XVII Luku
Kolme päivää
Lincoln odotti Grahamia lentolavan lähellä olevassa huoneustossa. Hän näytti olevan utelias saamaan lähempiä tietoja matkasta, ja iloitsi nähdessään, millä ilolla ja innolla Graham oli ottanut retkeen osaa. Graham oli aivan haltioissaan. "Minun täytyy saada oppia lentämään", huudahti hän. "Minun täytyy osata hoitaa konetta. Minä säälin kaikkia olentoja, jotka ovat kuolleet saamatta tuntea tätä nautintoa. Kuinka suloista on tuollainen huima ilmamatka! Se on ihmeellisin keksintö, minkä maailma on luonut".
"Te saatte nähdä, että tämä uusi aika on täynnä ihmeellisiä keksintöjä", sanoi Lincoln. "Minä en tiedä, mitä te nyt mielellänne haluaisitte. Meidän musiikkimme tulee olemaan teille jotain aivan uutta".
"Tällä hetkellä", sanoi Graham, "olen eniten innostunut lentämiseen. Antakaa minun oppia se täydellisemmin. Aeronautinne sanoi, että jokin säädös estää oppimasta".
"Niin estääkin", sanoi Lincoln. "Mutta eihän se koske teitä! Jos te itse tahdotte hoitaa konetta, niin voimmehan me huomenna tehdä teidät valantehneeksi aeronautiksi".
Graham sanoi kiihkeästi haluavansa sitä ja puheli laajasti, minkä vaikutuksen lento oli tehnyt. "Ja valtioasiat", kysyi hän äkkiä. "Millä kannalla ne ovat?"
Lincoln lykkäsi valtioasiat syrjään. "Ostrog kertoo kyllä niistä huomenna", sanoi hän. "Kaikki alkaa jo tasaantua. Vallankumous ulottuu yli koko maailman. Siellä täällä tapaa kyllä vastustusta, mutta teidän valtanne on varma. Te voitte olla aivan rauhassa, kun Ostrog hoitaa asioita".
"Käykö se laatuun, että minut nimitetään valantehneeksi aeronautiksi, joksi te sitä kutsutte, heti – ennen levolle menoa?" kysyi Graham astuen hitaasti eteenpäin. "Silloin voisin minä heti huomisaamuna ryhtyä siihen."
"Kyllä se käy laatuun", sanoi Lincoln miettiväisenä. "Varsin hyvin. Kyllä se toimitetaan". Hän nauroi. "Minä tulin juuri ehdottamaan teille huvituksia, mutta te olettekin itse pitänyt siitä huolen. Minä telefoneeraan täältä aeronautikaaliselle asemalle ja me palaamme tuulimoottorien johtajan toimistossa olevaan asuntoonne. Te syötte päivällistä ja sillä välin on aeronauteilla aikaa saapua. Ettekö sitten syötyänne haluaisi – ?" Hän vaikeni.
"Mitä", kysyi Graham.
"Me olemme järjestäneet tanssiohjelman. Tanssijattaret ovat saapuneet
Caprin teatterista".
"Minä vihaan balettia", sanoi Graham lyhyesti. "Minä olen aina niin
tehnyt. Mutta tuo toinen asia – . En minä tanssia halua nähdä.
Meillä oli entisaikaan tanssijattaria. Niitä oli jo muinaisessa
Egyptissäkin. Mutta saada lentää – "
"Se on totta", sanoi Lincoln. "Mutta meidän tanssijattaremme – "
"He voivat odottaa", sanoi Graham, "he voivat odottaa. Kyllä minä tiedän. Minä en ole mikään latinalainen. Minä tahtoisin kysellä muutamia seikkoja joltain asiantuntevalta – koskien mekaanisia asioita. Siihen minä olen innostunut. En minä kaipaa huvituksia".
"Teillä on koko maailma valittavananne", sanoi Lincoln; "kaikki mitä vaan haluatte, kuuluu teille".
Asano saapui ja mahtavan vartioston seuraamana kulkivat he kaupungin katuja pitkin Grahamin asuntoon. Hänen palatessaan oli kokoontunut paljoa suurempi joukko katsomaan häntä kuin lähtiessään, ja kansan ilo ja riemuhuudot peittivät usein ne vastaukset, jotka Lincoln antoi Grahamin lukuisiin lentoa koskeviin kysymyksiin. Ensi aluksi otti Graham tervehdyshuudot vastaan nyökkäämällä ja viittomalla kädellään, mutta Lincoln huomautti hänelle, että sellaista menettelyä voitaisiin pitää sopimattomana. Graham, joka oli jo väsynyt noihin yhtämittaisiin tervehdyksiin, luopui niistä matkansa loppupuolella.
Heti kun he olivat saapuneet hänen huoneustoonsa, lähti Asano etsimään kinematograafisia kuvia koneista, ja Lincoln lähetti Grahamin pyynnöstä hakemaan konemallia ja pieniä koneita, jotka voisivat selittää koneiden kehitystä näinä viimeisinä kahtenasatana vuotena. Pieni ryhmä koneita, joilla telegrafeerattiin pitkien matkojen päähän, miellyttivät Mestaria niin suuressa määrässä, että hänen maukas päivällisateriansa, jota tarjoilemassa oli miellyttäviä, kohteliaita palvelijattaria, sai odottaa. Tupakoimisen tapa oli jo kadonnut maan päältä, mutta kun hän halusi nauttia siitä, niin alettiin etsiä ja löydettiin Floridasta mainioita sikaaria, jotka tuotettiin hänelle erikoisella pneumaattisella tavalla sillä aikaa kun hän oli aterioimassa. Sitten saapuivat aeronautit, ja heidän insinöörinsä näytteli Mestarille useita nerokkaita keksintöjä. Tällä hetkellä olivat lasku- ja mittauskoneiden komeus ja täydellisyys, rakennuskoneet, kehruukoneet, patenttiovet, räjähdysmoottorit, vilja- ja vesielevaattorit, teurastuskoneet ja niittokoneet Grahamille mieluisampia kuin tanssijattaret. "Me olimme villiä", sanoi hän tavan takaa, "me olimme villiä. Me elimme kiviajassa – verrattuna tähän. Ja mitä muuta teillä on?"
Psykologistit tulivat selittämään hänelle, mitä mieltäkiinnittäviä edistysaskeleita oli tehty hypnotismin alalla. Milne, Bramwell, Fechner, Liebault, William James, Myers ja Gurney olivat tulleet niin kuuluisiksi, että heidän aikalaisensa olisivat hämmästyneet. Useat käytäntöön sovitetut kohdat psykologiaa olivat nyt yleiseen tunnettuja; niitä käytettiin suuressa määrässä rohtojen, antiseptisten ja anestetisten lääkekeinojen sijasta; niitä käyttivät melkein kaikki, joilla oli jotain tekemistä ajatusten ponnistusten kanssa. Inhimilliset henkiset avut näkyvät tässä suhteessa kehittyneen hyvin paljon. Lukujen laskijoiden ihmeet, joita Graham ennen oli pitänyt hypnotiseeraajan suurimpana voittona, voi nyt tehdä kuka tahansa, jolla vaan oli varoja maksaa erikoiselle hypnotiseeraajalle. Jo aikoja sitten oli vanha tutkintosysteemi saanut väistyä tämän järjestelmän tieltä. Opiskelevien ei tarvinnut lueskella vuosikausia, he makasivat muutaman viikon hypnotillisessa unessa, ja tänä aikana taitavat opettajat saivat painaa heidän mieliinsä kaikki ne tiedot, jotka vastasivat määrättyihin kysymyksiin, lisäten vielä senkin, että he kauvan aikaa voivat säilyttää nämät tiedot. Erittäinkin matematiikassa oli tämä apu hyvin tärkeä, ja kaikki ne henkilöt, jotka pelasivat shakkia tai muita suurta ajattelemista vaativia peliä, käyttivät tätä hyväkseen. Tällä tavoin myöskin kaikki leikkaukset toimitettiin ankarien sääntöjen mukaan, se on, melkein koneellisesti, ja päästiin siten vapaaksi mielikuvituksen tai levottomuuden aikaansaamista hairahduksista ja voitiin kaikki toimittaa hämmästyttävän tarkkaan. Työväenluokan lapset, heti kun pääsivät tarpeelliseen ikään, hypnotiseerattiin, ja muuttuivat siten ajatteleviksi koneiksi, jotka tekivät tehtävänsä täsmällisesti ja kuuliaisesti ja pääsivät vapaaksi pitkän pitkistä opinnoista. Aeronautien oppilaat, joiden päätä huimasi, vapautettiin hypnotismin avulla tästä pelosta. Joka kadulla näki hypnotiseeraajia, jotka olivat valmiit painamaan pysyväisiä ajatuksia ihmisten mieleen. Jos joku tahtoi muistaa jonkun nimen, summan, laulun tai puheen, niin turvaantui hän tähän keinoon, sen avulla voitiin myös poistaa ikäviä muistoja, pahoja tapoja hävittää ja intohimoja karkoittaa. Tällaista psyykillistä leikkausta käytettiin hyvin usein. Siten voi unohtaa halpamaisuudet, loukkaukset, nöyryytykset, rakastavat lesket poistivat mielestään miesvainajansa kuvan, onnettomasti rakastuneet pääsivät vapaaksi tunteestaan. Mutta haluja ei vielä voitu hävittää ja ajatusten siirtämistä ei vielä oltu systemaattisesti järjestetty. Psykoloogit todistivat taitoaan antaen sinipukuisten kalpeiden lasten suorittaa mitä vaikeimpia muistitemppuja.
Graham, samoin kuin suurin osa hänen aikalaisistaan, halveksi hypnotiseeraajia; jollei hän olisi sitä tehnyt, olisi hän heti voinut päästä vapaaksi monesta tuskallisesta tunteesta. Mutta vaikka Lincoln kuinkakin vakuutteli, niin pysyi hän vanhassa teoriiassaan, jonka mukaan vaipumalla hypnoottiseen uneen ihminen luopui omasta persoonallisuudestaan, omasta tahdostaan. Katsellessaan hypnootillisia kokeiluja päätti hän pysyä järkähtymättömästi omana itsenään.
Kolmena seuraavana päivänä katseli Graham tällaisia kokeiluja, välillä käyttäen useita tuntia ilmapurjehdusmatkoihin. Kolmantena päivänä leijaili hän Ranskan yläpuolella ja näki lumipeitteiset alpit. Nämät matkat tuottivat hänelle rauhallisen unen ja pian katosi se heikkous, joka herätessään oli häntä vaivannut. Ja aina kun Graham vaan ei ollut lentomatkoilla, niin Lincoln koetti kaikin tavoin huvittaa häntä. Hänelle näytettiin kaikki uuden ajan keksinnöt ja erikoisuudet, siksi kunnes hänen uteliaisuutensa alkoi olla tyydytetty. Voisi kirjoittaa tusinan paksuja kirjoja kuvatakseen kaikkia hänelle näytettyjä keksintöjä. Joka iltapäivä oli hänellä noin tunnin kestävä vastaanotto. Hän iloitsi nähdessään, miten aikalaisensa tulivat yhä tutummiksi ja persoonallisemmiksi. Ensi alussa kiintyi hänen huomionsa siihen, mikä heissä oli erikoista ja odottamatonta, kaikki teennäisyys heidän puvuissaan, kaikki heidän tapansa, jotka sotivat hyvää makua vastaan, loukkasivat ensi alussa häntä. Mutta hän itsekin hämmästyi, miten siitä syntyvä vastenmielisyys alkoi kadota, ja miten pian hän tottui uuteen asemaansa ja piti entistä aikaansa, yhdeksättätoista vuosisataa, niin perin etäisenä ja omituisena. Eurooppalaisen sianteurastuslaitoksen johtajan punatukkainen tytär miellytti häntä aivan erikoisesti. Seuraavana päivänä, päivällisen jälkeen tutustui hän erääsen uuden ajan tanssijattareen ja ihmetteli hänen suurta taituruuttaan. Ja sen jälkeen katseli hän taas hypnotiseeraajien ihmeellisiä kokeita. Kolmantena päivänä koetti Lincoln houkutella Grahamia lähtemään Nautinnon kaupunkiin, mutta Graham kieltäytyi eikä suostunut ottamaan hypnotiseeraajilta mitään apua lähtiessään lentoretkilleen. Paikallisuuden side pidätti häntä Lontoossa; hän nautti tuntiessaan eri paikat kaupungissa, ja tätä nautintoa hän ei olisi saanut missään muualla osakseen. "Täällä – tai sata jalkaa alempana", saattoi hän sanoa, "söin minä ateriani oleskellessani Lontoon yliopistossa. Tuolla kauempana oli rautatienasema ja lukematon määrä junia. Kuinka usein seisoinkaan tuolla, matkalaukku kädessäni, katsellen merkkilyhtyjen lomitse taivasta kohden ajattelemattakaan, että minä kerta vielä saisin matkustaa tuolla korkealla ilmassa. Ja nyt kiidän minä aeropiilillä ilmassa, joka ennen oli yhtenä harmaana usvana".
Näinä kolmena päivänä oli Graham niin kiintynyt tällaisiin huvituksiin, että hän hyvin vähän tiesi niistä valtiollisista liikkeistä, jotka tapahtuivat hänen asuntonsa ulkopuolella. Hänen ympäristönsä ei maininnut hänelle siitä mitään. Joka päivä tulivat Ostrog, johtaja, hänen suuri visiirinsä, hänen palatsinhoitajansa kertomaan, että maassa vallitsi rauha ja hänen valtansa oli lujitettu; joku "pieni kapina" oli kukistettu jossain kaupungissa, "vähäpätöinen häiriö" jossain toisessa. Sosiaalisen kapinan laulu ei enää kaikunut Grahamin korvissa; hän ei koskaan saanut tietää, että kunnallinen hallitus oli kieltänyt sen; ja kaikki ne suuret vaikutelmat, jotka hän oli tuntenut näkötornissa, olivat haihtuneet hänen mielestään.
Mutta toisena ja kolmantena päivänä, vaikka teurastuslaitoksen johtajan tytär miellyttikin häntä, ja ehkä juuri hänen puhelujensa vaikutuksesta, alkoi hän muistella Helen Wottonia, tuota tyttöä, joka oli puhellut hänelle niin omituisesti tuulimoottorien johtajan palatsissa pidetyssä juhlassa. Hän oli tehnyt hyvin syvän vaikutuksen Grahamiin, vaikka monet, uudet, hämmästyttävät seikat estivät häntä pitempää aikaa ajattelemasta häntä. Mutta nyt tuo muisto sai hänessä vallan. Hän mietiskeli, mitähän hän oli tarkottanut noilla katkonaisilla, jo puoliksi unohtuneilla sanoillaan, hän alkoi yhä enemmän muistella hänen silmiään, kasvojensa vakavan kiihkeätä ilmettä, ja hänen innostuksensa kaikkiin uusiin keksintöihin alkoi vähetä. Helenen kauneus asettui hänen ja eräiden äkkiä puhjenneiden, huonojen nautinnon halujen väliin. Mutta Graham ei nähnyt häntä kertaakaan näinä kolmena päivänä.
XVIII Luku.
XVIII Luku
Graham muistaa
Graham tapasi hänet eräässä pienessä galleriassa, joka johti tuulimoottoritoimistosta hänen juhlahuoneustoonsa. Galleria oli pitkä ja kaita, siinä oli joukko syvennyksiä ja niissä suuria kaari-ikkunoita, joista näkyi palmuja kasvava pihamaa. Graham näki hänet istuvan eräässä syvennyksessä. Kuullessaan hänen askeleensa käänsi hän päänsä, tunsi hänet ja vavahti. Hän tuli aivan kalmankalpeaksi. Hän nousi heti, astui askeleen häntä kohden, ikäänkuin aikoen puhua hänelle, mutta epäröi. Graham seisahtui ja odotti. Sitten, nähdessään että suuri levottomuus esti nuorta tyttöä puhumasta, ymmärsi hän hänen tulleen tänne nimenomaan tavatakseen hänet.
Kuninkaallinen tunne vaati häntä rohkaisemaan häntä. "Minä olen kaivannut teitä", sanoi hän. "Muutama päivä sitten halusitte te sanoa minulle jotain – halusitte puhua kansasta. Mitä teillä on sanottavaa?"
Tyttö katsahti levottomana häneen.
"Te väititte, että kansa on onneton".
Tyttö vaikeni hetkisen.
"Se tuntui teistä kai oudolta", sanoi hän äkkiä.
"Tuntui kyllä. Mutta kuitenkin – "
"Minä tein sen vaistomaisesti".
"Todellako?"
"Niin".
Tyttö katsahti epäröiden häneen. Hän jatkoi vaivalloisesti. "Te unohdatte", sanoi hän huokaisten syvään.
"Mitä?"
"Kansan – "
"Mitä tarkoitatte – ?"
"Te unohdatte kansan".
Graham katsahti kysyvästi häneen.
"Niin. Te hämmästytte. Sillä te ette ymmärrä, kuka te olette. Te ette tiedä, mitä on tapahtunut".
"Mitä?"
"Te ette ymmärrä".
"En ehkä aivan selvästi. Mutta selittäkää minulle".
Helen teki äkkinäisen päätöksen ja kääntyi hänen puoleensa. "Sitä on niin vaikea selittää. Minä olen toivonut ja tahtonut sen tehdä. Ja nyt – en voikaan sitä tehdä. Minä en osaa sovittaa sanojani. Mutta kaikki, mikä teitä koskee – on niin kummallista. Teidän unenne – heräämisenne – on aivan kuin ihme. Ainakin minulle – ja kansalle. Te, joka kärsitte ja kuolitte, kuten tavallinen kansalainen, te heräätte jälleen eloon ja olette silloin koko maailman herra".
"Maailman herra", sanoi Graham. "Niin he sanovat minulle. Mutta te ette voi tietää, kuinka vähän minä tiedän itse asiassa".
"Kaupungit – trustit – työkomppania – "
"Ruhtinaskunnat, hallitukset, valtiot – valta ja loisto. Niin minä olen heidän kuullut sitä huutavan. Minä tiedän sen. Minä olen Mestari. Kuningas, jos niin tahdotte. Yhdessä Ostrogin kanssa – "
Hän vaikeni.
Helen kääntyi häneen päin ja katsoi uteliaana ja jännitettynä häntä kasvoihin. "No niin?"
Graham hymyili. "Joka kantaa edesvastauksen".
"Sitä me olemmekin alkaneet pelätä". Hän vaikeni hetkiseksi. "Ei", sanoi hän hitaasti. "Teidän täytyy ottaa edesvastaus niskoillenne. Teidän täytyy ottaa edesvastaus niskoillenne. Kansa luottaa teihin".
Helen puhui hitaasti. "Kuulkaa! Puolet unenne ajasta – sukupolvet toisensa jälkeen – monet ihmiset, yhä useammat ihmiset ovat rukoilleet, että te heräisitte – rukoilleet".
Graham aikoi puhua, mutta ei voinutkaan.
Helen epäröi ja vieno puna kohosi hänen poskilleen. "Tiedättekö, että te olette ollut myriadeille – kuningas Arthur, Barbarossa – kuningas, joka saapuu otollisena aikana ja palauttaa maailman tolalleen".
"Minä luulen, että kansan mielikuvitus – "
"Ettekö ole kuullut puheenpartta: 'Kun nukkuja herää?' Teidän maatessa elottomana ja liikkumattomana – tuli luoksenne tuhansia. Tuhansia. Joka kuun ensimmäisenä päivänä makasitte te valkoisessa juhlapuvussanne ja kansa tulvehti teitä katsomaan. Pikku tyttönä näin teidät tuollaisena, niin kalpeana ja tyynenä".
Helen loi katseensa hänestä ja tuijotti edessään olevaan seinään. Hän puhui hiljaa. "Pikku tyttönä katselin kasvojanne … minusta olivat ne niin liikkumattomat ja odottavaiset, aivan kuin Jumalan pitkämielisyys".
"Sitä me ajattelimme teistä", sanoi hän. "Sellaisena, näimme me teidät".
Hän kääntyi säihkyvin silmin Grahamiin päin, äänensä soi kirkkaana ja voimakkaana. "Kaupungissa, koko maailmassa odottavat myriaadin myriaadit miehet ja naiset, mitä te teette, ja tämä odotus on täynnä satunnaisia, uskomattomia toiveita".
"Niinkö?"
"Ei Ostrog – eikä kukaan muu – voi ottaa tätä edesvastausta niskoilleen".
Graham katsahti hänen innostuksesta hehkuviin kasvoihinsa. Hän oli vaivalloisesti alkanut puhua ja oli lämmennyt omista sanoistaan.
"Uskotteko", sanoi hän, "että te, joka elitte pienissä olosuhteissa niin kaukana menneisyydessä, te joka vaivuitte uneen ja heräsitte aivan kuin ihmeen kautta – uskotteko, että koko maailman ihailu, kunnioitus ja toiveet olisivat ympäröineet teitä, jotta te taas saisitte elää uutta, omaa, pientä elämäänne?.. Jotta te vapautuisitte edesvastauksesta siirtämällä sen toisen harteille?"
"Minä arvaan, mikä edesvastaus minulla on tästä kuninkuudestani",
sanoi Graham epäröiden. "Minä tiedän, kuinka suurelta se näyttää.
Mutta onko se todellinen? Se on niin uskomatonta – aivan kuin unta.
Onko se todellista, vai onko se vaan suuri hairahdus?"
"Se on todellinen", sanoi Helen, "jos te vaan uskallatte".
"Siis perustuu, kaikesta päättäen, minun kuninkuuteni ainoastaan uskoon. Se on ihmisten sieluissa syntynyt hairahdus".
"Jos te uskallatte!" sanoi hän.
"Mutta – "
"Lukemattomat ihmiset uskovat siihen", sanoi Helen, "ja niin kauvan kuin tämä ajatus pysyy heidän sielussaan – tottelevat he".
"Mutta minä en tiedä mitään. Vaikka koetankin parastani. Minä en tiedä mitään. Ja nuo toiset – Neuvosherrat, Ostrog. He ovat viisaampia, kylmäverisempiä, he tuntevat asiat aivan tarkoin. Ja mistä onnettomuudesta te puhutte? Mitä minun tulee tietää? Mitä tarkoitatte – "
Hän vaikeni äkkiä.
"Minä en ole muuta kuin lapsi", vastasi Helen. "Mutta minun mielestäni on maailma täynnä kurjuutta. Maailma on teidän ajastanne muuttunut ja muuttunut hyvin omituisella tavalla. Minä olen rukoillut saavani sanoa tämän kaiken teille. Maailma on muuttunut. Ikäänkuin syöpä olisi saanut siinä vallan – ja se riistää elämän kaikelta, millä vaan on jotain arvoa".
Helen katsahti häneen punastuen yht'äkkiä. "Teidän aikanne oli vapauden aika. Niin – niin minä olen uskonut. Minä olen saanut paljon ajatella, sillä minun elämäni – ei ole ollut onnellinen. Ihmiset eivät ole vapaampia, suurempia eikä parempia kuin teidän aikananne. Eikä siinä kaikki. Tämä kaupunki – on vankila. Jokainen kaupunki on nyt vankila. Mammona pitää sen avaimet hallussaan. Myriaadit, lukemattomat myriaadit kärsivät kehdosta hautaan asti. Onko se oikein? Täytyykö tätä kestää – ijankaikkisesti? Niin, olot ovat paljoa pahemmat kuin teidän aikananne. Ympärillämme, allamme vallitsee vaan hätä ja tuska. Kaikki ne väärät nautinnot, joilla teidät ympäröidään koskettelevat aivan läheltä mitä kurjinta elämää. Niin, köyhä sen tietää – se tietää kärsivänsä. Nuo lukemattomat olennot, jotka kaksi yötä sitten uhmailivat kuolemaa teidän tähtenne – ! Te olette velvollinen uhraamaan heille elämänne".
"Niin", sanoi Graham hitaasti. "Niin. Niin, minä olen velvollinen uhraamaan heille elämäni".
"Te elitte sinä aikana", sanoi Helen, "jona suurten kaupunkien hirmuvalta oli vasta alulla. Niin, se on hirmuvaltaa – hirmuvaltaa. Teidän aikananne oli läänitysherrojen valta kadonnut ja uusi rahavalta oli alulla. Puolet maapallon asukkaista eli vapaana maalla. Kaupungit eivät vielä olleet nielleet heitä. Minä olen lukenut sen vanhoista kirjoista – silloin oli olemassa aatelismiehiä. Kansa eli elämää, joka oli täynnä rakkautta ja uskollisuutta – he saivat vapaasti toimia. Ja te – te tulette tuosta ajasta".
"Niin eivät olot olleet – . Mutta vähät siitä. Millaista on elämä nyt – ?"
"Taistelua rahasta ja Nautinnon kaupungit! Tai orjuus – säälitön, häpeällinen orjuus".
"Orjuus!" sanoi Graham.
"Orjuus".
"Ettehän toki väitä, että ihmisolentoja kohdellaan kuin kuolleita kappaleita".
"Vielä pahemmin. Juuri se täytyy teidän tietää, nähdä se. Minä tiedän, että te ette sitä tiedä. He tahtovat salata sen teiltä ja viedä teidät Nautinnon kaupunkiin. Mutta olettehan nähnyt sinipukuisia miehiä, naisia ja lapsia, nähnyt heidän kalpeat kasvonsa ja elottomat silmänsä?"
"Olen, kaikkialla".
"Puhuen kamalaa, raakaa, köyhää murrettaan".
"Minä olen kuullut sen".
"Ne ovat orjia – teidän orjianne. Ne ovat Työkomppanian, teidän omaisuutenne orjia".
"Työkomppanian! Mutta sehän sana kuuluu tutulta. Ah! nyt muistan.
Minä näin sen kävellessäni pitkin kaupunkia, silloin kun sähkövalo syttyi uudelleen … harmaan sinisiä suunnattomia rakennuksia.
Tarkoitatteko te siis todellakin – ?"
"Tarkoitan. Miten voisin selittää sen teille? Tietysti on sininen puku pistänyt silmäänne? Kolmas osa kansaanne saa kantaa sitä – ja uusia tulee joka päivä. Työkomppania on kasvanut taukoamatta".
"Mitä on tuo Työkomppania?" kysyi Graham.
"Mitä te ennen teitte nälkää kärsiville?"
"He joutuivat köyhäinhuoneisiin, jotka olivat seurakuntien valvonnan alaisina".
"Köyhäinhuoneet! Niin – minä tiedän. Niistä puhuttiin historiantunnilla. Nyt minä muistan. Työkomppania hävitti köyhäinhuoneet. Se muodostui – osaksi – erään yhdistyksen perustalle – muistatte kai uskonnollisen järjestetyn yhdistyksen, jonka nimi oli Pelastusarmeija, – ja siitä muodostui afäärikomppania. Alussa oli se yksinomaan hyväntekeväisyyslaitos. Se pelasti ihmiset köyhäinhuoneen kurjuudesta. Nyt minä muistan, että se oli teidän yhtiönne ensimmäisiä valtauksia. He ostivat Pelastusarmeijan ja muodostivat sen täksi. Perusajatus oli ollut antaa työtä kodittomille ihmisille".
"Niin".
"Nykyään ei löydy köyhäinhuoneita, ei hyväntekeväisyyslaitoksia, ei muuta kuin Työkomppania. Sen toimistoja on kaikkialla. Sen väri on sininen. Ja jokaisen miehen, naisen tai lapsen, joka on nälkäännääntymäisillään ja epätoivoissaan, koditon ja vailla ystäviä, täytyy lopulta kääntyä komppanian puoleen – tai etsiä jotain tapaa kuollakseen. Euthanasia ei ole heidän vallassaan, heitä odottaa vaan tuskallinen kuolema. Ja joka aika vuorokaudesta saavat he ruokaa, suojaa ja kaikille samallaisen sinisen puvun – se on komppanian ensimmäinen pääehto – ja yhden päivän suojasta saavat he tehdä komppanialle yhden päivän työtä, joka antaa sitten työmiehelle pukunsa takaisin ja ajaa hänet pois".
"Todellako?"
"Ehkä se ei tunnukaan teistä niin kamalalta? Teidän aikananne kuolivat ihmiset kadulle nälkään. Se oli kyllä kamala kuolema, mutta he kuolivat ainakin ihmisinä. Jotavastoin nämät sinipukuiset – . On olemassa sananlasku: 'Sininen puku kerran, sininen puku ainiaaksi!' Komppania käyttää hyväkseen heidän työtään ja takaa heille ainaista työtä. Ihmiset tulevat sen käsiin puutetta kärsien ja avuttomina – he saavat yhden päivän ruoan ja nukkuvat yhden yön ja lähtevät taas pois. Jos he ovat tehneet hyvin työtä, saavat he pennin tai pari – jolloin he menevät teatteriin tai tanssipaikalle, kinematograafiin, syövät tai pelaavat. He harhailevat sinne tänne tuhlattuaan rahansa. Kerjääminen on ankarasti kielletty. Eikä kukaan antaisikaan mitään. He palaavat seuraavana tai sitä seuraavana päivänä – saman toivottomuuden ajamana kuin ensi kerrallakin. Lopulta heidän vaatteensa kuluvat, tai ryysynsä käyvät niin kurjiksi, että heitä hävettää. Silloin täytyy heidän tehdä monta kuukautta työtä ennenkuin voivat hankkia itselleen uusia. Jos he haluavat saada uusia. Suuri määrä lapsia syntyy komppanian valvonnan alaisena. Palkaksi saamastaan hoidosta täytyy äidin tehdä koko kuukauden työtä, sitten kasvatetaan ja kehitetään lapsia neljänteentoista ikävuoteensa asti, jonka jälkeen heidän täytyy tehdä kaksi vuotta työtä. Ymmärrättehän, että nämät lapset ovat syntyneet kantamaan sinistä pukua. Siten toimii komppania".
"Tässä kaupungissa ei löydy irtolaisia?"
"Ei. He joko kantavat sinistä pukua tai ovat vankilassa".
"Jolleivät tahdo tehdä työtä?"
"Useimmat suostuvat siihen tilaan jouduttuaan tekemään työtä, ja komppanialla on omat keinonsa. He käyttävät omaa rangaistustapaa – he riistävät heiltä ruoan – ja jos joku mies tai nainen kieltäytyy tekemästä työtä, niin hänen tuntomerkkinsä ja kuva hänen peukaloistaan lähetetään kaikille työkomppanioille yli koko maailman. Ja sitäpaitsi, millä tuollainen miesparka lähtee pois kaupungista? Matka Pariisiin maksaa kaksi leijonaa. Ja tottelemattomuuden seurauksena on vankila, – pimeät, kamalat tyrmät – tuolla alhaalla näkymättömissä. Ihminen voi monesta syystä joutua vankilaan".
"Ja kolmas osa kansasta saa kantaa sinistä pukua".
"Enemmän kuin kolmas osa. Nuo työjuhdat saavat elää vailla ylpeyttä, iloa tai toivoa. Tarinat Nautinnon kaupungeista kaikuu heidän korvissaan ilkkuen heidän surkeaa elämäänsä, puutettaan ja rasitustaan. He ovat liian köyhiä hankkiakseen edes euthanasian, tuon rikkaan miehen keinon päästä elämästä vapaaksi. Nuo mykät, sorretut miljoonat, lukemattomat miljoonat, yli koko maailman, jotka eivät tiedä muuta kuin että elämänsä on rajoitettu ja toiveensa täyttämättä. He syntyvät, kärsivät ja kuolevat. Siihen tilaan olemme me tulleet".
Graham istahti pää alas painuneena.
"Mutta sittenhän tuli vallankumous", sanoi hän. "Kaikki tämä muuttuu.
Ostrog – "
"Sitä me toivoimmekin. Sitä toivoi koko maailma. Mutta Ostrog ei sitä tee. Hän on valtiomies. Hän tahtoo säilyttää olot sellaisinaan. Vähät hän kaikesta muusta. Hänestä on se niin luonnollista. Kaikki rikkaat, vaikutusvaltaiset, kaikki onnelliset pitävät lopulta kurjuutta luonnollisena. He käyttävät ihmisiä politiikkaansa varten ja elävät oman mielensä mukaan turmeltuneitten pyyteittensä orjina. Mutta te – te tulette onnellisemmasta ajasta ja teihin katsoo kansa. Teihin".
Graham katsoi häneen. Helenen silmät uivat kyynelissä. Graham tunsi omituisen tunteen. Hän unohti hetkeksi koko kaupungin, hän unohti ihmisrodun ja epäselvät äänet tämän kauniin naisen suoranaisen ihmisyyden edessä.
"Mutta mitä minun tulee tehdä?" kysyi hän katsoen häntä suoraan silmiin.
"Hallitkaa", vastasi hän hiljaa kumartuen häntä kohden. "Hallitkaa maailmaa niinkuin sitä vielä ei koskaan ole hallittu, ihmisten onneksi ja hyväksi. Sillä teillä on valta – te osaatte hallita. Kansa on rauhaton. Yli koko maailman on kansa rauhaton. Yksi sana, yksi sana teidän suustanne, ja ne liittyvät yhteen. Keskisäätykin on levoton – onneton. Teille ei kerrota, mitä on tapahtunut. Kansa ei tahdo palata orjuuteen, se ei tahdo luopua aseista. Ostrog herätti enemmän kuin hän tahtoikaan – hän herätti toivon".
Graham tunsi sydämensä vinhaan sykkivän. Hän koetti olla juhlallisen, punnitsevan näköinen.
"Heiltä puuttuu vaan johtaja", sanoi Helen.
"Ja sitten?"
"Te teette mitä tahdotte; – maailma kuuluu teille".
Graham ei uskaltanut enää katsoa häneen. Äkkiä alkoi hän puhua. "Nuo vanhat unelmat, kaikki se mitä uneksin, vapaus, onni. Ovatko ne vaan unelmaa? Voisiko yksi mies – yksi mies – ?" Äänensä hiljeni ja hän vaikeni.
"Ei yksi mies, vaan kaikki yhdessä – antakaa heille vaan johtaja, joka antaa muodon heidän sydämensä toiveille".
Graham pudisti päätään ja vaikeni hetkisen.
Hän katsoi äkkiä ylös ja heidän katseensa yhtyivät. "Minä en usko niinkuin te", sanoi hän. "Minä en ole niin nuori. Minulla on täällä vaan otaksuttu valta. Ei – antakaa minun puhua. Minä en voi perustaa oikeuden valtakuntaa – siihen minulla ei ole voimaa – mutta jotain, joka enemmän lähenee oikeutta kuin vääryyttä. Minä en voi luoda tuhatvuotista valtakuntaa, mutta minä olen päättänyt hallita. Puheenne on herättänyt minut. Te olette oikeassa. Ostrog saa tietää, missä hänen valtansa loppuu. Ja minä opetan hänelle. Yhden minä lupaan teille. Tämä työorjuus loppuu".
"Ja te tahdotte hallita?"
"Niin. Sillä ehdolla, että – . Yhdellä ehdolla".
"Millä?"
"Sillä, että te autatte minua".
"Minä! – nuori tyttö!"
"Niin. Ettekö te näe, että minä olen ypöyksin".
Helen vavahti ja silmissään näkyi säälin ilme. "Tarvitseeko teidän kysyä, tahdonko auttaa teitä?" sanoi hän.
Helen seisoi hänen edessään kauniina, lumoavana, ja hänen innostuksensa, heidän aikeittensa suuruus loi aivan kuin vahvan virran heidän välilleen. Koskea häneen, tarttua hänen käteensä oli se ilo mitä hän eniten toivoi. "Minä tahdon siis hallita", sanoi hän hitaasti. "Minä tahdon hallita – " Hän vaikeni. "Teidän kanssanne".
Syntyi syvä äänettömyys. Sitten kuului kellon lyönti. Helen ei vastannut mitään. Graham nousi.
"Juuri nyt", sanoi hän, "odottaa Ostrog minua". Hän epäröi katsoen häntä suoraan silmiin. "Kun minä olen kysynyt häneltä muutamia asioita – . On paljon, mitä minun täytyy saada tietää. Minä menen ehkä omin silmin katsomaan kaikkea tuota, josta te puhuitte. Ja kun sitten palaan – ?"
"Minä saan kyllä tietää, milloin menette ja tulette. Minä tahdon odottaa teitä täällä".
Graham loi häneen syvän katseen.
"Minä saan sitten tietää", sanoi Helen ja vaikeni.
Graham odotti, mutta hän ei sanonut enää mitään. He katsoivat toisiinsa hetkisen suoraan, kysyvästi. Sitten lähti Graham tuulimoottorien toimistoa kohden.