vettä… Tämä kohina ja loiske rupee lopulta kuluttamaan hermoja…
Kuulostaa siltä, kuin ihmiset puhuisivat… kuin ihmisiä kulkisi…
Kuulostaa melkein miltä hyvänsä."
Hän palasi jälleen saarelle. "Minun kai täytyy yhä kiertää tätä siunattua saarta", hän sanoi alakuloisena. "Yhä vaan kiertää ja kiertää."
Jonkun ajan kuluttua hän joutui uudelleen vähemmän vahingoittuneen aasialaisen aeroplaanin luo. Hän tuijotti siihen ja kissa sitä nuuski. "Rikki!" hän sanoi.
Hän kohotti katseensa hätkähtäen.
Puiden seasta astui häntä kohti verkalleen kaksi pitkää, eriskummallista olentoa. He olivat mustuneet, repaleiset ja sidotut. Perimmäinen ontui ja hänen päänsä ympäri oli kierretty valkoinen vaate, mutta etummainen käyttäytyi yhä vielä kuten prinssi ainakin, vaikka vasen käsi olikin sidekannattimen varassa ja toinen puoli kasvoja palanut heleän punaiseksi. Hän oli prinssi Karl Albert, "Saksan Aleksanteri", ja hänen takanaan kulki se linnunnaamainen upseeri, joka oli kerran saanut luovuttaa hyttinsä Bertille.
6
Näiden ilmestyessä Bertin Vuohisaari-seikkailussa alkoi uusi vaihe. Hän ei enää ollut ainoa ihmiskunnan edustaja avarassa, väkivaltaisessa ja käsittämättömässä kaikkeudessa, vaan muuttui vielä kerran sosiaaliseksi olioksi, joutui toisten ihmisten pariin. Hetkisen ajan nämä kaksi olivat kauhistavia, sitten he tuntuivat suloisilta ja tervetulleilta kuin veljet. Olivathan hekin samassa pälkähässä kuin hän, asumattomalle saarelle ajautuneet ja ymmällään. Häntä halutti kovin kuulla tarkalleen, mitä heille oli tapahtunut. Mitä se merkitsi, että toinen oli prinssi ja molemmat muukalaisia sotilaita, ettei kumpainenkaan kenties osannut riittävästi englantia? Hänen synnynnäinen katupoika-ujostelemattomuutensa tulvahti liian voimakkaana, jotta hän olisi ruvennut mokomia ajattelemaan, ja olivathan aasialaiset laivastot hävittäneet kaikki sellaiset joutavat eroavaisuudet. "Heipä hei!" hän huudahti. "Kuinka te olette tänne joutuneet?"
"Hän on tuo englantilainen, joka toi meille Butteridgen koneen", selitti linnunnaamainen upseeri saksaksi ja huudahti sitten Bertin lähestyessä kauhuissaan: "Tee kunniaa!" ja toistamiseen, kovemmin: "Kunniaa!"
"Kas kummaa!" sanoi Bert ja nielaisi toisen huomautuksen. Hän tuijotti ja teki kömpelösti kunniaa ja asettui heti salaisesti puolustuskannalle, niin että kävi mahdottomaksi ryhtyä hänen kanssaan yhteistyöhön.
Jonkun aikaa nämä molemmat perinpohjaiset uudenajan ylimykset seisoivat katsellen tuota vaikeata problemia, anglosaksilaista kansalaista, joka totellen jotain veressään piilevää salaperäistä lakia ei ottanut tottuakseen komennuksiin eikä tahtonut olla demokraattikaan. Bert ei suinkaan ollut kaunis katsella, mutta hän näytti jollain selittämättömällä tavalla vastustushaluiselta. Yllään hänellä oli halpa sarssipukunsa, jossa nyt näkyi monellaisia käytön merkkejä, ja sen väljyys teki hänet vanhemman näköiseksi kuin hän olikaan. Hänen röyhkeitä kasvojaan varjosti liian iso saksalainen lakki, nousut olivat käärityt säärien ympäri ja päät pistetty erään saksalaisen ilmapurjehtija vainajan kumisaappaisiin. Hän näytti palvelijalta, mutta ei ensinkään nöyrältä, ja vaistomaisesti he vihasivat häntä.
Prinssi viittasi lentokoneeseen ja sanoi jotain murteellisella englannin kielellä. Bert luuli hänen puhuvan saksaa ja ilmoitti, ettei hän ymmärtänyt sitä.
"Dummer Kerl!" kuului linnunnaamaisen upseerin siteiden keskeltä.
Prinssi viittasi jälleen terveellä kädellään. "Onko sinulla selvillä tämän drachenfliegerin rakenne?"
Bert rupesi tajuamaan, mistä oli kysymys. Hän tarkasteli aasialaista konetta. Hän sai takaisin Bun Hillin tavat. "Se on ulkolaista tekoa", hän huomautti.
Saksalaiset neuvottelivat. "Oletko – ammattimies?" prinssi kysyi.
"Onhan sitä vähän korjailtu", Bert vastasi aivan Grubbin tapaan.
Prinssi etsi sanavarastostaan. "Käykö sillä lentäminen?" hän virkkoi.
Bert aprikoi ja hieroi hitaasti leukaansa. "Pitääpä tarkastaa", hän vastasi… "Sitä on pidelty kovakouraisesti!"
Hän synnytti hampaillaan äänen, jonka hän myöskin oli oppinut Grubbilta, työnsi kädet housuntaskuihin ja astui takaisin koneen ääreen. Grubb oikeastaan pureskeli jotain, mutta Bert saattoi pureskella vain mielikuvituksessaan. "Kolmen päivän työ", hän sanoi märehtien. Ensi kertaa hänen mielessään heräsi ajatus, että tuo kone tarjosi mahdollisuuksia. Ilmeisesti maassa makaava siipi oli särkynyt. Kolme tukea, jotka pitivät sitä jäykkänä, oli katkennut kallioon osuessaan, ja varsin luultavasti oli konekin vioittunut. Myöskin saman puolen siipikoukku oli vinossa, mutta se ei kenties haitannut lentämistä. Näitä seikkoja lukuunottamatta ei ollut sanottavasti vaurioita. Bert hieroi jälleen leukaansa ja silmäili yläkosken leveätä, päivänpaisteessa kimaltelevaa väylää. "Ehkäpä tästä tulee kalua… Jättäkää se minun huolekseni."
Hän silmäili sitä jälleen innokkaasti, ja prinssi seuralaisineen tarkasteli häntä. Bun Hillissä hän ja Grubb olivat kehittyneet sangen taitaviksi korjailemaan lainapyöriään vaihtamalla vanhoja osia uusiin. Kone, joka oli niin perinpohjin ja ilmeisesti ränsistynyt, ettei sitä voitu tarjota vuokrallekaan, ei silti ollut menettänyt koko arvoaan. Saihan siitä vielä muttereita ja ruuveja, pyöriä, tankoja ja pyöränkehriä, ketjunkappaleita ja muuta sellaista, millä saattoi parannella käyttökelpoisten polkupyörien vammoja. Ja makasihan nyt puiden seassa toinen aasialainen aeroplaani.
Kissa hyväili Bertin saappaita hänen siitä välittämättä.
"Paikkaa tuo drachenflieger", sanoi prinssi.
"Jos minä sen paikkaan", huomautti Bert, "niin ei kukaan meistä uskalla lähteä sillä lentämään."
"Minä lähden", virkkoi prinssi.
"Ja taitatte luultavasti niskanne", sanoi Bert hetken kuluttua.
Prinssi ei ymmärtänyt häntä eikä kiinnittänyt huomiotaan hänen sanoihinsa. Hän viittasi hansikoidulla kädellään koneeseen ja lausui seuralaiselleen jotain saksaksi. Upseeri vastasi, ja prinssi teki laajan kädenliikkeen taivasta kohti. Sitten hän puhui – kaunopuheisesti, kuten näytti. Bert tarkasteli häntä ja arvasi hänen tarkoituksensa. "Paljo luultavampaa, että taitatte niskanne", hän sanoi. "Mutta olkoon menneeksi. Käydään työhön."
Hän rupesi kopeloimaan drachenfliegerin satulaa ja konetta työkaluja etsien. Lisäksi hän halusi saada jotain mustaa öljyistä ainetta käsiään ja kasvojaan varten. Sillä toiminimi Grubb ja Smallwaysin harjoittaman korjaustaidon ensimäisenä sääntönä oli mustata kädet ja kasvot perin pohjin. Hän myöskin riisui takkinsa sekä liivinsä ja työnsi lakin huolellisesti takaraivolle tehdäkseen raappimisen helpommaksi.
Prinssi ja hänen upseerinsa näyttivät olevan halukkaat vahtimaan häntä, mutta hänen onnistui selittää heille, että tämä haittaisi häntä ja että hänen oli pohdittava hieman, ennenkuin hän saattoi ryhtyä työhön. He miettivät asiaa, mutta hänen puodissa saamansa kokemus oli opettanut häntä kohtelemaan yleisöään käskevästi kuin asiantuntija. Ja lopulta he lähtivätkin tiehensä. Silloin hän meni suoraa päätä toisen aeroplaanin luo, otti ilmapurjehtijan kiväärin ja ampumatarpeet ja kätki ne läheiseen nokkospensastoon. "Kas niin", sanoi Bert ja ryhtyi sitten tarkoin tutkimaan puihin tarttuneiden siipien jäännöksiä. Tämän tehtyään hän palasi ensimäisen aeroplaanin luo vertaillakseen molempia toisiinsa. Bun Hillin menettelytapa oli varsin mahdollinen, ellei kone tuottanut voittamattomia esteitä.
Hetken kuluttua saksalaiset palasivat, ja tällöin hän ylenpalttisesti tahriutuneena käsitteli ja koetteli muttereita ja ruuveja kasvoillaan syvän viisauden ilme. Kun linnunnaamainen upseeri huomautti jotain, hän vain tokaisi: "Nong comprong. Turha vaiva."
Sitten hänen päähänsä pälkähti jotain. "Tuo kuollut tuolla metsässä olisi haudattava", hän sanoi, viitaten peukalollaan olkansa ylitse.
7
Näiden molempien miesten ilmestyessä koko Bertin maailma oli taasen muuttunut. Sen suunnattoman ja hirvittävän autiuden eteen, joka oli häntä niin suuresti järkyttänyt, laskeutui esirippu. Nyt heitä oli kolme henkeä, ja tämäkin pieni maailma täytti hänen aivonsa hartaalla harkinnalla, suunnitelmilla ja sukkelilla tuumilla. Mitähän he mahtoivat miettiä? Mitä he tuumivat hänestä? Hänen mielessään risteili satoja lankoja, kun hän uutterasti hommaili aasialaisen aeroplaanin ääressä. Uusia ajatuksia nousi kuin kuplia kivennäisveden pinnalle.
"Sepä kummaa!" hän huudahti äkkiä. Hän oli juuri tehnyt sen johtopäätöksen, että sallimus oli menetellyt väärin jättäessään nämä molemmat miehet eloon ja antaessaan Kurtin kuolla. Koko Hohenzollernin miehistö oli ammuttu, murskattu, palanut tai hukkunut, ja nämä kaksi, jotka olivat lymyilleet patjoitetussa keulahytissä, olivat pelastuneet.
"Prinssi taitaa ajatella, että sen sai aikaan hänen kirottu tähtensä", hän mutisi ja tunsi olevansa hillittömästi raivoissaan.
Hän nousi seisomaan kääntyen molempiin miehiin päin. He seisoivat rinnatusten häntä katsellen. "Ei teidän kannata tuijotella minuun", hän huomautti. "Te vain häiritsette minua." Ja nähdessään, etteivät he ymmärtäneet, hän astui heitä kohti ruuviavain kädessään. Näin tehden hänen mieleensä juolahti, että prinssi oli todellakin sangen iso ja mahtava ja ylevän näköinen henkilö. Mutta siitä huolimatta hän virkkoi, viitaten puiden keskitse: "Kuollut mies!"
Linnunnaamainen mies vastasi saksaksi.
"Kuollut mies!" Bert sanoi hänelle. "Tuolla."
Töin tuskin hän sai heidät taivutetuiksi tarkastamaan kuollutta kiinalaista ja opasti heidät viimein tämän luo. Sitten he osoittivat selvästi, että hänelle, joka oli upseeria alempi tavallinen ihminen, he soivat yksinomaisen ja jakamattoman oikeuden toimittaa ruumiin pois raahaamalla sen veden partaalle. Se synnytti tulista viittoilua, ja viimein linnunnaamainen upseeri alentui auttamaan. Yhdessä he laahasivat tuon velton ja turvonneen ruumiin puiden lomitse ja pari kertaa levättyään – sillä taakka oli raskas paiskasivat hänet läntiseen koskeen. Lopulta Bert palasi työhönsä kolottavin käsivarsin ja mieli synkän kapinallisena.
"Senkin öykkäri!" hän sanoi. "Ikäänkuin minä olisin hänen kirottuja saksalaisia orjiaan! Mokomakin pöyhkeä kerjäläinen!"
Saksalaiset poistuivat jälleen, ja hetken harkittuaan Bert otti irti useita muttereita, puki ylleen nutun ja liivit, pisti mutterit ja työaseet taskuunsa ja kätki toisen aeroplaanin työaseet erään puun haarukkaan. "Kas niin", hän virkkoi hypätessään puusta maahan. Prinssi seuralaisineen ilmestyi näyttämölle, kun hän palasi koneen luo veden ääreen. Prinssi tarkasteli jonkun aikaa hänen saavuttamiaan tuloksia, kulki sitten saaren yläpäähän ja seisoi käsivarret ristissä tuijottaen syvissä mietteissä virralle. Linnunnaamainen upseeri saapui Bertin luo märehtien oppimaansa englantilaista lausetta.
"Mene", hän sanoi tehden kädellään selittävän liikkeen, "ja syö."
Virvokemyymälälle saapuessaan Bert huomasi, että ruokavaroista oli jälellä vain annos suolattua lihaa ja kolme korppua – kaikki muu oli kadonnut. Hän katseli näitä silmät ja suu ammollaan. Kissanpoika ilmestyi myyjän istuimen alta liehakoivasti hyrräten. "Tietenkin!" hän sanoi. "No, hitto soikoon! Missä sinun maitosi on?"
Hän antoi raivonsa yltyä hetkisen, otti sitten lautasen toiseen, korput toiseen käteen ja lähti kiukkuisena ähkien etsimään prinssiä. Hän lähestyi kunniaa tekemättä.
"Kuulkaapas!" hän sanoi tuikeasti. "Mitä perhanaa tämä merkitsee?"
Syntyi väittely, joka ei johtanut mihinkään tuloksiin. Bert selitteli englannin kielellä Bun Hillin teoriaa ruuasta, ja linnunnaamainen upseeri esitti vastaukseksi saksan kielellä erinäisiä mielipiteitä kansakunnista ja kurista. Prinssi, joka oli arvioinut Bertin voimia, yltyi äkkiä röyhkeäksi. Hän tarttui Bertin olkapäihin ja ravisteli häntä niin, että taskut kalisivat, karjui hänelle jotain ja viskasi hänet syrjään. Hän iski miestä, ikäänkuin tämä olisi ollut saksalainen sotamies. Bert peräytyi kalpeana ja säikähtyneenä, mutta teki oman kunniantuntonsa mukaisen lujan päätöksen. Hänen kunniansa vaati tappelua. "Tuhat tulimmaista!" hän ähki, napittaen takkinsa.
"No", huusi prinssi, "joko menet!" Ja sitten, huomatessaan Bertin silmäin välähtävän sankarillisesti, hän paljasti miekkansa.
Linnunnaamainen upseeri ehätti väliin, sanoen jotain saksan kielellä ja viitaten taivaalle.
Kaukana lounaassa ilmestyi näkyviin japanilainen ilmalaiva, joka lähestyi heitä nopeasti. Siihen heidän taistelunsa päättyi. Prinssi käsitti ensimäisenä aseman vaarallisuuden ja lähti pakosalle. Kaikki kolme loikkivat jänisten lailla metsään ja juoksivat sinne ja tänne suojaa etsien, kunnes löysivät notkon, jossa kasvoi rehevää heinää. Sinne he kyyristyivät muutaman jalan päähän toisistaan. Kauan he istuivat paikoillaan kaulaansa myöten ruohikkoon peittyneinä ja vahtivat puiden lomitse ilmalaivaa. Bert oli pudottanut osan liha-annostaan, mutta huomasi säilyttäneensä korput ja söi ne rauhallisesti. Hirviö saapui melkein heidän yläpuolelleen, kääntyi sitten Niagaraa kohti ja laskeutui sähköaseman taakse. Sen ollessa lähellä he pysyivät ääneti, ja sitten he joutuivat hetken kuluttua väittelyyn, joka kenties olisi aiheuttanut äkillisen yhteentörmäyksen, jos he olisivat ymmärtäneet toisiaan.
Keskustelun aloitti Bert, ja hän jatkoi puhettaan välittämättä siitä, minkä verran toiset häntä käsittivät. Mutta varmaankin hänen myrkylliset ajatuksensa kävivät ilmi hänen äänestään.
"Jos haluatte saada tuon koneen kuntoon", hän virkkoi aluksi, "niin älkää sitten kajotko minuun!"
He eivät kiinnittäneet huomiota hänen sanoihinsa ja hän toisti ne.
Sitten hän selvitti tarkemmin ajatustaan, ja puhe rupesi vuotamaan virtanaan. "Luulette saaneenne tänne miehen, jota voi potkia ja lyödä kuin tavallista sotamiestä – mutta siinä te pahasti erehdytte. Min' olen saanut kyllikseni teistä ja kujeistanne. Olen mietiskellyt teitä tarkemmin, teitä ja sotaanne ja valtakuntaanne ja muuta moskaa. Moskaa se on. Te saksalaiset juuri saitte Europassa aikaan kaiken sekamelskan. Ja ihan suotta! Pelkkää typerää pöyhkeilyä! Ainoastaan sen vuoksi, että teillä on univormuja ja lippuja! Entäs minun asiani sitten – en halunnut ensinkään joutua tekemisiin kanssanne. En piitannut teistä rahtustakaan. Sitten te saatte minut kynsiinne – suoraan sanoen varastatte minut – ja nyt olen tuhansien peninkulmain päässä kodistani ja omaisistani, ja koko teidän typerä laivastonne on revitty repaleiksi. Ja vielä nytkin te haluatte pöyhkeillä. Siitä ei tule mitään minun tietääkseni!
"Ajatelkaapa, kuinka paljon pahaa te olette tehnyt. New Yorkin te hävititte – tapoitte ihmisiä laumoittain, tuhositte määrättömästi tavaraa. Ettekö te opi mitään?"
"Dummer Kerl!" sanoi linnunnaamainen upseeri äkkiä kiukkuisella äänellä, tuijottaen siteidensä alta. "Esel!"
"Se on saksalaisten tuhma aasi! Kyllä tiedän! Mutta kuka tässä on aasi – hänkö vai minä? Lapsena minä lueskelin roskaromaaneja ja kuvittelin pääseväni seikkailuihin ja suureksi sotapäälliköksi ja muuta sellaista pötyä. Mutta mitä hänellä on päässään? Kaikellaista roskaa Napoleonista, Aleksanterista, suvustaan ja itsestään ja jumalasta ja Taavetista ja ties' mistä. Kuka hyvänsä, joka ei ole tuollainen koreavaatteinen prinssi-hölmö, olisi voinut sanoa, että juuri näin kävisi. Me europpalaiset elettiin typerine lippuinemme ja sanomalehtinemme hurjassa epäjärjestyksessä ja riideltiin ja pysyttiin erillämme, mutta Kiina oli kiinteä kuin juusto ja sen monet miljoonat tarvitsivat vain hiukkasen tiedettä ja yritteliäisyyttä ollakseen yhtä hyvät kuin me kaikki yhteensä. Luulitte mukamas, etteivät ne pääsisi teihin käsiksi. Ja sitten ne saivat lentokoneita. Ja puh! – tässä sitä nyt ollaan. Kun kiinalaiset eivät ruvenneet laittamaan kiväärejä ja sotajoukkoja, niin me heitä tyrkimme, kunnes he tekivät sen. Heidän täytyi antaa meille tämä selkäsauna. Emme olisi saaneet rauhaa muuten. Ja, kuten jo sanoin, tässä sitä nyt ollaan!"
Linnunnaamainen upseeri käski karjuen häntä vaikenemaan ja rupesi sitten keskustelemaan prinssin kanssa.
"Olen Englannin kansalainen", virkkoi Bert. "Teidän ei ole pakko kuunnella, mutta ei minunkaan ole pakko vaieta." Ja hän selvitteli vielä jonkun aikaa imperialismia, militarismia ja kansainvälistä politiikkaa. Mutta heidän keskustelunsa saattoi hänet ymmälleen, ja hetkisen hän vain toisteli herjaussanoja, sellaisia kuin "pöyhkeilevät pölkkypäät", vanhoja haukkumanimiä ja uusia.
Sitten hän muisti äkkiä varsinaisen mieliharminsa. "No, samapa se, mutta kuulkaapas nyt – sitähän minun piti kysyä, että minne se ruoka on tuolta myymälästä joutunut? Tekisipä mieleni tietää se. Minne te olette sen vieneet?"
Hän jäi odottamaan vastausta. He puhelivat edelleen saksaa. Hän toisti kysymyksensä. He eivät kiinnittäneet häneen huomiotaan. Hän kysyi kolmannen kerran sietämättömän kiukkuisella äänellä.
Syntyi painostava hiljaisuus. Nuo kolme katselivat toisiaan muutaman sekunnin ajan. Prinssi silmäili Bertiä kiinteästi, ja tämä alkoi tutista hänen katseestaan. Verkalleen kohosi prinssi seisomaan ja linnunnaamainen upseeri hypähti hänen vierelleen. Bert pysyi kyyrysillään.
"Vaikene", sanoi prinssi.
Bert tajusi, ettei tämä hetki ollut kaunopuheisuudelle sopiva.
Molemmat saksalaiset katselivat häntä. Kuolema tuntui olevan uhkaavan lähellä.
Sitten prinssi kääntyi pois ja lähti seuralaisineen lentokoneen luo.
"Herra varjelkoon!" Bert kuiskasi ja lausui sitten matalalla äänellä yhden ainoan herjaussanan. Hän istui kyyrysillään lähes kolme minuuttia, hypähti sitten pystyyn ja meni sinne päin, mihin hän oli kätkenyt kiinalaisen ilmapurjehtijan kiväärin nokkosten peittoon.
8
Tämän jälkeen ei ollut puhettakaan siitä, että Bert oli prinssin käskyläinen tai että hän jatkaisi lentokoneen korjaamista. Molemmat saksalaiset ottivat sen haltuunsa ja ryhtyivät itse työhön. Bert lähti uusi ase mukanaan Terrapin kallion lähettyville ja istuutui sitä tutkimaan. Se oli lyhyt kivääri ja säiliö oli melkein täynnä isoja patruunia. Hän otti ne huolellisesti pois ja koetteli sitten liipaisinta ja muita osia, kunnes tunsi osaavansa käyttää sitä. Hän latasi sen uudelleen tarkasti. Sitten hän muisti olevansa nälissään ja lähti kivääri kainalossa etsimään ruokaa virvokemyymäiästä ja sen seutuvilta. Hänellä oli kyllin älyä käsittääkseen, ettei käynyt ase kädessä näyttäytyminen prinssille ja hänen seuralaiselleen. He jättäisivät hänet rauhaan, niin kauan kuin arvelivat häntä turvattomaksi, mutta taivas tiesi, mitä tuo napoleonimainen ihminen tekisi, jos hän sattuisi näkemään Bertin aseen. Hän karttoi heitä siitäkin syystä, että tiesi kiukun ja pelon kuohuvan sydämessään ja haluavansa ampua nuo kaksi miestä. Hän halusi ampua heidät, mutta ajatteli, että se olisi varsin kamalata. Mielessä kamppailivat hänen epäjohdonmukaisen sivistyksensä kaksi eri puolta.
Myymälän lähellä kissa ilmestyi jälleen näkyviin, ilmeisesti maitoa himoten. Tämä kartutti suuresti hänen omaa nälkäänsä. Hän alkoi etsiessään puhella ja seisoi hetken kuluttua paikallaan huutaen herjaussanoja. Hän puhui sodasta ja ylpeydestä ja imperialismista. "Jokainen muu prinssi olisi kuollut miestensä ja laivojensa keralla!" hän karjui.
Koneen ääressä puuhailevat saksalaiset kuulivat tuon tuostakin hänen äänensä veden kohinan ylitse. Heidän katseensa yhtyivät ja he hymyilivät hieman.
Ensin Bert aikoi istuutua virvokemyymälään heitä odottamaan, mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että tällöin hän voisi saada molemmat liian lähelle itseään. Hän kulki Luna saaren kärkeen punnitsemaan asemaansa.
Se oli alussa näyttänyt verrattain yksinkertaiselta, mutta kun hän sitä mietiskeli, niin mahdollisuudet kasvoivat ja lisääntyivät. Molemmilla oli miekka – jommallakummalla ehkä revolverikin.
Ja jos hän ampuisi molemmat, hän ei kenties löytäisi milloinkaan ruokavarastoa!
Tähän asti hän oli kuljeskellut kivääri kainalossa ja omasta mielestään peräti turvallisena; mutta entäpä jos he näkisivät kiväärin ja päättäisivät hyökätä salaa hänen kimppuunsa? Vuohisaarella on melkein kaikkialla väijymäpaikkoja, puita, kallioita, viidakkoja ja kumpuja.
Eikö olisi parasta mennä nyt murhaamaan molemmat?
"Min' en voi", Bert sanoi hyläten sen ajatuksen. "Minun pitää terästää luontoani."
Mutta hän teki erehdyksen pyrkiessään suoraan heidän luotaan. Se selvisi hänelle äkkiä. Hänen oli pidettävä heitä silmällä, vakoiltava heitä. Silloin hän kykenisi paremmin arvaamaan, mitä he aikoivat hänelle tehdä. Ellei hän vakoilisi heitä, he rupeisivat pian vakoilemaan häntä. Tämä tuntui niin peräti järkevältä, että hän ryhtyi heti menettelemään sen mukaan. Hän harkitsi pukuaan ja heitti kauluksensa ja ilmapurjehtijan kielivän lakin kauas veteen. Takkinsa kauluksen hän käänsi ylös estääkseen likaista paitaansa välkkymästä. Taskuihin kätketyt työaseet ja mutterit kalisivat hyvin helposti, mutta hän järjesti ne paremmin ja kääri niiden ympärille muutamia kirjeitä ja nenäliinansa. Näin meneteltyään hän lähti varovaisesti ja äänettömästi astumaan, kuunnellen ja tähystellen joka askeleella. Vastustajiaan lähetessään hän kuuli kovaa ähkinää ja natinaa. Hän tapasi heidät aasialaisen lentokoneen kimpussa. Takit ja miekat olivat riisutut, ja he tekivät uutterasti työtä. Nähtävästi he koettivat kääntää sitä, mutta sen pitkä pyrstö teki sen hyvin hankalaksi puiden välissä. Hän paiskautui pitkälleen heidät huomatessaan, ryömi pieneen syvennykseen ja vahti sieltä heidän ponnistuksiaan. Ajan kuluksi hän kohotti tuon tuostakin kivääriään, tähdäten vuoroin kumpaankin.
Tämä vahtiminen oli hänestä varsin jännittävää, jopa niinkin mielenkiintoista, että hän oli ajoittain huutamaisillaan heille neuvoja. Hän käsitti, että saatuaan koneen käännetyksi he tarvitsivat heti hänen anastamiaan muttereita ja työaseita. Silloin he lähtisivät häntä etsimään. He päättelisivät aivan varmaan, että hän kuljetti niitä mukanaan tai oli kätkenyt ne jonnekin. Panisiko hän kiväärinsä piiloon ja vaihtaisi nämä työaseet ruokaan? Hän tunsi olevan mahdotonta luopua pyssystä nyt, kun hän kerran oli tottunut sen turvalliseen seuraan. Kissa saapui paikalle, piti kovaa menoa hänen ympärillään ja nuoli ja puri hänen korvaansa.
Aurinko kapusi keskitaivaalle, ja kerran sinä aamuna hän näki kaukana etelässä aasialaisen ilmalaivan, joka kulki nopeasti itään päin. Saksalaisilta se jäi huomaamatta.
Vihdoin lentokone oli käännetty ja törrötti pyörillään koukut yläkoskelle päin. Saksalaiset pyyhkivät kasvojaan, pukivat ylleen takit ja miekat, juttelivat ja käyttäytyivät kuin miehet, jotka saattoivat kehua suorittaneensa aamun kuluessa oivan työn. Sitten he lähtivät, prinssi edellä, astumaan rivakasti virvokemyymälää kohti. Bert seurasi, mutta havaitsi mahdottomaksi hiipiä kyllin nopeasti ja hiljaa ennättääkseen saada selville ruuan kätköpaikan. Hän tapasi heidät istumassa myymälän seinustalla lautaset polvillaan ja rasia suolattua lihaa sekä lautasellinen korppuja välissään. He näyttivät olevan varsin hilpeällä tuulella, ja kerran prinssi nauroikin. Kun Bert näki heidän syövän, häneltä sekaantuivat suunnitelmat. Hurja nälkä ajoi häntä. Hän ilmestyi äkkiä heidän eteensä noin kuudenkymmenen jalan päähän, kivääri kädessä. "Kädet ylös!" hän komensi kovalla, raivoisalla äänellä.
Prinssi vitkasteli, mutta sitten lensi koholle kaksi paria käsiä.
Kivääri oli kummallekin täydellinen yllätys.
"Pystyyn", sanoi Bert… "Kahveli pois!" He tottelivat jälleen.
"Entäs nyt?" Bert arveli itsekseen. "Luullakseni ulos näyttämöltä. —
Tuota tietä", hän sanoi. "Menkää!"
Prinssi totteli huomattavan vikkelästi. Ennättäessään aukeaman päähän hän lausui nopeasti jotain linnunnaamaiselle upseerille ja molemmat lähtivät, kokonaan arvokkuutensa unohtaen, juoksemaan!
Bertin mieleen iski järkyttävä ajatus.
"Hyvä jumala!" hän huusi suunnattomasti harmissaan. "Minun olisi pitänyt ottaa heiltä miekat. Hei, kuulkaapas!"
Mutta saksalaiset olivat jo ennättäneet näkyvistä ja lymyilivät epäilemättä puiden seassa. Bert rupesi sadattelemaan, meni sitten myymälän luo, tarkasteli pikaisesti, oliko pelättävissä sivuhyökkäystä, asetti kiväärin sopivaan paikkaan ja ryhtyi tyhjentämään prinssin lautasta, kuunnellen jännittyneenä ennen jokaista suupalasta. Hän oli lopettanut prinssin annoksen, antanut lautasen kissan nuoltavaksi ja tarttui juuri toiseen lautaseen, kun se särkyi hänen käteensä. Hän tuijotti ja rupesi verkalleen tajuamaan, että hän oli silmänräpäystä varemmin kuullut viidakosta paukahduksen. Sitten hän hypähti pystyyn, sieppasi kiväärin toiseen, liharasian toiseen käteen ja pakeni myymälän ympäri aukeaman toiselle puolelle. Tällöin viidakosta kuului toinen pamahdus, ja jotain viuhahti hänen korvansa ohitse.
Hän ei herennyt juoksemasta, ennenkuin oli päässyt lähelle Luna saarta omasta mielestään lujaan puolustusasemaan. Siellä hän kyyristyi huohottaen piiloon.
"Niillä oli sittenkin revolveri!" hän läähätti… "Lieneekö kaksikin?
Jos on – niin, hyvä jumala! silloin olen mennyttä miestä!
"Missä se kissa on? Taitaa pistellä poskeensa lihaa, senkin viikari."
9
Näin alkoi sota Vuohisaarella. Sitä kesti päivän ja yön, ja tämä vuorokausi oli pisin Bertin elämässä. Hänen täytyi maata pitkällään maassa, kuunnella ja vaania. Lisäksi hänen oli rakennettava suunnitelmia. Nyt oli selvää, että hänen oli surmattava nuo kaksi miestä, jos sopiva tilaisuus ilmestyisi, ja että hekin koettivat surmata hänet. Voittosaaliina oli ensiksi ruokavarasto ja toiseksi lentokone sekä epäilyttävä etuoikeus käyttää sitä. Jos joutuisi tappiolle, menettäisi varmaan henkensä; joka onnistuisi, pääsisi tiehensä jonnekin putouksen toiselle puolelle. Bert koetti jonkun aikaa kuvitella, minkälaista siellä olisi. Hänen mieleensä johtui monta mahdollisuutta; siellä voisi kohdata erämaita, kiukkuisia amerikkalaisia, japanilaisia, kiinalaisia – ehkäpä punaihoisiakin! Vieläkö sellaisia oli olemassa?
"Tuli mitä tuli, sitä ei voi auttaa", Bert sanoi. "Ei siitä pääse minnekään!"
Kuuluiko ääniä? Hän huomasi käyneensä tarkkaamattomaksi. Jonkun aikaa hän jännitti kaikkia aistimiaan. Putouksen kohina pani pään pyörälle, siihen sekoittui kaikellaisia ääniä, luuli kuulevansa askeleita, puhetta, huutoja ja itkua.
"Typerä koski", Bert virkkoi. "Siinä ei ole mitään järkeä; kohisee vain kohisemistaan."
Mutta se oli nyt samantekevää! Mitä mahtoivat saksalaiset hommailla?
Menisivätköhän ne takaisin lentokoneen luo? He eivät voisi tehdä mitään, koska hänellä oli mutterit, ruuvit, ruuviavain ja muut työaseet. Mutta entä jos he löysivät ne aseet, jotka hän oli piilottanut puuhun! Hän oli tietenkin kätkenyt ne hyvin, mutta he saattaisivat löytää ne. Eihän siitä voinut olla niin varma. Hän koetti muistella tarkalleen, kuinka hän oli ne kätkenyt. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että ne olivat hyvässä, varmassa piilossa, mutta hänen muistinsa rupesi kujeilemaan. Oliko hän todellakin jättänyt ruuviavaimen varren näkösälle, kiiltämään oksahaarukasta?
Ssh! Mikä se oli? Liikahtiko joku tuolla pensastossa? Ei! Oliko siellä kissa? Ei! Se oli vain mielikuvitusta, ei se ollut kissakaan.
Saksalaiset rupeisivat varmasti kaipaamaan ja etsimään työaseita ja tarpeita, jotka hänellä oli taskussaan; se oli selvää. Sitten he päättelisivät, että hän oli ne ottanut, ja lähtisivät häntä hakemaan. Hänen tarvitsi sen vuoksi vain pysyä hiljaa suojapaikassaan, niin hän saisi heidät käsiinsä. Oliko tässä suunnitelmassa mitään heikkoa kohtaa? Ottaisivatko he lentokoneesta irti enemmän osia ja rupeisivat sitten häntä väijymään? Ei, sitä he eivät tekisi, koska heitä oli kaksi yhtä vastaan; heillä ei ollut mitään syytä pelätä, että hän lähtisi matkaansa lentokoneella tai edes lähestyisikään sitä, ja sen vuoksi he eivät ryhtyisi sitä vahingoittamaan. Se oli hänen mielestään selvää. Mutta entä jos he väijyisivät häntä ruuan lähettyvillä. No, sitä he eivät voineet tehdä, koska tiesivät hänellä olevan suolattua lihaa; rasiassa oli siksi paljon, että se riittäisi kohtuullisesti käytettynä useita päiviä. Luonnollisesti he saattoivat koettaa, eikö häntä käynyt uuvuttaminen —
Hän havahtui hätkähtäen Hän oli juuri keksinyt asemansa heikon kohdan. Saattoihan hän vaipua uneen!
Tuon ajatuksen tarvitsi vaikuttaa vain kymmenen minuuttia, kun hän jo tajusi, että pian hän nukahtaisi!
Hän hieroi silmiään ja käsitteli kivääriä. Hän ei ollut koskaan ennen huomannut Amerikan auringon ja ilman suunnattoman uuvuttavaa vaikutusta, Niagaran kohinan uneen vaivuttavaa, raskauttavaa voimaa. Tähän asti ne olivat yleensä tuntuneet virkistäviltä…
Ellei hän olisi syönyt niin paljon ja niin joutuisasti, ei olo tuntuisi niin raskaalta. Lienevätkö vegetarianit aina virkeitä?..
Hän havahtui jälleen hätkähtäen.
Uneen hän varmasti vaipuisi, ellei hän ryhtyisi johonkin, ja jos hän nukahtaisi, niin voisipa veikata kymmenen yhtä vastaan, että he tapaisivat hänet kuorsaamassa ja lopettaisivat hänet muitta mutkitta. Hän nukahtaa ehdottomasti, jos hän istuu liikkumattomana ja hiljaa. Parempi oli, hän vakuutti itselleen, ryhtyä itse vaaralliseen hyökkäykseen. Tämä uneliaisuus tekisi hänestä lopun, sen täytyi tuhota hänet ajan mittaan. Noilla toisilla ei ollut mitään hätää, toinen voi nukkua toisen vartioidessa. Ja niinhän he menettelisivät aina: toinen tekisi kaikkea, mitä he halusivat, toinen lymyilisi lähellä valmiina ampumaan. Siten he saattaisivat vaikkapa pyydystää hänet satimeen. Toinen voisi olla syöttinä.
Se pani hänet ajattelemaan syöttejä. Aika hölmö hän oli ollut heittäessään lakkinsa koskeen. Se olisi ollut erinomainen kepin päässä – varsinkin yöllä.
Hän huomasi haluavansa juotavaa, mutta tukahdutti tämän toivomuksen joksikin aikaa pistämällä suuhunsa kiven. Ja sitten palasi unen tarve uudelleen.
Hän käsitti, että nyt täytyi ryhtyä hyökkäämään.
Monen suuren kenraalin tavoin hänkin huomasi, että kuormasto, s.o. hänen liharasiansa, haittasi suuresti liikkeitä. Lopulta hän päätti pistää lihan irtonaisena taskuunsa ja jättää rasian jälelle. Tämä järjestely ei kenties ollut juuri ihanteellinen, mutta sotaretkellä on tehtävä uhrauksia. Hän ryömi kolmisenkymmentä jalkaa, ja sitten aseman tukaluus lamautti hänet joksikin aikaa.
Iltapäivä oli tyyni. Putouksen kohu vielä ikäänkuin korosti tuota suunnatonta hiljaisuutta. Hän koetti parhaansa mukaan saada surmatuksi kaksi häntä parempaa ihmistä. Ja hekin tavoittelivat hänen henkeään. Mitä he mahtoivat tehdä tämän hiljaisuuden takana?
Entä jos hän yllättäisi heidät äkkiä, laukaisisi ja ampuisi harhaan?