Hämmästynyt tri Massarel ei tiennyt vastata tähän mitään. Hra de Varnetot lähti nopein askelin tiehensä ja hävisi seurueensa kanssa torin kulman ta'a.
Ylpeänä palasi tohtori väkijoukon luo. Tultuansa niin lähelle, että hän otaksui äänensä kuuluvan, huusi hän:
– Hurraa! Hurraa! Tasavalta voittaa kaikkialla!
Mitään liikutusta ei väkijoukossa huomattu.
Tohtori jatkoi:
– Nyt on kansa vapaa, kaikki olette te vapaita ja riippumattomia kansalaisia. Siitä voitte olla ylpeitä!
Hitaat kyläläiset katsoa töllöttivät häneen, mutta kenenkään silmissä ei näkynyt mitään kunniantunnon välkettä.
Tohtori tarkasti vuorostaan heitä harmistuneena tuollaisesta välinpitämättömyydestä ja miettien mitä hänen oli heille sanottava, mitä hän voisi tehdä vilkastuttaaksensa tätä velttoa kansaa yhdellä ainoalla iskulla ja miten hän parhaiten voisi täyttää kutsumustansa kansan herättäjänä.
Silloin valtasi hänet eräs ajatus ja kääntyen Pommeliin päin sanoi hän:
– Hra luutnantti, käykääpä noutamassa erotetun keisarin rintakuva kunnallisneuvosten istuntosalista … ja ottakaa joku tuoli mukaanne…
Eikä aikaakaan, niin palasi lähetti takaisin kantaen oikealla olallansa Bonaparten kipsistä rintakuvaa ja vasemmassa kädessänsä tuolia.
Hra Massarel riensi häntä vastaan, otti tuolin, asetti sen maahan ja nosti valkoisen rintakuvan tuolille; sitten peräytyi hän pari askelta taapäin ja puhutteli kipsikuvaa sointuvalla äänellä tähän tapaan:
– Tiranni, tiranni, nyt olet sinä kukistunut, kukistunut ja suistunut maahan ja katulokaan. Kuoleva isänmaa korisi jo saappaasi alla. Mutta sallimuksen kosto kohtasi sinut. Tappio ja häpeä liittyvät nimeesi. Sinä kukistut voitettuna ja preussilaisten vankina… Suistuvan keisarikuntasi raunioille nousee nuori ja säteilevä tasavalta, joka jälleen kohottaa sinun katkenneen kalpasi…
Tohtori odotti suosionosoituksia. Vaan suosionhuutoja ei kuulunut eikä kättentaputuksia. Peljästyneet talonpojat pysyivät vaiti … ja keisari, jonka ohuiksi punotut viikset ulottuivat ulommaksi poskipäitä ja joka vaikutti hyvin harjatulta kuin joku vahakuva parturin akkunassa, näytti katselevan hra Massarelia häviämättömällä ja ivallisella kipsihymyllänsä.
Näin katselivat he jonkun aikaa toisiansa kasvoihin, Napoleon tuolillansa ja Massarel seisoalta … noin kolmen askeleen päässä. Komentaja Massarel tunsi harmistuvansa. Mitä tehdä? Mitä voi hän tehdä herättääksensä tämän kansan ja voittaaksensa lopullisesti yleisen mielipiteen uudelle hallitusmuodolle?
Sattumalta tuli hän laskeneeksi kätensä vatsansa päälle ja tapasi punaisen vyön alle pistetyn revolverin pään.
Mitään uutta ajatusta, mitään uusia sanoja ei hän enää keksinyt. Sen sijaan veti hän revolverin vyöstänsä, peräysi pari askelta ollaksensa sopivan matkan päässä ja ampui entistä hallitsijaansa.
Luoti teki Napoleonin otsaan pienen mustan läven, joka näytti tuskin huomattavalta täplältä. Laukauksella ei siis ollut mitään vaikutusta. Silloin ampui tohtori toisen laukauksen, joka teki toisen läven, sitten kolmannen ja lopuksi vallan peräkkäin kolme viimeistä patruunaa.
Napoleonin otsa pirstausi valkoiseksi tomuksi, mutta hänen silmänsä, nenänsä ja ohuet, pitkät viiksensä pysyivät koskemattomina.
Epätoivoisena iski tohtori sitten nyrkillänsä tuolin kumoon ja laski vihdoin jalkansa rintakuvan jäännösten päälle ja kääntyi tässä voittajan asennossa seisten ällistyneeseen yleisöön päin huudahtaen:
– Noin kukistukoot kaikki kavaltajat!
Mutta kun mitään innostusta ei sittenkään seurannut ja kun katselijakunta näytti tyhmistyvän hämmästyksestä, huusi komentaja sotilaillensa:
– Nyt voitte te palata takaisin – kotiinne!
Itse harppasi hän pitkin askelin kotiansa kohti ikäänkuin olisi hän halunnut paeta tiehensä.
Eteisessä ilmoitti emännöitsijä tohtorille, että eiliset potilaat olivat varronneet häntä jo neljättä tuntia odotushuoneessa. Tohtori riensi sinne.
Ja siellä istui tuo suonipaisuketta sairastava pariskunta, joka oli saapunut jo päivän koittaessa, ja yhä vartoi lääkäriä itsepintaisella kärsivällisyydellä.
Tämän astuttua sisään, ryhtyi ukko jälleen selittämään:
– Se alkoi, nähkääs, sillä lailla, että tuntui kuin kusiaisia olisi juossut alinomaa sääriäni pitkin…
SUSI
Kas tässä kertomus, jonka vanha markiisi d'Arville jutteli meille erään päivällisen jälkeen parooni Ravelsin luona Saint-Hubertissa.
Sinä päivänä olivat herrat olleet hirvenajossa. Pöytäseurasta oli markiisi ainoa, joka ei ollut ottanut osaa tähän ajoon, sillä hän ei ylipäänsä koskaan metsästänyt.
Juhla-atrian kuluessa oli tuskin puhuttukaan mistään muusta kuin metsänriistan kaadannasta. Myöskin naisia huvittivat nämä julmat ja usein melkein uskomattomat kertomukset; puhujat ikäänkuin esittivät heille nämä ihmisten hyökkäykset ja taistelut elukoita vastaan, huitoivat käsillänsä ja käyttivät kovaa ääntä selittäessään.
Hra d'Arville kertoi hyvin, jopa runollisesti, ja vaikka hän toisinaan olikin hieman liian korkealentoinen, vaikutti hänen kuvauksensa aina. Luultavasti oli hän kertonut tämän juttunsa usein ennenkin, koskapa hän teki sen niin luontevasti ja tarvitsematta etsiä sanoja, jotka hän aina valitsi taitavasti antaaksensa kuulijoille selvemmän kuvan.
– Hyvät herrat! Minä puolestani en ole koskaan metsästänyt, eikä sitä tehnyt isäni, ei isoisäni eikä myöskään iso-isäni isä. Viime mainitun isä taas oli mies, joka eläessänsä metsästi enemmän kuin te kaikki yhteensä. Hän kuoli v. 1764. Tahdonpa kertoa teille, kuinka tämä tapahtui.
Hänen nimensä oli Jean, naimisissa oli hän myös ja, kuten sanottu, oli hänellä jo poika. Hän asui yhdessä nuoremman veljensä François d'Arvillen kanssa sukulinnassamme Lotringissa, suurten metsien keskellä.
François d'Arville oli pysynyt naimatonna metsästysintonsa vuoksi.
Molemmat metsästivät he vuodet alusta loppuun, levähtämättä, lakkaamatta ja väsymättä. He eivät rakastaneet muuta, eivät ymmärtäneet muuta, eivät puhuneet muusta eivätkä eläneet muuta varten.
Tämä hirveä ja lannistamaton intohimo oli heillä verissä. Se poltti heidän suonissansa ja valloitti heidät niin täydellisesti, ett'ei heidän sielussansa ollut sijaa muille tunteille.
He olivat kieltäneet kaikkia millään syyllä häiritsemästä heitä metsästysasioissa. Isoisäni isä syntyi, kun isäni oli ketunpyynnissä eikä Jean d'Arville ensinkään keskeyttänyt ajoansa, vaan kirosi: "Sen ja sen nimessä, olisi penikka voinut odottaa, kunnes päätöshuuto 'alles tot!' olisi kuulunut!"
Hänen veljensä François osottausi vieläkin kiukkuisemmaksi. Aamun koittaessa meni hän jo katsomaan koiria, sitten hevosia ja ampui sen jälkeen lintuja linnan läheisyydessä, kunnes lähdettiin ahdistamaan jotakin suurempaa eläintä.
Maakunnassa kutsuttiin heitä "hra markiisiksi" ja "hra nuoremmaksi" eivätkä senaikuiset ylimykset olleet nykyajan sattumalta aateloitujen miesten kaltaisia, jotka arvonimiin perustavat polveutuvan arvojärjestyksensä. Markiisin poika ei enää ole kreivi eikä vikomtin poika parooni eikä kenraalin poika ole synnynnäinen eversti. Vaan nykyajan joutava turhamielisyys hyötyy tästä järjestyksestä.
Mutta minä palaan takaisin äskeisiin esi-isiini. He näyttävät olleen tavattoman pitkiä, luisevia, karvaisia, rajuja ja voimakkaita miehiä. Nuorempi veljeksistä, joka oli vanhempaa vieläkin pitempi, oli niin kova-ääninen mies, että kun hän päästi huudon, niin lepattivat kaikki lehdet metsässä, kertoo eräs tarina, josta hän oli ylpeä.
Veljesten satulaan nousu ja metsälle lähtö mahtoi olla erinomainen näytös. Kaksi mokomaa jättiläistä kahareisin suurten ratsuhevostensa seljässä!
Keskitalvella vuonna 1764 olivat pakkaset harvinaisen kovia, jonka vuoksi sudetkin kävivät ihan julmiksi.
Ne ahdistivat myöhästyneitä talonpoikia, kiertelivät yöllä ihmisasuntoja, ulvoivat auringon laskusta aamuun saakka ja tunkeutuivat navettoihin tappotöitänsä tekemään.
Pian syntyi kylässä hälinä.
Kerrottiin, että eräs hirmuisen suuri, harmaja tai melkein valkoinen susi oli syönyt kaksi lasta, repinyt erään naisen käsivarren, tappanut kaikki seudun vahtikoirat ja tunkeutunut talojen aituuksiin nuuskiaksensa heidän ovillansa.
Koko kylä vakuutti tunteneensa sen hengityksen, joka saattoi kynttiläin valot värisemään. Ja pian levisi tämä kauhistus yli koko maakunnan. Kukaan ei pimeän tultua uskaltanut enää mennä ulos talostansa. Pimeässä oli tämä petoeläin näet jo useille näyttäynyt.
Veljekset d'Arville päättivät yhdessä etsiä sen ja tehdä siitä lopun; he kutsuivat koko seudun aatelismiehet ottamaan osaa suureen metsästysretkeen.
Mutta tämä metsästys-talkoo oli turha.
Turhaan samottiin metsät ja nuuskittiin pensastot: jättihukkaa ei koskaan tavattu. Tavallisia susia kyllä kaadettiin, mutta tuota hirviötä ei tavoitettu. Ja jokaisen ajometsästysretken jälkeisenä yönä hyökkäsi jättihukka, ikäänkuin kostaaksensa, jonkun matkustajan kimppuun tahi repi jonkun naudan, mutta aina kaukana niiltä tienoilta, mistä sitä oli etsitty.
Eräänä yönä tunkeusi se Arvillen linnakartanon sikolättiin ja söi suuhunsa pari kauneinta syöttösikaa.
Molemmat veljekset kiukustuivat vihasta tämän kuultuansa ja pitivät tätä hyökkäystä hirviön uhmailuna, suoranaisena ilkityönä ja taistelumanauksena. He ottivat kaikki vahvat ajokoiransa, jotka olivat harjoitetut suurempien elävien ajoon, ja lähtivät vimmastunein sydämin metsästysretkelle.
Aamukoitosta aina siihen saakka, kunnes päivä purppuraisena laskeusi suurten, alastomain puiden taa, samosivat he läpi kaikki metsät ja pensastot löytämättä mitään.
Vihdoinkin palasivat molemmat veljekset äreinä ja epätoivoisina takaisin ratsujensa tuonoisia jälkiä myöten ja ajoivat orjantappuraruusuilla istutettua harjannetta noloina siitä, että tämä susi oli saattanut häpeälle heidän taitonsa; jonkunlainen salaperäinen pelko yllätti heidät. – Se ei ole mikään tavallinen eläin, sanoi vanhempi veli. Sanoisinpa sen paremminkin ajattelevan kuin ihmisen.
– Ehkä pitäisi meidän antaa orpanamme piispan siunata joku kiväärin luoti, vastasi nuorempi, tahi on meidän pyydettävä jotakin pappia lukemaan tarpeelliset luvut tätä varten.
Sen jälkeen eivät he kotvaan puhuneet mitään.
– Katsohan, kuinka aurinko on punainen, sanoi Jean vihdoin. Tänä yönä tekee suuri hukka taas jonkun ilkityön.
Hän ei ehtinyt vielä lopettaa lausettansa, kun hänen ratsunsa karkasi pystyyn ja François'in hepo hypähti sivulle. Laaja ja villi pensasto, täynnä kellastuneita lehtiä, avautui heidän eteensä ja tämän helmasta ilmestyi mahdottoman suuri, harmaa susi, joka loikki tien poikki metsään. Molemmat veljekset karjasivat ilosta, kumartuivat raskaiden ratsujensa kaulalle, heittivät ne ruumiidensa painolla eteenpäin kiihoittaen, innostaen ja hoputtaen niitä huutamalla, huitomalla ja kannustamalla sellaiseen menoon, että voimakkaat ratsumiehet näyttivät suorastansa kantavan nuo raskaat hevoset sääriensä välissä ja kiitävän niiden kanssa eteenpäin kuin lentämällä.
Näin lensivät ratsut edelleen, vatsat melkein maata viiltäen, samosivat halki pensastojen, loikkasivat yli vesikuoppain, kapaisivat ylös vaaranrinteitä, syöksivät alas laaksoihin, jotka raikuivat metsämiesten täysin keuhkoin torviin puhaltaessa ja ajoväkeä sekä koiria kutsuessa. Silloin sattui – tämän mielettömän menon kestäessä – että Jean äkkiä löi otsansa suunnattoman suurta oksaa vastaan, niin että hänen päänsä halkesi ja mies lensi kuolleena maahan, sillä välin kuin hullautunut ratsu laukkasi edelleen ja hävisi metsän varjoisaan helmaan.
Nuorempi d'Arville seisautti kohta ratsunsa, hyppäsi alas, nosti veljen syliinsä ja huomasi aivojen valuvan ulos veritulvan mukana.
Hän istahti ruumiin ääreen, laski tämän revityn ja verestävän pään polvillensa ja katseli mietteissänsä vanhemman veljensä jäykistyneitä piirteitä. Vähitellen valtasi hänet pelko, omituinen pelko, jota hän ei ollut ennen tuntenut, pimeän, yksinäisyyden ja aution sydänmaan pelko, ja hän tunsi pelkäävänsä myöskin tuota haaveellista hukkaa, joka näin tappoi hänen veljensä kostaaksensa ahdistajillensa.
Illan varjot tummenivat ja kova pakkanen paukkui puissa. François nousi ylös väristen, hän ei voinut viipyä tässä kauvempaa, sillä hän tunsi voimiensa melkein uupuvan. Metsässä ei enää kuulunut mitään: ei koirien haukuntaa eikä torvien toitotuksia. Kaikki taivaan rantaan saakka oli äänetöntä. Tässä kylmän illan kolkossa hiljaisuudessa oli jotakin outoa ja kauhistuttavaa. Hän tarttui jättiläiskäsillään Jeanin ruumiiseen, nosti sen ylös ja asetti sen poikkipuolin satulaan viedäkseen sen linnakartanoon takaisin. Sitten lähti hän hiljalleen liikkeelle, hämmennyksissä kuin olisi hän ollut juovuksissa ja hirmuisten, kummien kuvien ahdistamana.
Äkkiä näki hän suuren otuksen varjon yön peittämällä polulla.
Se oli äskeinen susi.
Hirmuinen väristys puistatti metsämiestä. Jotakin kylmää … joku vesipisara … juoksi hänen selkäpiitänsä myöten, … jolloin hän, pirun houkutteleman munkin lailla, teki suuren ristinmerkin peljästyneenä tuon kulkuhirviön äkillisestä ilmestymisestä. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä vieressä lepäävään kuolleeseen ruumiiseen … ja silloin vaihtui hänen pelkonsa vihaksi ja hän vapisi hillitsemättömästä raivosta.
Sitten kannusti hän ratsunsa ja syöksähti hukan jälkeen.
Hän seurasi sitä karsikkometsien läpi, vesikuoppien poikki ja hongistojen halki … samoten uppo-outojen erämaiden läpi … tähystäen alinomaa valkoista pilkkua, joka paeten hälveni maitten yli laskeutuvan yön peittoon.
Myöskin hänen ratsunsa näytti saaneen oudon voiman innon. Se laukkasi kaula ojona suoraan eteenpäin, hiipaisten puita, raapaisten kallioita ohi kiitäessään… Ja yhäti laahasi hän veljensä ruumista poikkipäin satulassansa… Oksat repivät hänen tukkaansa, otsa kolahteli aarniopuiden runkoja vastaan ja pirskoitti verta ympärillensä … ja kannukset raappivat puista kaarnan pirstaleita.
Äkkiä pääsivät hukka ja ratsumies ulos metsästä ja viskautuivat alas laaksoon juuri kuin kuu pistäysi esille vuoriston takaa. Laakso oli kivinen, suunnattomien kallioiden sulkema ja ilman mitään ulospääsyä.
Ahdistettu susi seisahtui ja kääntyi päin ajajaansa.
François ei voinut pidättää ilon mylvähdystä, jonka kaiku toisti kuin ukkosen jyrinän, ja hyppäsi jahtipuukko kädessä alas satulasta.
Tuo pitkäkarvainen, pyöreäselkäinen otus vartoi häntä ja sen silmät tuikkivat pimeässä kuin kaksi tähtöistä. Mutta ennenkuin tuima metsämies kävi ratkaisevaan taisteluun, tarttui hän veljeensä, laski tämän eräälle kalliolle, pönkitti kivillä vainajan verisen pään ja huusi hänelle kuin mykälle:
– Katsos, Jean, katsos tuota!
Sitten syöksyi hän pedon kimppuun. Hän tunsikin itsensä kyllin voimakkaaksi vierittämään vuoria tai murtamaan paasia kämmentensä välissä. Otus aikoi purra häntä koettaen tonkaista hänen vatsaansa kohti. Mutta asetta käyttämättä tarttui hän tätä kurkusta kiinni ja kuristi sen hitaasti, kuunnellen kuinka sen hengitys seisahtui henkitorvessa ja lakkasi sydämen lyönti. Mielettömän nautinnon vallassa nauroi hän tiukaten hirmuista kuristusta yhä enemmän ja enemmän, kunnes hän hulluna ilosta huudahti:
– Katsos tänne, Jean, katsos!
Otus ei vastustellut enää. Susi oli menettänyt kaiken voimansa. Se oli kuollut.
Silloin otti François sen suureen syliinsä ja heitti sen vanhemman veljen jalkoihin toistaen heltyneellä äänellä:
– Katsos, katsos, katsos rakas pikku veljeni Jean! Tuossa se nyt on!
Sitten asetti hän ratsun selkään molemmat ruumiit päällekkäin ja lähti kotimatkalle.
Itkien ja nauraen palasi hän linnaan kuin Gargantua Pantagruelin syntyessä huudahdellen voitonriemusta ja hyppien ilosta kertoessansa otuksen taposta; veljensä kuolemaa kuvatessa hän taas vaikeroi partaansa repien.
Usein myöhemminkin, kun hän jälleen puhui tästä päivästä, lausui hän kyyneleet silmissä: – Jos Jean raukka vain olisi voinut nähdä minun kuristavan sen toisen, niin olisi hän kuollut tyytyväisenä, siitä olen varma.
Isoisäni isän leski juurrutti orpopoikaansa kauhun kaikkea metsästystä kohtaan, joka sitten on periytynyt isästä poikaan aina minuun saakka.
Markiisi d'Arville vaikeni.
– Tuo juttu on tietysti tarina, eikö totta? kysyi joku.
Kertoja vastasi:
– Minä vannon teille sen olevan totta alusta loppuun.
Silloin arveli eräs nainen heikolla, vienolla äänellänsä:
– Samapa se, mutta tuollaiset intohimot ovat ihania.
LAPSI
Jo kotvan aikaa oli Jacques Bourdillèren kuultu vannovan, ettei hän ikinä mene naimisiin, mutta sitten muutti hän nopeasti mielipiteensä. Se tapahtui vallan äkkiä eräänä suvena … merikylpylaitoksessa.
Maatessansa muutamana aamuna rantahietikolla ja katsellessansa kylpemästä tulevia naisia, säpsähti hän nähdessänsä pienen, sievän ja erittäin siron jalan. Ja kun hän sitten kohotti silmänsä ylemmäs, viehätti häntä koko henkilö. Tosin ei hän tästä saanut nähdä muuta kuin jalat ja huolella kiinnitetyn, valkoisen flanellilakanan sisästä esille pistävän pään. Mutta hän näytti aistilliselta ja elämänhaluiselta. Alussa viehtyi hän siis ainoastaan naisen muotojen sirouteen; mutta sitten miellytti häntä nuoren tytön vieno, henkinen sulo, yksinkertaisuus ja hyvyys, olletikin kun neitonen oli sielultansa yhtä tuores kuin hänen poskensa ja huulensa olivat raikkaat. Tultuansa esitetyksi perheelle huomasi hän miellyttävänsä tätä ja oli pian ihan hullu rakkaudesta. Nähdessänsä Bertta Lannis'in tulevan kaukana pitkää, keltaista rantahietikkoa värisi hän ihan hiusmartoon saakka. Tämän vierellä kävi hän mykäksi eikä voinut saada sanaa suustansa eikä ajatella mitään, sillä sydämessä tuntui kiehuvan, korvissa suhisevan ja mielen valtasi kumma pelko. Oliko tämä sitten rakkautta, tämä?
Hän ei tiennyt sitä eikä ymmärtänyt sitä, mutta pysyi kaikissa tapauksissa varmana päätöksessänsä tehdä tämä lapsi vaimoksensa. Vanhemmat empivät kauvan aikaa, sillä nuoren miehen maine oli heistä arveluttava. Hänellä kerrottiin näet olevan rakastajattaren, vanhan ja lujan suhteen, jollaiset kestävät yhäti, vaikka asialliset luulevatkin jo katkaisseensa kaikki siteet.
Sitä paitse rakasti hän lyhempien tai pitempien aikojen kuluessa kaikkia naisia, jotka vain sattuivat niin lähelle, että hän huulillansa heihin ylettyi.
Nyt valmistihe hän avioliittoon suostumatta tapaamaan ainoatakaan kertaa sitä naista, jonka kanssa hän oli kauvan aikaa elänyt. Eräs ystävä järjesti entisen rakastajattaren eläkkeen ja turvasi hänen toimeentulonsa. Jacques maksoi, mutta ei tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan ja vaati, että hänen nimensäkin jäisi tuntemattomaksi. Tyttö kirjoitti hänelle kirjeitä, mutta Jacques ei niitä avannut. Joka viikko saapui niitä ja kaikissa tunsi hän hyljätyn rakastajattarensa kömpelön käsialan. Viikko viikolta kasvoi hänessä suuttumus tätä naista kohtaan ja hän repi kirjeet heti paikalla koteloa avaamatta ja riviäkään lukematta, koska hän hyvin kyllä tiesi ennakolta niiden sisältävän moitteita ja valituksia.
Kun vanhemmat eivät tahtoneet uskoa hänen kestävyyteensä, jatkoivat he koetusaikaa koko talven ja hyväksyivät hänen kosintansa vasta keväällä.
Häät vietettiin Pariisissa toukokuun ensi päivinä.
Jo aikoja ennen olivat he päättäneet etteivät tekisikään tavanmukaista häämatkaa. Pienten tanssijaisten jälkeen, joihin molempain nuoret sukulaiset kutsuttaisiin, mutta jotka eivät saisi jatkua yli klo 11:n, ettei tämän pitkän juhlapäivän rasitus kävisi liian väsyttäväksi, piti nuorten aviopuolisojen viettää ensimäinen yhteisyönsä vanhempain luona. Seuraavana aamuna oli heidän aikeensa kahden kesken matkustaa meren rannalle, missä he olivat tutustuneet ja rakastuneet ja joka sen vuoksi oli käynyt heille rakkaaksi. Ilta oli jo kulunut ja nuoriso tanssi suuressa salissa. Nuori aviopari oli vetäytynyt pieneen, japanilaiseen budoariin, jonka kalusto oli välkkyvällä silkillä päällystetty ja joka tänä iltana oli vain heikosti valaistu; vieno valo tuli suuresta värilyhdystä, joka riippui katossa kuin jättiläismuna. Ra'ollaan olevasta akkunasta tuli toisinaan vilpoisia tuulahduksia ja kasvoja hyväileviä hengähdyksiä, sillä ilta oli vilpas ja tyyni ja ilma kevään tuoksuja täynnä.
He eivät puhuneet mitään, pitivät vain toisiansa kädestä puristaen sitä joskus lujasti. Nuori nainen oli hieman hajamielinen ja liikutettu tästä suuresta käänteestä hänen elämässänsä, mutta hän hymyili tunteittensa vallassa, ollen milloin itkemäisillänsä, milloin taas menehtymäisillänsä ilosta; hänestä tuntui kuin koko maailma olisi muuttunut sen johdosta, mitä hänelle tapahtui, hän tunsi itsensä levottomaksi, tietämättä syytä siihen, ja koko hänen ruumiinsa ja sielunsa valtasi selittämätön ja suloinen raukeus.
Jacques katseli häntä itsepäisesti hymyillen yhtämittaa. Hän aikoi puhua, vaan ei löytänyt sanoja ja pysyi siksi vaiti koettaen kädenpuristuksissa osoittaa rakkautensa tulta. Silloin tällöin kuiskasi hän: "Bertta!" ja joka kerta loi tämä silmänsä häneen hellän suloisella katseella. Hetkisen katsoivat he toisiansa silmiin, kunnes tunteen syttäminä ja tenhomina taas vaipuivat entisiin asemiinsa.
Mutta mitään toisillensa ilmaistavaa ajatusta eivät he keksineet. Heidän annettiin olla kahden kesken; ainoastaan joskus ilmestyi joku tanssipari ohimennen budoarin ovelle ja heitti heihin salaisen silmäyksen ikäänkuin olisivat he tahtoneet olla jonkun salaperäisyyden hienotunteisia ja luotettavia todistajia.
Sivuovi avautui, palvelijatar tuli sisään kantaen tarjottimella kiireellistä kirjettä, jonka postiljooni juuri oli tuonut. Epämääräisen ja pikaisen pelon, äkkionnettomuuden salaperäisen pelon valtaamana tempasi Jacques kirjeen käteensä.
Kauvan katseli hän kirjekuorta tuntematta ensinkään käsialaa ja uskaltamatta sitä avata; päinvastoin toivoi hän kuin hullu, ettei hänen tarvitsisi lukea sitä nyt eikä olla siitä tietävinään, vaan pistäisi hän sen taskuun sanoen: "huomiseksi tämä, sillä huomenna olen minä kaukana eikä tämä voi minua liikuttaa." Mutta kotelon nurkassa oleva, suurilla alleviivatuilla kirjaimilla kyhätty kirjoitus: sangen kiireellinen pelotti ja pidätti häntä siitä.
– Kai sinä sallit, rakas ystäväni? kysyi hän Berttaan kääntyen, repäisi auki liimatun paperiliuskan ja luki. Lukiessansa kalpeni hän hirmuisesti, silmäsi kirjeen nopeasti läpi ja näytti hitaasti tavailevan jotakin.
Kun hän taas kohotti päänsä ylös, olivat hänen kasvonsa aivan hämmennyksissä.
– Rakkahin pikku Berttani, sopersi hän, tämä on … tämä on parhaimmalta ystävältäni, jolle on tapahtunut suuri, sangen suuri onnettomuus. Hän tarvitsee minua hetipaikalla … niin, aivan tällä hetkellä; … kysymys on elämästä ja kuolemasta. Sallit kai minun poistua pariksi kymmeneksi minuutiksi? Minä palaan tuossa tuokiossa takaisin.
Vavisten ja peljästyen sopersi Bertta:
– Poistuako, ystäväni?
Muuta ei hän uskaltanut udella eikä miestä kysymyksillä vaivata, kun hän ei vielä ollut hänen vaimonsakaan.
Jacques riensi pois. Bertta jäi yksin kuullen läheisessä salongissa yhä tanssittavan.
Jacques oli tempaissut hatun, joka sattui hänelle käteen, heittänyt läheisimmän päällystakin yllensä ja laskeunut juosten alas rappusia. Ennenkuin hän tuli ulos kadulle pysähtyi hän vielä pylvästön kaasuliekin alle ja luki kirjeen uudelleen.
Kirje kuului näin:
Arvoisa herra!
Eräs tyttö, nimeltä Rovet, joka näyttää olevan teidän entinen rakastajattarenne, on juuri synnyttänyt lapsen, jonka isäksi hän väittää teidät. Äiti on kuolemaisillaan ja rukoilee saada tavata teitä. Minä rohkenen sen vuoksi kirjoittaa teille asiasta ja pyytää voitteko myöntää tämän viimeisen yhtymyksen naiselle, joka näyttää olevan kovin onneton ja ansaitsevan sääliä.
PalvelijanneTri Bonnard.
Kun Jacques astui sairaan huoneeseen, kamppaili tämä jo kuoleman kanssa. Alussa ei nainen tuntenut häntä. Lääkäri ja kaksi hoitajatarta huolestivat häntä, permanto oli täynnä jäällä täytettyjä astioita ja tahrittuja liinavaatteita.
Pirskoitettu vesi tulvehti lattialla; pari kynttilää paloi pöydällä, sängyn takana olevassa pienessä pajukorissa lepäsi kirkuva pienokainen. Joka kerran kun tämä parkasi, koetti kärsivä, jäisten siteidensä sisässä värisevä äiti liikahtaa.
Hän vuosi verta, kuolettavasti haavoitettuna vuosi hän verta, sillä tämä synnytys oli ollut hänelle kuolemaksi. Koko elämänsä vuodatti hän verensä kanssa ja jäähaute sekä huolenpidosta huolimatta jatkui ehkäisemätön vuoto kiirehtien hänen viimeistä tuntiansa.
Nyt tunsi hän Jacques'in ja aikoi kohottaa kätensä, vaan ei voinutkaan; niin heikoiksi olivat ne käyneet, Mutta hänen sinertäville poskillensa alkoivat kyyneleet vuotaa.
Jacques heittäysi polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen toiseen käteensä ja suuteli sitä intohimoisesti. Vähitellen kumartui hän sitten aivan lähelle kuolevaista, aivan lähelle noita laihoja kasvoja, jotka värähtivät hänen kosketuksestansa. Toinen hoitajattarista seisoi kynttilä kädessä valaisten heitä ja syrjään vetäytynyt lääkäri katseli kohtausta kamarin perältä.
Nainen kuiskasi kaukaisella ja huohottavalla äänellä:
– Minä kuolen kohta, rakkaani; lupaa siis jäädä tänne loppuuni saakka. Oi, elä jätä minua nyt, elä jätä minua viimeisellä hetkelläni.
Itkien suuteli Jacques häntä otsalle ja kiharoille sopertaen:
– Ole huoletta, minä jään tänne.
Kesti muutamia minuutteja ennenkuin kuolevainen voi mitään puhua, niin oli hän heikontunut ja rasittunut. Sitten jatkoi hän:
– Pienokaisen isä olet sinä. Jumalan edessä vannon minä sen, sieluni autuuden nimessä minä sen vannon tällä kuolemani hetkellä. Minä en ole rakastanut muita kuin sinua… Lupaa siis minulle, ett'et sitä hylkää…
Jacques yritti vielä kerran sulkea syliinsä tuon raihnaisen ja verestä tyhjentyneen olennon. Omantunnon tuskien ja huolten valtaamana sopersi hän:
– Minäkin vannon sinulle, että kasvatan hänet ja rakastan häntä lapsenani. Hänestä en ai'o luopua.
Kuolevainen yritti silloin suudella häntä. Jaksamatta kohottaa raukeaa päätänsä tarjosi hän vaalenneet huulensa suudeltaviksi. Jacques lähensi omansa poimiaksensa tämän surkuteltavan ja rukoilevan hyväilyn.
Hiukan tyyntyneenä kuiskasi tyttö:
– Tuo se tänne, että saan nähdä rakastatko sinä sitä.
Jacques meni noutamaan lasta. Hän laski sen hellästi heidän välillensä vuoteelle; pienokainen lakkasi itkemästä.
– Ole hiljaa, lapseni, sanoi äiti. Eikä lapsonen sen koommin ääntä päästänyt.
Jacques jäi siihen pitäen omassaan kuolevaisen tulista kättä, jota kuolon ahdistuksen väristykset puistattivat, pitäen sitä samalla tapaa kuin hän äsken oli pitänyt toista rakkauden väristysten puristamaa kättä. Silloin tällöin katseli hän kelloa salasilmäyksellä seuraten viisaria, joka jo näytti puoliyötä, sitten yhtä ja vihdoin kahta.
Tohtori oli vetäytynyt syrjään; molemmat hoitajattaret kuljeksivat jonkun aikaa kevein askelin ympäri huonetta, mutta nukkuivat nyt jo tuoleillansa. Lapsi nukkui niinikään ja äiti näytti myöskin lepäävän silmät ummessa.
Kun päivän heikot säteet alkoivat tunkeutua ristiakuttimien lävitse liikautti äiti äkkiä käsivarttansa niin rajusti ja lujasti, että lapsi oli putoamaisillansa lattialle. Jonkunlainen korina kuului hänen kurkussansa; sitten jäi hän liikkumattomana ja kuolleena makaamaan seljällensä.
Hoitajattaret olivat havahtuneet, kiirehtivät luo ja selittivät:
– Nyt se on lopussa.
Viimeisen kerran katsoi hän tätä naista, jota hän oli rakastanut, ja vilkaisi sitten kelloon, se näytti jo neljää. Lapsi sylissä pakeni Jacques pois ainoastaan juhlapuvussa, sillä hän oli unhottanut pukea ylleen päällystakkinsa.
Yksin jäätyänsä oli hänen nuori vaimonsa odottanut häntä alussa sangen rauhallisesti pienessä japanilaisessa budoarissa. Mutta kun häntä ei alkanut kuulua palaavaksi, palasi tämä salonkiin näennäisesti välinpitämättömänä ja rauhallisena, vaikka sisällisesti tavattoman levottomana.
Nähdessänsä hänet yksinänsä oli äiti kysynyt:
– Missä puolisosi on?
Tähän oli Bertta vastannut:
– Huoneessansa, mutta kyllä hän pian palaa.
Kun kaikki vieraat tunnin kuluttua kysyivät nuorta aviomiestä, kertoi hän kirjeestä, Jacques'in hämmästyneestä ulkomuodosta ja hänen pelvostansa, että joku onnettomuus uhkasi.
Vielä varrottiin häntä palaavaksi. Mutta sitten poistuivat vieraat ja jäljelle jäivät ainoastaan lähimmät omaiset. Puoliyön aikana käytiin levolle, nuori aviovaimo itkevänä ja nyyhkyttäen. Hänen äitinsä ja kaksi tätiä istuivat äänettöminä ja lohduttomina hänen vuoteensa ympärillä kuullen hänen yhäti itkevän. Isä oli mennyt poliisikonttoriin kysymään, tiedettiinkö siellä mitään asiasta.
Klo 5 aamulla kuului hiljaista ääntä rappukäytävästä. Ovi avautui ja sulkeusi hiljaa. Sitten kuului äkkiä muuten hiljaisessa talossa pientä ääntä, joka muistutti kissan naukumista.
Naiset hypähtivät kerralla seisoallensa ja äidistänsä ja tädeistänsä huolimatta syöksi Bertta aamupuvussansa ensimäisenä ulos.
Kylmästä sinertävänä ja hengästyneenä seisoi Jacques keskellä lattiaa pitäen pienokaista käsivarsillansa.
Hämmästyneinä katsoivat häneen nuo neljä naista; pelonalaisena ja ahdistunein sydämin juoksi Bertta hänen luoksensa:
– Mitä nyt? Mitä tämä merkitsee, sano!
Hän näytti vallan mielipuolelta vastatessaan änkyttäen:
– Se merkitsee, että … että … minulla on lapsi, jonka äiti on juuri kuollut…
Samassa antoi hän parkuvan pienokaisen Bertan tottumattomiin käsiin.
Sanaakaan virkkamatta otti tämä lapsen syliinsä, suuteli sitä ja painoi sitä rintaansa vastaan. Sen jälkeen loi hän kyyneleiset silmänsä puolisoonsa sanoen: