JOULUKERTOMUS
Tohtori Bonenfant etsi muistostansa toistellen puoliääneen: "Joulumuistelmako?.. Joulumuistelmako?.."
Äkkiä huudahti hän:
– Kyllä, yksi joulumuistelma minulla on … vieläpä sangen omituinen. Se on eräs kummallinen juttu. Minä näin kerran ihmeen! Niin, hyvät naiset, ihmeen … ja jouluyönä.
Teitä kummastuttaa kuulla minun näin puhuvan, minun, joka juuri en usko mitään. Ja kuitenkin … minä olen kerran nähnyt ihmeen! Minä näin sen … näin sen omin silmin…
Hämmästyinkö siitä kovin? En. Sillä vaikka en uskokaan teidän uskonkappaleitanne, niin uskon sentään uskon voimaan, joka siirtää vuoriakin. Esimerkkejä voisin luetella useampia. Mutta te ehkä harmistuisitte minuun ja minä taas lieventäisin ehkä tarinani vaikutusta.
Minä tunnustan heti, että joll'en tullutkaan näkemästäni ihmeestä kovin vakuutetuksi enkä käännytetyksi, niin tulin siitä ainakin liikutetuksi ja tahdon koettaa kertoa asian naivisti niinkuin olisi minulla Auvergnat'in uskonlahjat.
Minä olin silloin lääkärinä maaseudulla ja asuin Rollevillen kaupungissa keskellä Normandiaa.
Sinä vuonna oli talvi hirmuinen. Marraskuun lopusta alkoivat tuiskut, kun sitä ennen oli kylmänyt viikon ajan. Kaukaa pohjoisesta nähtiin nousevan paksuja pilviä ja pian alkoi valkoisia lumihiutaleita sataa maahan.
Yhdessä yössä oli koko tasanko lumen peitossa.
Neliönmuotoisten aitauksiensa sisässä erillään olevat talot, suurista, kuurottuneista puista muodostuneiden esiriippujensa takana näyttivät vaipuvan uneen tuon keveän valkopeitteen kasvaessa yhä paksummaksi.
Mitään hälinää ei enää kuulunut hiljaisessa seudussa. Ainoastaan parvissa lentelevät korpit nousivat pitkinä kiehkuroina ylös taivaalle ja laskeutui koko parvi taas, etsiessään turhaan muualta elantoansa, noille vielä äsken mustille pelloille, joiden lumisen peiton ne pitkillä nokillansa lävistivät.
Muuta ääntä ei juonnossa kuulunut kuin keveän ja ilmavan lumiharson yhtämittainen tulo.
Tätä kesti kokonainen viikko, jonka jälkeen tuisku vihdoinkin lakkasi. Maa oli saanut viisi jalkaa paksun nutun yllensä.
Ja kolmen viikon aikana peräkkäin loisti taivas sitten päivällä kirkkaana kuin sininen kristalli ja yöllä niin hienosti tähitettynä kuin olisi se ollut kuurassa; muuten oli laaja avaruus kolean kylmä ja levisi kovana ja lumihiutaleista välkkyvänä yli koko lakeuden.
Tasanko, aitaukset ja jalava-haat, kaikki näyttivät kuolleilta ja kylmän murhaamilta. Ulkona ei enää näkynyt ihmisiä eikä elukoita: ainoastaan noiden valkopaitaan pukeuneiden olkitöllien savupiiput juorusivat kätkeytyvästä elämästä ohuilla savupilvillä, jotka nousivat suoraan kolkon kirkasta korkeutta kohti.
Silloin tällöin kuultiin puiden rasahtelevan aivan kuin olisivat niiden oksat murtuneet kuoren alla; joskus irtausi joku vankka oksa rungosta ja putosi maahan.
Sinne tänne lakeudelle kylvetyt ihmisasunnot näyttivät olevan sata lieutä toisistansa. Tultiin toimeen niin hyvin kuin voitiin. Ainoastaan minä koetin sentään käydä katsomassa läheisimpiä potilaitani, vaikka alinomaa olinkin vaarassa hautautua johonkin lumenpeittämään kuoppaan.
Pian huomasin salaperäisen kauhun lannistavan koko seutua. Tällainen vitsaus ei ole luonnollista, sanottiin. Öisin oli oltu kuulevinansa ääniä, kimakoita vihellyksiä ja satunnaisia huutoja.
Näiden huutojen ja vihellysten aikaansaajat olivat epäilemättä eräät muuttolinnut, jotka lentelivät hämärissä ja pakenivat joukossa etelään päin. Mutta koettakaapa puhua järkeä mielettömille. Kauhu valtasi ihmisten mielet ja yleisesti odotettiin jotakin tavatonta.
Isä Vatinelin paja sijaitsi Epiventin kylän päässä … valtamaantien varrella, joka nyt on jäänyt käyttämättä ja kasvanut umpeen. Sattuipa, että sepän väeltä puuttui leipää ja seppä tarjousi päättävästi lähteäkseen noutamaan sitä kaupungista. Muutamia tunteja viipyi hän tarinoidessansa ihmisten kanssa niissä kuudessa talossa, jotka muodostivat kylän keskustan, ja otti sitten mukaansa leivät, kyläuutiset ja hiukkasen tuota yli koko seudun levinnyttä pelkoa.
Kulkiessansa erään aitauksen ohitse oli hän äkkiä näkevinänsä lumella – munan, niin, oikean munan, joka lepäsi siinä yhtä valkeana kuin koko maakin oli. Hän kumartui katsomaan: se oli todellakin muna. Mistä se oli tähän tullut? Mikä kana olisi tällä ilmalla voinut päästä kanahäkistä munimaan tällaiseen paikkaan? Seppä kummastui eikä voinut tätä ihmettä selittää. Munan otti hän mukaansa ja toi sen vaimollensa.
– Katsos eukkoseni, tuossa on muna, jonka löysin tiellä!
Emäntä pudisti päätänsä.
– Munako … tiellä? Tällaisessa ilmassa! Varmaankin olet sinä juovuksissa?
– Enkä ole, eukkoseni, se oli aitovieressä … ja vielä lämmin … ei edes jäähtynytkään. Tuossa se on … minä pidin sitä tullessa vatsaani vastaan, ett'ei se jäähtyisi. Sinä saat syödä sen päivälliseksi, eukko!
Muna pantiin kattilaan, jossa velli juuri kiehui, ja seppä alkoi kertoa kyläuutisia. Eukko kuunteli häntä vallan kalpeana.
– Ihan varmaan kuulin minä jotakin vinkumista viime yönä … se kuulusti tulevan tuolta uunin takaa.
Istuttiin sitten pöytään ja syötiin aluksi velliä; sitten otti eukko – sepän levitellessä voita leivälle – munan esille ja tutki sitä epäilevin silmin.
– Onkohan tämän munan sisässä jotakin?
– Mitäs siinä pitäisi olla?
– Eipä mitään, mutta…?
– No, syö pois se eläkä joutavoi!
Eukko naksautti munan rikki. Se oli sisästäkin kaikkein muiden munien kaltainen … ja vielä sangen tuores.
Empien alkoi hän syödä sitä, maisteli, hylkäsi sen ja haukkasi taas uudelleen.
– No, kysyi seppä, miltäs muna maistuu?
Eukko ei vastannut, vaan söi sen loppuun.
Sitten tuijotti hän seppää terävin, kamalin ja hurjin katsein, nosti ylös kätensä, väänteli niitä, heittäysi lattialle ja kieri siinä hirmuisesti parkuen ja suonenvetoisesti päästä jalkoihin asti hytkyen.
Koko yön taisteli hän ankarimman suonenvedon kanssa, hirveiden väristysten puistattamana ja kauheiden vääntelyjen alaisena. Kun seppä ei enää voinut hallita häntä, täytyi hänen sitoa eukko nuorilla kiinni.
Mutta tämä ulvoi vain lakkaamatta sortumattomalla äänellä:
– Minulla on se sisässäni! Minulla on se ruumiissani!
Seuraavana päivänä nouti seppä minut eukon luo. Minä määräsin kaikki tunnetut rauhoittavat lääkkeet, mutta turhaan. Eukko oli tullut hulluksi.
Tavattoman nopeasti ja korkeiden nietosten asettamista kulkuesteistä huolimatta levisi tämä outo uutinen talosta taloon:
– Sepän vaimo on tullut hulluksi!
Ihmisiä keräytyi kaikkialta, mutta kukaan ei uskaltanut mennä sisään; jo etäälle kuuluivat eukon kauheat, kova-ääniset huudot, joita tuskin voi pitää ihmisen huutoina.
Asia ilmoitettiin myöskin kylän pastorille. Tämä oli vanha, naivi kirkonmies. Hän saapui messupaidassa ikäänkuin olisi kysymys ollut ehtoollisen jakamisesta kuolevalle ja luki, kädet ojoina, manaussanat pahaa henkeä vastaan, sillä välin kuin neljä miestä piti vahtosuisena väänteleivää vaimoa vuoteellansa.
Mutta paholaista ei saatu karkoitetuksi.
Ja joulu lähestyi pyryilmain yhä jatkuessa.
Aattopäivän aamuna tuli pastori minua tapaamaan.
– Minä tahtoisin, sanoi hän, noudattaa sen onnettoman vaimon tämän-iltaiseen jumalanpalvelukseen. Ehkä tekee Jumala vielä ihmeen hänen hyväksensä ja juuri sillä hetkellä, jolloin Vapahtaja vaimosta syntyi.
– Aikeenne hyväksyn täydellisesti, hra pastori, sanoin minä. Jos juhlamenot vaikuttavat häneen (eikä mikään saa häntä paremmin liikutetuksi), niin voi hän ehkä pelastua ilman muita lääkkeitä.
Vanha pastori murahti vain:
– Te ette ole uskovaisia, tohtori, mutta autattehan minua, eikö totta? Te lupaatte tuoda hänet?
Minä lupasin auttaa häntä.
Ilta tuli ja kului yöksi. Kirkonkello alkoi soida ja sen valittava ääni kuului kauas halki kolkon avaruuden, yli valkoisen, lumipeitteisen seudun.
Mustiin puettuja olentoja matkasi hiljaisissa ryhmissä kirkolle nöyrästi totellen vaskikellon kutsua. Täysikuu valaisi kirkkaalla hopeisella hohteella koko taivaanrannan niin että seudun kalpea suru selvemmin huomattiin.
Neljän vankan miehen kanssa menin minä sepän taloon.
Mieletön ulvoi yhä vuoteeseensa kiinni sidottuna. Ankarasta vastustelemisesta huolimatta puettiin hän siististi ja vietiin kirkkoon.
Temppeli oli jo täynnä väkeä ja valaistu, mutta kylmä; kuoripojat lauloivat yksitoikkoisia virsiänsä; pasuuna pauhasi ja pienellä lastenkuoro-kellolla läpättiin, jotta uskovaiset tiesivät käyttäytyä sen mukaan.
Minä suljin vaimon ja hänen neljä vartijaansa pappilan keittiöön ja vartosin otollista hetkeä.
Ripillä-käynnin jälkeen oli mielestäni hetki tullut. Koko kansa, sekä miehet että naiset, olivat nauttineet ehtoollista Jumalan ankaruutta lepyttääksensä. Vielä olivat kaikki polvillaan ja syvä hiljaisuus vallitsi pastorin lukiessa tämän jumalallisen salaisuuden päättäjäissanoja.
Käskystäni avattiin samassa kirkon ovi ja neljä apumiestäni toivat mielipuolen sisään.
Niin pian kuin vaimo näki valot, polvistuvan väkijoukon, loistavan kuoron ja kullatun liitonarkin, ryhtyi hän tekemään niin ankaraa vastarintaa, että hän oli päästä irti vartijain käsistä ja kirkasi niin kimeästi, että koko kirkkoväki kauhistui. Kaikki nostivat päänsä ja pakenivat pois alttarin edestä.
Mielipuoli ei enää näyttänyt naiseltakaan, vääntelihe ja kiemurtelihe vain käsissämme, kasvot vinossa ja silmät mielettöminä kuin kummituksella.
Miehet veivät hänet kuorin portaalle saakka ja pakottivat hänet sitten kyyristymään maahan.
Pastori oli noussut ylös ja odotti. Nähtyänsä että vaimo oli sidottu tähän asentoon, otti hän kultasäteillä koristetun, hopeisen, pyhän astian, jonka keskessä valkoiset ehtoollisleivät säilytetään, astui pari askelta eteenpäin, kohotti molemmat kätensä naisen pään ylitse ja näytti sitä pirun riivaamalle ja kauhein silmin mulkoilevalle mielipuolelle.
Yhä ulvoen tuijotti tämä tuota säteilevää astiaa.
Pastori pysyi samassa asennossa hievahtamatta kuin mikäkin patsas.
Tätä kesti kauvan, kauvan aikaa.
Vaimo näytti peljästyneeltä ja lumotulta; lakkaamatta tuijotti hän pyhää ehtoollisastiaa hirmuisten, mutta enää vain ajoittaisten väristysten puistelemana ja kirkui yhä, vaikka ei enää niin sydäntä vihlovasti kuin äsken.
Tätä kesti vielä kotvan.
Näytti siltä kuin ei hän enää olisi voinut luoda maahan katsettansa, joka oli kuin naulittu ehtoollisastiaan. Nyt hän ainoastaan värisi enää ja hänen pingoitettu ruumiinsa pehmeni ja veltostui.
Koko kansajoukko oli polvistunut kumartaen otsansa permantoon asti.
Pirun riivaama vaimo loi äkkiä silmänsä alas, vaan katsahti heti taas ylös osoittaen, ett'ei hän voinut kestää jumalansa ilmestymistä. Hän oli kuollut. Sitten huomasin hänen sulkeneen silmänsä. Hän nukkui unissakävijäin hypnotiseerattua unta tahi anteeksi – kauvan tuota kullalla säteilevää ehtoollisastiaa tuijotettuansa – oli hän lannistunut: voitollinen Kristus oli hänet masentanut.
Vartijat kantoivat hervonneen vaimon ulos kirkosta ja pastori palasi kotiinsa.
Liikutettuna aloitti läsnäollut väkijoukko Herran armotöitä ylistävän Te Deum-virren.
Sepän vaimo nukkui sitten 40 tuntia yhtämittaa ja nousi vihdoin ylös muistamatta ollenkaan mitään koko mielettömyydestään ja pelastuksestansa.
Kas sellainen, hyvät naiset, oli näkemäni ihme.
Tohtori Bonenfant vaikeni, vaan lisäsi lopuksi:
– Minä en voinut kieltäytyä antamasta siitä kirjallista todistustani.
RISTIÄISET
Maatalon porstuan ulkopuolella seisoivat miehet juhlapuvuissa ja vartosivat. Toukokuun aurinko valoi kirkkaan paisteensa kukkiville omenapuille, jotka suurten, valkoisten, punertavien ja tuoksuvien jättikimppusten näköisinä levittivät yhteiskatoksen yli koko pihamaan. Puiden lehväisiltä oksilta varisi alinomaa pieniä kukkasia ilmassa leijuen ja pyryten, kuin lunta olisi satanut, kunnes ne vihdoin laskeusivat levolle pitkään ruohistoon, jonka keskessä voikukat loistivat kuin tulenliekit ja valmut paistoivat kuin veritäplät.
Tunkion reunalla röhötti emäsika raukeana, suuri maha paisuvine nisinensä päivään päin käännettynä ja välittämättä kokonaisesta porsasparvesta, jotka kupperehtivat hänen ympärillänsä, saparot kiertyneinä kuin nuoranpätkät.
Äkkiä alkoi kirkonkello soida tuolla loitompana, metsikön takana. Heikosti ja kaukaisena kaikui sen kutsun rauta-ääni keveän ilman halki, jota pyökkipuiden tiheät, liikkumattomat latvat hiukan rajoittivat alempaa. Silloin tällöin tuntui karvas tallinhaju omenapuiden suloisten ja hieman imeläin tuoksujen rinnalla.
Eräs miehistä kääntyi taloon päin ja huudahti:
– Joudu, joudu, Melina, kello soi!
Hän oli noin 30-vuotias, kookas, jykevätekoinen isäntämies, jonka ruumis ei vielä ollut voipunut eikä pitkällisessä maatyössä menehtynyt. Hänen isänsä, vanha ukko, joka oli pahkainen kuin rautatammi ja jonka kädet olivat syyläiset ja sääret väärät, huomautti kuivasti:
– Akkaväki se ei koskaan tahdo valmistua, se on vanha totuus.
Ukon molemmat toiset pojat nauroivat ja toinen heistä kääntyi vanhimpaan veljeen, joka oli Melinaa kiiruhtanut:
– Mene noutamaan akkaväkeä, Polyte. Muuten eivät he joudu ennen päivällistä. Nuori mies hävisi sisälle.
Ankkaparvi, joka oli pysähtynyt miesten läheisyyteen, alkoi kaakottaa siipiänsä lyöden; hiljaisesti keinuen leveillä räpyläjaloillansa suuntasi se sitten kulkunsa likalätäkköön päin.
Samassa tuli suuri ja paksu vaimo-ihminen avonaiselle ovelle kantaen kahden kuukauden vanhaa pienokaista sylissänsä. Pari pitkää, valkeaa nauhaa viipyi hänen myssystänsä pitkin selkää … yli punaisen saalin, joka loisti kuin tulipalo; valkosilla vöillä kapaloitu poikalapsi nukkui lämmitellen itseänsä kätilön pulleaa vatsaa vasten.
Sitten ilmestyi tuvasta miehensä käsikynkässä lapsen äiti, kookkaana ja voimakkaana, vasta 18-vuotisena, terveenä ja hymyilevänä. Näiden jäljessä köpittivät isän-äiti ja äidin-äiti kurttuisina kuin kuivatut hedelmät, väsyneinä, köyristyneinä ja jäseniltänsä heikontuneina pitkien vuosien raskaista töistä ja ahkeroimisista. Toinen heistä oli jo leskivaimo. Tarttuen oven luona seisoskelevaa iso-isää käsivarresta asettui hän kulkueen ensimäiseksi pariksi pienokaista kantavan kätilön jälkeen. Muu perhe seurasi perässä. Nuorimmilla oli makeisilla täytetyt paperipussit mukana.
Pieni kirkonkello soi väsymättä kutsuen koko voimallansa varrottua pienokaista Herran temppeliin. Kylän poikaset olivat kavunneet maantieojain penkereille; talojen veräjille ilmestyi kansaa ja karjapiiat laskivat maahan täydet maitohinkkinsä seisahtuen töllistelemään ohimenevää kulkuetta.
Riemuiten kulki kätilömuori saattueen etunenässä kantaen pientä, elävää taakkaansa ja kierrellen alaville paikoille syntyneitä vesilätäköitä metsittyneillä rinteillä. Vanhukset käsittivät asian juhlallisesti ja kävelivät lyhyin, maltillisin askelin, jotka joskus mielivät ijän ja luuvalon vuoksi horjuskelemaan. Iloinen, nuori väki olisi mieluummin tullut karkeloiden, mutta siitä esti heitä lapsen vanhempain vakava katsanto, jolla he seurasivat pienokaisensa ristiäisretkeä, tuon poloisen poikasen, joka kerran astuisi heidän sijallensa elämässä ja ylläpitäisi paikkakunnalla heidän hyvintunnettua sukunimeänsä.
Kulkue saapui aukealle tasangolle ja suuntasi tiensä vainioiden poikki päästäksensä tekemästä pitkää maantien mutkaa.
Nyt näkyi jo kirkkokin suippokärkisine kellotorninensa. Aivan liuskakivisen katon alla oli se varustettu kaarevalla aukolla, jossa jotakin häilähteli edes takaisin, milloin näkyen vilahdukselta, milloin kerrassaan häviten. Se oli yhäti kaikuva kirkonkello, joka kutsui pienokaista käymään ensi kerran Herran huoneeseen.
Kulkueeseen oli liittynyt koirakin. Nuoret viskelivät sille namusia ja iloisena hyppi se ja kieppasi näiden jaloissa.
Kirkon portti oli avoinna. Alttarin edessä vartosi pappi, aivan nuori, punatukkainen, pitkä ja töykeätekoinen mies. Hänenkin nimensä oli Dentu; hän oli näet pienokaisen setä ja neljäs veljeksistä. Ristiäiskaavan mukaan kasti hän veljensä lapsen Prosper Cesariksi; kun poikaselle piti annettaman kuvannollista suolaa hitunen, alkoi se parkua.
Juhlallisuuden jälkeen vartosivat perheen jäsenet portilla, kunnes pappi oli riisunut messukaapun yltänsä. Sitten lähdettiin taivaltamaan kotiin takaisin ja nyt kuljettiin hieman nopeammin kuin tulomatkalla, sillä kotona odotti valmis päivällinen. Koko kylän lapsijoukko juoksi saattueen kintereillä nostaen hirmuisen metelin joka kerran, kun heille viskattiin kourallinen namusia. Siinäkös silloin painiskeltiin, tapeltiin ja tukisteltiin, että hiustukot ilmassa lentelivät; ja samaan nujakkaan yhtyi äskeinen koirakin päästäksensä sekin osalle eikä välittänyt vähääkään siitä, että nulikat raastoivat sitä hännästä, korvista ja käpälistä, vaan pelmusi mukana vielä innostuneempana kuin poikaset.
Tuntien itsensä hieman väsyneeksi sanoi kätilö vierellänsä astuvalle pastorille:
– Kuulkaas, hra pastori, ettekös tahtoisi kantaa veljenne lasta hetkisen aikaa, että saisin hiukan huokaista?
Pastori otti lapsen, joka valkeassa kapalossansa loisti kuin suuri valotäplä hänen mustaa kaapuansa vastaan; sitten hän suuteli pienokaista, vaikka tuo keveä kantamus häntä aikalailla häiritsi, hän kun ei oikein tiennyt, kuinka sitä oli pideltävä. Hänen puuhansa herätti yleistä naurua, jonka keskestä kuului iso-äidin ääni:
– Kuules, pastori, sinua kai harmittaa, ett'et ikinä saa tuollaista pikku lelua, häh?
Pastori ei vastannut. Astui vaan eteenpäin, pitkin askelin, ja katsoi lakkaamatta sinisilmäistä pienokaista, jonka pyöreitä poskia hänen teki mielensä suudella toistamiseen. Lopulta hän ei voinut hillitä itseänsä, vaan nosti sen lähemmäs ja suuteli häntä pitkään poskelle.
– Elä hätäile, pastori, sanoi lapsen isä; saat sinä meiltä yhden, jos lasta halunnet!
Muutkin alkoivat laskea samansuuntaista leikkiä niinkuin maalaisten tapa on.
Niin pian kuin oli istuttu ruokapöytään pääsi tuo raskas, meluava talonpoikaisen väen ilo valloillensa kuin myrsky. Molemmat toisetkin pojat olivat naimahankkeissa ja vaikka heidän morsiamensa eivät olleetkaan läsnä ristiäisissä, tulivat veljet sentään näille juhlapäivällisille. Vieraat olivat väsymättömiä tekemään kaikellaisia viittauksia niistä lukuisista nuorista vesoista, jotka syntyisivät veljesten aiottujen avioliittojen hedelminä.
Kokkapuheet olivat jotenkin törkeää leikkiä, niin että tytöt tirskuivat punastuen ja miehet väänteleivät naurusta. Toisinaan iskivät he nyrkillä pöytään ja oikein ulvoivat. Varsinkin olivat lapsen isä ja isoisä ehtymättömät laskettelemaan kirpeitä sukkeluuksia. Äiti vain hymyili. Muorit sitä vastoin nauroivat niinkuin kaikki muutkin keksien hekin puolestansa jonkun hauskan jutun silloin tällöin.
Pastori, joka näytti tottuneen tällaisiin maalaisjuhliin, istui rauhallisena ja välinpitämättömänä kätilön vieressä kutkutellen veljenpoikaa suupielistä houkutellaksensa sen nauramaan. Pienokaisen näky näytti kummastuttavan häntä aivan kuin näkisi hän ensi kerran moisen ilmiön. Hän tarkasteli lasta miettiväisenä, tarkkaavana, vakavana ja omituisella heräävällä hellyydellä, jota hän ei ollut tuntenut ennen, vaan joka nyt havahtui hänessä niin lämmittävänä ja samalla hieman alakuloisena tuota pienoista, hentoa olentoa kohtaan, joka siis oli hänen veljensä poika.
Hän ei viitsinyt kuunnella ja katsella ympärillensä, vaan vaipui tarkkaamaan vasta kastettua. Povessansa oli hän vielä tuntevinansa ylen mieluista lämpöä sillä paikalla, missä lapsi oli levännyt; hänen teki suorastansa mieli ottaa se jälleen syliinsä. Hän tunsi tulevansa hiukan kummalliselle tuulelle tuon vähäisen, heikon ihmisen alun edessä, joka hänen ajatuksissaan edusti ihmeellistä salaisuutta, jota hän ei ollut ennen tullut harkinneeksi, jotakin korkeaa ja pyhää salaisuutta, sielun muuttumista ihmiseksi, alkavan elämän, heräävän rakkauden, jatkuvan rodun, yhäti elävän ihmiskunnan salaisuutta.
Kätilöä taas joka söi, että naama punoitti ja silmät kiilui, häiritsi pienokainen estämällä häntä ruokahalunsa täydellisessä tyydyttämisessä.
– Antakaa se minulle, sanoi pastori; minulla ei ole nälkä.
Hän otti lapsen jälleen syliinsä. Siitä alkaen ei hän välittänyt enää vähintäkään muusta pöytäseurasta ja tuntui kuin olisi hän menettänyt muistinsakin. Hän ei voinut irroittaa katsettansa tuosta pienestä, pulleasta punaposkisesta palleroisesta ja vähitellen tunki lapsen ruumiin lämpö kapalovöiden ja papintakin läpi, niin että se tuntui hänessä kuin pienokaisen keveä, kaino ja suloinen hyväily. Kyynel herahti pastorin silmiin.
Melu pöydän ympärillä oli vähitellen kohonnut hirmuisen äänekkääksi, että lapsi jo säikähti ja alkoi parkua.
– Anna tissiä sille, pastori! huusi joku joukosta.
Tätä huutoa seurasi sellainen naurun rähähdys, että koko huone tärisi. Mutta silloin nousi äiti ylös, otti lapsen syliinsä ja vei sen vierushuoneeseen. Hetkisen kuluttua palasi hän takaisin selittäen, että nyt se taas nukkui kehdossansa.
Päivällistä jatkui yhä. Silloin tällöin poistui joku ulos, palasi pian takaisin ja istui jälleen ruokapöytään. Lihaa, kasviksia, omenanestettä ja viiniä ahmittiin vuorottain; vatsat paisuivat, silmät loistivat ja aivot sumenivat.
Hämärä oli käsissä, kun kahvia tarjottiin. Pastori oli jo aikoja hävinnyt eikä hänen poistumisensa mitään kummastumista herättänyt.
Vihdoin nousi nuori äiti ylös katsoakseen nukkuiko lapsi yhäti. Vierushuoneessa oli jo hämärä. Varpaillansa meni hän kamariin, haparoiden käsillänsä, ettei huonekaluihin kompastuisi. Äkkiä pysähtyi hän kuullessaan varsin omituista ääntä. Joku liikkui nähtävästi huoneessa. Säikähtyen riensi hän tupaan jälleen kertoen tästä muille kalpeana ja vavisten.
Miehet hypähtivät ylös sikin sokin, guolipäihtyneinä ja uhkaavina. Isä kiiruhti ensimäisenä vierussuojaan palavan lampun kanssa.
Polvillansa kehdon ääressä oli pastori nyyhkyttäen ja painaen otsansa päänalustaa vastaan, jolla lapsen pää lepäsi.