittenkin hänestä tuntui siltä, kuin olisi ankara paino pudonnut hänen olkapäiltään. Asia oli valmis: ei ollut enää mitään toivottavaa eikä mitään pelättävää. Hän olisi säikähtänyt ja hävennyt, jos olisi huomannut, kuinka paljon keveämpi hänen mielensä nyt oli.
Hän tahtoi olla yksin. Hän tahtoi olla kaikkien silmien näkemättömissä. Hän oli kuin olento, joka kauan painajaisunessa nukuttuaan vihdoinkin herää kuulaaseen, koleaan päivänvaloon. Hänen täytyi tunnustella itseään tajutakseen sen todeksi; hänen täytyi avata mielensä tälle ilottomalle auringonpaisteelle, tälle uudelle maailmalle, jossa ei ollut enää oleva Teddyä, eikä mitään todellista kostoa eikä korvausta menetetystä Teddystä. Teddy oli mennyttä…
Näihin asti hänessä oli ollut vihainen tunto, että Teddy oli häneltä ryöstetty – ikäänkuin Teddyä olisi pidetty häneltä piilossa. Nyt ei enää ollut Teddyä ryöstettävissä…
Hän kulki halki hajanaisen kylän ja poikki kenttien mäenrinteelle, joka viettää kohti Mertonsome'ia ja sen kellotapulia. Siinä missä rinne alkaa hän heittäytyi pensas-aidan varjoon tien viereen, lähelle polun jalkaporrasta, ja makasi liikahtamatta. Hän ei mitään miettinyt, pysytteli pikemmin aivan ajatuksettomana odottaen vaikutelmain tuloa…
Ikäänkuin olisi tuijotellut maailmaa tyhjin katsein…
Hän ei tiennyt oliko kulunut viisi minuuttia vai puoli tuntia, kun hän huomasi, että joku oli häntä katselemassa. Kun hän kääntyi kiivaasti päin rauhanhäiritsijää, oli hänen edessään pastori Dimple, toinen jalka porraspuulla ja pyylevissä kasvoissa hämmingin ja säikähdyksen ilme.
Hän ymmärsi heti. Jo neljässä eri tilaisuudessa Teddyn katoamisen jälkeen oli hän nähnyt tuon kelpo miehen astelevan luokseen, aina ilmeisesti varmoin päätöksin ja aina yhtä epäröiden kuin nytkin. Onnenpäivinään olivat he, hän ja Teddy, usein jutelleet hänestä, tehneet hänestä pilaa ja pitäneet hauskaa hänen kustannuksellaan. Hän oli heidän kummankin mielestä yhtä hyvä kuin Jane Austenin mr Collins. Hän muistutti todella erehdyttävästi mr Collinsia, paitsi että oli lihavampi. Ja nyt hän oli kuin läpinäkyvä Lettyn terävän, tutkivan katseen edessä. Letty tiesi, että pastorin tottumukset, hänen soveliaisuudentuntonsa ja hänen kunnioituksensa omaa virkaansa kohtaan kehoittivat häntä tarjoamaan hengellisiä palveluksiaan ja lohdutuksiaan, lausumaan latteita ystävällisyyksiään ja taputtelemaan pehmoisella kädellään. Hän tiesi senkin, että pappi pelkäsi häntä. Hän tiesi, että tuo vanha kelpo humbugi sydämensä syvyydessä varsin hyvin tajusi olevansa vanha humbugi parka ja tajusi Lettyn olevan hänen salaisuudestaan selvillä. Ja pohjaltaan pastori epäilemättä oli liian rehellinen pakottaakseen latteita lohdutuksiaan kenellekään, joka ei kyennyt olemaan niistä kiitollinen. Jos Letty olisi voinut niistä iloita, ei hän olisi tuntenut mitään tunnonvaivoja. Hän oli olemukseltaan särkynyt mies: kykenemätön täyttämään itselleen asettamiansa vaatimuksia.
Hän oli ollut iltapäiväkävelyllään, kävelemässä "terveydekseen". Hän oli huomannut jalkaportaan takana makaavan Lettyn oikeaan aikaan voidakseen vielä kääntyä takaisin. Mutta sitten oli tullut onneton, typerä epäröinnin hetki. Nyt tuijotti Letty häneen kylmin, ilmeettömin katsein.
Hän tuijotteli vastaan, kunnes hänen pyylevät, punakat kasvonsa olivat pelkkää hämminkiä. Hän oli pahassa pulassa. Aivan kuin he olisivat sanoneet toisilleen tuhansia sanomattomia asioita.
"En aikonut", sanoi hän, "häiritä".
Jos hänellä olisi ollut tehoisa sielunlääke, kuinka mielellään hän olisikaan sen antanut!
Hän mursi lumouksen astelemalla takaisin polulle. Hän teki käsillään eleen ikäänkuin olisi aikonut niitä väännellä. Sitten hän oli paennut polkuja myöten – melkein juosten.
"Tyttö rukka!" huusi hän. "Tyttö rukka", ja jätti hänet sinne tuijottelemaan.
Letty tuijotteli – ja sitten hän puhkesi nauramaan.
Tuopa oivallista. Juuri tuollaista sopi kertoa Teddylle, kun hän vihdoinkin palaisi ja hänelle voisi jotain kertoa. Sitten hän jälleen tajusi, ettei mitään ollut olemassa ja ettei koskaan voisi enää mitkään kertomukset tulla kysymykseen. Äkkiä hän alkoi itkeä.
"Voi Teddy, Teddy", nyyhkytti hän kyynelten virratessa. "Kuinka voit minut jättää? Kuinka jaksan sen kestää?"
Hän ei ollut vuodattanut yhtään kyyneltä sen jälkeen kun ensimäiset tiedot olivat saapuneet, mutta nyt hän voi itkeä, voi itkeä surunsa ilmi. Hän antautui hillittömästi tämän siunatun lievikkeen valtaan.
6
Itku taukoaa viimein, ja niin makasi Letty hiljaa laskevan auringon punervassa valossa.
Hän makasi niin hiljaa, että eräs ruokaa etsivä punarintasatakieli lehahti alas nurmikolle vain parin sylen päähän hänestä ja pysähtyi siihen häntä katselemaan. Sitten se hypähti vielä hiukan lähemmäksi.
Hän oli maannut jonkinlaisessa hervottoman välinpitämättömyyden tilassa, kyynelten turvottamat silmät avoinna, mitään välittämättä. Mutta linnun vilkkaat liikkeet herättivät hänen tarkkaavaisuutensa jälleen eloon. Hän alkoi sitä tarkastella pannen merkille, kuinka se syrjäsilmällä katseli häntä ja näytti aikovan vieläkin lähemmäksi. Hän liikahti tuskin huomattavasti, ja samassa tuo pieni olento jo istui marjaisen orjantappurapensaan ulkonevalla oksalla hänen päänsä päällä.
Hänen kyynelten-huuhtoma mielensä muuttui epämääräisen ystävälliseksi. Itsetiedotonta tyydytystä tuntien se keskittyi pieneen laulajaan. Hän kääntyi, nousi istumaan ja jäljitteli linnun ystävällistä viserrystä.
7
Kohta sen jälkeen hän kuuli heinikosta lähestyvien askelten kahinaa.
Hän katsoi olkansa yli ja keksi mr Britlingin, joka lähestyi pitkin kentän poikki johtavaa polkua. Mr Britling näytti kalpealta, väsyneeltä ja haluttomalta, ja hänen pörröinen tukkansa samoinkuin leikatut viiksensäkin ilmaisivat alakuloisuutta. Hänellä oli yllään vanha tweedpuku polvihousuineen ja mukanaan hänellä oli iso kartasto ja joitakin papereita. Hän lähestyi epäröiden. Tuntui siltä kuin hän olisi halunnut puhutella Lettyä, mutta olisi ollut epätietoinen siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.
Hän aloitti ilman esipuheita. "Direck kai on kertonut teille?" virkkoi hän seisahtuen Lettyn viereen.
Lettyn vastauksena oli nyyhkytys.
"Minä pelkäsin, että niin oli laita, mutta en sitä uskonut", sanoi mr
Britling. "En ennenkuin nyt."
Hän epäröi ikäänkuin olisi aikonut jatkaa, ja sitten hän istuutui ruohikkoon vähän matkan päähän hänestä. Hetkisen olivat molemmat vaiti.
"Aluksi se koskee hirvittävästi", sanoi hän katsellen Mertonsome'in torninhuippua ja puhuen ikäänkuin kenelle hyvänsä. "Ja sitten se koskee yhä. Koskee koskemistaan… Eikä voi sanoa juuri mitään kenellekään…"
Hetkisen hän taas oli puhumatta. Mutta he olivat toistensa lohdutuksena ja tiesivät sen kumpikin. He tunsivat yhteistä onnettomuustoveruuden ja helpotuksen tunnetta. Heitä oli kohdannut sama onnettomuus; toinen tiesi kuinka toisen oli laita. Se ei ollut samaa kuin niiden lohdutteluyritykset, jotka eivät olleet rakastaneet eivätkä peljänneet.
Letty otti pienen murtuneen oksan ja kaivoi sillä maahan pikku koloja.
"Se on kummallista", sanoi hän, "mutta minä olen iloinen, että sain varmuuden".
"Minä voin sen ymmärtää", sanoi mr Britling.
"Painajaisunet loppuvat… Minä en ole niinkään paljoa toivonut kuin pelännyt… Minä en tahtonut myöntää, että hän oli kaatunut tai kitunut. Sillä – minä en voinut ajatella sitä kuvittelematta sitä – kauheaksi. Nyt – "
"Nyt se on lopullisesti tiedossa", sanoi mr Britling.
"Nyt se on varmaa", sanoi Letty oltuaan hetkisen vaiti. "Nyt voi ajatella hänen nukkuvan – ijäti."
Mutta tuo ei häntä tyydyttänyt. Hänellä oli enemmän mielessään. "Ei ole enää puolinaisia epäilyksiä", sanoi hän. "Hän joko on kuollut tai elää…"
Hän katsahti mr Britlingiin ikäänkuin tiedustaakseen ymmärsikö hän.
"Ettehän suinkaan enää epäile?" kysyi mr Britling.
"Mieleni on nyt tyyni – tavallaan. Hän ei sittenkään ollut siellä – ellei hän ollut kuollut. Mutta jos näkisin Teddyn tulevan tuolta pensasaidan takaa minua kohti – olisi se aivan luonnollista… Ei, älkää tuijotelko minuun. Minä tiedän varsin hyvin, että hän on kuollut. Ja se lohduttaa. Se merkitsee rauhaa… Kaikki nuo mielikuvat, joissa hän näkyi kamalasti murskaantuneena tai tuskasta valittaen – tai muut sellaiset – ne ovat menneet. Hän on päässyt hävitetystä ruumiistaan. Hän on jälleen minun eheä Teddyni… Jossakin näkymättömissä… Vahingoittumattomana… Nukkumassa."
Hän alkoi jälleen kaivaa pienellä oksalla, kyyneleiden vieriessä pitkin poskia.
Sitten mr Britling puhui edelleen. "Minua se kohtasi yht'äkkiä – en ehtinyt epäillä enkä toivoa. Aina viimeiseen asti toivoin, ettei Hugh'lle mitään sattuisi. Ja sitten aivankuin olisi pudonnut musta esirippu – äkkiarvaamatta…"
Hän mietti. "Minustakin tuntuu toisinaan kuin olisi Hugh jossakin aivan lähellä. Mutta toisinaan on pelkkää tyhjyyttä…
"Toisinaan", jatkoi mr Britling, "en tunne muuta kuin hämmästystä. Koko asia muuttuu uskomattomaksi. Aivan samoin kuin en viikkokausiin sodan puhjettua voinut uskoa, että suuri, nykyaikainen kansakunta todellakin voi lähteä sotaan – todenteolla – koko sydämestään… Ja ne ovat tappaneet Teddyn ja Hugh'n…"
"Ne ovat tappaneet miljonia. Miljonia – joilla oli isä ja äiti ja vaimo tai morsian…"
8
"Minun on jollakin tavoin mahdotonta puhua tästä Edithille. Se on naurettavaa, tiedän sen. Mutta niin se vaan on, minä en voi… Se ei ole oikein häntä kohtaan. Jos voisin, puhuisin… Aivan pian naimisiinmenomme jälkeen lakkasin hänelle puhumasta. Tarkoitan: puhumasta oikein ja luonnollisesti – niinkuin puhun teille. Eikä asia ole koskaan korjautunut. En tiedä miksi… Erityisesti on minun mahdotonta puhua hänelle Hugh'sta… Pikku asioita, pientä kriitillisyyden häivää, mutta se riittää tekemään asian mahdottomaksi… Niinpä minä käyskelen ajatellen Hugh'ta ja mitä hänelle on tapahtunut… melkein kuin tukehtumaisillani."
Letty vertaili tuota omiin kokemuksiinsa.
"Minä en halua puhua Teddystä – en sanaakaan."
"Se on omituista… Mutta ehkä – asia on toinen, kun on poika kysymyksessä. Kun nyt muistelen – en koskaan puhunut Marystä… En koskaan kenellekään. En ole tullut tuota milloinkaan ennen ajatelleeksi. Mutta niin se oli. En voinut. En. Kun kadottaa jonkun, jota rakastaa miehenä tai naisena, niin se on asia, jonka tahtoo pitää omanansa. Minä olen senkin kokenut. Mutta poika on enemmän oman itsen ulkopuolella. Ja enemmän omaa luomaa. Se ei ole oman olemuksen menettämistä, se on toivon ja ylpeyden kadottamista… Kerran pikkupoikana valmistin erään piirroksen erittäin huolellisesti. Minulta kului siihen pitkä aika… Eräs iso poika repi sen rikki. Ilman mitään erityistä syytä, pelkästä julmuudesta… Tuo – oli aivan samanlaista kuin Hugh'n menettäminen…"
Letty mietti.
"Ei", tunnusti hän, "minä olen vielä itsekkäämpi".
"Ei ole itsekkyyttä", sanoi mr Britling. "Mutta se on eri asia. Se ei ole niin läheistä, mutta henkilökohtaisesti sitä merkitsevämpää."
"Minä olen vain ajatellut: 'Hän on poissa. Hän on poissa!' Toisinaan, tiedättekö, olen suorastaan vihainen hänelle. Miksi hänen tarvitsi jättää minut – niin pian?"
Mr Britling nyökkäsi ymmärtävästi.
"Minä en ole vihainen enkä murtunut. Minua vain katkerasti kiduttaa se, että on sortunut jotakin, jonka kehitystä olin toivonut saavani seurata – aina – koko elinikäni", sanoi hän. "En tiedä, millainen isäin ja poikien suhde yleensä on, mutta minä ihailin Hugh'ta. Minä huomasin hänessä jotain aivan erikoista. Luultavasti muut eivät sitä hänessä huomanneet. Hän oli hiljainen ja tuntui kömpelöltä. Mutta hänessä oli harvinaista hienoutta. Hän oli olento, joka vastasi äärettömän hienotunteisesti ja nopeasti saamiinsa vaikutelmiin… Tämä ei ole minun typerää luulotteluani. Asia oli todellakin niin… Tiedättekö, kun hän oli vain muutaman päivän ikäinen, niin jokainen outo ääni herätti hänessä voimakkaan vaikutelman. Hän oli kuin tuulikannel alusta pitäen… Ja hänen hiuksensa, kun hän juuri oli syntynyt – hänellä oli hyvät hiukset syntyessään – olivat kuin linnun untuvaa. Minä muistan tuon nyt hyvin elävästi, muistan kuinka mielelläni silittelin niitä. Ne olivat silkkiä, kehrättyä silkkiä. Ennenkuin oli täyttänyt kaksi vuotta, hän jo osasi puhua – kokonaisia lauseita. Hänellä oli mitä hienoin korva. Hän oli mieltynyt pitkiin sanoihin… Ja nyt", sanoi hän itkunsekaisin äänin, "nyt on koko tuo kaunis, hieno rakenne, nuo aivot, tuo raikas elämä, joka väreili kuin veden kalvo ja oli kimmoinen kuin teräsvieteri, nyt se on murskattu…
"En tahdo väittää, ettei hänellä ollut inhimillisiä heikkouksia. Kerran toisensa jälkeen olen ollut hänelle vihainen ja tuntenut pettymystä hänen tähtensä. Hänessä oli kaikenlaisia heikkouksia, me tunsimme ne kyllä emmekä niistä välittäneet. Me rakastimme häntä sitäkin enemmän… Entä hänen omituinen erikoinen näppäryytensä!.. Ja syvä viisautensa. Ja koko tuo kaunis, herkkä kudos, kaikki hänen rakastettuihin aivoihinsa syöpyneet kirkkaat muistikuvat, kaikki hänen päähänpistonsa, hänen äkilliset keksintönsä…
"Tiedättekö, sain kirjeen hänen toveriltaan Parkilta. Häntä ammuttiin eräästä ampumaluukusta. Kuula sattui hänen silmäänsä… Ajatelkaahan!
"Yllätys… isku… veri räiskähtää. Repeytyneen nahan kappaleita ja aivoja… Silmänräpäyksessä. Ja siihen oli mennyt kahdeksantoista vuotta – rakkautta ja huolta…"
Hän istui hetkisen miettien ja jatkoi sitten. "Muistelen vain hänen lukemistaan ja kirjoittamistaan! Minä opetin itse hänet lukemaan – hänen ensimäinen opettajattarensa näet ei ollut erikoisen nokkela. Hän oli kyllä metodinen, mutta häneltä puuttui innostusta. Siksi minä suunnittelin kaikenlaisia menetelmiä opettaakseni hänet lukemaan. Mutta niitä ei tosiaankaan tarvittu. Hän näytti keveästi suoriutuvan kaikista vaikeuksista. Hän oli jo perillä, kun parhaillaan olin häntä opettamassa. Se oli nopeata kuin jonkin villin eläimen liikunto…
"Hän syntyi maailmaan yhtä virkkuna ja vikkelänä kuin tuo ruokaansa etsivä punarintasatakieli…
"Nyt hän on murhattu ja heitetty pois… Niinkuin patruunakotelo…"
Hänen äänensä alkoi tukehtua ja hän vaikeni. Hän nojasi kyynäspäitään polviin kätkien kasvot käsiinsä. Häntä värisytti, mutta sitten hän hiljeni. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä. Hänen leikatut viiksensä ja pieni osa poskea näkyivät hänen käsiensä kummaltakin puolelta ja tekivät hänet kaksinverroin surkuteltavan näköiseksi. Iso kartasto, jonka välistä pisti esiin papereita, lepäsi ilmeisesti unohdettuna hänen vieressään. Niin hän istui pitkän aikaa kummankaan liikkumatta tai puhumatta. Mutta he olivat samassa varjossa. He saivat suurta lohdutusta toisistaan. He eivät olleet saaneet sellaista lohdutusta sen jälkeen kun onnettomuus oli heitä kohdannut.
9
Mr Britling keskeytti vaitiolon. Ja kun hän veti kätensä kasvoiltaan ja alkoi puhua, niin hän lausui hämmästyttävintä ja odottamattominta, mitä hän milloinkaan elämässään oli kuullut.
"Ainoa mahdollinen hallitusmuoto Albaniassa", sanoi hän katsoen värähtämättä suoraan eteensä, "tulee olemaan tasavaltalainen konttorijärjestelmä Sveitsin malliin. Minä en voi keksiä mitään muuta ratkaisua, joka ei olisi jumalalle kauhistus. Ei merkitse rahtuakaan se, mitä olemme velkaa Serbialle tai mitä Italialle. Meidän on perustettava tämä maailma aivan toiselle pohjalle. Meidän on nyt viimeinkin perustettava tämä maailma – oikeuden ja kohtuuden pohjalle."
Vaiettuaan hän jatkoi: "Bukarestin sopimus oli paha sopimus. Se täytyy purkaa. Mitä tuo saksalainen Bulgarian kuningas tehneekin, on se purettava ja bulgarialaiset jälleen yhdistettävä yhdeksi kansaksi. Heidän täytyy saada omansa, minkä rangaistuksen he ansainnevatkin, heidän ei tule saada enempää kuin omansa, mitä voittoja he saavuttanevatkin."
Letty ei voinut uskoa korviaan.
"Jos me kaiken vuodatetun kalliin veren uhalla jätämme hiukankin pahuuden tai julmuuden sanelemia suunnitelmia voimaan – "
Siten hän alkoi luennoida Lettylle, kuinka tärkeä kansainvälinen politiikka on – jokaiselle; kuinka hänen ja jokaisen täytyy ymmärtää, miten vaikeata se lieneekin.
"Ei yksikään elämä ole turvattu, ei yksikään onni ole varma, ei ole mitään toiveita maailman parantamisesta, ennenkuin olemme lopettaneet kaikki mikä aiheuttaa sotaa…
"Meidän täytyy tehdä loppu kuninkaitten mielettömyydestä ja turhamaisuudesta eikä mikään kansa saa vallita muita, vaan ainoastaan itseänsä. Ei ole mitään etua eikä ole mitenkään oikeata, että mikään kansa vallitsee ketään muuta kuin itseänsä. Tuo seikka, että ihmisiä hallitsevat toiset, jotka eivät kuulu heidän uskoonsa, jotka eivät osaa heidän kieltänsä eivätkä tunne heille ominaista tietämättömyyttä ja ennakkoluuloja – juuri tuo on se perusmielettömyys, joka on surmannut Teddyn ja Hugh'n ja miljonia muita. Meidän velvollisuutenamme ja tehtävänämme on tuon hulluuden lopettaminen yhtä hyvin kuin totuudenpuhuminen tai toimeentulomme ansaitseminen…"
"Mutta kuinka tuo muutos saadaan suoritetuksi?"
Mr Britling ojensi sormensa. "Ihmiset voivat muuttaa mitä hyvänsä, jos heillä on riittävät vaikuttimet ja riittävä usko."
Hän viittasi vieressään lepäävään kartastoon.
"Tässä minä suunnittelen oikeaa maailmankarttaa", sanoi hän. "Jokaisella alueella, jolla on ominainen luonteensa, tulee olla oma hallituksensa, ja Maailman Yhdysvaltojen suuren tasavallan tulee pitää yllä niiden kaikkien välillä vallitsevaa liittorauhaa. Se on elämän ilmeinen tarkoitus: maailman liittotasavalta. Miksi rasittaisimme itseämme olemalla kuuliaisia millekään muulle hallitukselle kuin tuolle? Tarvitaan vain riittävä määrä ihmisiä sitä vaatimaan, niin tuo tasavalta syntyy kohta. Miksi olemme viivytelleet niin kauan – kunnes nämä traagilliset rangaistukset tulivat? Meidän on kartoitettava maailma luonnollisiksi valtioiksi, suunniteltava sen hallitus ja suvaitsevaisuuden muodot."
"Luuletteko tuon toteutuvan?"
"Se toteutuu."
"Ja luuletteko ihmisten viitsivän kuunnella tuollaisia suunnitteluja?" kysyi Letty.
Mr Britlingin katse harhaili kaukana kukkuloilla. Hän näytti mietiskelevän. "Luulen", vastasi hän. "Vaikka ei kenties juuri nyt – eikä lopullisesti. Kuninkaat ja valtakunnat kuolevat pois, mutta suuret aatteet kerran syntyneinä eivät voi koskaan kuolla. Tuo maailman tasavalta, tuo maailman terve hallitseminen on lopultakin yhtä varma kuin auringonlasku. Mutta…"
Hän huokasi ja käänsi jotakin kartastonsa lehteä siihen katsomatta.
"Mutta me tarvitsemme sitä pian. Maailma on väsynyt tähän verenvuodatukseen, väsynyt tähän itkemiseen, tähän voimain hävittämiseen, tähän poikain ja rakastettujen surmaamiseen. Me tarvitsemme sitä pian, ja saadaksemme sen pian meidän on tehtävä työtä sen hyväksi. Meidän tulee uhrata elämämme. Se, mitä elämästämme vielä on jäljellä…
"Se meidän on tehtävä, teidän ja minun, Letty. Mitäpä muuta tekemistä meillä enää olisikaan?.. Minä en kirjoita enää mistään muusta, en ajattele enää mitään muuta kuin turvallisuutta ja järjestystä. Niin että kaikki nämä rakkaat vainajat – joka ainoa heistä, vie meitä lähemmäksi rauhan suuria päiviä ja ihmisen kehityksen varsinaista alkamista, ja kaikki tämä julmuus, joka saa miehet valittamaan lasten tavalla, joka murskaa valoisaa elämää synkäksi epätoivoksi ja surmaa nuorukaiset juuri sinä hetkenä, jolloin he ojentavat puhtaita käsiään tarttuakseen elämään – nämä julmuudet, nämä sekaannuksen kauheudet katoavat iäksi maan päältä."
10
Letty katseli häntä kulmat rypyssä ja leuka nyrkkien varassa…
"Mutta uskotteko tosiaankin", kysyi Letty, "että maailman voi muuttaa paremmaksi kuin mitä se nyt on?"
"Kyllä – tietysti!" vastasi mr Britling.
"Minä en usko", virkkoi Letty. "Maailma on julma. Se on ennen kaikkea julma. Ja julmaksi se jää."
"Sen ei tarvitse olla julma", sanoi mr Britling.
"Se on pelkkä julmuuden näyttämö. Kaikkialla puukkoja. Se on täynnä sairautta ja onnettomuuksia. Mitä taas Jumalaan tulee, niin – joko Jumalaa ei ole olemassakaan tai on hän tylsämielinen. Tylsämielinen kuolasuu. Hän on kuin joku tylsämielinen, joka repii kärpäsiltä siivet."
"Ei!" sanoi mr Britling.
"Ei ole mitään edistystä. Ei mikään muutu paremmaksi. Kuinka voitte te uskoa Jumalaan sen jälkeen, mitä Hugh'lle on tapahtunut. Uskotteko te Jumalaan?"
"Uskon", sanoi mr Britling pitkän vaitiolon jälkeen. "Minä uskon
Jumalaan."
"Joka sallii kaiken tämän tapahtua?" Letty kohottautui käsivartensa varaan ja ikäänkuin kädellään heitti päätelmänsä mr Britlingille. "Joka surmaa minun Teddyni ja teidän Hugh'nne – ja miljonia muita!"
"Ei", sanoi mr Britling.
"Mutta asian täytyy olla niin, että hän sallii tämän kaiken tapahtua. Miksi se muuten tapahtuisi?"
"Ei", sanoi mr Britling. "Siihen saavat teologit vastata. He ovat menneet liiallisuuksiin Jumalasta puhuessaan. Heillä on ollut typeriä absoluuttisia aatteita – että hän on kaikkivaltias. He ovat hänessä keksineet kaikenlaisia ominaisuuksia, joiden eteen asettavat kaikki– . Mutta ihmisten terve järki tietää asian paremmin. Jokainen todella uskonnollinen ajatus kieltää sellaiset väitteet. Loppujen lopuksi onkin kristittyjen todellinen Jumala Kristus eikä Kaikkivaltias, siis pilkattu ja haavoitettu Jumala parka, joka on naulittu aineen ristiin… Kerran on hän viettävä riemuvoittoansa… Mutta ei ole oikein sanoa, että hän aiheuttaa kaikki, mitä nyt tapahtuu. Ei ole oikein ryhtyä häntä syyttämään. Teitä on johdettu harhaan. Se on teologista hullutusta. Jumala ei ole absoluuttinen, vaan rajallinen… Rajallinen Jumala, joka taistelee suurella ja syvällisellä tavallaan kuten me taistelemme heikolla ja typerällä tavallamme – ja joka on meidän kanssamme – siinä on kaiken todellisen uskonnon ydin… Olen samaa mieltä kuin tekin sikäli, että jos uskoisin kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka katselee taisteluja ja kuolemaa ja kaikkia sodan hävityksiä ja kauhuja – ja voisi ne estää – mutta panee niitä toimeen huvikseen – niin minä sylkisin hänen tyhjiin kasvoihinsa…"
"Kuka hyvänsä tekisi samoin…"
"Teidän opettajanne ja katekismuksenne ne ovat saaneet teidät kapinoimaan Jumalaa vastaan. He tahtovat väittää, että hän vallitsee koko luontoa. Ja kaikenlaista muuta typerää. Kuten keskiajalla toitotettiin julki, että Kristus epäilemättä oli suuri ritari, jolla oli oikeus kantaa aseita. Mutta Jumala onkin luonnossa ja välttämättömyydessä. Välttämättömyys on Jumalan tuollapuolen – hyvän ja pahan, ajan ja paikan tuollapuolen, mysterio, joka ei tule koskaan selviämään. Jumala on meitä likempänä. Välttämättömyys on uloin, Jumala on sisin. Hän on sisempänä kuin hengityksemme, likempänä kuin kätemme ja jalkamme. Hän on toista kuin tämä maailma. Suurempi luontoa ja välttämättömyyttä, koska hän on henki ja ne ovat sokeita, mutta hän ei kykene niitä vallitsemaan… Ei vielä…"
"Minulle on aina kerrottu, että hän on taivaan ja maan luoja."
"Se on juutalaisten Jumala, jonka kristityt omaksuivat. Se on puoskarijumala, jonkinlainen yleislääke. Se ei ole minun Jumalani."
Letty harkitsi noita omituisia ajatuksia.
"En ole koskaan ajatellut häntä sellaiseksi", sanoi hän vihdoin. "Se asettaa kaikki uuteen valoon."
"En minäkään aikaisemmin. Vasta nyt… Olen äkkiä sen keksinyt ja kirkkaasti tajunnut. Tajuan sen niin kirkkaasti, että ihmettelen, miksi en ole sitä aina tajunnut… Onhan näet niin helppoa ymmärtää, että on olemassa Jumala, ja kuinka syvä ja ihmeellinen ja veljellinen hän onkaan, kun ajattelee noita rakkaita poikia, jotka tuhansittain, sadoin tuhansin, ovat uhranneet elämänsä… Niin, saksalaiset pojat ovat tehneet samoin… Heillä oli toisenlainen käsitys julmuuksista, vääryydestä, väkivaltaisesta hyökkäyksestä – heillä oli tuosta toinen käsitys. He uhrasivat elämänsä – he uhrasivat elämänsä… Nuo kalliit elämät, joita toivon auringonpaiste valaisi.
"Ettekö huomaa, Letty, että asian täytyy olla niin? Ettekö huomaa?"
"En", sanoi hän, "minä olen käsittänyt asian toisin."
"Mutta minulle se on aivan selvää", sanoi mr Britling. "Vaikka koko maailmassa ei olisi muuta kuin toisiimme kohdistuva sääli tai se rakkaus, joka saa teidät itkemään tämän lempeän lokakuunauringon paisteessa, tai se rakkaus, jota minä tunnen Hugh'ta kohtaan – vaikka mitään muuta ei olisi olemassa – vaikka kaikki muu olisi julmuutta, pilkkaa, likaa ja katkeruutta, olisi sittenkin varma, että rakkauden ja oikeuden Jumala on olemassa. Vaikka koko maailmassa ei olisi muuta merkkiä Jumalan olemassaolosta kuin se jumalallisuus, jonka olemme pojissamme nähneet, vaikka meillä ei olisi muuta valoa kuin rakkautemme…
"Ettehän ole pahoillanne, vaikka puhummekin tällaista?" kysyi mr
Britling. "Minä en voi nyt ajatella mitään muuta kuin tätä Jumalaa,
Jumalaa, joka oli Hugh'ssa ja Teddyssä ilmiselvänä, ja kuinka hän on tuleva maailman valtiaaksi…"
"Tuo taisteleva Jumala", toisti Letty. "Minä en ole milloinkaan ajatellut häntä sellaiseksi."
"Tietysti hänen täytyy olla sellainen", sanoi mr Britling. "Kuinka voisi Jumala olla persoona, kuinka hän voisi mitään merkitä ihmiselle, ellei hän olisi rajoitettu ja – inhimillinen kuten mekin… Ellei olisi mitään olemassa hänen ulkopuolellaan ja häntä vastassa."
11
Letty kulki hitaasti takaisin yli sänkipeltojen kohti asuntoaan.
Hän oli keskustellut mr Britlingin kanssa tunnin ajan, ja kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat tuohon muuttuneeseen ja yksinkertaistuneeseen mieheen, joka puhui Jumalasta samalla tavalla kuin hän voi puhua näkemistään linnuista tai puusta, jonka suojassa hän oli ollut. Ja mr Britlingiä koskeviin ajatuksiin kutoutui tuo omituinen käsitys Jumalasta rajallisena henkilönä, joka saattoi tulla yhtä läheiseksi kuin Teddy ja kuiskata rakkauden sanoja elämän pimeydessä. Hänellä oli hupainen tunne, että Jumala todellakin taisteli kuten mr Britling ja että mr Britling rakasti niinkuin Jumala, vaikka hänen näköpiirinsä olikin sanomattoman paljon ahtaampi. Letty piti hänestä hänen karttojensa ja unelmiensa ja sen suorasukaisuuden vuoksi, joka ilmeni hänen puheessaan. Oli omituista, kuinka Teddy-vainajaan kohdistuva painostava ajatus nyt oli hävinnyt hänen mielestään. Hänet valtasi kokonaan tunne, että jokin oli loppunut ja että jotakin uutta alkoi, ikäänkuin olisi hänen elämässään lehti kääntynyt ja kaikki ollut uutta. Muutamiin vuosiin hän ei ollut omistanut uskonnolle muuta kuin halveksivia ajatuksia, koska hänen kehittyvä älynsä oli sen kumonnut anteeksiantamattoman pakon ja tyhjäin vaatimusten järjestelmänä, kiistan esineenä asiassa, jossa ei ollut muuta kuin teennäisiä kiistan syitä. Hän oli ollut onnellinen ateisti. Hän oli leikkinyt auringonpaisteessa kuten luonnon olento mitä täydellisimmin luottaen sen maailman pohjimmaiseen hyvyyteen, jossa hän eli. Hän oli kieltäytynyt ajattelemasta mitään kiusallisia tai epämiellyttäviä asioita. Kunnes sodan verinen käpälä oli pyyhkäissyt pois hänen luottamuksensa. Teddy, leikkitoveri, oli poissa, rakkauden leikki oli iäksi lopussa samoinkuin elämän raikas sellaisenaan hyväksyminen. Ja Teddyn sijaan oli tullut elämän suru, elämän surkuttelu ja tämä Jumalan siirtyminen äärettömistä etäisyyksistä hänen oman olemuksensa välittömään kosketukseen.
Mr Britling oli jäänyt kartastonsa seuraan. Hän makasi pitkänään pensasaidan vieressä kirja avoinna edessään. Vain vähän aikaa sitten hänen puuhansa olisi Lettystä tuntunut typerimmältä, mitä ajatella saattaa. Mr Britling piirteli täytekynällään hyvin huolellisesti punaisia rajaviivoja karttoihinsa. Mutta nyt Letty sen ymmärsi.
Hän ymmärsi, että nuo mr Britlingin piirtelemät punaiset viivat voivat lopultakin osoittautua viisaammiksi ja lujemmiksi kuin diplomaattien kaupanteot…
Viimeksi kuluneena tuntina mr Britling oli muuttunut hänelle hyvin läheiseksi. Letty tunsi itsessään aivan uudenlaista kiintymystä häneen. Hän ei ollut milloinkaan ennen aprikoinut suhteitaan muiden kuin Teddyn ja itsensä välillä. Nyt hän äkkiä tuntui avautuvan koko maailman myötätunnolle. Tuo uusi ajatus, että on olemassa lempeä Jumala, joka taistelee omaa taisteluansa ja jonka sukulaiseksi mr Britlingin ja Teddyn voi ajatella – se oli vaikuttanut voimakkaasti hänen mielikuvitukseensa. Hän piili syksyisessä auringonpaisteessa. Hän oli pienessä linnussa, joka oli näyttänyt niin luottavalta ja ystävälliseltä. Kaikessa, mikä oli ystävällistä ja hyvää, kaikessa, mikä oli hellää, oli Jumala. Tuhannet vanhat lauselmat, joita hän oli lukenut tai kuullut, niistä paljoakaan välittämättä, lauselmia, jotka olivat levänneet lahoavina luina hänen muistissaan, tulivat äkkiä lihaksi ja heräsivät eloon. Tämä Jumala – jos tämä oli Jumala, niin ei todellakaan ollut järjetöntä sanoa että Jumala on rakkaus, että hän on ystävä ja seuralainen… Hänen seurassaan saattoi olla mahdollista kestää elämää, jossa Teddy ja hän eivät enää milloinkaan vaeltaisi vierekkäin eivätkä enää suunnittelisi tulevaista onnea. Olihan hän oikeastaan ollut hyvin onnellinen; hänen onnensa oli ollut ihmeellinen. Hän oli kokenut paljon enemmän onnea, paljon enemmän rakkautta yhtenä lyhyenä vuotena kuin useimmat ihmiset koko elämänsä aikana. Ja niin olivat Lettyn tunteet nyt vaihtuneet, että hän lähdettyään ulos pää täynnä murhan ja koston ajatuksia, palasi takaisin auringon laskiessa ajatellen sääliä, ajatellen niitä tuhansia Teddyn hyvyyden ja hellyyden ilmauksia, jotka kenties lopultakin olivat vain viittaus Jumalan rajattomaan hyvyyteen ja hellyyteen… Mitä oikeutta hänellä oli kalpeaan ja katkeraan murheeseen, itsekkääseen ja kostonhimoiseen, kun vanha Britling yhä voi suunnitella laupeuden aikakautta maan päälle ja yli koko maailman lepäsi punerva kultainen auringonpaiste lämpöisenä kuin Teddyn hymy…