15
Cissie ei käynyt Dower Housessa sinä iltapäivänä, joten mr Direck lähti Teddyn tuvalle, esitettyään ensin joitakin epämääräisiä ja läpinäkyviä puolusteluja.
Siellä hänen kertomuksensa kävi vieläkin tehokkaammaksi. Teddy istui pöydällä kirjoituskoneen vieressä heilutellen verkalleen jalkojansa. Letty lepäsi miettiväisenä nojatuolissa. Cissie piti silmällä eräitä nuoren perillisen tekemiä rajoitettuja ryömimisyrityksiä.
"Heistä voisi joutua surman suuhun kolme kertaa niin paljon kuin koko Englannin armeijassa on väkeä heidän öitä oikeastaan huomaamatta.
Siellä ovat kaikki mukana. Koko maa on aseissa."
Teddy nyökkäsi mietteissään.
"Meillä on laivasto", virkkoi Letty.
"Well, se ei pelasta Pariisia, vai kuinka?"
Mr Direck huomautti, ettei hän halunnut puhua ikävistä asioista, mutta tämä oli sellaista, mikä Englannin ihmisten oli tehtävä itselleen selväksi. Hän tunsi olevansa yksi heistä – "luonnollisesti". Hän oli ikäänkuin rientänyt kotiin – kotiin rientämiseltä se tosiaankin oli tuntunut – kertomaan heille siitä kaameasta kohtalosta, joka oli heitä uhkaamassa. Hän tunsi olevansa tulvan tiellä, valtavan, harmaan tulvan. Hän ei voinut salata mietteitänsä. "Missä meidän armeijamme on?" kysyi äkkiä Letty.
"Ranskassa jossakin, missä lienee", vastasi Teddy. "Niinkuin neula heinäladossa."
"Pahiten minua huolestuttaa eräs seikka", alkoi mr Direck jälleen. "Otaksukaamme, että ne tulevat, keinottelevat itsensä jotenkin tänne ylitse, ehkä kuusi- seitsemänkymmentätuhatta miestä."
"Joka mies lähtisi niitä vastaan ja ampuisi niitä", sanoi Letty.
"Ei ole kiväärejä."
"Metsästyspyssyjä on."
"Sitä minä juuri pelkään", sanoi mr Direck. "Siitä syntyisi verilöyly…
"Te voitte olla maailman urhoollisinta kansaa", jatkoi hän, "mutta jos teillä ei ole aseita ja toisilla pojilla on – niin te olette kuin lammaslauma".
Hän painui synkkiin mietteisiin.
Sitten hän virkosi laajanlaisesti kuvailemaan kokemuksiansa ja merkillistä sekasorron vaikutelmaa, joka pysytteli hänen mielessään. Hän kertoi seikkaperäisemmin yrityksistään tutustua Kölnin nähtävyyksiin keskellä liikekannallepanon levottomuutta. Hetkisen kuluttua hänen kertomuksensa heikkeni, ja kaikki tunsivat, että hänet oli jätettävä Cissien kanssa kahden kesken. Teddyllä oli kirje vietävällä postiin; Letty vei pienokaisen harjoittelemaan ryömimistä sammaleisilla kivillä päärynäpuun alla. Mr Direck nojasi ikkunanpieleen ja oli vaiti jonkun hetken oven sulkeuduttua Lettyn jälkeen.
"Mitä teihin tulee, Cissie", alkoi hän vihdoin, "olen huolissani.
Mielelläni kietoisin teidät Old Glory'n viittaan."
Hän loi vakavan katseen kuulijaansa.
"Old Glory'n?" kysyi Cissie.
"Well, tähtilipun. Teidän pitäisi voida vedota Amerikan kansallisuuteen – jos sattuisi jotakin. Ei se niinkään vaikeata olisi. Ympäri maailman, Cissie, pidetään amerikkalaisia arvossa…Ei kukaan uskalla koskea Amerikan kansalaiseen. Me olemme – loukkaamatonta kansaa."
Hän vaikeni. "Mutta miten?" kysyi Cissie.
"Se kävisi aivan helposti – ihan ilman vaikeuksia."
"Miten."
"Menkää naimisiin Amerikan kansalaisen kanssa", sanoi mr Direck. Kasvojen loiste ilmaisi, kuinka tyytyväinen hän oli omaan ehdotukseensa. "Silloin te olisitte turvassa, eikä minun tarvitsisi olla huolissani."
"Senvuoksi, että me olemme joutuneet vaaralliseen sotaan!" huudahti Cissie, ja Direck huomasi aivan erehtyneensä.
"Sen vuoksi, että voi sattua maahanhyökkäys!" lisäsi Cissie, ja mr Direckin hairahduksen tunto syveni.
"Minä vannon – " aloitti Cissie.
"Älkää!" huudahti mr Direck torjuen kädellään.
Seurasi kriitillinen silmänräpäys.
"En koskaan minä jätä isänmaatani – sen ollessa sodassa", sanoi Cissie lieventäen uhmaavaa aiettaan ja lisäsi ikäänkuin myönnytystään katuen: "missään tapauksessa".
"Silloin kai minun on koetettava lopettaa sota, Cissie", sanoi mr Direck yrittäen lieventää puhetoverinsa pingoittuneisuutta.
Mutta Cissie ei ollutkaan aivan helposti johdateltavissa. Sota jo viittilöi heille tänne tupaan ja veti heitä katsojapaikoilta kohti näyttämöä.
"Tämä on historian oikeamielisin sota", sanoi hän. "Jos olisin amerikkalainen, niin surisin kansalaisuuttani nyt, koska sen vuoksi joutuisin ulkopuolelle. Nyt toivoisin olevani mies saadakseni tehdä jotakin kaiken sen siveyden ja sivistyksen hyväksi, minkä saksalaiset ovat häväisseet. En voi ymmärtää, kuinka kukaan mies saattaa tyytyväisenä pysytellä ulkopuolella ja katsella Belgian hävitystä. Se on kuin murhan katselemista. Niinkuin katselisi miten koira puree kuoliaaksi kissanpojan…"
Mr Direckin ilme oli miehen, jolle maailma yht'äkkiä näkyy uudessa, oudossa valaistuksessa.
16
Mr Britling piti mr Direckin juttuja varsin sulamattomina.
Hänen oli erittäin vaikea luopua haaveestaan, että saksalainen imperialismi tulisi kärsimään ankaran häviön, että se tulisi romahduksellaan osoittamaan, kuinka sisäisesti epäterve sotilasmonarkia on, ja että kaikkea tätä seuraisi kuritettujen mutta toivorikkaitten kansojen konferenssi ja – tuhatvuotinen valtakunta. Hän yritti nyt ajatella mr Direckin huomioineen huonosti ja käsittäneen väärin näkemiänsä. Amerikkalainen, joka ei ole tottunut minkäänlaisiin sotaisiin tapahtumiin, voi helposti erehtyä luulemaan kymmeniätuhansia miljooniksi ja muutamain kauppamatkustajain kiihoittumista yksimielisen kansan innostukseksi. Sanomalehdet, jotka aluksi olivat esittäneet saksalaisten hyökkäyksen Belgiaan suurena ja osittain jo ehkäistynä kyvyttömyyden näytteenä, alkoivat nekin vähitellen yhtä vastahakoisesti muuttaa esitystapaansa. Tähän asti Saksan armeija, mikäli hän oli saanut asiasta selkoa, oli alinomaa joutunut häviölle Belgiassa, ja yhtä alinomaisesti se oli siellä edennyt. Jokainen sanomalehtien mainitsema uusi nimi, jonka hän etsi kartasta, osoitti hyökyaallon tuloa. Alost – Charlervi. Idempänä ranskalaiset peräytyivät Saales-solasta. Varmaan saataisiin kohta kuulla englantilaisista, jotka nyt, oltuaan kaksi viikkoa Ranskassa, pysähdyttäisivät hyökkäyksen ehkä jossakin kohden Brabantissa tai Itä-Flanderissa. Kuultuaan Claveringsissa, että ranskalaiset olivat huonosti varustetut, mr Britling vietti varsin rauhattoman yön. Oli kerrottu, ettei heillä ollut yhtään hyvää, uudenaikaista tykkiä Lillessä eikä Maubeugessa, että heiltä puuttui jalkineita ja varusteita yleensä, ja että he jo nyt olivat sangen masentuneita tapahtumain kulun johdosta. Mr Britling torjui tuon liian pessimistisenä puheena ja rakensi toivonsa yhä näkymättömissä olevaan brittiläiseen armeijaan, joka oleili jossakin —
Hän saattoi istua Belgian kartan ääressä valikoiden paikkaa, jossa hän mieluimmin olisi nähnyt brittiläisten oleilevan…
Namur kukistui. Paikannimet muuttuivat yhä eteläisemmiksi ja läntisemmiksi. Brittiläinen armeija tai jokin sen osa sukelsi äkkiä näkyviin Monsin tienoilla. Se oli taistellut kolmekymmentäkahdeksan tuntia ja ajanut suunnattomasti paljoa voimakkaamman vihollisen pakosalle. Tämä oli rauhoittavaa, kunnes päivää tai paria myöhemmin "Cambrain – Le Cateaun linja" sai mr Britlingin älyämään, että voitokkaat brittiläiset olivat peräytyneet kaksikymmentäviisi englanninpeninkulmaa…
Sitten tuli sunnuntai ja Times sähkösanomineen, jossa puhuttiin "lyödystä ja peräytyvästä armeijasta." Mr Britling ei sitä huomannut, mutta ankarasti peljästynyt Manning toi siitä tiedon. Asian tila oli hänen mielestään niin arveluttava kuin se ylipäänsä voi olla. Englantilaiset peräytyivät rannikolle päin suuren epäjärjestyksen vallitessa. He olivat "ikäänkuin ilmassa" ja ranskalaisista jo eristettyinä. Maubeugen linnoitusten tienoilla he olivat hädin tuskin välttäneet "Sedanin"… Mr Britling oli ymmällä. Hän meni työhuoneeseensa ja tuijotteli avuttomasti karttoihin. Aivan kuin David olisi lingonnut kivensä – ja lingonnut sen harhaan!
Mutta iltapäivällä mr Manning puhelimitse lohdutti tuttavaansa. Oli julkaistu kenraali Frenchin rauhoittava tiedonanto ja – kaikki oli hyvin – oikeastaan – ja englantilaiset olivat pitäneet loistavasti puoliaan. He olivat taistelleet taukoamatta useita päiviä Monsin seuduilla; kuutta kertaa voimakkaammat vihollisjoukot, jotka olivat hyökänneet heidän kimppuunsa, oli lyöty takaisin vihollisen kärsiessä suunnattomia tappioita. He olivat osoittaneet saksalaisiin nähden kieltämätöntä persoonallista etevämmyyttä. Saksalaisia oli niitetty joukoittain; englantilaiset olivat tunkeutuneet heidän ratsujoukkojensa läpi ikäänkuin olisi vastassa ollut pelkkä paperiseinä. Vihdoinkin olivat siis brittiläiset ja saksalaiset kohdanneet toisensa taistelussa, ja tulos oli tuottanut brittiläisille suurta kunniaa. Landreciesin 26: nnen päivän tienoilla tapahtuneen ankaran taistelun jälkeen englantilaiset olivat saaneet olla jokseenkin rauhassa; lisäjoukkoja, jotka peittivät kaksinkerroin häviöt, oli saapunut, ja saksalaisten eteneminen oli lopullisesti pysähdytetty… Mr Britling kääntyi jälleen kopeaksi. Mr Manningin sanellessa hän merkitsi muistiin koko sähkösanoman ja juoksi puutarhaan, missä mrs Britling harvinaisen huolestunein ilmein tarjoili teetä tavalliselle sunnuntaiseuralle… Sähkösanoma luettiin ääneen kaksi kertaa. Sitten pelattiin hockeyta ja oltiin hilpeällä tuulella, ja vihdoin lähti mr Britling huoneeseensa vastatakseen mrs Harrowdeanilta saamaansa kirjeeseen, ensimäiseen kirjeeseen, joka oli häneltä tullut sodan alussa sattuneen välienkatkeamisen jälkeen ja jonka vastaamiseen mr Britlingin mieliala nyt oli soveliaampi kuin sitä ennen.
Mrs Harrowdean oli kirjoittanut ikäänkuin hänen vaikenemistaan ja poissapysyttelemistään ei olisi sattunutkaan tai pikemmin käsitellen niitä asioina, jotka eivät sanottavia merkitse. Nähtävästi hän ei ollut kutsunut luokseen kärsivällistä ja uskollista Oliveria kuten oli uhannut; hänen tiedonannossaan ei ainakaan ilmennyt jälkeäkään Oliverista. Hän moitti mr Britlingiä, joka oli hänet hyljännyt, huusi häntä luokseen ja anoi häneltä ystävällisiä ja lohduttavia sanoja. Sota oli hänet säikähdyttänyt, kertoi hän. Hän oli vain pikkuinen olento, ja kaikki mitä tapahtui oli liian kauheata, ja maailmassa ei ollut yhtään sielua, joka olisi tarttunut hänen käteensä, ei ainakaan ketään, joka olisi vähimmässäkään määrässä tajunnut hänen tunteitansa. (Mutta miksei Oliver ottanut häntä kädestä kiinni?) Hän oli kuin lapsonen, joka oli jäänyt yksin pimeään. Oli kerrassaan kammottavaa, kuinka ihmisiä pidettiin pimeydessä. Kertomukset, joita kuuli, "usein aivan luotettavista lähteistä", olivat omiansa masentamaan ja kauhistuttamaan. Saksalaiset torpedot olivat upottaneet sotalaivan toisensa jälkeen, ja asia salattiin ilman minkäänlaista ymmärrettävää syytä; Battenbergin prinssi Ludvig oli havaittu vakoilijaksi ja lähetetty Toweriin. Haldane oli urkkija hänkin. Meidän Ranskassa olevan armeijamme olivat ranskalaiset "sanalla sanoen myyneet". Melkein kaikki Ranskan kenraalit olivat Saksan palkkaamia. Sensuuri ja sanomalehdistö salasivat tämän, mutta mitä hyvää oli salaamisesta? Kuinka mieletöntä olla luottamatta kansaan! Mutta tämä oli kaikki liian kaameata pienelle olento paralle, jonka ainoa toivo oli saada elää onnellisena. Miksi ei mr Britling tullut hänen luoksensa ja antanut hänen tuntea suojaavain käsivarsien kiertyvän hänen ympärilleen? Hän ei voinut ajatella päivisin; hän ei voinut nukkua öisin…
Sitten hän kääntyi ylistämään seesteisyyttä. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt "Hiljaisista tienoista" siinä määrin kuin nyt. Kuinka hän ikävöikään sellaisen unelmien maan turviin, pois väkivallan, petoksen ja mielettömien huhujen ulottuvilta! Hän oli väsynyt kaikkeen todelliseen. Hän halusi paeta johonkin salaiseen piilopaikkaan ja siellä hoitaa pientä puutarhaansa – kuten Voltaire oli tehnyt… Toisinaan, öisin hän pelkäsi riisuutua. Hän oli kuulevinaan tykinjyskettä, näkevinään maihinnousevia joukkoja ja pelottavia, "naamareilla" varustettuja vakoojia syöksymässä sisämaahan päin moottoripyörillään…
Kirje sattui pahaan aikaan. Mielettömät, Battenbergin prinssiä, lordi Haldanea ja upotettuja sotalaivoja koskevat juorut kiukuttivat sanomattomasti mr Britlingiä. Hän oli riittävässä määrin taipuvainen uskomaan sellaisia juttuja pitääkseen niitä sanomattoman sietämättöminä. Ajatus, että lähtisi Pyecraftsiin viettämään päiviänsä tuollaisten pelkojen rasittamaa säikähtynyttä lemmityistä lohdutellen, ei tuntunut hänestä ollenkaan houkuttelevalta. Hän oli jo Claveringsissa kuunnellut kyllikseen onnettomia ja mieltä pahoittavia huhuja. Hän oli epäillyt, eikö lopultakin hänen "Tutkimuksensa sodan syistä" oikeastaan ollut yhtä mitätön kuin "Ja nyt sodat loppuvat"; hän tunsi elävästi, että esitys oli epätäydellistä ja todisteet riittämättömät. Hän oli tosiaankin äärimäisen älyllisen levottomuuden tilassa. Sitäpaitsi hänen suhtautumisensa mrs Harrowdeaniin oli erinomaisen lemmetöntä. Mr Britlingin sydämen historiassa ei yksikään kiintymys ollut lauennut niin nopeasti ja täydellisesti. Mr Britling ei tiennyt varmaan, oliko hän milloinkaan mrs Harrowdeanista välittänyt. Luultavasti ei. Luultavasti oli koko juttu ollut alusta loppuun tahallista itsensäpettämistä. Tuo "rakkaan pikku olennon" juttu – niin hänestä tuntui – oli varsin hyvä keimailuyrityksenä, mutta nyt olivat ajat vakavat, ja hänenlaiseltansa älykkäältä naiselta odotti jotakin parempaa kuin pelossa hekumoimista ja viehättävän heikkouden teeskentelemistä. Sangen tarpeettoman ja ikävystyttävän heikkouden. Hän oli jo aikeissa kirjoittaa siitä mrs Harrowdeanille.
Kenraali Frenchin sähkösanoma sai hänet ystävällisemmälle mielelle. Hän kirjoitti lyhyen, mutta lempeän kirjeen. Kuten gentleman ainakin. "Kuinka voit epäillä meidän laivastoamme ja armeijaamme?" oli hänen kirjeensä ydinkohtana. Hän jätti kokonaan huomioonottamatta mrs Harrowdeanin kirjeeseen sisältyvät, Pyecraftsiin tuloa koskevat vihjaukset. Hän ei ollut siinä sellaisia vihjauksia näkevinäänkään…Siten katosi mrs Harrowdean jälleen hänen mielestään pakottavampien mielenkiintojen tieltä…
Mr Britlingin helpotuksentunne ei kestänyt koko viikkoa. Voitetut saksalaiset etenivät yhä. Pettymyksen alinomaa syventyessä painui taistelujen pääaalto viikon aikana auttamattomasti kohti Pariisia. Lille menetettiin taistelutta. Se menetettiin salaperäisen helposti… Seuraava nimi, joka mr Britlingiä hämmästytti hänen istuessaan seuraamassa suurten tapahtumain kulkua sanomalehden ja kartan avulla, oli Compiègne. "Tuossa!" Englantilaiset olivat ilmeisesti yhä peräytymässä. Sitten saivat saksalaiset haltuunsa Laonin ja Reimsin ja tunkeutuivat aina kauemmaksi etelään. Maubeuge, joka oli ollut muutamia päiviä saarroksissa ja eristettynä, oli nähtävästi kukistunut…
Sunnuntaina syyskuun kuudentena mr Britlingin herkkäuskoinen optimismi antautui lopullisesti.
Hän seisoi auringonpaisteessa, kädessään Observer, jonka puutarhurin poika vast'ikään oli noutanut May Tree'sta. Hän oli levittänyt sen puutarhapöydälle sinervän setripuun alle, ja isä ja poika lukivat sitä yhdessä, mikäli toisiltaan saivat luetuksi. Siinä oli tuoreita uutisia Ranskasta, kertomus saksalaisten viime etenemisistä, taisteluista Senlis'n luona – "Mutta sehän on ihan Pariisin portilla!" – ja saksalaisten sotavoimien ilmestymisestä Nogent-Sur-Seinen tienoille. "Sur-Seine!" huudahti mr Britling. "Missä se mahtanee olla? Marnen eteläpuolellako? Vaiko ehkä Pariisin takana?"
Sitä ei ollut merkitty Observer'in karttaan, ja Hugh juoksi sisään hakemaan kartastoa.
Hänen palatessaan oli mr Manning keskustelemassa isän kanssa, ja molemmat näyttivät kovin vakavilta.
Hugh avasi Pohjois-Ranskan kartan. "Se on tuossa!" sanoi hän.
Mr Britling tarkasteli asemaa.
"Manning sanoo niiden olevan Rouenissa", sanoi hän Hugh'ille. "Meidän toimintakeskuksemme on muutettava La Rochelleen…" Hän oli hetken vaiti, ennenkuin teki viimeisen vastenmielisen johtopäätöksensä.
"Oikeastaan", myönsi hän, niellen katkeran palansa, "heillä on Pariisi hallussaan. Se on nyt melkein piiritettynä."
Hän istuutui kartan ääreen. Mr Manning ja Hugh seisoivat häneen tuijotellen. Hän teki viimeisen ponnistuksen keksiäkseen jonkin hirmuisen strateegisen yllätyksen, jonkin aavistamattomasta lingosta singahtaneen kiven, joka kaataisi tuon Goliatin kesken riemuvoittoansa.
"Venäjä", virkahti hän jokseenkin toivottomasti…
17
Silloin tapahtui, että mr Britling tuli totuuden tuntoon.
"Me juttelemme", sanoi hän, "ja sitten viikkojen ja kuukausien kuluttua opimme ymmärtämään mitä olemme sanoneet. Minä sanoin kuukausi sitten, että tämä oli historian suurin tapahtuma. Sanoin, että tässä vedottiin voimakkaammin kuin koskaan muulloin Englannin tahtoon ja kykyyn. Sanoin, ettei koko valtakunnassa ole yhtään henkilöä, jonka elämään tämä sota ei vaikuttaisi. Minä sanoin tuon kaiken, sanat kaikuivat minun huuliltani; luultavasti oli pohjalla jonkinlaista ajatustakin… Mutta vasta tällä hetkellä minä ymmärrän mitä olen sanonut. Nyt – sallihan minun sanoa se uudelleen, ikäänkuin en olisi koskaan ennen sitä sanonut: tämä on historian suurin tapahtuma, meidän tehtävämme on tehdä mitä suinkin voimme vastustaaksemme tätä hirmuista hyökkäystä, joka uhkaa maailman rauhaa ja vapautta. No niin, että teemme mitä suinkin voimme ei merkitse somissa puutarhoissa seisoskelemista ja sanomalehtien odottelemista… Se merkitsee mukavuudesta ja varmuudesta luopumista…
"Kuinka laiskoja me nykyajan englantilaiset olemmekaan! Kuinka halukkaasti me iskeydymmekään tyynnyttävään harhaluuloon, joka vapahtaa meidät ponnistuksista! Viime viikkoina minä olen itsepintaisesti uskonut, että pieni brittiläinen armeija – siihen kuulunee tuskin satatuhatta miestä – torjuisi jotenkin miljoonien hyökkäyksen. Mutta se onkin työnnetty takaisin, kuten olisi tiennyt kuka hyvänsä, joka ei ole mukavain haaveiden sokaisema, se on työnnetty takaisin ensin tuossa, sitten tuossa ja vihdoin tuossa. Se on taistellut yötä päivää. Se on taistellut mitä loistavimmin – ja mitä hyödyttömimmin…Te näette miten väljästi Saksan puimavarsta on Belgiassa heilunut. Ja sill'aikaa me olemme seisoneet juttelemassa, kuinka saisimme voitostamme parhaan hyödyn…
"Me olemme nukkuneet", sanoi hän. "Tämä maa on nukkunut…"
"Syvimmässä sielussamme", jatkoi hän katkerasti, "me luullakseni ajattelimme Ranskan kantavan päivän kuorman ja helteen maalla – meidän auttaessa merellä. Mikäli mitään ajattelimme. Me olemme niin maltillisia, niin halukkaita lieventelemään ja arastelemaan… Ja niin mukavuutta rakastavia… No niin, Ranska on ruhjottu. Me saamme nyt taistella Ranskan puolesta Pariisin raunioilla. Sen vuoksi, Manning, ettemme käsittäneet asian ulottuvaisuutta, että tyydyimme ylimalkaisiin arveluihin, kun olisi pitänyt harjoitella ja tehdä työtä. Sen vuoksi että olemme hoitaneet asioitamme kuten tavallisesti, 'business as usual' ja muuta sentapaista, sill'aikaa kun länsimainen sivistys on ollut kuolontuskissaan. Jos tästä on tuleva toinen vuosi 71, laajemmassa mittakaavassa, ei ainoastaan Ranskaa, vaan koko Eurooppaa vastaan, jos preussilaisuus on asteleva karkein anturoin yli sivistyksen, jos Ranska on musertuva ja Belgia tuhoutuva, silloin ei elämä ole enää elämisen arvoinen. Sellaista asiain kehittymistä peljättäessä ei mikään muu asia, ei mikään muu harrastus merkitse mitään. Mutta mitä me teemme vaikuttaaksemme asian ratkeamiseen – te ja minä? Kuinka se voi päättyä mihinkään muuhun kuin Saksan riemuvoittoon, jos te ja minä ja miljoonat seisomme syrjässä…"
Hän vaikeni epätoivoissaan ja tuijotti karttaan.
"Mitä meidän tulisi tehdä?" kysyi mr Manning.
"Jokaisen pitäisi olla harjoituksissa", sanoi mr Britling. "Jokaisen pitäisi ottaa osaa… Jollakin tavoin…Ainakaan ei meidän pitäisi enää elellä toimettomina Matching's Easyssä…"
18
"Se keskeyttää kaikki", virkkoi äkkiä Hugh. "Nuo preussilaiset ovat pahin maanvaiva, mitä koskaan on nähty."
Hän mietti. "Tässä käy niinkuin tulipalossa, jolloin kaikkien täytyy lähteä talosta liikkeelle. Mutta tietysti meidän on ne voitettava. Se täytyy tehdä. Ja jokaisen on oltava mukana.
"Sitten me voimme taas jatkaa työtämme."
Mr Britling katsahti vanhinta poikaansa säikähtynein ilmein. Hän oli puhunut – ylimalkaisesti, Hugh oli häneltä aivan unohtunut.