Nuori nainen, joka istui ja luki kirjoitus-lampun ääressä, katsahti ylös meihin. Koko hänen olentonsa osoitti voimaa ja yksivakaisuutta. Hänen kastanjan ruskeat hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, à la Rosa Bonheur, hänen poskillansa hohti terveyden pune ja nuot suuret, harmaat silmät osoittivat tyyntä päättäväisyyttä ja suurta tarkastus-voimaa. Kasvultansa oli hän keskinkertaista lyhempi.

Huoneen yksinkertaiset huonekalut näkyivät olevan sopu-soinnussa tuon nuoren tieto-viisaan luonteen kanssa. "Herra Henderson", sanoi neiti Eva, esiteltyänsä minut ja istuttuamme, "te olette nyt neiti Ida van Arsdel'in vastaan-otto huoneessa, jossa isäni ja Ida yhdessä pitävät valtikkaa, ja niinkuin näette, on se pyhitetty menneiden aikojen muistolle. Täällä on kaikki ne vanhat huonekalut, jotka isällä oli naimisiin mennessänsä. Isä parka! Hän on askel askeleelta pakoitettu koristeihin ja ylellisyyteen, kunnes nämät olivat ainoat jäännökset hänen vanhoista huonekaluistansa, ja niille valmisti Ida turva-paikan. Uskotteko, että tämä on ainoa huone, jossa isämme viihtyy! Näette, hän on syntynyt maa-kartanossa, ja häneen on tuo taipumus yksinkertaisuuteen aivan juurtunut. Mutta eikö tämä Idan pyhyys ole mielestänne aivan kuin säästö-huone vanhoille huonekaluille?"

"Ei, täällä on hyvin miellyttävää", vastasin minä.

"Minä rakastan näitä vanhoja huonekaluja", sanoi Ida. "Rakastan kaikkea yksinkertaista ja olen aivan kyllästynyt hentouteen, ylöllisyyteen ja liialliseen mukavuuteen. Me naiset kuihdumme höyhen-polstarilla ja tukehdumme nykyajan ylellisyydestä. Mutta minä tahdon pitää ruumiini ja sieluni terveenä niinkau'an kuin elän, voidakseni toimittaa jotakin; sentähden en tahdo itse, enkä salli muidenkaan hemmoitella itseäni. – Tuosta muistuu mieleeni, herra Henderson", jatkoi Ida, "sallikaat minun kiittää teitä kirjoituksestanne 'Talvitiessä' 'nykyajan naisista'. Se on oivallinen kappale ja vaikuttaa varmaankin paljon".

"Ja minä", sanoi Eva leimuavalla vilkkaudella, "minä tahdon sanoa teille, ett'ette laisinkaan tunne meitä suuren-maailman tyttöjä. Emme me ole tuollaisia surkeita höpäköitä, joina te meitä pidätte ja siinä teette vallan väärin, että ajatte meidän syyksi kaikki seura-elämän hulluudet".

"Minä vakuutan, neiti Eva", sanoin minä ihmetellen hänen intoansa, "ett'en tiedä lausuneeni mitään, joka antaisi teille oikeutta tuollaiseen otaksumiseen".

"Ette, luonnollisesti! Te olette ainoastaan käyttäneet noita läpikuluneita lause-parsia, samoin kuin muutkin moralin saarnaajat, jotka ovat niin tottuneet esittelemään meitä tyttö-parkoja viallisiksi, ett'eivät he enään huomaakaan koska sen tekevät. 'Muotinukkeja', 'perhosia', ynnä monta muuta kauniisti sointuvaa lausepartta, käytetään moralin ja kielen kiihoittavana kaunistuksena ja me, nykyajan tytöt, me olemme syypäät kaikkeen pahuuteen, joka tapahtuu maailmassa. Mutta minä väitän, että nykyajan naiset eivät ole hituakaan huonommat nykyajan miehiä ja enpä todellakaan ymmärrä miks'ei moralin-saarnaajat yhtähyvin valitse heitä saarnainsa esineiksi".

"Mutta minä en voi muistaa sanoneeni mitään tuollaista", sanoin hämmästyneenä.

"Olette kyllä. Ette ainoastaan te, vaan jokainen muukin, joka istuu kirjailemaan ja saarnaajan äänellä koettaen parannella yhteiskunnan vikoja, puhuu meidän ylellisyydestämme puvussa, meidän tuhlaavaisuudestamme, meidän hulluuksistamme ja sydämettömyydestämme. Me, muka, petämme ja saatamme mies-parat perikatoon! Se on tuo vanha kertomus Aatamista: 'Eva minut petti!'"

"Huomaattehan", sanoi Ida, "että Evalla on paha omatunto; sepä hänet tekeekin niin arkatuntoiseksi".

"Se on kyllä totta", vastasi Eva. "Minä elän maailman tohussa; Ida on siitä vetäynyt pois, senpätähden hän voipi istua levollisena ja matkia aina vaan: 'johan minä sen sanoin teille'. Mutta minä, joka elän ulkona maailmassa, olen vakuutettu, ett'ei puolikaan siitä, mitä meistä sanotaan, ole totta, ja juuri tämä vakuutus saattaa minut niin ankarasti vastustamaan kaikkea, mitä meistä lausutaan liiaksi. Mutta jospa kaikki olisikin totta, niin me emme ole siihen syylliset. Suuressa maailmassa kuljemme eteenpäin aivan kuin rautatien-vaunussa, ja emme voi estää, että väliin matkustamme sellaisienkin seutujen läpi, jotka eivät meitä miellytä".

"Voisittehan te nousta pois jossakin pysähdys-paikassa", lausui Ida.

"Niinpä kyllä; mutta siihen vaaditaan lujaa päättäväisyyttä, kun kaikki muut vaunussa varoittavat meitä ja nauravat meille. Minä en luota kyllin itseheni voidakseni tätä tehdä, ja pysyn sentähden alallani vastoin tahtoanikin, vaikka kyllä toivon, että kaikki olisimme paremmalla uralla, kuin olemme".

"Tämä on seuraus pintapuolisesta kasvatuksesta, joka jo lapsuudessa opettaa naiselle, että hänen tulee ainoastaan olla kaunis ja viehkeä, ja joka totuttaa hänet pitämään itseänsä kukkana, jonka korkein tarkoitus on miellyttää, ihastuttaa".

"Minä myönnän, että olemme heikkoja, että rakastamme kauneutta, rikkautta ja ylellisyyttä", sanoi Eva, "mutta meidän sisimmässä löytyy toki jotakin parempaakin, enemmän kuin miehet tahtovat myöntää. Muistuu mieleeni, että muuan kirjailija sanoo tekevämme väärin, jos väitämme, että huvin ja palkinnon toive innostuttaa miestä sankaritöihin. Vähimmälläkin kuolevaisella on aina jotakin jalompaa. Köyhimmällä sotilaallakin, joka palkan edestä antaa tappaa itsensä, on sotilas-kunniansa, joka hänet kohoittaa yli jokapäiväisen orjallisen työn, huonon voiton tähden. Väärin on väittää, että mukavuus ja ylellisyys houkuttelee miestä, sillä hän antautuupi vaivoihin ja itsensä-kieltämiseen, jos vaan hänen sisempi, korkeampi henkinen elämänsä on herätetty. Sytytä tämä kipinä, ja huomaa miten siitä pian syttyy liekki, joka polttaa tuhkaksi kaikki huonot perusteet! Tämän voimme yhtä hyvin sanoa naisista kuin miehistäkin", jatkoi neiti Eva, hehkuvin poskin, "sillä vaimo voi yhtä hyvin kärsiä vastuksia kuin mieskin, ja tosi-naista ei houkuttele mukavuus eikä ylellisyys. Kukin tosi-nainen tunteekin tämän sydämensä sisimmässä ja tämä tukahdutettu tunne onkin syynä moneen suruun naisen elämässä. Te miehet olette tilaisuudessa tätä ilmaisemaan – se on teillä suuri etuus. Te olette kutsutut sankareiksi, teidän aikanne tulee ennemmin tahi myöhemmin, mutta me hautaannumme jokapäiväisyyden ja vähäpätöisyyksien alle".

"Ja kuitenkin, neiti Eva", sanoin minä, "en usko että me olemme paljoa onnellisemmat kuin te naiset. Useimmille miehille on elämä täynnä halpoja pyrinnöitä, jotka eivät itsessänsä sisällä mitään suurta, ylevätä, jalostuttavaa, ja jos emme opi itse jalostamaan jokapäiväisyyttä ja siihen vuodattamaan jaloa henkeä, niin täytyy meidän kulkea elämän läpi, voimatta saattaa tätä jalompaa halua ilmiin. Tässä nainen onnistuu paremmin kuin me miehet ja huomattava etuus on naisella tuo kyky tehdä elämän ja vieläpä itse sen vähäpätöisyydetkin idealisiksi".

Keskustelumme keskeytyi, kun herra van Arsdel astui huoneesen, joukko sanomalehtiä kädessä.

"Nuorisolla on varsin hupaista tuolla sisällä", sanoi hän ja asetti silmä-lasit nenällensä; "senpätähden tulin tänne saadakseni rauhassa lukea lehteni".

"Samaapa isä sanoo jok'ainoa ilta", muistutti Eva.

"Niin, herra Henderson", sanoi herra van Arsdel ystävällisesti, "näetten, Ida ja minä viihdymme täällä erittäin hyvin, sillä tässä pienessä sopessa on juuri samat huonekalut, jotka vaimollani ja minulla olivat, kun häitämme vietimme. Nämät huonekalut ovat minun vanhoja ystäviäni, minä pidän niistä varsin paljon, enkä tahdo lähettää niitä huutokaupalla myytäviksi, vaikkapa ovatkin vähän kömpelömäisiä".

"Ja pidäthän ne aina, rakas isäni?" sanoi Eva ja kietoi hyväellen käsivartensa hänen kaulallensa. – "Mutta tulkaa nyt herra Henderson; tuo iloinen seura varmaankin kaipaa meitä".

Minä nousin ylös, jäähyväiset jättääkseni.

"Herra Henderson", sanoi Ida, "minä en tahdo kauemmin pidättää teitä salonki-elämästä; mutta muistakaa, että te voitte tulla tänne koska vaan haluatte saada rauhallisesti keskustella. Meistä pian tulee hyvät ystävät", sanoi hän ojentaen minulle kätensä ruhtinattaren tavoin.

"Te suotte minulle liian suuren kunnian, neiti van Arsdel", vastasin minä.

"Tulkaa, tulkaa herra Henderson", sanoi Eva; "me emme voi sallia että meidän etevä kirjailija piileilee erityisessä huoneessa. He odottavat teitä, sillä olen luvannut esitellä teidät kumminkin parille tusinalle tyttöjä".

Äkkiä olin tämän iloisen, viehättävän ruusutarhan loistavassa keskuudessa, jossa kauneus ja ihanuus olivat vallan päällä. Vieraissa maissa olin isänmaallisella ylpeydellä nauttinut siitä ihastuksesta, jonka maani naiset ovat herättäneet. Amerikan naisien kauneus on sanan-parreksi joutunut, ja Newyorkin nuorien naisien seurassa hurmautuu silmämme nähdessään heidän suloutensa ja ihanuutensa.

Ulkomaalaiset moittivat meidän naisiemme käytöstapaa; mutta itse luonne vapaa-valloissa antaa naisillekin suuremman vapauden kuin perustus-laillisissa valtioissa. Ei löydy mitään hovia eikä mitään ylimys-säätyä, joka säätäisi lakia Amerikan hienoimmille perheille. Itseomaista vapautta arvosteluissa ja toimissa opimme joka koulussa, sitä me hengitämme ilmastakin. Kukin amerikalainen nainen tuntee sisällisen ylhäisyytensä, voimansa ja mahtinsa ja uskaltaa sentähden tehdä paljon, jota muiden maiden naisille ei sallita.

Mutta jos ken tahtoisi väärinkäyttää tätä teeskentelemätöintä vapautta, niin piankin huomaisi, että Dianalla on nuolensa tallella, ja että hänen käyntinsä on vapaa ainoastaan sentähden, että hän on voimakas, tuntee itsensä ja asemansa yhteiskunnassa.

Keskustelu oli vilkkaimmallansa. Siinä viskeltiin kaikki mitä taivaassa ja maan päällä löytyy toiselta kauniilta huuli-parilta toiselle, lhanimmalla ja miellyttävimmällä logikalla keskusteltiin tässä saarnoista, seuraelämästä, köyhäin-kouluista, teaterista, vaimon oikeuksista, muoti-väristä ja monesta muusta päivän tärkeimmästä kysymyksestä. Kello 11 olin jällensä kadulla tuon väsymättömän Jim'in kanssa, joka laulellen ja vihellellen käveli vieressäni, valppaana ja raittiina kuin aamu-rastas. Päätäni huimasi, nyt olin joutunut seura-elämään – onnekseniko tahi onnettomuudekseni? sen pian huomaamme.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU,

Liehakoitsemista.

"Katsos tuossa", sanoi Jim Fellows, heittäen hansikkaparin pöydälle, "ne ovat tuolta jumalaiselta Alicelta".

"Lahjako?"

"Ei, veikan-lyönnillä ne voitin".

"Näyttääpä siltä, kuin aikoisit koettaa onneasi siellä päin".

"Niin, minä teen päiväni mitä hupaisimmiksi, ihailen ja lemmin j.n.e," sanoi Jim. "Ihastuttava Alice on aivan kuin madonna; me notkistamme polvemme hänen edessänsä, vannomme ja teemme lupauksia, mutta emme voi saada häntä omaksemme. Kuitenkin käytän nyt tilaisuutta hyväkseni ja huvittelen itseäni niin kauan kuin taidan. Me olemme parhaimmat ystävät maan piirillä ja minä kannan aina hänen väriänsä – — – katsopas tänne".

Tämän sanoessansa aukaisi Jim nuttunsa ja näytti kauniin, heleän-punaisista nauhoista tehdyn sidelmän.

"Joku aika sitte puhelit sinä juuri kuin saisit heistä – kenen vaan tahtoisit ottaa".

"Ken uskaltaa väittää, ett'en nytkin saisi? Sanoohan kuolematoin Shakespearekin: 'Hän on nainen, sentähdenpä voimme hänet voittaakin'.

Ethän aikone ruveta epäilemään Shakespeare'n sanoja?"

"Jatka, jatka ystäväni!"

"Niin, näetsen, me viisastumme enemmän ja enemmän joka päivä – se on: minä viisastun – ja minä olen yhä enemmän vakaantunut päätöksessäni, ett'ei meidän pidä ottaman noin rikkaita tyttöjä, vaikka heidät saisimmekin".

"Mutta onhan heillä todellisia aatteita, tunteita ja todellista sivistystäkin", sanoin minä innokkaasti.

"On – yhtäpaljon kuin kasvihuoneen viini-rypäleissä on todellista mehua. Mutta jos minä huomenna saisin kasvi-huoneen lahjaksi, milläpä sitä ylläpitäisin? Nuot naiset ovat kasvatetut ruhtinattarien tavoin, samoilla tavoilla ja samoilla vaatimuksilla; mitä me heillä tekisimme jos voisimmekin heidät saada? Meillä ei ole mitään parlamenttia joka määräisi meille elatus-rahaa tuhlaavien vaimojemme elättämiseksi. Olisitpahan kuullut mitä tytöt tuona iltana, muistathan, lausuivat, kun he kuulivat tuosta kihlauksesta; siinä sain kuulla mitä he vaativat kun heidän vuoronsa tulee. Tiedätkö mitä on olla kihloissa?"

"Minun täytyy tunnustaa, ett'en ole ollut tilaisuudessa oppia sitä", vastasin minä.

"No, kuule sitte. Ensin on kihla-sormus ostettava – ei rakkauden merkiksi, vaan esineeksi, josta puhellaan, ja jota verrataan kaikkiin muihin kihla-sormuksiin. Sitte tulee hää-lahjat, hää-kustannukset, ja häämatka kaikkein kalliimpiin seutuihin, mitä vaan löytyy. Tähän, näetsen, tarvitaan pieni rikkaus, sillä nuot ihastuttavat olennot ovat varsin rajattomia vaatimuksissansa. Sitte tarvitaan loistava asunto, parhaimmassa kaupungin osassa, joka maksaa noin viisikymmentä tuhatta dollaria ja siihen tarvitaan sitte huonekalut, hevoiset, vaunut, eri teateri-sijat, – — – niin, vanha van Arsdel'in perhe tulee hätimiten toimeen miljonan koroilla. Perheessä löytyy kuusi lasta ja kukin heistä tarvitsee tullaksensa toimeen elämässä, yhtäsuuret tulot. Mutta siinäpä juuri tulee kysymykseen miten yksi miljona on jaettava kuuteen osaan siten, että kukin osa on yksi miljona. Se on toki varsin helppoa; kukin poika ja tytär on naitettava – miljonan kanssa ja sitä seuraa sitte sellainen mies tahi vaimo, kuin taivas heille suo".

"Mutta otaksu, että joku heistä lempisi miestä tahi vaimoa enemmän kuin hopeaa ja kultaa ja haluaisi mieluummin lempeä kuin rahaa", sanoin minä.

"Niin, no, voisihan sekin tapahtua", vastasi Jim; "nuot tytöt ehkä kyllä olisivat valmiit sitä tekemään, mutta olisipa kuitenkin kovin ankaraa pitää heitä sanoistansa kiini. Mitä he tietävät talouden hoidosta? Ainoa taito keitto-mysterioissa, jonka meidän kätevimmät naiset joskus aikovat saavuttaa, on sokuri-kakkujen leipominen. Uskonpa että he, kun aikovat mennä naimisiin, paistavat tuollaisen kakun ja valmistavat jonkun salaatin, jonka niin ja näin tehtyänsä pitävät itsensä kypsyneinä vaimon ja äidin tärkeään ammattiin, josta nykyaikaan niin paljon puhutaan. Tuo ruhtinaallinen Alice on varsin oiva tyttö; hän haastaa ranskaa, saksaa ja italian kieltä, mutta hänen tietonsa esimerkiksi luonnon-tieteissä on varsin vähäinen. Hän varmaankin luulee, että hansikkaita kasvaa niputtain puissa, että taiteellisesti tehdyt kukat kasvatetaan siemenistä ja että uudet vaatteukset muodostuvat luonnon muuttumattomien lakien mukaan kolme, neljä kertaa vuodessa. Jospa minä saisinkin tuon ihastuttavan olennon lentämään syliini, ja ukko antaisi hänelle sellaiset myötäjäiset, kuin hänen varansa kannattavat, niin miten minä sitten häntä lohduttelisin kun hän saisi tietää mitä hansikkaat, jalkineet ja muut elämän tarpeet maksavat? Luulenpa melkeen, että tuo tyttö-parka silloin olisi valmis henkeni riistämään siitä hyvästä, että autoin häntä saamaan itseni, tahtonsa mukaan. Tästä kaikesta huomannet, ettei kihla-sormus kiiltele Jim'in sormella tänä vuonna". Vastaukseksi hyräilin itsekseni:

    "Näki liukas kettu ennen
    Marja-tertun sivumennen;
    'Hapanta' hän irvistellen
    Kiljasee, kun hyppiellen
    Niitä ei voi saavuttaa".

"Laula, laula ystäväni", sanoi Jim. "Olkoonpa menneeksi, että minä olen kettu, mutta minäpä olenkin liian viisas pistämään pääni ansaan. Sen miehen täytyy olla rikas, joka naipi Alice'n, tahi jonkun hänen vertaisensa. Nykyaikaan maksaa vaimo enemmän kuin vaunut ja omatunto, ja molemmat nämät ovat liian kalliita ylellisyyksiä Jimille".

"Jim! Jim!!" huudahdin minä nuhdellen; mutta tuo parantamatoin Jim rupesi rallattamaan säveleitä jostakin operasta ja teki moniaita hyppyjä, jotka panivat ilman sellaiseen liikkeesen, että paperini lentelivät ympäri laattiaa.

"Ja nyt, jäähyvästi sä jumalainen Alice; Jim'in täytyy palata työhönsä.

Minä menen nyt palvelemaan vanhaa Mam'ia".

"Ken tuo vanha Mam on?" kysyin minä.

"Mitä, etkö sinä sitä siedä? Se on sinun ja minun haltijatar, tuo vanha valheen Mammona, jonka me olemme tehneet naispuoliseksi. Hänen valtikkansa alla on kaikki täällä maan päällä. Sinun täytyy hyväillä vanhaa Mam'ia, muutoin menee kaikki nurin. Jim tekee uutterasti työtä hänen palveluksessansa ja Mammonan täytyy sentähden hankkia Jimille eläkkeen".

"Mutta löytyyhän monta jotka ovat onnensa saavuttaneet, häntä palvelemattakin".

"Löytyy kyllä; mutta he ovat varsin harvinaisia ja hitaasti se heiltä käypi. Jim ei jouda odottamaan. Hän palvelee Jumalaa tahi Mammonaa aina sen mukaan, kuka paremmin vaan maksaa".

"Ole nyt jo vaiti, ilkeä harakka", sanoin minä ja panin käteni hänen suullensa: "älä tee itseäsi huonommaksi kuin olet".

* * * * * *

Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.

Rakas Bellani!

Viime kirjeessäni lupasin Sinulle kertoa lopun pienestä novellistani ja tuliko "eräkäs" tahi ei. Niin, armas ystäväni, hän tuli todella ja sekä äiti että me kaikki muutkin pidimme varsin paljon hänestä, hän oikein valloittamalla voitti meidät kaikki. Idakin, joka muutoin ei suvaitse vieraita luonansa, oli niin armelias, että laski hänet pyhyyteensä, sillä hän on ankara nykyaikaisen ylellisyyden vastustaja. Oletko "Talvitiessä" lukenut kirjoituksen "nykyajan naisista?" Se on hänen kirjoittama ja oli aivan Idan mieleen, mutta monias kohta tuossa kirjoituksessa harmittaa minua sangen suuresti; "Muoti perhoset" ja monet muut samanlaiset sanat ovat liian tosia, ollaksensa mieleemme. Minä en laisinkaan välitä, vaikka Ida lausuu samoin, sillä hänkin on nainen ja täytyyhän tunnustaa, että meissä todella onkin turhamaisuutta. Jos meitä väliin huvittaa keskenämme jutella siitä, teemme sen yhtä salaa kuin jos perhe-piirissä puheleisimme suku-salaisuuksistamme; mutta kun "luonnon herra" rupeaa niitä tuomitsemaan ja latelee esiin vikaluettelomme, niin silloin minua, harmittaa. Minä ottelin vähän hänen kanssansa sukupuoleni puolustukseksi ja keskustelumme kestäessä loi hän usein hämmästyneenä silmänsä minuun, (näin meidän kesken voin sinulle ilmaista, että hänellä on sangen kauniit silmät). Hän oli, viattomana muka, hämmästyvinään, kun minä niin ankarasti ahdistelin häntä ja vaadin häntä edesvastaukseen lauseistansa. Näetsen, nämät herrat lausuvat varsin ankarasti meistä, silloin kun he eivät meitä näe eikä kuule, vaikk'eivät vähintäkään tunne meitä; mutta kun he kohtaavat jonkun todellisen, elävän naisen, joka vaatii heitä tilille perusteista, joiden johdosta he moittivat naisia, niin silloin joutuvat hämille. Minun täytyy toki myöntää, että kysymyksessä oleva herra voipi puhua hyvin, kun hän vaan tahtoo. Hän on tyyni, vakava ja jalo mies, joka lausuu hyvin ja jonka silmät puhuvat, kun suu on vaiti! Alku-osan illasta puhelimme taiteista, Italiasta ja Jumala tiesi mistä, ja meillä oli aivan samat mieli-piteet – olipa se todellakin kummallista!

Mutta samahan se on; me emme luultavasti enään häntä näe. Äitini kyllä vaati häntä tulemaan luoksemme joka keskiviikko, mutta "eräkäs" vakuutti, ett'eivät hänen ankarat työnsä sitä myönnä. Siinä kohden, näetsen, miehillä on suuri etuus meidän tyttöjen suhteen. Heillä on jotakin määrättyä, jolla he viettävät aikansa, täyttävät sydämensä ja ajatuksensa – meillä ei ole mitään. Sentähdenpä me ajattelemmekin heitä, – ainoastaan työttömyytemme tähden, ja he unhoittavat meidät – töittensä paljouden tähden. Olenpa melkeen varma, ett'ei hän ikinä enään palaa tänne. Ja miksi hän sen tekisikään? Jos minä olisin hänen sijassansa niin enpä varmaankaan tulisi. Hän ei tanssi, eikä hän ole tyhjäntoimittaja, joka huolettomana viettää päivänsä, ja ehkäpä hän päälle päätteeksi pitää meitä, nykyajan naisia, varsin ikävinä seurusteltavina. Mutta olenpa vakuutettu, että hän ihmettelee Idaa ja Ida olikin niin kohtelias häntä kohtaan, että oikein hämmästyn, kun muistan että Ida on Ida —; Ida salli hänen päästä pyhyyteensä, jossa ei muuta puhuta kuin järjellisiä asioita.

Mutta saammepahan nähdä!

Minua suuresti harmittaa, että ihmiset yhä vielä luulevat olevani kihloissa herra Sydney'n kanssa mutta minä vakuutan vielä kerran, ett'en minä ole kihloissa, en, en, en! Johan minä sanoin sen viime kirjeessänikin sinulle ja nyt minä lisään siihen vielä enemmän, ett'en minä voi, enkä tahdo koskaan mennä kihloihin hänen kanssansa. Tämän olen itsekseni päättänyt; mutta miten pääsen siitä verkosta, joka on ympärilleni punottuna, – sitä en ymmärrä. Minun asemani on varsin tukala ja vaikea, ja käypi vielä vaikeammaksi sen kautta, että omaisillani on aina ollut suuret toiveet tästä avio-liitosta. Mutta en minä voi, enkä uskalla valhetella Jumalani edessä, en tahdo, kaiken maailman rikkauksiakaan voittaakseni, tehdä väärää valaa alttarin edessä.

Nyt olemme tuossa tavallisessa kevät-kuumeessa pukujemme tähden. Kodissamme ei nyt enään muuta kuule puhuttavan, kuin hatuista, kukista, hameista, koristeista ja muista turhuuksista.

Usein ajattelen: miksikähän annamme murheet pu'uistamme niin tykkänänsä vallata meidät ja anastaa kaiken huolemme, jopa koko elämämmekin. Onhan se turhamaista ja surkeata!

Meillä erittäinkin on aina kauhea puuha tähän aikaan vuodesta. Joshan edes olisi ainoastaan oma itse tyydytettävä, – joka ehkä joskus kävisi vaikeaksi sekin, – mutta siinä ei ole kyllin; äiti ja kaikki tytöt, joilla kullakin on omat mietteensä kustakin eri asiasta, ovat tyydytettävät, ja kun heidän tahtonsa ovat yhteen sommitellut niin tulee Maria-täti, juhlallisempana ja jyrkempänä kuin kukaan muu ja väittää, ett'ei mikään kelpaa, kunnes vihdoin väsymme ja tuskaunnumme niin, että pidämme vaivana elääkin.

Mainittuna iltana sanoin herra Henderson'ille keskustellessamme, että minä kadehdin miehiä syystä, että he voivat elää suurta, jaloa sankarin-elämää, jota vastoin meidän elämämme kuluu vähäpätöisyyksissä ja jokapäiväisyydessä, mutta hän väitti miehen elämän olevan kovaa ja vaivaloista, ja sanoi että nainen voipi tehdä elämän idealiseksi, jalon hengen vuodattamisella jokapäiväisyyteen. Enpä luule, että hänellä tässä on aivan oikein, mutta kyllä haa monessa kohden puhui tottakin. Hän puhui ihastuksella monesta naisesta, joiden jalo, puhdas luonne sulostutti koti-elämän. Ehkä hän tällä tarkoitti äitiänsä. Varmaankin hän tunsi jonkun jalon naisen, sillä hänen silmänsä säteilivät tästä puhuessansa. Voi kuinka kirjeeni on venynyt ja mitä sekamelskaa se sitte on! Minä en uskalla lukea sitä läpi, sillä olenpa varma, että se silloin joutuisi tulen omaksi. Kirjoita piakkoin, armas ystäväni, uskolliselle Evallesi.