II
Neljännestuntia myöhemmin minä soitan Suslowskin ovikelloa.
Kazia itse avaa minulle oven. Hän on viehättävä… Hänessä on vielä unen lämpöä ja aamun raikkautta, jota hän on puistosta tuonut mukanaan vaaleansinisen karttuunipukunsa poimuissa. Hattu, jonka hän on ottanut päästään, on hiukan hajottanut hänen tukkaansa. Hänen kasvonsa hymyilevät, silmänsä hymyilevät, kosteat huulensa hymyilevät… Mikä ihana kevätaamu! Minä tartun hänen käteensä ja alan peittää sitä suuteloilla aina kyynärpäähän saakka. Mutta hän kumartuu puoleeni ja kuiskaa minulle:
– No kuka osaa rakastaa paremmin?
Sitten vie hän minut kädestä taluttaen vanhempainsa luo. Vanha Suslowski näyttää roomalaiselta, joka uhraa ainoan tyttärensä pro patria; äidin silmistä vierii kyyneleitä kahviin; he istuvat nimittäin paraikaa aamiaispöydässä. Mutta meidät nähdessään he nousevat seisomaan ja isä Suslowski lausuu:
– Järki ja velvollisuus käskevät minua oikeastaan sanomaan "ei", mutta isällisellä sydämellä on myöskin vaatimuksensa. Jos se on heikkoutta, niin tuomitkoon Jumala minut siitä!
Samalla hän kohottaa katseensa taivasta kohti merkiksi, että on valmis vastaamaan sanoistaan ja teostaan, jos taivaallinen tuomioistuin heti tahtoisi merkitä asian pöytäkirjaan. En ole eläissäni nähnyt mitään roomalaisempaa, lukuun ottamatta salamimakkaroita ja makaronia, joita Corsossa tarjotaan kaupaksi. Hetki on niin juhlallinen, että virtahepo saattaisi sulaa liikutuksesta. Juhlallisuutta ylentää vielä rouva Suslowska, joka ojentaa kätensä ja lausuu itkunsekaisella äänellä:
– Lapseni! Jos teitä joskus kohtaa onnettomuus elämässä, niin paetkaa tänne, tänne!
Näin sanoen hän osottaa rintaansa.
Vielä mitä! Typerä olisin, jos sinne paeta tahtoisin!.. Mutta tarjoisipa Kazia minulle sellaisen pakopaikan, niin se olisi toista! Kaikissa tapauksissa Kazian vanhempain hyväsydämisyys on hämmästyttänyt minua, ja sydämeni on täynnä kiitollisuutta.
Sulasta liikutuksesta minä juon niin monta kuppia kahvia, että Suslowski alkaa rauhattomasti silmäillä kahvikeitintä ja kerma-astiaa. Kazia kaataa minulle yhä lisää, ja minä koetan sillä välin koskettaa hänen pientä jalkaansa pöydän alla. Mutta hän vetää aina jalkansa pois, ravistaa muitten huomaamatta päätään ja hymyilee niin veitikkamaisesti, etten käsitä, kuinka voin pysyä nahoissani.
Minä viivyn vielä noin puolitoista tuntia, mutta vihdoin täytyy minun lähteä, sillä kotonani odottaa minua Bobus, joka piirtää minun johdollani ja jättää joka kerta minulle vaakunaisen käyntikorttinsa, jonka minä muuten usein kadotan. Kazia ja hänen äitinsä saattavat minua eteiseen, mikä minua harmittaa, koska toivoin, että Kazia yksin tulisi saattamaan minua. Millaiset huulet sillä tytöllä onkaan!..
Kotimatkani kulkee puiston kautta. Joukko ihmisiä palaa lähteeltä. Minä huomaan, että ihmiset pysähtyvät nähdessään minut. Kuulen heidän ympärilläni kuiskaavan: "Magorski! Magorski! Se on hän…" Neitoset, joiden vartaloiden ihanat muodot näkyvät kaikenvärisissä kesäpuvuissa, katsovat minuun ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Tule vaan, kyllä me olemme valmiina!" Hitto vieköön, olenko minä tullut niin kuuluisaksi, vai mitä se on? En käsitä siitä mitään!
Kuljen eteenpäin – sama juttu!..
Eteisessä, portaissa minä töytään isäntääni vastaan kuin laiva karille.
Oh, vuokramaksu!
Samalla lähestyy isäntä minua sanoen:
– Hyvä herra, vaikka toisinaan olenkin vaivannut teitä, niin uskokaa toki, että minä suuresti teitä… Sallikaa minun ilman muuta…
Ja hän kiertää käsivartensa kaulaani ja syleilee minua. Swiatecki on kaikesta päättäen kertonut hänelle, että minä nain, ja hän toivoo, että minä tästä lähtien tulen maksamaan vuokrani säännöllisesti. Toivokoon vaan!..
Minä ryntään portaita ylös. Ylhäältä kuuluu hirveätä melua. Syöksyn sisään. Työhuone on hämärä tupakan savusta. Siellä on Julek Rzysinski, Wach Poterkiewicz, Franek Cepkowski, vanha Sludecki, Karminski, Wojtek Michalak, jotka kaikki huvittelevat itseään vetämällä ja sysimällä siroa Bobusta ympäri huonetta. Mutta nähdessään minut he jättävät heti Bobuksen keskelle lattiaa ja päästävät hurjan huudon:
– Onnittelemme! onnittelemme! onnittelemme!..
– Heittäkäämme hänet ilmaan!
Samassa silmänräpäyksessä nostavat he minut käsilleen ja useamman kerran korkealle ylös ulvoen kuin mölyapinat.
Vihdoin minä seison jaloillani, kiitän heitä parhaani mukaan ja lupaan kutsua heidät kaikki häihini, ennen kaikkea Swiateckin, jonka valitsen morsiuspojaksi… Mutta Swiatecki kohottaa kätensä ja sanoo:
– Tuo nauta luulee, että me onnittelemme häntä hänen kihlauksensa johdosta.
– Minkä johdosta sitten?
– Mitä? Etkö tiedä sitten? – kysyvät useat.
– En tiedä mistään!.. Mitä pirua te minusta tahdotte oikein?
– Antakaa hänelle "Leijan" aamunumero! – huutaa Wach Poterkiewicz.
He antavat minulle "Leijan" aamunumeron ja huutavat toinen toistaan kovemmin:
– Katso sähkösanomista!
Minä katson sähkösanomia ja luen tämän:
"'Leijan' erikoissähkösanoma: Magorskin maalaus 'Juutalaisia Babylonin virtojen varrella' sai tämänvuotisessa 'salongissa' suuren kultamitalin. Arvostelijat eivät löydä kylliksi sanoja ylistääkseen tekijän nerokkuutta. Albert Wolff nimittää taulua ilmestykseksi. Paroni Hirsch tarjoo siitä 15,000 frangia."
Minä pyörryn! Auttakaa! Järkeni seisoo enkä saa sanaa suustani. Tiesin kyllä, että maalaus oli onnistunut, mutta moista menestystä en ollut edes uneksinutkaan…
"Leijan" numero putoo käsistäni.
He ottavat sen ylös ja lukevat vielä viimeisistä tiedoista seuraavat selitykset sähkösanomaan:
1. Olemme tekijän omasta suusta kuulleet, että hän aikoo asettaa maalauksensa näytteille meidän kauniissa pääkaupungissamme.
2. Täkäläisen taideyhdistyksen varapresidentin tekemään kysymykseen, aikooko tekijä asettaa mestarillisen teoksensa näytteille Varsovassa, vastasi tekijä: "Toivon, ettei taulua Parisissa osteta, jotta voisin asettaa sen näytteille Varsovassa!" Hartain toivomuksemme on, että meidän jälkeläisemme vielä saavat lukea nämä hänen sanansa mestarin hautapatsaasta – kuitenkin, suokoon sen Jumala, mahdollisimman myöhään.
3. Taiteilijamme äiti on mielenliikutuksesta vaarallisesti sairastunut lukiessaan sähkösanomaa Parisista.
4. Tätä numeroa painoon pantaessa saamme kuulla, että taiteilijan äiti on paranemaan päin.
5. Taiteilijamestarimme on saanut Euroopan kaikista suurkaupungeista kutsun asettaa taulunsa näytteille.
Näiden suunnattomain valheiden vaikutuksesta minä alan vähitellen toipua. Ostrzynski, "Leijan" toimittaja ja Kazian entinen kosija, on varmaan joutunut mielenhäiriöön, sillä liiottelu menee yli kaikkien rajojen.
Luonnollisesti minä asetan maalaukseni ensiksi näytteille Varsovassa, mutta en ole siitä kenellekään mitään virkkanut, eikä taideyhdistyksen varapresidentti ole minulta mitään kysynyt enkä minä hänelle mitään vastannut, ja päälle päätteeksi on äitini kuollut jo yhdeksän vuotta sitten; en ole myöskään mistään saanut kutsua asettaa maalaustani näytteille.
Mikä pahempi: samassa silmänräpäyksessä juolahtaa mieleeni ajatus, että jos tuo sähkösanoma on yhtä oikea kuin nuo viisi lisäystä, niin siinä sen lorun loppu… Ostrzynski, joka puoli vuotta sitten sai rukkaset Kazialta, vaikka tytön vanhemmat olivatkin kosijan puolella, saattaa pitää minua narrinaan. Mutta siinä tapauksessa hän saa sen "maksaa päällään tai jollakin muulla sellaisella", niinkuin erään oopperan libretossa sanotaan!
Toverini rauhottavat minua sillä, että jos Ostrzynski onkin tekaissut nuo viisi lisäystä, niin on sähkösanoma varmaan oikea.
Silloin tulee Stach Klosowicz tuoden "Päiväntasaajan" aamunumeron. Sähkösanoma on myöskin "Päiväntasaajassa". Minä hengitän jälleen. Taas alkavat onnittelut.
Vanha Sludecki, joka on pohjaltaan kavala kuin kettu, mutta samalla makea kuin siirappi, puristaa kättäni sanoen:
– Kautta Jumalani! Minä olen aina uskonut toverin nerokkuuden ja puolustanut toveria… (tiedän, että hän on haukkunut minua aasiksi)… mutta ehkei toveri pidä siitä, että tällainen fa-presto kuin minä nimittää toveria toveriksi; jos niin on, suokoon toveri sen anteeksi, mutta se tapahtuu tottumuksesta, kautta Jumalani…
Ajatuksissani lähettäisin hänet hiiteen, mutta ennenkuin ennätän vastata hänelle, vetää Karminski minut syrjään ja sanoo minulle hiljaa, mutta kuitenkin niin, että kaikki sen kuulevat:
– Jos toveri tarvitsee rahaa, niin sanokoon vain minulle, kyllä minä…
Karminski on meidän keskuudessamme tunnettu avuliaisuudestaan. Useinpa sanoo hän jollekin meistä:
"Jos toveri tarvitsee apua, niin sanokoon vain, kyllä minä – näkemiin!" Ja hänellä onkin todella rahaa. Minä vastaan hänelle, että jollen mistään muualta saa, niin käännyn hänen puoleensa.
Sillä välin saapuu toisia kultaisia veljiä, jotka syleilevät ja puristelevat minua, että jäseniäni särkee. Vihdoin lähestyy Swiatecki – näen, että hän koettaa salata liikutustaan – ja sanoo minulle tylysti:
– Vaikka huomaan, että sinä juutalaistut, niin onnittelen sinua kuitenkin!
– Vaikka huomaan, että sinä tyhmenet, niin kiitän sinua kuitenkin, – vastaan minä ja me syleilemme lujasti.
Wach Poterkiewicz antaa ymmärtää, että hänen kurkkunsa on kuiva. Minulla ei ole penniäkään, mutta Swiateckilla on kaksi ruplaa ja toisilla on myöskin vähäsen. Seuraa kolehti ja sitten punssia… He juovat minun terveydekseni, viskaavat minut korkealle ilmaan, ja kun saavat kuulla, että asiani Suslowskeihin nähden ovat oikealla tolalla, niin juovat Kaziankin terveydeksi. Silloin astuu Swiatecki taas luokseni ja sanoo:
– Luuletko sinä tolvana, että he eivät olleet lukeneet sähkösanomaa, ennenkuin Kazia neiti sinulle kirjotti?
On kuin olisi nuijalla lyöty päähäni. Toisella puolella näköpiirini kirkastuu, mutta toisella se pimenee pirusti. Tytön vanhemmilta saattaa odottaa mitä hyvänsä, mutta että Kazia alentuisi sellaista laskelmaa tekemään!..
On hyvin otaksuttavaa, että he ovat lukeneet sähkösanoman aamulla varhain terveyslähteellä ja samalla kutsuneet minua tulemaan luokseen.
Minä tahdon heti rientää Suslowskien luo saamaan selvitystä.
Mutta minä en saata jättää seuraani. Sitäpaitsi tulee myöskin Ostrzynski luokseni eleganttina, kylmänä, itsetietoisena ja hansikkaat käsissä, kuten tavallisesti. Hänen henkensä säteilee hänestä. Hän on tavattoman viekas mies.
Kynnyksellä jo hän heiluttaa alentuvasti kävelykeppiään ja lausuu:
– Onnittelen mestaria, minäkin onnittelen!
Sanan "minäkin" hän lausui niin painokkaasti, kuin merkitsisi hänen onnittelunsa enemmän kuin kaikkien muiden. Ehkä onkin niin.
– Mitä oletkaan sinä keksinyt? – huudan minä. Niinkuin näet, olen nyt vasta "Leijasta" kaikki lukenut.
– Mitä se minuun kuuluu? – virkkaa Ostrzynski.
– Maalauksen näytteille asettamisesta en ole maininnut mitään.
– Mutta nyt sen teet, – sanoo Ostrzynski tyynesti.
– Hänellä ei ole äitiä ja hänen äitinsä ei ole sairastunut! – huutaa
Wojtek Michalak.
– Se ei liikuta minua, – vastaa Ostrzynski arvokkaasti vetäen toisen hansikkaan kädestään.
– Mutta onhan sähkösanoma oikea?
– Oikea on.
Tämä vakuutus tekee minut aivan rauhalliseksi. Kiitollisuudesta minä kaadan hänelle punssia.
Hän nostaa lasin huulilleen, juo kulauksen ja lausuu sitten:
– Ensiksi sinun terveydeksesi, mutta tiedätkö, kenen maljan sitten juon?.. Minä onnittelen kaksinkertaisesti!
– Mistä sen tiedät?
Ostrzynski kohauttaa olkapäitään.
– Suslowski kävi varhain tänä aamuna toimituksessa.
Swiatecki mutisee jotakin ihmisten julkeudesta. Minä en voi sietää enää kauempaa, vaan sieppaan hattuni.
Ostrzynski lähtee kanssani, mutta matkalla minä eroan hänestä ja muutaman minuutin kuluttua soitan toistamiseen Suslowskin ovikelloa.
Kazia avaa taas oven. Hänen vanhempansa eivät ole kotona.
– Kazia! – kysyn minä ankarasti, – tiesitkö sähkösanomasta?
– Tiesin, – vastaa hän rauhallisesti.
– Mutta Kazia!..
– Kuinka niin, armaani? Eihän siinä ole mitään ihmeellistä vanhempain puolelta. Heillä piti olla joku erikoinen syy voidakseen suostua sinuun.
– Entä sinä, Kazia?
– Ja minä käytin hyväkseni ensimäistä tilaisuutta. Saatat kai sen uskoa, Wladek?
Asia näyttää selvenevän, ja minun mielestäni on Kazia aivan oikeassa. Miksi olen oikeastaan rynnännyt tänne kuin mikä mieletön? Sillä välin Kazia on lähestynyt minua ja kallistaa päänsä minun rinnalleni. Minä kierrän käsivarteni puoleksi hänen ympäri, hän ojentaa päänsä yhä enemmän minun puoleeni, sulkee silmänsä, kääntää ruusuisen pienen suunsa päin ja kuiskaa:
– Ei, ei, Wladek!.. ei vielä… häiden jälkeen, armaani!
Tämän pyynnön vuoksi minä painan huuleni hänen huulilleen ja me seisomme sillä lailla niin kauan kuin hengitys sallii. Kazian silmiin nousee huumaantuva ilme… Hän peittää ne kädellään ja sanoo:
– Pyysinhän minä, ettet sinä…
Tämä moite ja hänen katseensa käden alta vaikuttavat minuun siihen määrin, että suutelen häntä uudelleen. Kun rakastaa jotakuta henkilöä, niin kernaammin suutelee kuin ruoskii häntä. Ja minä rakastan Kaziaa rajattomasti, järjettömästi, halki elämän aina kuolemaan saakka, vieläpä sen jälkeenkin! Hän tai ei kukaan!
Kazia kuiskaa pelkäävänsä, että hän nyt kadottaa minun kunnioitukseni. Rakastettu olento! kuinka ajattelemattomasti hän puhuu! Minä rauhotan häntä parhaani mukaan ja me alamme keskustella järkevästi.
Me sovimme siitä, etten minä ilmaise tietäväni asian oikeata laitaa, jos Kazian vanhemmat väittävät saaneensa vasta jälkeenpäin tiedon sähkösanomasta. Sitten minä sanon Kazialle hyvästi ja lupaan tulla illalla jälleen.
Minun täytyy mitä pikimmin rientää taideyhdistyksen toimistoon voidakseni sen välityksellä helpommin päästä "salongin" sihteeriviraston yhteyteen.