VIIDES LUKU
Taistelu Atlannin pohjoisosassa
1
Prinssi Karl Albert oli tehnyt Bertiin valtaavan vaikutuksen. Häntä pelottavampaa henkilöä ei Bert ollut milloinkaan kohdannut. Hän täytti Smallwaysin sielun intohimoisella kammolla ja vastenmielisyydellä. Kauan istui Bert yksinään Kurtin hytissä, toimittamatta mitään ja uskaltamatta edes avata oveakaan, peläten joutuvansa tuon kauhistavan olennon läheisyyteen.
Siitä johtui, että hän luultavasti sai viimeiseksi kuulla uutisen, jonka langaton sähkölennätin pala palalta toi ilmalaivaan. Atlannin keskiosassa raivosi suuri meritaistelu.
Hän kuuli sen lopulta Kurtilta.
Kurt astui sisään koettaen olla Bertistä välittämättä, mutta mutisten kuitenkin itsekseen englannin kielellä. "Suuremmoista!" Bert kuuli hänen sanovan. "Hei!" hän huomautti, "väistykäähän siitä arkulta." Ja hän kaivoi esille kaksi kirjaa ja salkullisen karttoja. Hän levitti ne saranapöydälle ja syventyi niitä tarkastelemaan. Hetkisen hänen saksalainen kurintuntonsa kamppaili hänen englantilaista suoruuttaan ja luonnollista ystävällisyyttä sekä puheliaisuutta vastaan, lopulta se joutui tappiolle.
"Nyt se on käynnissä, Smallways", hän virkkoi. "Mikä sitten, herra?"
Bert kysyi murtuneena ja kunnioittavasti.
"Kahakka! Amerikkalaisten Pohjois-Atlannin osasto ja melkein koko meidän laivasto ovat toistensa kimpussa. Meidän Eiserne Kreuz on saanut kyllikseen ja vajoaa, ja vihollisten Miles Standish se on heidän suurimpiaan – on uponnut koko miehistöineen. Kaiketi torpeedojen työtä. Se oli isompi alus kuin Karl der Grosse, mutta viisi tai kuusi vuotta vanhempi… Taivas! Kunpa voisimme nähdä sen, Smallways. Tasapää tappelu sinisellä ulapalla, kaikki riippuu tykeistä, ja jokainen laiva kiitää täyttä vauhtia!"
Hän levitti karttansa, hänen täytyi päästä puhumaan, ja niin hän teki Bertille selkoa asemasta meritaistelutantereella.
"Kas tässä", hän sanoi, "30° 50' pohjoista leveyttä, 30° 50' läntistä pituutta. Hyvän päivämatkan päässä meistä, ja kaikki kulkevat etelälounaaseen minkä ennättävät. Paha kyllä me emme saa nähdä siitä rahtuistakaan. Ei vilahdukseltakaan!"
2
Molempien valtojen keskinäinen suhde Atlannin pohjoisosassa oli siihen aikaan varsin omituinen. Yhdysvallat olivat tosin Saksaa mahtavampi merivalta, mutta amerikkalaisen laivaston päävoima liikuskeli vielä Tyvenellä merellä. Sotaa oli pelätty eniten Aasian puolelta, sillä aasialaisten ja valkoihoisten välit olivat käyneet tavattoman uhkaaviksi ja Japanin hallitus osoittautui odottamattoman jäykkäniskaiseksi. Saksalaisten ryhtyessä hyökkäykseen toinen puoli Amerikan merivoimaa viivyskeli Manillan luona ja n.s. toinen laivasto oli sijoitettu Tyvenen meren poikki aasialaisen pääaseman ja San Franciscon välille. Itäisellä rannikolla Amerikalla ei ollut muuta kuin Pohjois-Atlannin osasto. Se oli paluumatkalla Ranskassa ja Espanjassa vierailtuaan ja pumppasi parhaillaan keskellä Atlantia polttoöljyä lotjistaan – sillä useimmat aluksista olivat höyrylaivoja – kun kansainvälinen asema kärjistyi äärimmilleen. Siihen kuului neljä panssarilaivaa ja viisi panssaroitua risteilijää, jotka olivat melkein panssarilaivain vertaisia; viimeksi mainituista ei yksikään ollut rakennettu myöhemmin vuotta 1913. Amerikkalaiset olivat tottuneet ajattelemaan, että Suur-Britannian voi luottaa suojelevan Atlantia rauhoitettuna alueena, ja senpä vuoksi he eivät saattaneet kuvitellakaan itäisen rannikkonsa joutuvan laivastohyökkäyksen alaiseksi. Mutta aikoja ennen sodanjulistusta – itse toisena helluntaipäivänä – oli koko Saksan laivasto, kahdeksantoista panssarilaivaa ja lukuisasti polttotarvelotjia sekä rahtialuksia, jotka kuljettivat ilmalaivastoa varten tarvittavia varastoja, kulkenut Calais'n salmesta ja suunnannut rohkeasti matkansa suoraa päätä New Yorkia kohti. Saksalaisia panssarilaivoja oli siis kaksi kertaa enemmän kuin amerikkalaisia, ja sen lisäksi ne olivat paremmin aseestetut ja uudenaikaisempia ainakin seitsemässä oli Charlottenburgin teräksestä valmistetut koneet ja kaikissa samasta teräksestä laaditut tykit.
Laivastot joutuivat lähetysten keskiviikkona, ennenkuin sotaa olisi lopullisesti julistettu. Amerikkalaiset alukset olivat uudenaikaiseen tapaan asettuneet hajalleen noin kolmenkymmenen meripeninkulman päähän toisistaan ja koettivat pysytellä saksalaisten ja joko itäisten valtioiden tai Panaman välissä; sillä joskin oli tärkeätä puolustaa rannikkokaupunkeja, varsinkin New Yorkia, niin vielä välttämättömämpää oli suojella kanavaa hyökkäykseltä, joka estäisi päävoimaa palaamasta Tyveneltä mereltä. Epäilemättä, selitti Kurt, se koetti nyt päästä mahdollisimman nopeasti valtameren poikki, "ellei japanilaisilla ole ollut samaa aikomusta kuin saksalaisilla". Oli ilmeisesti aivan mahdotonta, että amerikkalainen Pohjois-Atlannin osasto olisi voinut toivoa lyövänsä saksalaiset. Mutta jos onni oli suopea, niin se saattoi antautua hidastuttavaan taisteluun ja tuottaa viholliselle sellaisia vaurioita, ettei rannikon puolustajain tarvinnut pelätä ylen voimakasta hyökkäystä. Sen velvollisuus ei ollut voittaa, vaan uhrautua, mikä on vaikein työ maailmassa. Sillä välin voitiin New Yorkin, Panaman ja muiden tärkeimpien paikkojen vedenalainen puolustus järjestää jossain määrin tehoisaksi.
Tällainen oli asema merellä, ja helluntaiviikon keskiviikkoon asti se pysyi ainoana seikkana, johon amerikkalaiset kiinnittivät huomiota. Silloin he kuulivat ensi kertaa, kuinka suuremmoinen Dornhofin ilmapurjehdusleiri todella oli ja että merihyökkäykseen saattoi mahdollisesti liittyä myöskin ilmahyökkäys. Mutta perin omituista on, miten vähän sen ajan sanomalehtiin luotettiin; esim. suurin osa New Yorkin asukkaita ei uskonut mitä laajinta ja seikkaperäisintä selontekoa saksalaisesta ilmalaivastosta todeksi, ennenkuin se oli näkyvissä.
Kurt puhui puolittain itsekseen. Hänellä oli edessään Mercatorin projektsionissa laadittu kartta, keinuen laivan liikkeiden mukaan hän jutteli tykeistä ja tonnimäärästä, laivoista ja niiden rakenteesta, voimasta nopeudesta, sotajohteellisista seikoista ja toimintapaikoista. Upseerien pöydässä hän pysyi ujoutensa vuoksi pelkkänä kuuntelijana, mutta nyt se ei enää hillinnyt häntä.
Bert seisoi vieressä, puhuen perin vähän, mutta seuraten Kurtin sormea, kun se liikkui kartalla. "Sanomalehdissä on jo kauan puhuttu tällaisista asioista", hän huomautti. "Ajatelkaas, että nyt ne toteutuvat!"
Kurt tunsi Miles Standishin seikkaperäisesti. "Se oli oikea peeveli ampumaan – oli saavuttanut parhaat tulokset. Taisivat meikäläiset viedä voiton, vai kuinka? Olisinpa ollut mukana. Mikähän meidän laivoista sen tuhosi? Ehkä se sai pommin koneisiinsa. Aika taistelu! Mitähän Barbarossa toimittaa?" hän jatkoi. "Se on minun vanha laivani. Ensiluokkainen se ei ole, mutta silti hyvä. Kyllä se vaan on lennättänyt pari luotia kohdalleen, jos vanha Schneider on tähtäämässä. Ajatelkaapas, siellä ne nyt rusikoivat toisiaan, isot tykit jyskivät, pommit räjähtävät, varastot syöksyvät ilmaan, rautaa lentää kuin korsia, niin kuin olemme vuosikausia uneksineet! Luultavasti me lennämme suoraa päätä New Yorkiin – ihan kuin se ei olisi mikään työ. Eivätpä taida kaivata meitä tuolla ulapalla. Se on meidän puoleltamme pelkkä varjotaistelu. Kaikki meikäläiset lotjat ja kuormalaivat kulkevat New Yorkia kohti muodostamaan meille uivan varaston. Ymmärrättekö?" Hän naputti karttaa etusormellaan. "Me olemme tässä. Kuormasto kulkee tuolla, sotalaivat työntävät tuolla amerikkalaiset tieltämme…"
Kun Bert meni miehistön ruokailuhuoneeseen illallisannostaan saamaan, kiinnitti tuskin kukaan häneen huomiota, jokunen vain osoitti häntä toisille. Jokainen puhui taistelusta, lausui arveluita, teki vastaväitteitä – toisinaan syntyi aika hälinä, niin että aliupseerien täytyi komentaa miehiä hiljenemään. Oli saapunut uusi viesti, mutta hän ei tajunnut siitä sen enempää, kuin että se kertoi Barbarossasta. Muutamat miehistä tuijottivat häneen ja hän kuuli useat kerrat nimen "Butteridge". Mutta kukaan ei häirinnyt häntä, ja hän sai muitta mutkitta annoksen keittoa ja leipää, kun hän jonon viimeisenä joutui jakajan luo. Hän oli jo pelännyt, ettei ruokaa riittäisikään hänelle, ja silloin hän ei olisi tietänyt mitä tehdä.
Myöhemmin hän uskalsi lähteä pienelle riippuvalle parvekkeelle yksinäisen vartijan luo. Sää oli vielä oivallinen, mutta tuuli yltyi ja ilmalaiva alkoi heilua enemmän. Hän tarttui lujasti kaidepuuhun ja tunsi huimausta. Maata ei näkynyt enää, kaikkialla kohosi ja laskeusi sinertävä ulappa suurina vesivuorina. Leveiden sinisten aaltojen keskellä keikkui likaisenharmaa vanha kuunari, jonka mastossa liehui Englannin lippu – mitään muuta laivaa ei ollut näkyvissä.
3
Illalla alkoi tuulla kovin ja ilmalaiva keikkui kuin pyöriäinen kiitäessään ilman halki. Kurt kertoi useiden miesten olevan merikipeitä, mutta Bertille ei tuo liikunto tuottanut haittaa, hän kun oli onnekseen sellaisia omituisen hyvävatsaisia, joista tulee oivallisia merimiehiä. Hän nukkui hyvin, mutta heräsi varhain valoon ja huomasi Kurtin hoippuen etsivän jotain. Hän löysi sen viimein arkusta ja piti sitä epävarmana kädessään – se oli kompassi. Sitten hän tutki karttaansa.
"Me olemme muuttaneet suuntaa, ja joutuneet tuuleen", hän sanoi. "En pääse selville. Olemme kääntyneet New Yorkista etelään päin. Aivan kuin menisimme ottamaan osaa – "
Hän puhui vielä jonkun aikaa itsekseen.
Päivä koitti sateisena ja tuulisena. Akkuna oli ulkopuolelta kostea, joten he eivät voineet nähdä sen lävitse. Oli myöskin sangen kylmä, ja Bert päätti pysyä vaippojensa sisällä arkulla, kunnes torvi kutsui aamiaisannosta noutamaan. Syötyään sen hän lähti ulos parvekkeelle, mutta ei voinut erottaa muuta kuin ohitse ajelehtivia pilviä ja lähimpien ilmalaivojen hämärät ääriviivat. Vain silloin tällöin hän näki pilvikerroksen lomitse vilahdukselta harmaan meren.
Myöhemmin aamulla Vaterland muutti korkeusasemaansa ja kiiti äkkiä pilvien yläpuolelle, lähes kolmentoista tuhannen jalan korkeuteen, kuten Kurt kertoi.
Bert oli hytissään ja tuli huomanneeksi sumun häviävän akkunasta. Hän katsahti ulos ja näki uudelleen tuon päivänpaisteisen pilvitasangon, jonka hän oli ensin huomannut ilmapallosta. Saksalaiset ilmalaivat kohosivat yksitellen tuosta valkeasta merestä, kuten kalat nousevat näkyviin syvästä vedestä. Hän tuijotti hetkisen ja juoksi sitten pienelle parvekkeelle nähdäkseen tätä ihmettä paremmin. Alhaalla oli pilvimaailma ja myrskyinen sää, joka vyöryi mahtavana koilliseen päin, ilma hänen ympärillään oli kirkas ja kylmä ja tyyni – tuntui vain heikko viima ja siellä täällä ajelehti jokunen lumihiutale. Koneiden jyske kuului hiljaisuuden halki. Tuo suunnaton lauma toinen toisensa jälkeen kohoavia ilmalaivoja näytti omituisilta, kaameilta hirviöiltä, jotka tunkeutuivat kerrassaan outoon maailmaan…
Joko ei meritaistelusta ollut sinä aamuna saapunut uutisia tai prinssi piti ne omana hyvänään puolipäivään asti. Silloin rupesi satelemaan sanomia, jotka saattoivat luutnantin hurjasti kiihtymään.
"Barbarossa on tehty rammaksi ja uppoaa", hän huusi. "Gott im Himmel! Der alte Barbarossa! Aber welch ein braver Krieger!"
Hän astuskeli ympäri keinuvaa hyttiä ja oli jonkun aikaa kokonaan saksalainen.
Sitten hän muuttui jälleen englantilaiseksi. "Ajatelkaahan, Smallways! Tuo vanha laiva, jonka me pidimme niin puhtaana ja siistinä! Kaikki murskana, rauta lentää sirpaleina, ja tutut pojat – Gott! – nekin lentävät! Tulikuumaa vettä ruiskuaa, tulta leiskuu, ja tykit halkeilevat! Räjähtävät palasiksi niin kuin kaikki muukin! Puuvilla ei estä sitä – ei mikään! Ja minä olen täällä – niin lähellä ja niin kaukana! Der alte Barbarossa!"
"Entäs toiset laivat?" Bert kysyi hetken kuluttua.
"Gott! Olemme menettäneet Karl der Grossen, parhaimman ja suurimman laivoistamme. Siihen törmäsi yöllä muuan englantilainen höyrylaiva, joka sotkeutui taisteluun – koettaessaan selviytyä väljemmille vesille. Siellä raivoaa myrsky. Englantilainen muserti nokkansa ja kelluu avutonna! Semmoista taistelua ei ole ollut koskaan – ei koskaan ennen! Hyviä laivoja ja hyviä miehiä molemmin puolin – myrsky ja pimeyttä ja aamunkoitto ja keskellä valtamerta täydessä vauhdissa! Ei yhtään vedenalaisia! Ammutaan vaan tykeillä! Toinen puoli laivoistamme on menettänyt mastonsa, joten emme saa niistä tietoja. 30° 38' pohjoista leveyttä, 40° 31' läntistä pituutta – missä se onkaan?"
Hän kaivoi jälleen esiin karttansa ja tuijotti siihen kuitenkaan mitään näkemättä.
"Der alte Barbarossa! En saa sitä mielestäni – pommi konehuoneeseen, tuli leiskahtaa pätseistä, lämmittäjät ja koneenkäyttäjät kärventyvät kuoliaiksi. Miehet, joiden kanssa olen elänyt, Smallways – miehet, joiden kanssa olen läheisesti jutellut! Heidän päivänsä koitti lopultakin! Eikä se ollutkaan heille onneksi!
"Rampana ja uppoaa! Kaikille ei taitane riittää onnea taistelussa. Vanha Schneider rukka! Mutta olenpa varma, että hän antoi samalla mitalla takaisin!"
Siten heille tihkui kaiken aamua uutisia taistelusta. Amerikkalaiset olivat menettäneet toisenkin laivan, jonka nimeä ei tunnettu; Hermann oli vahingoittunut koettaessaan suojella Barbarossaa… Kurt harhaili kuin häkkiin suljettu eläin pitkin ilmalaivaa, kulki milloin kotkan alla sijaitsevalle keulaparvekkeelle, milloin pienelle riippuvalle parvekkeelle, milloin tarkasteli karttojaan. Hänestä tarttui Bertankin se tunne, että taistelu tapahtui aivan lähellä. Mutta kun Bert lähti parvekkeelle, oli kaikkialla autiota ja hiljaista. Ylhäällä siinti kirkas, tummansininen taivas ja alhaalla levisi väreilevä harso liikkumattomia, ohuita päivänpaisteisia höyhenpilviä, joiden lävitse näkyi huimasti kiitäviä sadepilviä, mutta merta ei vilahdukseltakaan. Jyskien työskentelivät koneet, ja pitkä, aaltoileva ilmalaivaliuta kiiruhti lippulaivansa perässä kuin joutsenlauma johtajaansa seuraten. Koneiden jyskinää lukuunottamatta kaikki kävi äänettömästi kuin unessa. Mutta jossain alhaalla, missä tuuli ja satoi, tykit jyrisivät, pommit osuivat räjähtäen, ja miehet ahersivat ja kuolivat vanhaan sotatapaan.
4
Iltapäivän kuluessa alapuolella oleva sää lientyi, ja meri tuli paikoitellen jälleen näkyviin. Ilmalaivasto laskeutui verkalleen alemmaksi, ja auringonlaskun aikaan nähtiin haaksirikkoinen Barbarossa kaukana idän puolella. Smallways kuuli miesten kiiruhtavan käytävää pitkin ja lähti uteliaana parvekkeelle, missä puolikymmentä upseeria tarkasteli kaukoputkilla panssarilaivan avutonta hylkyä. Sen luona oli kaksi muuta alusta, toinen tyhjennetty öljysäiliö, joka kohosi sangen korkealle vedestä, toinen kuormalaiva. Kurt seisoi parvekkeen päässä, hiukan erillään toisista.
"Gott!" hän virkkoi lopulta laskien kaukoputken silmiltään, "aivan kuin näkisi vanhan ystävän katkaistuin nenin – odottamassa viimeistä iskua. Vanha Barbarossa!"
Äkkinäisen mielijohteen pakottamana hän ojensi kaukoputkensa Bertille, joka kaikkien hylkimänä oli tähystellyt hänen käsivarsiensa alitse ja erottanut merellä vain kolme mustanruskeata juovaa.
Bert ei ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään tuon isonnetun, hieman himmeän kuvan veroista. Avuttomana kelluva panssarilaiva ei ollut vain kolhittu, se oli murskattu. Ihmeellistä, että se vielä pysyi pinnalla. Tuhon olivat tuottaneet voimakkaat koneet. Pitkän yöllisen ajon kestäessä se oli joutunut erilleen toveriensa piiristä Susquehannan ja Kansas Cityn väliin. Huomattuaan sen olevan niin lähellä nämä jättäytyivät jälelle, kunnes se oli melkein ensinmainitun panssarilaivan kupeella, ja kutsuivat merkeillä avukseen Theodore Rooseveltin ja pienen Monitorin. Aamun koittaessa Barbarossa havaitsi joutuneensa saarroksiin. Taistelua oli kestänyt vain viisi minuuttia, kun idästä ilmestyi Hermann ja heti sen jälkeen Fürst Bismarck lännestä, pakottaen amerikkalaiset lähtemään tiehensä. Mutta ne olivat jo ennättäneet raadella sen repaleiksi purkamalla pitkän pakonsa aikana kasaantuneen kiukkunsa siihen. Bertin mielestä se näytti pikemmin eriskummalliselta sotkuiselta metalliröykkiöltä kuin panssarilaivalta. Tuskin hän saattoi erottaa sen eri osia toisistaan.
"Gott!" mutisi Kurt ottaen vastaan Bertin ojentaman kaukoputken – "Gott! Da waren Albrecht der gute Albrecht und der alte Zimmermann – und von Rosen!"…
Kauan sen jälkeen kuin Barbarossa jo oli häipynyt hämärään ja etäisyyteen, hän viipyi vielä parvekkeella tähystellen kaukoputkellaan, ja hyttiinsä palattuaan hän oli harvinaisen hiljainen ja miettiväinen.
"Tämä on hurjaa leikkiä, Smallways", hän virkkoi viimein – "sota on hurjaa leikkiä. Tällaisen tapahtuman jälkeen sitä katselee toisin silmin. Moni mies on saanut puuhata, jotta Barbarossa tulisi valmiiksi, ja siellä oli miehiä – sellaisia ei tapaa joka päivä. Albrecht – siellä oli muuan mies nimeltään Albrecht – soitti sitraa ja sepitti tilapäärunoja. Mitenkähän hänen lienee käynyt? Hän ja minä – me olimme erittäin läheisiä ystäviä – saksalaiseen tapaan."
5
Smallways heräsi keskellä yötä. Hytti oli pimeä, siinä veti, ja Kurt kuului puhuvan itsekseen saksan kielellä. Hän näkyi hämärästi akkunan luona, jonka hän oli avannut. Hänen kasvoillaan päilyi tuo kylmä, kirkas, kalpea valo, joka ei ole niin paljon valoa kuin pimeyden väistymistä, joka luo mustia varjoja ja usein ennustaa aamunkoittoa yläilmoissa.
"Mikäs nyt on?" kysyi Bert.
"Hiljaa!" sanoi luutnantti. "Ettekö kuule?"
Hiljaisuudessa kuului kovia pamahduksia, yksi, kaksi, sitten hetken päästä kolme nopeasti peräkkäin.
"Taivas!" sanoi Bert – "tykkejä!" ja joutui silmänräpäyksessä luutnantin rinnalle. Ilmalaiva oli vielä sangen korkealla, ja merta peitti ohut pilvikerros. Tuuli oli lientynyt, ja seuraten Kurtin sormen ohjausta Bert erotti hämärästi tuon värittömän harson lävitse ensin punaisen hohteen, sitten nopean punaisen välähdyksen ja sitten pienen matkan päässä siitä toisen. Hetken ajan tuntui siltä, että ne olivat äänettömiä leimahduksia, ja vasta sitten, kuin oli jo lakannut odottamasta, kajahti myöhäinen jymähdys. Kurt puhui saksaa, perin nopeasti.
Torven kutsu kajahti ilmalaivan halki.
Kurt hypähti pystyyn, sanoi jotain kiihtyneellä äänellä, käyttäen yhä saksaa, ja astui ovelle.
"Kuulkaahan! Mikäs nyt on?" huusi Bert. "Mitäs tämä on?"
Luutnantti pysähtyi hetkeksi oviaukkoon, kuvastuen tummana valaistua käytävää vastaan. "Te pysytte täällä, Smallways. Älkää tulko näkyviin. Me ryhdymme taisteluun", hän selitti ja katosi.
Bertin sydän alkoi sykkiä kiivaasti. Hän tunsi leijailevansa korkealla taistelevien laivojen yläpuolella. Iskisivätkö he kuin haukka linnun niskaan? "Taivas!" hän kuiskasi lopulta kammon valtaamana.
Pom!.. pom! Hän huomasi etäällä toisen – punertavan leimahduksen vastaavan ensimäiseen. Vaterlandissa oli tapahtunut muutos, jota hän ei voinut selittää, ja sitten hän havaitsi koneiden jyskeen hiljentyneen melkein kuulumattomaksi sykinnäksi. Hän pisti päänsä ulos akkunasta ja näki kalpeassa valossa toisten ilmalaivojen liikkuvan enää tuskin huomattavasti.
Torvi kajahti jälleen, ja siihen vastattiin toisista laivoista. Tulet sammuivat; laivat kuvastuivat hämärinä, tummina möhkäleinä syvänsinistä taivasta vastaan, jolla vielä vilkkui jokunen tähti. Kauan he leijailivat, hänen mielestään äärettömän kauan, ja sitten hän kuuli ilmaa pumpattavan pikku palloon, ja verkalleen vaipui Vaterland pilviä kohti.
Hän kurottautui eteenpäin, mutta ei voinut nähdä, seurasiko muu laivasto heitä, yläpuolella ulospäin pullistuvat kaasusäiliöt olivat tiellä. Tuossa salaisessa, äänettömässä laskeutumisessa oli jotain, joka kiihotti ankarasti hänen mielikuvitustaan.
Pimeys syveni joksikin aikaa, viimeinen kalpeneva tähti hävisi taivaanrannasta, ja hän tunsi pilvien kylmentävän läheisyyden. Sitten alapuolella punertava hehku kävi äkkiä ääriviivoiltaan selväksi, muuttui liekeiksi. Vaterland taukosi laskeutumasta ja leijui väijyen paikoillaan ja, kuten näytti, huomaamattomana juuri erään ajelehtivan pilvikerrostuman alapuolella, kenties tuhannen jalan päässä taistelevista.
Yön kuluessa meritaistelu ja peräytymisretki olivat joutuneet uuteen vaiheeseen. Amerikkalaiset olivat taitavasti ja sukkelasti vetäneet kokoon lentävän linjansa päät, kunnes se lopulta muodosti kolonnan ja oli hyvän matkaa etelässä hajallaan ja löyhästi ajavista saksalaisista. Pimeässä ennen aamunkoittoa he olivat sitten muuttaneet suuntaa ja höyrysivät kiinteässä ryhmässä pohjoista kohti aikoen tunkeutua saksalaisten taistelulinjan lävitse ja hyökätä sen laivaston kimppuun, joka pyrki New Yorkiin saksalaista ilmalaivastoa avustamaan. Paljon oli muuttunut siitä, kuin laivastot joutuivat ensi kerran tekemisiin keskenään. Amerikkalainen amiraali, O'Connor, tiesi nyt hyvin ilmalaivojen olemassaolon, eikä hänen tarvinnut enää kiinnittää päähuomiotaan Panamaan, koska vedenalaisen laivaston ilmoitettiin saapuneen sinne Key Westistä [Yhdysvaltain laivastoasema Floridan eteläkärjessä. Suom. muist.] ja Delaware sekä Abraham Lincoln, molemmat mahtavia ja aivan uudenaikaisia laivoja, olivat jo Rio Grandessa, kanavan Tyvenen meren puoleisessa päässä. Susquehannalla sattunut höyrykattilan räjähdys oli kuitenkin hidastuttanut hänen liikettään, ja aamun koittaessa tämä laiva oli niin lähellä Bremeniä ja Weimaria, että ne hyökkäsivät heti kimppuun. Joko se oli hyljättävä tai oli antauduttava taisteluun. O'Connor valitsi jälkimäisen ehdon. Taistelu ei ollutkaan ensinkään toivoton. Tosin saksalaisilla oli useampia ja voimakkaampia laivoja, mutta ne olivat hajallaan lähes neljänkymmenen viiden meripeninkulman pituisessa linjassa. Oli siis varsin mahdollista, että amerikkalaisten seitsenlaivainen kolonna ehtisi raadella linjan päästä toiseen, ennenkuin ne voisivat kokoontua taisteluun.
Päivä koitti hämäränä ja pilvisenä, eikä Bremen, sen enempää kuin Weimarkaan, huomannut joutuvansa tekemisiin useamman laivan kuin Susquehannan kanssa, kunnes koko kolonna ilmestyi sen takaa esiin noin meripeninkulman päässä ja hyökkäsi niiden kimppuun. Tällainen oli tila Vaterlandin ilmaantuessa. Punainen hehku, jonka Bert oli nähnyt pilvikerroksen lävitse, tuli onnettomasta Susquehannasta; se sijaitsi melkein suoraan alhaalla, sekä keula että perä ilmivalkeassa, mutta taistellen vielä kahdella tykillä ja höyryten verkalleen etelään päin. Bremen ja Weimar, jotka olivat saaneet useita kolhauksia, etenivät sen luota lounaaseen päin. Amerikkalainen laivasto, Theodore Roosevelt etunenässä, ajoi ohitse niiden peräpuolitse kaiken aikaa pommittaen ja pyrki erottamaan ne suuresta uudenaikaisesta Bismarckista, joka lähestyi lännestä käsin. Mutta Bert ei tuntenut näiden laivojen nimiä, ja melkoisen ajan hän luuli saksalaisia amerikkalaisiksi ja amerikkalaisia saksalaisiksi taistelijain suunnan erehdyttämänä. Hänestä näytti siltä, että kuusi panssarilaivaa ahdisti kolmea, joita muuan uusi tulokas auttoi, kunnes hänen laskelmansa osoittautuivat vääriksi Bremenin ja Weimarin ampuessa Susquehannaa. Sitten hän oli jonkun aikaa aivan sekaisin. Myöskin tykkien melu saattoi hänet ymmälleen; ne eivät tuntuneet enää jylisevän, ne räiskyivät, ja jokainen heikko välähdys sai hänen sydämensä sätkähtämään odotuksesta. Hän oli ennen tottunut kuvista näkemään panssarilaivat sivulta käsin, nyt ne olivat kuin levällään hänen allaan ja kaikki ylöspäin pistävät osat näyttivät niin kumman typistetyiltä. Enimmäkseen kannet olivat autiot, vain siellä ja täällä piileskeli parvi miehiä teräsvarustusten suojissa. Hän näki kaikkien näiden laivojen keinuvan melkoisesti ja räiskivän tykeillään yli pitkien, matalien laineiden aamunkoitteen kylmässä, kirkkaassa valossa. Koko taulu aaltoili verkalleen ilmalaivan pitkän rytmillisen nousun ja laskun mukaan.
Ensiksi ilmestyi näyttämön yläpuolelle vain Vaterland. Se leijaili korkealla Theodore Rooseveltin yläpuolella, pysyen kaiken aikaa tuon täyttä vauhtia kiitävän aluksen tasalla. Sen täytyi ajoittain näkyä ajelehtivien pilvien lomitse. Muu ilmalaivasto pysyttelihe pilvikatoksen yläpuolella kuuden tai seitsemän tuhannen jalan korkeudessa, keskustellen lippulaivan kanssa langattoman sähkölennättimen avulla, mutta karttaen joutumasta tykistötulen alaiseksi.
Varmaan ei tiedetä, mihin aikaan onnettomat amerikkalaiset havaitsivat, että taisteluun oli ilmestynyt uusi osakas. Heidän kokemuksistaan ei ole mitään selontekoa olemassa. Meidän on parhaamme mukaan koetettava kuvitella, miltä taistelun kiihottamasta merimiehestä tuntui, kun hän äkkiä kohotti katseensa ja näki yläpuolellaan suunnattoman äänettömän haamun, joka oli suurintakin panssarilaivaa isompi ja veti perässään Saksan lippua. Hetken kuluttua, sikäli kuin taivas selkisi, sellaisia laivoja ilmestyi yhä useampia hajaantuvien pilvien lomitse, ja kaikki näkyivät ylimielisinä halveksivan tykkejä ja panssareita, kaikki lensivät nopeasti pysyäkseen alhaalla raivoavan taistelun tasalla.
Alusta loppuun saakka ei Vaterlandia ammuttu ainoallakaan tykillä, vain muutama kivääri suunnattiin sitä kohti. Täytyy pitää pelkkänä sattumana sitä, että yksi sen miehistä sai surmansa. Eikä se myöskään ottanut osaa taisteluun ennen kuin vasta lopulla. Se lensi tuhon omaksi tuomitun amerikkalaisen laivaston yläpuolella, ja prinssi ohjaili langattoman lennättimen avulla sen toverien liikkeitä. Sillä välin Vogel-stern ja Preussen, perässään puoli tusinaa drachenfliegereitä, kiitivät täyttä vauhtia edelle ja laskeutuivat sitten pilvien läpi noin viiden meripeninkulman päässä amerikkalaisista. Theodore Roosevelt laukaisi heti keulapuolen suuret tykit, mutta pommit räjähtivät etäällä Vogel-sternin alapuolella, ja viipymättä leijaili alaspäin tusina yhden miehen drachenfliegereitä hyökkäykseen valmiina.
Kurkottaen päätään hytin akkunasta Bert näki koko tapahtuman, aeroplaanin ja panssarilaivan ensimäisen kamppailun. Hän näki noiden eriskummallisten saksalaisten drachenfliegerien, joilla oli leveät laakeat siivet, neliskulmainen pää ja pyörillä varustettu ruumis, kiitävän mies selässään halki ilman kuin lintuparvi. Oikealla eräs keikahti pahoin, syöksyi jyrkästi ylös ilmaan, räjähti kovasti paukahtaen ja vaipui loimoten mereen. Toinen putosi suin päin veteen ja näkyi aaltoihin osuessaan lentävän palasiksi. Hän näki Theodore Rooseveltin kannella pikkuruisten miesten, joista erotti vaan päät ja jalat, kiireimmän kautta valmistautuvan ampumaan toisia. Sitten etumaisin lentokone syöksyi Bertin ja amerikkalaisen laivan kannen väliin, ja jyrähtäen osui sen pommi tarkasti keulapatteriin, saaden vastaukseksi heikkoa kiväärien paukkinaa. Rätisten tyhjenivät amerikkalaisen makasiinitykit, ja jymähtäen tuli Fürst Bismarckista vastaukseksi pommi. Sitten Bertin ja amerikkalaisen panssarilaivan välitse kulki toinen ja kolmas lentokone, pudottaen alas pommeja, ja neljäs, jonka ratsastajaan oli osunut luoti, keikahti alas ja palasiksi lentäen räjähti luotien raatelemain savutorvien välissä, lennättäen ne sijoiltaan. Bert näki vilahdukselta pienen mustan olennon hypähtävän lentokoneen käyristyvältä rungolta, osuvan savupiippuun ja putoavan velttona kannelle, missä räjähdys sen silmänräpäyksessä nielaisi olemattomaksi.
Lippulaivan keulapuolelta kuului hirveä räjähdys, suunnaton kappale metallia näkyi irroittuvan siitä ja sukeltavan mereen, vieden mukanaan miehiä ja jättäen jälelle aukon, johon lentokoneesta kätevästi viskattiin loimuava pommi. Ja sitten Bert erotti kasvavassa armottomassa valossa liiankin selvään, kuinka Theodore Rooseveltin vaahtoavassa vanavedessä kamppaili hurjasti joukko pikkuruisia olentoja. Mitä ne olivat? Eivät kai ihmisiä – ei suinkaan? Nuo hukkuvat, ruhjotut pikku oliot raatelivat hapuilevilla sormillaan Bertin sielua. "Hyvä jumala!" hän melkein vikisten valitti. "Hyvä jumala!" Hän katsoi jälleen, ne olivat kadonneet, ja Andrew Jackson, jonka mustaa runkoa uppoavan Bremenin viimeinen laukaus oli hieman rumentanut, halkoi vettä, joka oli ne niellyt, kahteen kauniisti sopusuhtaiseen aaltoon. Hetkiseksi suunnaton kauhu sokaisi Bertin estäen häntä näkemästä jatkuvaa hävitystyötä.
Sitten kuului hirvittävä jyrinä, johon liittyi sarja pienempiä räjähdyksiä, ja Susquehanna, joka oli nyt kolmen meripeninkulman päässä itään käsin, hävisi äkisti kiehuvaan, kuohuvaan syvyyteen. Jonkun aikaa näkyi vain mylleröivää vettä, sitten ryöpsähteli nielusta suunnattomina röyhtäyksinä höyryä, ilmaa, öljyä, vaatetta ja puuta ja ihmisiä.
Se keskeytti taistelun. Bertistä tuo seisaus tuntui pitkältä. Hän huomasi etsivänsä drachenfliegereitä. Erään litistyneet jäännökset uiskentelivat Monitorin keulapuolella, toiset olivat kulkeneet ohi pudotellen pommeja amerikkalaisiin laivoihin. Useat keikkuivat vedessä nähtävästi vahingoittumattomina ja kolme tai neljä oli vielä ilmassa, kiertäen suuressa kaaressa emälaivaansa palatakseen. Amerikkalaiset panssarilaivat eivät olleet enää kolonnassa. Pahasti vahingoittunut Theodore Roosevelt oli kääntynyt kaakkoon ja Andrew Jackson, joka oli saanut aimo kolhauksia, mutta säilyttänyt tykistönsä eheänä, ajoi sen ja yhä vielä vereksen ja voimakkaan Fürst Bismarckin väliin suojellakseen edellistä sen tulelta. Länteen olivat ilmestyneet Hermann ja Germanicus valmiina taisteluun.
Seisahduksessa, joka seurasi Susquehannan häviötä, Bert erotti korvia viiltävän äänen, ikäänkuin huonosti voideltu ovi olisi lentänyt auki – Fürst Bismarckin miehet hurrasivat.
Ja tuon pysähdyksen kestäessä myöskin aurinko nousi, tumma vesi muuttui heleän siniseksi ja maailman yli tulvi kultaista valoa. Tuntui kuin äkkinäinen hymy olisi levinnyt vihan ja kauhun näyttämölle. Pilviharso oli hävinnyt kuin taikavoiman haihduttamana, ja taivaalla näyttäytyi koko suunnattomuudessaan saksalainen ilmalaivasto, joka nyt laskeutui saaliinsa kimppuun.
"Pom-pom, pom-pom!" kumisivat tykit, mutta panssarilaivat eivät olleet rakennetut taivasta vastaan taistelemaan, ja amerikkalaiset saivat osumaan vain muutamia kiväärinluoteja, jotka eivät tuottaneet sanottavia vaurioita. Heidän kolonnansa oli nyt murtunut, Susquehanna oli kadonnut, Theodore Roosevelt jäänyt jälelle ja menettänyt keulatykkinsä, Monitor joutunut pahaan pulaan. Molemmat viimeksi mainitut olivat kokonaan lopettaneet ammuntansa ja samaten myöskin Bremen ja Weimar, kaikki neljä sijaitsivat nyt kuulankantaman päässä toisistaan pakollisessa aselevossa ja yhä pitäen ylhäällä lippujaan. Ainoastaan neljä amerikkalaista alusta, Andrew Jackson etunenässä, kulki edelleen kaakkoiseen päin. Fürst Bismarck, Hermann ja Germanicus höyrysivät samaan suuntaan ankarasti ammuskellen. Vaterland kohosi verkalleen ilmaan valmistuakseen näytelmän viimeistä näytöstä varten.