Hän sai pienen perintönsä riittämään vierailemalla sukulaisissaan. Mr Britlingin varhaisimmissa muisteloissa hän näkyi hoikkana, kolmenkymmenen ikäisenä naisena, jonka nenästä pikkupoikain ei sallittu antaa lausuntoja. Hän antoi kuitenkin itse siitä erinäisiä lausuntoja kiinnittäen nuoren Britlingin huomiota sen ja suuren Wellingtonin herttuan nenän sukulaispiirteihin. "Minulle on kerrottu", sanoi serkku Wilshire tarkkaavaiselle nuorukaiselle, "että herttua oli isoäidinäitisi hyvä tuttava. Ainakin he elivät yhteen aikaan, ja siitä pitäen on tämä nenä ollut suvussa. Herttualla puolestaan oli vähiten halua asian salaamiseen, mutta toinen aika, toiset tavat. 'Jos ilmaisen', sanoi hän, 'niin joudun perikatoon'."
Hänellä oli kyky ärsyttää mr Britlingin isää, ja sama kyky tuli käytäntöön, joskin lievemmässä muodossa, hänen seurustellessaan pojan kanssa. Mutta mr Britling vanhempi ei milloinkaan oppinut olemaan hänestä välittämättä. Hänen menetelmänsä oli – jos persoonallisuuden luonnollista ilmausta käy menetelmäksi nimittäminen – järkkymättömän, korkeamman tiedon omistaminen, vankka ja huonosti salattu usko, että kaikki hänen kuultensa esitetyt väitteet olivat vääriä, useimmat kerrassaan järjettömiä, ja tähän liittyvä tyyni, varma, hillitty käytöstapa. Se oli kenties myötäsyntyistä; tätä arvelua puoltaa tiedonanto, jonka mukaan hän jo kymmenvuotiaana oli erittäin kiusallinen lapsi. Myötäsyntyinen saattoi olla hänen ilmeensä, josta näkyi, että hän piti tohtoria poropeukalona ja uskoi itse kykenevänsä paljoa paremmin hänen tehtäviinsä. Mr Britling oli tullut hänet tuntemaan vasta kypsällä iällä. Poikasena hän oli nauttinut hänen luottamustaan – mikäli oli kysymys muista ihmisistä ja yleisestä hänen antamiensa neuvojen laiminlyömisestä. Varttuessaan hän oppi oikeastaan pitämään tädistä – ihmiset yleensäkin oikeastaan pitivät hänestä – ja antamaan jonkinlaista arvoa hänen saavuttamattomalle hyväksymiselleen. Toisinaan täti oli hyväntahtoinen, varsin usein aivan typerä…
Pieniä, hyvin pikkuisia lapsia hän käsitteli erinomaisen ymmärtäväisesti ja hauskasti…
Niin hän kierteli muutamissa kodeissa, joihin hän joka tapauksessa oli aina tervetullut, jokaisen oleskelun ensimäisinä päivinä hän oli ihmeen hienotunteinen ja piti kieltänsä kurissa. Mutta sitten saivat vastustushimon ja arvokkuuden pahathenget hänet valtoihinsa. Hän alkoi korjailla lausuntoja, tyynesti, mutta varmasti, alkoi olla tyytymätön kokemansa kohtelun sävyyn ja sukulaisten käytöstapaan. Ei ollut ensinkään tavatonta, että hänen luonakäyntinsä päättyivät molemminpuoliseen sanattomaan raivoon. Merkillistä oli, ettei tämä sanaton raivo koskaan ollut kestävää. Vaikka hän voikin ihmisiä ärsyttää, ei hän heitä milloinkaan syvästi loukannut. Kun oli kulunut aikoja, joiden kuluessa hänestä ei puhuttu mitään, aljettiin ihmetellä, miten oli laita Jane serkun… Alkoi varova kirjeenvaihto, joka vähitellen johti uuteen kutsuun.
Mr Britlingin kodissa hän oleskeli kauemmin kuin missään muualla. Tarina kertoi, että hän oli "antanut ensi herätteet" mr Britlingille ja "pitänyt hänen puoltaan" isää vastaan. Hän oli varmaan vastustanut useitakin niistä epäsuotuisista arvostelmista, joita isät tapaavat langettaa. Mutta hän vastusti ylipäänsä kaikkea. Ja mr Britlingiä ei miellyttänyt ajatella häntä harhailemassa täysihoitoloissa ja vesiparannuslaitoksissa, joissa hänellä oli vain mitä satunnaisimpia tilaisuuksia vastustushalunsa ilmaisemiseen.
Sitäpaitsi mr Britling mielellään näki hänen silmäilevän aamulehteä. Täti Wilshire teki sen sillä tavalla kuin hän olisi pitänyt koko maanpiiriä suurena hourulana, johon ei auta hyviä neuvojansa tuhlata. Ja ikäänkuin hän olisi erinomaiseksi huvikseen huomannut, kuinka sanomalehtimiehet yrittivät häneltä salata asioiden oikeata laitaa.
Nyt häntä sekä kiukutti että huvitti kaikkien käyttäytyminen sodan aiheuttamassa ahdingossa.
Hän uskoi erinäisiä valtiosalaisuuksia vanhemmalle Britlingin pikkupojalle – etenkin silloin, kun isäukko oli korvankantamattomissa.
"Kaikki tuo puhe sodasta, jota täällä kuulemme", sanoi hän, "ei todellisuudessa merkitse yhtään mitään. Koko asia koskee tärveltyä mattoa eikä mitään muuta – vähäjärkistä miestä ja tärveltyä mattoa. Jos ihmiset olisivat vähimmässäkään määrin käytelleet tervettä järkeänsä, niin tämä sota ei olisi koskaan syttynyt. Asia tiedettiin aivan hyvin. Hän oli heikko lapsi, vaikea hoitaa ja parkui tavantakaa täyttä kurkkua. Siispä häntä ei milloinkaan vastustettu, vaan annettiin hänen tehdä mitä tahtoi. Kenelläkään muulla kuin hänen isoäidillään ei ollut häneen nähden pienintäkään vaikutusvaltaa. Isoäiti hänet esti tärvelemästä mattoa niin perinpohjin kuin hän olisi halunnut. Juttu on aivan yleisesti tunnettu. Se tapahtui Windsorissa – kun hän oli kahdeksanvuotinen. Siitä lähtien hänellä oli yksi ainoa ajatus: sota Englantia vastaan…
"Kaikki näyttävät ällistyneiltä", sanoi hän äkkiä teepöydässä mr Carminelle. "Minä puolestani en ole ollenkaan ällistynyt. Ihmettelen vain, ettei se syttynyt ennemmin. Jos joku olisi minulta tiedustellut, niin minä olisin voinut sen sanoa jo kolme vuotta, jo viisi vuotta sitten."
Päivä oli täynnä hurjia huhuja. Saksan sanottiin julistaneen sodan Italialle ja hyökänneen Hollantiin samoinkuin Belgiaankin.
"He tulevat julistamaan sodan ensi kuun seuduissa", sanoi täti Wilshire.
"Ja lähettävät joukon zeppeliinejä", sanoi pienin poika. "Hra Heinrich kertoi meille, että ne voivat lentää tuhansia peninkulmia."
"Hän tulee julistamaan sotia, kunnes ei enää ole ketään, jota vastaan voisi sodan julistaa. Niin hän on aina tehnyt. Kun hän kerran on päässyt vauhtiin, ei hän voi pidättyä. Usein hänet täytyi viedä pois päivällispöydästä, ettei tapahtuisi onnettomuutta. Nyt, nyt on uhkavaatimusten vuoro."
Häntä ihastutti kovin eräs Daily Express'in otsake, joka ulottui lehden reunasta toiseen: "Euroopan hullu koira." Mikään muu ei hänen sanojensa mukaan ollut siinä määrin vastannut hänen sotaa koskevia tunteitansa.
"Huomatkaa mitä sanon", virkkoi täti Wilshire tehokkaimmalla tavallaan. "Hän on mieletön. Se vielä todistetaan. Hän päättää päivänsä sairaalassa – mielipuolena. Minulla on ollut vaikutelma siitä jo vuosikausia ja olen siitä yksityisesti puhunutkin… Kun tiesin mitä tiesin… Sellaisille ystäville, joiden puolelta minun ei tarvinnut peljätä väärinkäsitystä… Nyt minä vihdoinkin saan puhua suuni puhtaaksi."
"Viikset ylöspäin väännettyinä!" huudahti täti Wilshire kasailevan vaitiolon jälkeen… "Hänen vasen kyynärnivel kuuluu olevan ihan käyttökelvoton; se on jäykkä kuin lankanuken – ja hänen tekee mieli valloittaa Eurooppa… Kun hänen isoäitinsä eli, oli edes joku pitämässä häntä kurissa. Isoäitiänsä hän pelkäsi. Häntä hän vihasi, mutta ei uskaltanut olla tottelematon. Sedälläkin oli hiukan vaikutusvaltaa. Nyt ei häntä pidätä mikään.
"Kaksipäinen hullu koira", sanoi täti Wilshire. "Hän ja hänen kotkansa!.. Sellaisen miehen ei olisi milloinkaan pitänyt sallia aloittaa sotaa… Ei pientäkään sotaa…Jos hän olisi joutunut kurin alaiseksi silloin, kun minä siitä huomautin, niin mitään tällaista ei olisi tapahtunut. Mutta minä en tietenkään merkitse mitään… Sitä ei pidetty kuuntelemisen arvoisena."
10
Eräs huomattava puoli brittiläisten suhtautumisessa sotaan oli heidän taipumuksensa käsittelemään sitä kamalana pilana. Tämän taipumuksen voi havaita suuressa osassa senaikaista englantilaista kirjallisuutta. Loukkauksista, julmuuksista, vääryyksistä, laajasta hävityksestä ja taistelun tuomista vielä laajemmista vaaroista huolimatta tuo taipumus säilyi. Englantilainen kieltäytyi kerrassaan näkemästä mitään suurenmoista tai kauhistuttavaa saksalaisten hyökkäyksessä ja käsittelemästä Saksan keisaria ja kruununprinssiä muuna kuin pilakuvina. Kaikkialla vallitsi se käsitys, että vihollinen oli pingoitetun voimallinen, typerä olento, ponnistuksista punainen, silmät päästä pyörähtämässä ja käytös teeskennellyn kammottava. Se seikka, että hän voi olla kamalasti kuolettava, ei vähimmässäkään määrässä himmentänyt sitä tosiasiaa, että hän oli ennen kaikkea naurettava. Ja jos pila sodan jatkuessa muuttuikin katkerammaksi, niin pilana se sittenkin pysyi. Saksalainen saattoi tehdä maailmasta erämaan, mutta se ei voinut muuttaa englantilaisten käsitystä, että hän oli tekemässä itsensä naurettavaksi.
Mainittu taipumus nousi näkyviin pitkin iltapäivää, milloin satunnaisena vihjauksena, milloin tahallisena leikintekona. Pikkupojat olivat saaneet tietoonsa paraatimarssin, joka täytti heidän pienet mielensä hämmästyksellä ja ilolla. Heistä tuntui melkein uskomattoman huvittavalta, että inhimilliset olennot soveltuivat ottamaan sellaisia askeleita. He koettivat itse, ja ryhtyivät sitten hankkimaan kannattajia paraatimarssille. Letty ja Cissie olivat tulleet teetä juomaan ja uutisia kuulemaan, ja heidät otettiin sotaväkeen Teddyn ja Hughin keralla. Kaikin he sitten marssivat ja käännähtelivät nauraen nurmikolla, jalat heiluen kuin suksien terät. "Vasen!" huusi Hugh. "Vasen!"
"Varpaat enemmän ulospäin!" huomautti mr Lawrence Carmine.
"Jäykempi ryhti!" komensi nuorin Britling.
"Pitäkää zeppeliinejä silmällä ja olkaa tuiman näköisiä", sanoi Hugh.
"Rinta ulos! So!"
Mrs Britlingiä tuo huvitti niin, että hän meni hakemaan valokuvauskoneensa ja otti silmänräpäyskuvan koko sotilasosastosta. Kuva onnistui hyvin, ja vuotta myöhemmin mr Britling, löytäessään sen papereittensa joukosta, muisti silloisen auringonpaisteen ja riemun…
11
Illalla saapui tieto siitä, että Englanti oli julistanut sodan Saksalle. Melkein jokaiselle englantilaiselle asia oli itsestään selvä, ja historian ihmeellisimpiä tosiasioita on, että se hämmästytti saksalaisia. Kun mr Britling tyypillisenä englantilaisena oli sanonut, ettei sotaa koskaan syttyisi Saksan ja Englannin välille, oli hän aina tarkoittanut, ettei hän voinut käsittää Saksan milloinkaan hyökkäävän Belgiaan tai Ranskaan. Jos Saksa olisi tyytynyt käymään pelkkää puolustussotaa läntisellä rintamallaan ja olisi jättänyt Belgian rauhaan, olisi Englannissa tuskin syntynyt mitään sotapuoluetta. Mutta hyökkäys Belgiaan ja tunkeutuminen länttä kohti sai koko kansakunnan yksimielisesti leimahtamaan sodan lieskaan. Se ratkaisi kysymyksen, joka oli ollut kiistanalaisena aina sodan syntymiseen saakka. Viimeiseen asti englantilaiset olivat tahtoneet ajatella, että Saksassa kuten Englannissakin kansan suuret joukot olivat ystävällisiä, rauhallisia ja vapaita ylhäältä päin tulevista vaikutuksista. Se oli ollut Englannin erehdys. Saksa oli toden totta se, miksi Saksa neljäkymmentä vuotta oli itsensä tunnustanut, Sotavaltio. Huoaten – ja tuntien aikoja sitten unhotettua vapistusta – Englanti valmistautui taisteluun. Nyt vieläkin tapahtui valmistautuminen vaivalloisen hitaasti. Jotakin suunnatonta oli tulossa, mutta kuinka suunnatonta – sitä ei vielä yksikään englantilainen arvannut.
Tuona päivänä lukemattomat miehet, joita odotti kuolema ja haavoittuminen, tuijottelivat ihmeissään sanomalehtien uutisia ja hymyilivät nähdessään kiihkeitä otsakkeita, ollenkaan aavistamatta, että mikään sellainen voisi tulla lähemmäksi kuin kolmensadan peninkulman päähän heidän olosijoiltaan. Mitäpä merkitsi sota Matching's Easylle – kaikille niille suurille ja pienille paikkakunnille, joista Englanti on kokoonpantu? Viimeinen vihollisen polttama talo sadan peninkulman piirissä Matching's Easystä laskien oli Tanskan miesten polttama enemmän kuin tuhat vuotta takaperin… Ja ainoana Englannissa säilyneenä noiden tanskalaisten muistona olivat muutamat sarvimaiset, kovettuneet nahkapalaset naulanpäitten alla St Clement Danes-kirkon ovessa Lontoossa…
Nyt tulisi Englanti jälleen käymään sotaa, joka oli sytyttävä vainovalkeita Englantiin ja tuottava Englannin asujamille kuolemaa Englannin maaperällä. Kenenkään oli mahdoton sitä ymmärtää elokuussa 1914. Sellaisten seikkojen täytyy tapahtua, ennenkuin ne voidaan tajuta mahdollisiksi.
12
Tämä kertomus on etupäässä historiaa suursodan alkamisesta sellaisena kuin sen koki pieni essexiläinen ihmisryhmä ja erityisesti sellaisena kuin sen kokivat yhdet ainoat ihmisaivot. Aluksi se esiintyi näille ihmisille näytelmän tapaan, draamallisena, kansainvälisenä tapahtumana, esityksenä, sanomalehtien jakamina uutisina, pikemmin historiallisen vaiheen kuin henkilökohtaisen kokemuksen muodossa; vain asteittain ja vähitellen se tunkeutui seurauksineen itse Englannin elämään. Jos tämä kertomus voitaisiin esittää piirroksin tai kuvin, niin keskeisenä henkilönä olisi mr Britling, milloin istumassa kirjoituspöytänsä ääressä päivän tai yön aikaan kirjoittaen aluksi tutkielmaansa "ja nyt sodat loppuvat" ja sitten muita asioita, milloin kävelemässä puutarhassaan tai Claveringsin puistossa, matkalla Lontooseen tai sieltä pois, klubissa lukemassa kelloa tai hallissaan lukemassa sanomalehteä, mielikuvain ja vaikutelmain vallassa, jotka alinomaa kasaantuvat, laajenevat, kehittyvät yhä runsaammiksi hänen mielessään, järjestyvät, vaikuttavat toisiinsa, rakentuvat yleistymiksi ja päätelmiksi…
Mr Britlingin tajuinen olemassaolo kohdistui pian yksinomaan sotaan. Hänen enemmän tai vähemmän säännölliset viikottaiset johtavat kirjoituksensa Times'issa muuttuivat saksalaisten näkökantojen pohdinnaksi; hänen kirja-arvostelunsa ja kirjalliseen osastoon kirjoittamansa artikkelit tähtäsivät yhä enemmän tuohon kaikkea vallitsevaan ainoaan tosiasiaan…
Harvoin hän näytti todella saavan sodan näkyviinsä. Vain muutamat sen näkivät; useimmille se tuli hatarain, äänekästen ja hämmentävien vaikutelmien rajattomana moninaisuutena. Mutta kaiken aikaa hän sentään teki mitä suinkin voi päästäkseen siitä selville, tehdäkseen sen yksinkertaisemmaksi ja kiskoakseen siitä esiin oleellisimman puolen, kunnes sen voisi käsittää jonkinlaisena eepillisenä ja selitettävänä tapahtumana.
Tyypillisin kuva olisi mr Britling kirjoittamassa kellertävän valopiirin keskessä, ikkunain kaihtimet ylhäällä, jotta kuunvalo saisi virrata huoneeseen, mutta ikkuna suljettuna, jotta ruutuun kopahtelevat yöperhoset eivät pääsisi sisään. Ulkona näkyy kuu ja korkea, kesäinen taivas ja puolen peninkulman päästä häämöttää vanhan kirkon torni tummain puiden ylitse. Tornikello, jonka lyönnit mr Britling aina kuuli öisin, mutta ei koskaan päivisin, merkitsee helähdellen osoittimen hidasta siirryntää halki yön hetkien. Hän oli aina vihannut riitaisuutta ja hävitystä ja tunsi, että sivistyskansojen välinen sota oli inhimillisen harhautumisen eittämättömin ilmaus, hullutus, joka seisahdutti kehityksen ja ihmiskunnan vapaan vääntelemisen; tuhat kertaa hän oli väittänyt sen mahdottomaksi, ja vielä nytkin, kun hänen maansa oli sodassa osallisena, oli hänen mahdoton käsittää, että tämä saattaisi koskea häntä muuten kuin älyllisesti. Hänen silmänsä, sormenpäänsä ja olemuksensa ydin eivät voineet vakuuttautua siitä, että ennen kuulumattomassa laajuudessa tapahtuva murhaaminen, hävitys ja kuolemantuska saattoi olla käynnissä tuossa tumman muratin takana uinuvassa maailmassa, toisella puolella tuota hopeanhohtoista ikkunankehää, joka rajoitti hänen eteensä leviävää rauhallista näkymöä.
Toista tuhatta vuotta oli kulunut siitä kun sota tätä ennen oli kosketellut Englannin jokapäiväistä elämää. Viidenkymmenen miespolven aikana kehittyneet kansan henkiset tottumukset estivät sen tunteenomaista tajuamista. Englantilaiset olivat rauhan lempilapsia. He eivät olleet käyneet vakavaa sotaa kolmeensataan vuoteen, ja kahdeksaansataan vuoteen he eivät olleet taistelleet henkensä edestä vierasta valtaa vastaan. Espanja ja Ranska olivat uhanneet vuorotellen, mutta eivät olleet koskaan päässeet edes rantaan asti. Tosin oli Englannissa ollut sisäisiä kahakoita, tosin oli käyty sotaa ja tehty valloituksia kaikissa maapallon osissa ja perustettu suunnaton valtakunta, mutta tämä oli, kuten mr Britling sanoi mr Direckille, pelkkää "huviretkeilyä". Oli vain lähetetty maailmalle nuorempia poikia ja tarpeetonta väkeä, siirtolaisia ja retkikuntia. Sen oma maa ei ollut milloinkaan kokenut onnistunutta hyökkäystä; sen kotoiseen maahan, suurimpaan osaan sen perhekuntia, sen elämään yleensä ei tuo ollut mitenkään koskenut. Yhdeksäntoista kahdestakymmenestä, keskiluokka, ja useimmat aliluokan jäsenet eivät tienneet brittiläisestä maailmanvallasta enempää kuin Argentiinan tasavallasta tai Italian renessanssista. Se ei heitä liikuttanut. Sota, joka asettaa vaatimuksia joka miehelle, joka uhkaa jokaista maassa eläjää, koko kansallisen yhteisön sota oli englantilaisen kokemuksen ja englantilaisen kuvittelukyvyn saavuttamattomissa. Se oli yhä uskomatonta, se oli yhä mr Britlingin ajatuskehän ulkopuolella sill'aikaa kun suursotaa aloittava Saksan pelottava hyökkäys lännessä tapahtui ja pysähdytettiin. Näiden kahden kuukauden aikana hän oli ikäänkuin yhä kiihtyvämpi näytelmän katselija, pesäpallon tapaisen näytelmän katselija, jonka ainoana vaarana on rahapanoksen menettäminen, pikemmin kuin perustuksiaan myöten sotaan joutuneen kansakunnan toimiva jäsen.
13
Kun leipäpaniikin ja lyhyen taloudellisen pulan levottomuus oli ohi, niin Englannin jokapäiväinen elämä palasi vanhoihin, äärettömän hitaihin muotoihinpa. Kun ihmiset menivät pankkeihin saamaan uusia seteleitä, niin pankit tarjosivat kultaa – ikäänkuin anteeksi pyytäen. Uusia seteleitä oli kovin riittämättömästi, kultaa sitävastoin yltäkyllin. Ensi vaikutelmaa, jonka mukaan oli sattunut yleinen katastrofi, seurasi toinen, jonka mukaan ei ollut tapahtunut mitään.
Myymälät avattiin jälleen, aluksi koetteeksi, mutta pian täydellä luottamuksella. Ihmiset hoitivat jälleen omia asioitaan ja sota – mitä brittiläisen kansan suureen enemmistöön tulee – oli joitakuita viikkoja pikemmin henkistä ja älyllistä kuumetta kuin fyysillistä ja persoonallista todellisuutta. Haluttiin innokkaasti kuulla uutisia, ja toistaiseksi oli niitä verraten vähän. Sanomalehdistö teki parhaansa pysyäkseen tämän kuulumattoman tilanteen tasalla. Daily Express mallinaan omaksuivat kaikki puolenpennyn lehdet uuden, räikeämmän otsakelajin: tukevin kirjasimin painetun rivin, joka kulki laidasta toiseen julistaen voittoja tai masentavia tapauksia. Niin tehtiin joka päivä, olipa sitten ilmoitettavana suuri taistelu tai kalastajavenheen menettäminen, ja yleisö tottui pian tähän uuteen järjestykseen.
Valtio ei kehoittanut ihmisiä yleensä ottamaan osaa sotaan, eikä sitä tarkoitusta varten ollut mitään järjestöä olemassa. Ihmiset puhuivat esteettömäsi; kaikki näyttivät puhuvan; he heiluttelivat lippuja ja osoittivat suurta epämääräistä taipuvaisuutta tekemään jotakin. Jokaista tilaisuutta päästä sotapalvelukseen käytettiin innokkaasti hyväkseen. Oli saatu kuulla lordi Kitchenerin haluavan viittäsataatuhatta miestä; maanpuolustusosasto suunnitteli sotamiestenoton liian pienessä määrässä eikä voinut ottaa vastaan läheskään kaikkia halukkaita nuoria miehiä. Tulvaa oli estettävä kohottamalla ruumiinrakennetta koskevat vaatimukset kansallista keskiarvoa paljon korkeammalle, ja siten päästiin helpommin käsiteltäviin määriin. Oli vallitsemassa yleinen luulo, että mielenkiinto saattoi suuntautua liian yksinomaisesti sotaan, että se kansan suurelle enemmistölle oli pikemmin häiritsevä ja hajoittava kuin oleellisesti tärkeä harrastus. Sananparsi Business as usual vallitsi parhaillaan, ja sanomalehdet olivat täynnä kirjoituksia, joissa todisteltiin isänmaanrakkauden ilmenevän puhtaimmassa muodossaan silloin, kun elettiin ikäänkuin ei sota olisikaan käynnissä. Kyllä Kitchener sen asian hoitaa oli toinen sananparsi, joka vetosi voimakkaasti kansalliseen luonnonlaatuun. "Business as usual, sill'aikaa kun Euroopan karttaan tehdään muutoksia", kuului erään hupaisen parturin ilmoitus, jota toisteltiin laajoissa piireissä…
Hugh oli kotona koko elokuun. Hän oli jättänyt lontoolaisen asumuksensa ja taiteelliset suunnitelmansa, ja hänen isänsä ryhtyi parhaillaan toimenpiteisiin, jotta hän voisi lähteä Cardinalin jälkeen Cambridgeen. Sill'aikaa Hugh alkoi jatkaa tieteellistä työtänsä siitä mihin oli sen lopettanut. Vastahakoisesti hän omisti pari iltapäivätuntia "pikku teologin" salaisuuksille ja käytti muun aikansa joko matematiikan ja matemaattisen fysiikan tutkimiseen tai kokeidentekoon pienessä ullakkohuoneessa, joka oli sommiteltu luuvarakennukseen. Vasta elokuun lopussa selvisi hänelle ja mr Britlingille, että sota saattoi vaatia häneltä enemmän kuin pelkkää katselijan myötätuntoa ja harrastusta. Tähän saakka olivat nykyaikaisen historian tapaukset syntyneet ilman hänen henkilökohtaista osanottoansa. Hän ei käsittänyt, miksi sama asiain tila ei olisi voinut jatkua. Viime vaalit – ja yleiset vaalithan ovatkin ainoa kohta, jossa järkevän englantilaisen elämä saa hiukan julkista vivahdusta – olivat tapahtuneet neljä vuotta sitten hänen ollessaan kolmentoista vuoden ikäinen.
14
Jonkun aikaa uskottiin Matching's Easyssä, että Saksan armeijat oli lyöty ja suureksi osaksi hävitetty Liegen luona. Se oli erehdys, joka ei rajoittunut Matching's Easyn piiriin.
Ensimäinen rohkea hyökkäys tosin oli torjuttu suurin tappioin, ja samoin kävi elokuun kuudentena ja seitsemäntenä suoritettujen järjestelmällisempien hyökkäysten. Sitten kävivät Liègestä saapuvat tiedot epävarmoiksi, mutta aina siihen asti kun saksalaiset marssivat Brysseliin, uskottiin Englannissa että muutamat tai kaikki linnoitukset pitivät puoliansa. Sill'aikaa ranskalaiset hyökkäsivät menettämiinsä maakuntiin ja valtasivat Altkirchin, Mülhausenin ja Saarburgin; venäläiset tunkeutuivat Bukovinaan ja Itä-Preussiin; sanomalehdet ovat upottaneet Goeben'in, Breslau'n ja Panther'in Välimerellä tapahtuneessa kuvitellussa taistelussa, ja Togon olivat vallanneet ranskalaiset ja englantilaiset. Saksalaisen Belgiaan hyökkäämisen voimaa ja laajuutta ei yleensä tajuttu, ja mr Britling saattoi, toistella pelokkaita arvelujaan, että sota kenties loppuisi ennenkuin sen mahdollisten siunausten mitta oli ehtinyt täyttyä. Mutta sellainen pelko oli aiheeton: ne opetukset, joita sodassa piili mr Britlingin varalle, olivat paljoa tepsivämmät kuin hän intoisimpina hetkinäänkään kykeni kuvittelemaan.
Hän ei ollut näkevinään enteitä siinä, että Bryssel kukistui ja saksalaiset ilmaantuivat Dinantin luo. Ensimäisen vakavan iskun sai hänen liioiteltu uskonsa liittolaisten voittoon, kun mr Direck äkkiä jälleen ilmestyi niille maille hämmästyneenä ja huolissaan. Hän sähkötti Strandin telegrafiasemalta: "Tulen tuomaan uutisia", ja saapui perille sähkösanomansa kintereillä.
Hän selitti tulleensa tervehtimään mr ja mrs Britlingiä ja jossakin määrin niin olikin laita. Mutta vilkkaasti hänen katseensa käännähti oviin ja ikkunoihin ja harhaili asiaankuulumattomasti hänen jutellessaan. Arka Cecilyn odotus tuli hänen mukanaan ja häilyi hänen vaiheillaan niinkuin orvokin tuoksu noudattaa orvokkia.
Hän ehti kuitenkin sanoa koko joukon, ennenkuin mr Britlingin luontainen taipumus keskustelun hoitamiseen ehti päästä voitolle.
"Totisesti", sanoi mr Direck, "tätä sopii nimittää sodaksi. Sitä käydään välittämättä mistään soveliaisuudesta. Amerikan kansalaisena minä tietysti odotin saavani osakseni jonkinlaista kunnioittavaa kohtelua, olipa sota tai ei. Odotukseni ei täyttynyt… Eurooppa on luiskahtanut raiteiltaan… Te täällä ette aavistakaan, kuinka pahoin…
"Minä saavuin Eurooppaan täysin ystävällisellä mielellä – ja minun täytyy tunnustaa hämmästyneeni. Minut suoraan sanoen heitettiin ulos – päätäpahkaa. Matkatavarani ovat tiessään. Ne hävisivät lähellä Hollannin rajaa sijaitsevalla asema-pahaisella, jonka nimeäkään en muista. Jossakin saksalaisessa kodissa arvatenkin on nyt ilo minun paidoistani; ne olivat todellakin kunnon paitoja. Tämä ylläni oleva tweedpuku on ainoa minkä tässä maailmassa omistan. Kaikki minun rahani – hyviä amerikkalaisia seteleitä – well, ne nauroivat niille. Ja kun esitin englantilaisia kultarahoja, niin ne epäilivät minua englantilaiseksi ja pistivät arestiin… Voin vakuuttaa, ettei englantilaisia Saksassa nykyään suosita, ei ollenkaan… Kun ajattelee, että saksalaiset ovat saaneet juuri sen mitä halusivat, täytyy myöntää heidän olevan merkillisen tyytymättömiä… Well, minun täytyi pyytää rahoja lainaksi Amerikan konsulilta, ja sitten minä olen kulkenut ja odotellut, ollut nälissäni silloin tällöin ja tarkastellut maailmaa junan ikkunasta, mikäli sitä sallittiin – tavallisesti meidän näet oli vedettävä uutimet eteen, kun radan varrella oli jotakin tärkeää – sanalla sanoen: suorittanut ilottomamman matkan kuin yksikään Chicagoon saapuva lehmä… Minua käsiteltiin rahtitavarana – sangen alhaiseen luokkaan kuuluvana… Minä en saata sitä ajatellakaan."
Mr Direck otti niin vakavan ja synkeän ilmeen kuin vuosikausien iloiset ilmetottumukset suinkin sallivat.
"Vakuutan teille, etten aavistanutkaan olevan mitään sodan tapaista, ennenkuin jouduin noihin kokemuksiin. Amerikassa sellaisesta ei tiedetä mitään. Se on kuin nälkä ja rutto jotakin kertomuskirjoissa luettavaa. Me olemme unohtaneet sen olevan jotakin todellista. Muutamat vanhat vaarit siitä vain haastelevat. Tuomari Holmes ja hänenlaisensa vanhukset. Muille se on kuin poikasten leikkiä… Ja sitten yht'äkkiä kaikki juoksemassa pitkin katua – vihaten ja uhaten – ja hauskoja vanhoja valkoviiksisiä herroja ja perheenisiä suunnittelemassa talojen polttamista, tappamista, vahingoittamista ja kauhistuttamista. Ja somia nuoria naisiakin, jotka etsivät englantilaista saadakseen sylkeä häntä; olen itse ollut ulottuvilla ja tuntenut itseni sangen työlästyneeksi useita kertoja…ja uskomattominta on, että he todellakin tekevät tällaista. Lähellä Hollannin rajaa on pieni Visé-niminen kylä, jossa joku vanha veitikka ilveili haulikkoineen. Kylä hävitettiin. Ihmisiä ammuttiin tusinoittain, asetettiin heitä kolmeen riviin toinen toistensa taakse ja ammuttiin ja talot poltettiin. Päänahan nylkemistä lukuunottamatta eivät intiaanit olisi voineet tehdä villimmin. Kunnianarvoiset saksalaiset sotilaat…
"Englannissa ei kukaan näy ollenkaan aavistavan mitä Belgiassa tapahtui. Kuulee kertomuksia – Hollannissa niitä kerrotaan sellaisia, että tukka nousee pystyyn. Heidän tarkoituksensa onkin pelottaa belgialaisia. He ovat alunpitäen päättäneet olla niin kammottavia kuin suinkin. Te ette ymmärrä vieläkään mitään… Well… Väkivaltaisuuksia. Sellaisia, joista amerikkalainen ei ole koskaan kuullutkaan. Joista ei sovi puhuakaan… Well… Raiskauksia… He ovat kurinpidollisessa tarkoituksessa raiskanneet naisia pöydillä Liègen torilla. Yes, sir. Se on totta. Sen kertoi minulle eräs mies, joka juuri tuli Belgiasta. Tunsi ihmiset, tiesi paikan, tiesi kaikki. Täkäläiset ihmiset eivät näytä käsittävän, että nuo naiset ovat samaa lajia kuin ne, joita asuu Chesterissä tai Yarmouthissa ja miksei myöskin Matching's Easyssä. He näyttävät yhä luulevan, että mannermaan naiset ovat toista lajia – mieltyneempiä sellaiseen kohteluun. He näyttävät uskovan, että jokin erikoinen kaitselmuksen laki estää sellaista tapahtumasta Englannin asukkaille. Ja tuollaista sattuu lähempänä kuin kahdensadan peninkulman päässä teistä – nytkin. Ja mikäli ymmärrän, ei sen likenemistä estä juuri mikään…"
Mr Britling arveli sentään joitakin pieniä esteitä olevan olemassa.
"Minä olen nähnyt Englannin uuden armeijan harjoittelevan Lontoossa, mr Britling. En tiedä, oletteko te sitä nähnyt. Näin kokonaisen pataljoonan. Heillä ei ollut puolta tusinaa univormuja eikä yhtäkään kivääriä koko pataljoonassa.
"Te täällä Englannissa ette ollenkaan tajua mikä on kysymyksessä. Te ette voi kuvitellakaan, mitä merkitsee olla maassa, jossa kaikki, naiset, vanhahko väki, vakavat keski-ikäiset ihmiset pitävät sotaa yhtä tärkeänä kuin omia liikeasioitaan. He eivät tunne vähintäkään omantunnon vaivaa. En tiedä mikä Saksa oli ennen sotaa, sillä olin tuskin astunut pois junasta, kun sota alkoi; mutta nykyinen Saksa on suuri sotaleiri. Siellä kihisee sotilaita. Ja kullakin sotilaalla on univormunsa, aseensa ja varusteensa.
"He ovat voitostaan niin varmoja kuin jo olisivat valloittaneet Lontoon. He ovat ihan varmoja siitä, että pääsevät astelemaan läpi Belgian, ihan varmoja siitä, että ehtivät Pariisiin Sedanin päiväksi, ja sitten he ryhtyvät hävittämään teidän laivastoanne zeppeliinien ja sukellusvenheitten avulla ja tekevät hyökkäyksen Kanaalin yli. He sanovat pyrkivänsä Englannin kimppuun hyökkäämällä Belgiaan. He poikkeavat vain hiukan Ranskassa ohimennen. He väittävät omistavansa tykkejä, joilla voi pommittaa Doweria Calais'sta käsin. He kerskuvat siitä. He tietävät varmaan, että te ette kykene asestamaan joukkojanne. He tietävät, että te ette saa valmiiksi kymmentätuhatta kivääriä viikossa. He tulevat junissa juttelemaan kenen kanssa hyvänsä ja selittävät kuinka teidän häviönne saadaan aikaan."
Mr Britling sanoi heidän piankin huomaavan erehtyneensä.
Melkoisen vaitiolon jälkeen huomautti mr Direck, jolle hänen henkilökohtaiset kokemuksensa antoivat itsetietoista pontta: "En käsitä, kuinka niin voisi käydä."
Hän palasi siihen tosiasiaan, joka oli tehnyt häneen voimakkaimman vaikutelman.
"Täysi-ikäiset ihmiset, tavalliset, älykkäät, kokeneet ihmiset ottavat sodan vakavalta kannalta ja puhuvat Englannin rankaisemisesta; se on ihan ilmestys. Jonkinlaista juhlallista innostusta. Ylhäisissä ja alhaisissa…
"Ja junalastittain miehiä ja junalastittain tykkejä…"
"Liège", virkahti mr Britling.
"Liège oli vain naarmu taulussa", sanoi mr Direck. Muutama tuhat kuollutta, muutama kymmenentuhatta kuollutta ei merkitse heille mitään – ei kerrassaan mitään. Hotelli Cecilissä minä tapasin miehen, joka oli nähnyt heidän marssivan Brysseliin. Hän istui eilen samassa pöydässä kuin minä. Se oli kestänyt koko päivän, suunnaton, loputon virta harmaita miehiä. Vaunuja loppumattomiin, tykkejä loppumattomiin, kansan koko mieskuntoinen osa kaikkine varusteineen kulkemassa eteenpäin…
"Minä luulin", sanoi mr Direck. "että sodassa useimmat ihmiset seisovat katselemassa ja pitävät huolen huutamisesta jonkinlaisen erikoisen joukkueen hoitaessa sotimista. Well, Saksa ei taistele sillä tavoin…Minä tunnustan säikähtäneeni…Tämä on suurinta mitä on tapahtunut; se on sodan äärimäisiä rajoja… Minä näin viime yönä unissani harmaan virran, joka peitti tulvallaan kaikki mitä sen tielle sattui. Te ja minä – ja miss Corner – ihmeellistä, että hänkin osui mukaan, eikö totta? – kiipesimme kukkulan rinnettä yhä korkeammalle, tuo virta vyörymässä kintereillämme. Siitä ikäänkuin vaahtona virtautui kasvoja ja kypäreitä ja pistimiä – ja nyrkkiin pusertuneita käsiä – ja punaista… Well, mr Britling, myönnän kyllä, että tämä rasittaa minua hiukan liiaksi, mutta voin vakuuttaa teille, että Englannissa ei aavistetakaan mikä teitä odottaa…"