KUUTAMOLLA
Pastori Marignan oli sotaisa mies. Hän oli pitkä, laiha, kiihkoisa ja aina intomielinen, mutta rehellinen pappismies. Hänen uskonoppinsa oli varma ja järkkymätön. Jumalansa kuvitteli hän tuntevansa perinpohjaisesti ja uskoi pääsevänsä selville hänen suunnitelmistansa, tahdostansa ja tarkoituksistansa.
Kävellessänsä pitkin askelin pienen maalaispappilansa puistotietä liikkui hänen mielessänsä toisinaan kysymys: miksi on Jumala tämän kaiken tehnyt? Asettuen ajatuksissansa Jumalan sijalle etsi hän itsepintaisesti vastausta tekemäänsä kysymykseen ja löysikin sen melkein aina. Hänelle ei johtunut mieleenkään hartaan nöyryyden puuskauksessa huokaista: oi herra, tutkimattomat ovat sinun tiesi! Hän mietti vain itseksensä: minä olen Herran palvelija, jonka tulee tuntea syyt hänen menettelyynsä tai aavistaa ne, ellen niitä järjellä käsitä.
Kaikki luonnossa näytti hänestä luodulta täydellisen ja ihmeteltävän johdonmukaisesti. Kysymykset "miksi" ja vastaukset "siksi, että" olivat aina tasapainossa. Aamurusko oli luotu ilahduttamaan huomenkoittoa, aurinko kypsyttämään ja sade kostuttamaan viljaa, ilta valmistautuaksemme uneen ja pimeä yö nukkuaksemme.
Neljä vuodenaikaa vastasivat täydellisesti maanviljelyksen kaikkia tarpeita eikä pastorin mieleen ikinä olisi johtunut mitenkään epäillä, että luonnolta puuttuu tarkoitusperää ja että kaikki elämä päinvastoin taipuu ajan, ilman-alan ja aineen ankarien lakien alaiseksi.
Mutta hän vihasi naisia, vihasi tietämättänsä ja halveksi niitä vaistosta. Usein toisteli hän mielessänsä Kristuksen sanoja: "vaimo, mitä meillä on yhteistä, sinulla ja minulla?" lisäten siihen, että "luultavasti oli luoja itsekin tyytymätön tähän luomistyöhönsä." Nainen oli hänelle kymmenkertaisesti epäpuhdas lapsi, kuten eräs runoilija sanoo. Hän oli kiusaaja, joka oli vietellyt ensimäisen miespuolen ja yhä jatkoi kirottua työtänsä ollen muuten heikko, vaarallinen ja salaperäisesti häiriötä aikaansaapa olento. Ja vielä enemmän kuin naisen katoovaa ruumista, vihasi hän tämän rakastuvaa sielua.
Usein oli hän tuntenut heidän hellästi liittyvän itseensä ja vaikka hän tiesikin olevansa mahdoton hyökkäyksellä valloittaa, katkeroitui hän tuosta rakkaudentarpeesta, joka heissä kaikissa asui väräjävänä tunteena.
Hänen mielestänsä oli luoja luonut naisen ainoastaan miehen kiusaukseksi ja koetukseksi. Naista ei voinut lähestyä muuten kuin tarpeelliset puolustus-valmistukset tehtyänsä ja sittenkin oli heidän paulojansa peljättävä. Ojennettuine käsivarsinensa ja miestä kohti hymyilevine huulinensa olikin nainen vallan kuin joku viritetty ansa.
Ainoastaan uskonnollisia naisia kohtaan, joiden antama lupaus Herralle teki heidät rauhallisiksi, oli hän mielessänsä anteeksi antavainen; mutta sittenkin kohteli hän näitä kovaluontoisesti, koska hän elävästi tunsi heidän kahlitun ja nöyryytetyn sydämensä pohjassa ijankaikkisesti asuvan hellyyden, joka uhosi sieltä häntäkin kohtaan, vaikka hän olikin pappismies. [Katoolisilla papeilla ei, kuten tunnettu, ole oikeutta mennä naimisiin. Suoment. muist.]
Hän näki sen näiden hartaudesta raukeammissa katseissa kuin munkkien oli, hän huomasi sen heidän kiihkoilustansa, jossa aina ilmeni sukupuolista intoa ja heidän rakkauden purkauksistansa Kristusta kohtaan, jotka suorastansa harmittivat häntä ainoastaan sen vuoksi, että ne todistivat naisen rakkauden lihallisuutta. Samoin näki hän tämän kirotun tunteenarkuuden ilmenevän yksin heidän taipuisassa nöyryydessänsä, kuuli sen väräjävän heidän äänensä vienoudessa ja huomasi sitä heidän maahan luoduissa silmissänsä ja niissä kohtaloonsa alistuvissa kyynelissä, joita he vuodattivat aina kun hän moitti heitä ankarammin. Viskattuansa pois papillisen kauhtanansa poistui hän luostarikirkon portista kulkien pitkin askelin ikäänkuin olisi hän paennut jotakin vaaraa.
Pastori Marignanilla oli veljentytär, joka asui äitinsä kanssa eräässä pienessä naapuritalossa. Tästä koetti hän kaikin voimin tehdä laupeuden sisarta.
Tyttö oli kaunis, rajuluontoinen ja ivallinen. Pastorin saarnatessa hän usein naureskeli ja kun pastori harmistui hänen käytökseensä, syleili hän tätä rajusti puristaen häntä rintaansa vastaan, jolloin hän aina koetti tahtomattansa vapautua tästä lujasta syleilystä, vaikka hän silloin tunsikin sitä vienoa iloa, joka hänen sydämensä pohjassa herätti tuon kaikissa miehissä uinailevan isyyden tunteen.
Tytön kanssa kyläpolkuja kävellessään puhui hän tälle usein Jumalasta, siitä nimittäin, millaiseksi hän tämän oli ajatellut. Tyttö tuskin kuuntelikaan häntä; katseli vain taivasta, heinikkoa ja kukkasia silmistä säteilevällä elämänilolla. Joskus syöksyi hän tavoittamaan jotakin lentävää elävää, jonka kiinni saatuansa palasi enon luo huutaen: "katsos, eno, kuinka kaunis se on; oikein tekisi mieleni suudella sitä!" Tämä hänen halunsa "suudella hyönteisiä" tahi sireenin kukkasia harmitti, suututti ja kiihoitti pastoria, sillä tässäkin näki hän tuon naisten sydämissä aina versovan hellyyden, jota näytti olevan mahdoton hävittää.
Eräänä päivänä ilmoitti lukkarin leski, joka hoiti pastori Marignanin taloutta, kaikella varovaisuudella, että hänen veljensä tyttärellä oli rakastaja.
Pastori tunsi kauhistuvansa tästä uutisesta ja pysyi kotvan ikäänkuin tukehtuneena unhottaen saippuan kasvoillensa, joita hän juuri oli ajelemassa.
Saatuaan takaisin ajatus- ja puhekykynsä huudahti hän: "se ei ole totta! te valehtelette, Mélanie!"
Mutta lukkarin emäntä laski käden sydämellensä sanoen: "tuomitkoon minut taivaallinen Jumala, jos valehtelen teille, hra pastori. Minä vakuutan teille, että hän rientää lemmenkohtaukseen joka ilta niin pian kuin sisarenne on mennyt levolle. He tapaavat toisensa tuolla joen rannalla. Teidän tarvitsee vain mennä sinne katsomaan illalla klo 10:n ja keskiyön välillä."
Pastori lakkasi raappimasta leukaansa ja alkoi kävellä rajusti huoneessa, kuten hän aina teki jotakin tärkeää miettiessänsä. Ja kun hän sitten aikoi ryhtyä uudelleen ajamaan partaansa, leikkasi hän itseänsä kolme kertaa … nenästä korvaan saakka.
Koko päivän pysyi hän mykkänä ja kuohui harmista ja suuttumuksesta. Hänen papilliseen vihaansa tuota voittamatonta rakkautta kohtaan liittyi tytön siveellisen isän, suojelijan ja sielunpaimenen suuttumus siitä, että tuollainen lapsi oli voinut pettää häntä ja tehdä hänelle moiset kepposet. Se oli tuota itsekkäiden vanhempain suuttumusta sen johdosta, että tytöt ilmoittavat valinneensa puolison itselleen heiltä kysymättä ja vastoin heidän tahtoansa. Päivällisen jälkeen koetti hän lukea hiukan, mutta ei voinut; kiukustui vain yhä enemmän. Kun kello löi 10, otti hän keppinsä, peloittavan tammisen sauvansa, jota hän aina käytti, kun hänen öisin täytyi lähteä sairaitten luo. Hymähtäen katseli hän tuota hirmuisen suurta myhkyrisauvaa, jota hän pyöritteli tukevassa maalaiskämmenessänsä heilautellen sitä sangen uhkaavasti. Sitten nousi hän äkkiä ylös, puri hammasta ja mätkäsi sillä erästä tuolia niin, että selkänoja haljenneena lensi lattialle.
Jo avasi hän oven lähteäksensä ulos, mutta seisahtui kynnykselle hämmästyneenä kovin harvinaisen kauniista kuutamosta.
Ollen kiihkosieluja, joita nuo runolliset uneksijat, vanhat kirkko-isämme, nähtävästi ovat olleet, tunsi hän äkkiä itsensä hajamieliseksi ja liikutetuksi kalpean yön suuremmoisesta ja kirkkaasta kauneudesta.
Hänen pienessä puutarhassansa kylpi kaikki kuun vienossa hohteessa; siinä seisoivat rivissä hedelmäpuut heittäen puistokäytävälle varjot pitkistä, kapeista oksistansa, jotka tuskin vielä vihersivät; jättimäiset kaprifoliot, jotka kiertelivät ylös talon seinämiä, uhosivat hienoja ja hieman imeliä tuoksujansa täyttäen koko valoisan ja haalean, ehtoisen ilman jonkunlaisella lemulla.
Pastori hengitti pitkään … ahmien ilmaa kuin juopot viiniä … ja asteli virkistyneenä ja ihmeissänsä aivan verkkaisin askelin eteenpäin … melkein unhottaen veljensä tyttären.
Kedolle tultuansa pysähtyi hän katselemaan, kuinka koko lakeus välkkyi tuota viehättävää hohdetta ja näytti ikäänkuin kylpevän selkeän yön suloisessa ja vienossa viehkeydessä. Sammakkojen lyhyt ja metallimainen kurnutus kuului alinomaa jonkun matkan päästä ja tähän yhtyi kaukaisten satakielten keveä ja väräjävä liverrys, joka saattaa meidät unelmoimaan, pakottaa meitä ajattelemaan elämän kauneutta ja joka tuntuu ikäänkuin luodulta kuutamon houkutusta ja vaihdettuja suudelmia varten.
Miksi kietoo Jumala maailman moiseen puoliharsoon? Miksi nämä sydämen väristykset, nämä sielun liikutukset ja tämä lihan heikontuva raukeneminen?
Miksi kaikki tämä laaja viehätys, josta ihmiset eivät kuitenkaan näe mitään, kun makaavat vuoteissansa kaikessa rauhassa? Ketä varten oli siis aiottu tämä yliluonnollinen näytäntö, tämä taivaasta maan päälle viskattu runouden runsaus?
Pastori ei sitä ymmärtänyt.
Mutta silloin näkyi tuolla alhaalla joen rannalla, välkkyvään valkoiseen usmaan kiedottujen puiden siimeskaaren alla, kahden rinnakkain astelevan ihmisolennon varjot.
Mies oli hiukan pitempi naista jonka kaulan ympäri hän oli laskenut kätensä ja jota hän tuon tuostakin otsalle suuteli. He loivat äkkiä elon tähän liikkumattomaan luontoon, joka heidät ympäröi kuin heitä varten luotu jumalallinen kehys. He näyttivät sulautuneen yhdeksi olennoksi, jota ainoaa varten tämä vilpoisa, hiljainen yö oli aiottu ja he lähestyivät sieltä kuin elävä luojan lähettämä vastaus pastorin tekemään kysymykseen.
Sykkivin sydämin ja hämmästyneenä jäi hän seisomaan luullen näkevänsä jonkun raamatullisen kuvan, joka muistutti Ruutin ja Boasin rakkauden historiaa ja toteutti Jumalan tahdon sellaisessa suuressa ihanuudessa, mistä pyhät kirjat tietävät kertoa. Hänen päässänsä alkoi hymistä Korkean Veisun runolliset säkeet, kiihkeät huudahdukset, vetoamiset lihan oikeuteen ja pastori lähti kävelemään sydämen heikommin lyödessä, Jumala ties, mistä syystä. Hän tunsi äkkiä itsensä heikoksi ja raukeaksi ja hänen teki mielensä istua, jäädä siihen katselemaan ja ihailemaan luojaa hänen luomistöissänsä.
Tuolla alhaalla, missä pieni joki kierteli kimaltelevana, seisoi mahtava mutkitteleva poppelikujanne. Hieno valkea usva, jonka läpi kuun hopeiset säteet välkkyvinä paistoivat, leijui rantarinteiden yli kiehtoen koko joen mutkaisen uoman jonkunlaiseen kevyeen ja kuultavaan harsoon.
Pastori pysähtyi vielä kerran tuntien sielunsa syvyydessä asti yhäti kasvavaa ja vastustamatonta heltymistä.
Ja hänet valtasi epäilys ja epämääräinen levottomuus: hän tunsi sydämessänsä syntyvän erään noita kysymyksiä, joita hän toisinaan asetti itsellensä.
Miksi on luoja kaiken tämän tehnyt? kysyi hän. Jos yö kerran on määrätty unta, tiedottomuutta, lepoa ja kaiken unhotusta varten, niin miksi tehdä se päivää viehättävämmäksi, huomenkoittoa ja iltaa suloisemmaksi, ja miksi sytyttää tuo hiljainen ja viehkeä tähtöinen tuolla, joka näyttää aurinkoa runollisemmalta ja suorastaan määrätyltä vienolla tuikkeellansa päivän sijasta valaisemaan hienoja ja salaperäisiä asioita? Miksi sytyttää se tuota usvaharsoa noin läpikuultavaksi tekemään?
Miksi ei tuo laululinnuista etevin livertelijä voi levätä niin kuin kaikki muut linnut, vaan koroittaa äänensä tuollaisen samean usman keskestä? Ja miksi koko tämän tulista tunnetta palavan laulun huumaava runous?
Ja hän sanoi itseksensä, että "ehkä on Jumala luonut tällaiset yöt verhotaksensa ihmisten rakkauden jonkunlaisella ihanteellisuudella."
Hän väistyi syrjään tuon syleilevän ja häntä yhä lähestyvän pariskunnan tieltä. Olihan se hänen oman veljensä tytär. Mutta hän kysyi itseltänsä, eikö tuo sittenkin ollut vastoin Jumalan tahtoa. Vaan kieltäisikö Hän rakkauden, joka varta vasten ympäröi sen tällaisella ihanuudella?
Sangen liikutettuna ja melkeinpä häpeissään pakeni pastori pois ikäänkuin olisi hän tunkeutunut temppeliin, johon hänellä ei ollut oikeutta astua sisään.
VALLANKUMOUS
Pariisiin oli juuri saapunut tieto Sedanin onnettomasta tappiosta. Vallankumous oli julistettu. Koko Ranska huohotti hengästyneenä tämän mielettömyyden edessä, jota kesti kommunikauden loppuun saakka. Koko valtakunnassa leikittiin ajattelemattomasti sotilailla. Sukkatehtailijat olivat everstejä ja hoitivat kenraalin tehtäviä; suuret, rauhalliset vatsat olivat saaneet punaiset vyöt siteiksensä ja komeilivat revolvereilla ja tikareilla; pikkuporvarit, joista tehtiin tilapäisiä sotilaita, komensivat räyhääviä, vapaaehtoisia pataljooneja kiroillen kuin kuorma-ajurit … muka paremman ryhdin vuoksi.
Jo lupa saada kantaa aseita ja käsitellä pyssyjä järjestelmällisesti hullutti näitä ihmisiä, jotka tähän saakka olivat käsitelleet ainoastaan kauppakirjoja, ja saattoi heidät syyttömästi peloittaviksi ihmisten silmissä. Sitten mestattiin viattomia ihmisiä näyttääksensä, että osattiin tappaa, ja ammuskeltiin – preussilaisten hurmetta vielä uhoavilla kentillä vaellettaessa – kulkukoiria, rauhassa märehtiviä lehmiä ja heinikoissa laitumella käyviä, sairaita ratsuhevosia. Jokainen luuli itsensä kutsutuksi näyttelemään suurta sotilasroolia. Pienempien kaupunkien kahvilat, jotka vilisivät univormuun pukeuneita kauppiaita, muistuttivat kasarmeja tai sota-ambulansseja.
Cannevillen kaupunkiin eivät nämä hulluttavat uutiset armeijasta ja pääkaupungista olleet vielä saapuneet; mutta tavaton kiihotustila oli vallinnut kaupungissa jo kuukauden päivät ja puolueet seisoivat ärsytettyinä vastakkain.
Kaupungin pormestari, kreivi de Varnetot, pieni, laiha ja vanha mies, oli niitä legitimistejä (laillisuuden puolustajia) jotka äskettäin oman arvonsa vuoksi olivat palanneet keisarikuntaan; päättäväisen vastustajan oli hän saanut tohtori Massarelista, joka oli suuri, kuumaverinen mies ja nykyään piirikunnan tasavaltaisen puolueen johtaja, paikallisen vapaamuurarilooshin presidentti, maanviljelysseuran ja paikkakuntalaisten klubin esimies sekä uuden, maalaissotaväen järjestäjä, jonka määrä oli pelastaa valtakunta.
Parissa viikossa oli hänen onnistunut saada 63 vapaaehtoista aviomiestä ja perheenisää, viisasta talonpoikaa ja kauppapalvelijaa ryhtymään isänmaan puolustusväkeen; joka aamu harjoitti hän joukkoansa kaupungin torilla.
Kun pormestari sattumalta tähän aikaan meni torin laidassa olevalle kunnallishuoneelle, astui komentaja Massarel, revolveri vyöllä ja miekka kädessä, ylpeänä joukkonsa rintaman ohitse huudattaen miehistöllänsä "eläköön isänmaa!" Tämä huuto harmitti huomattavasti pikku kreiviä, joka epäilemättä näki tässä uhkauksen ja yllytyksen taisteluun samalla kun se vastenmielisesti muistutti häntä suuren vallankumouksen ajoista.
Aamulla syyskuun 5 p: nä vastaanotti tohtori univormuun puettuna ja revolveri pöydällänsä vanhan maalaispariskunnan; aviomies, jota suonipaisuke oli vaivannut jo seitsemän vuotta, selitti ruvenneensa pelkäämään, että vaimokin saa saman taudin ja että…
Mutta samassa toi postiljooni pääkaupungin sanomalehden.
Herra Massarel avasi lehden, kalpeni, kääntyi äkkiä poispäin, nosti innostuksen valtaamana käsivarret ylös taivasta kohti ja huusi täyttä kurkkua noille maalaishöperöille:
– Eläköön tasavalta! eläköön tasavalta! eläköön tasavalta!
Sitten vaipui hän nojatuoliin ihan voipuneena liikutuksesta.
Ja kun talonpoika yritti jatkaa selitystänsä sanoen: "se alkoi sillä tavoin, nähkääs, että tuntui kuin olisi kusiaisia juoksennellut sääriä pitkin…" huusi tohtori hänelle:
– Jättäkää minut rauhaan! Minulla ei ole aikaa kuunnella teidän tuhmuuksianne. Tasavalta on julistettu, keisari otettu vangiksi ja Ranska on pelastettu. Eläköön tasavalta!
Sitten juoksi hän ovelle ja mölähti: Céleste, hoi! Joudu, Céleste!
Säikähtyneenä syöksähti palvelijatar ovelle. Tohtori puhui niin nopeasti, että se kävi vallan sopotukseksi: – Kenkäni, miekkani, patruunavyöni ja espanjalainen tikarini, joka on siellä yöpöydälläni: joudu, joudu!
Taas yritti itsepäinen talonpoika, otollisen äänettömyyden tullen, jatkaa selitystänsä:
– Siitä syntyi sitten kuin pieniä pusseja, joihin teki kipeää kävellessä…
Kiivastuneena ärjäsi lääkäri hänelle:
– Jättäkää minut rauhaan, sanon minä! Jos te olisitte pesseet jalkanne, ei niitä olisi syntynyt, koira vieköön!
Tarttuen sitten miestä kurkusta kiinni tiuskaisi hän tälle vasten naamaa:
– Etkö sinä, kolmenkertainen elukka, tiedä, että me elämme jo tasavallassa!
Ammattitunne rauhoitti hänet kuitenkin heti kohta ja hän lykkäsi ällistyneen pariskunnan ulos toistellen:
– Tulkaa huomenna, tulkaa huomenna, ystäväni. Tänään minulla ei ole aikaa.
Pukeutuessaan kiireestä kantapäähän jakeli hän jälleen sarjan tärkeitä käskyjä palvelijattarellensa:
– Juokse luutnantti Picartin ja aliluutnantti Pommelin luo ja sano heille, että odotan heitä tänne hetipaikalla. Toimita myöskin Torchebeuf rumpunsa kanssa tänne heti; heti, kuuletko?
Célesten mentyä kokosi hän ajatuksiansa valmistautuen hallitsemaan uuden asiaintilan vaikeuksia.
Kutsutut saapuivat yht'aikaa tavallisessa työpuvussansa. Päällikkö, joka odotti heidän tulevan sotilaallisessa asussa, kavahti ylös hieman kummastuneena.
– Perhana, ettekö te siis tiedä mitään? Keisari on vankina ja tasavalta on julistettu. Nyt on meidän toimittava. Minun asemani on arveluttava, sanoisinpa melkein vaarallinen.
Mietittyänsä muutamia sekunteja säikähtyneen alipäällystönsä edessä, jatkoi hän:
– Meidän täytyy toimia … ja toimia empimättä. Minuutit ovat tuntien veroisia tällaisissa tapauksissa. Kaikki riippuu nopeista päätöksistä. Te, Torchebeuf, lyökää rumpua koko kaupungissa aina Gerisaie'n ja Salmaren ulkokyliin saakka ja hälyttäkää miehistö aseisiin torille. Te, Pommel, pukekaa nopeasti univormu yllenne, mutta ainoastaan takki ja keepi. Me valloitamme maistraatin ja vaadimme kreivi de Varnetot'in jättämään virkansa meille. Ymmärrättekö?
– Kyllä.
– Mutta toimikaa nopeasti. Minä saatan teitä hra Pommelin luo, sillä me toimimme yhdessä.
Viisi minuuttia myöhemmin ilmestyivät komentaja-päällikkö ja hänen aliluutnanttinsa, hampaihin saakka aseestettuina, torille juuri sillä hetkellä, jolloin pikku kreivi de Varnetot, säärystimet jalassa ja pyssy olalla – ikäänkuin aikoisi hän metsästämään – marssi nopein askelin esille eräältä toiselta kadulta, vartioväkenänsä kolme vihreään takkiin puettua vahtimiestä, lyhyet miekat sivuilla ja kiväärit riippuen olkahihnoissa.
Sillä välin kuin tohtori ällistyneenä pysähtyi heitä katsomaan, hävisivät nuo neljä miestä kaupungin taloon, jonka ovi sulkeutui heidän jälkeensä.
– Hän ehti ennen meitä, murahti tohtori; nyt täytyy meidän odottaa apuväkeä. Neljännestuntiin emme voi tehdä mitään.
Luutnantti Picart palasi takaisin.
– Pastori kieltäytyi tottelemasta, sanoi hän; kirkonvartijan ja unilukkarin kanssa sulkeutui hän temppeliin.
Torin toisella puolen, valkoista kaupungintaloa vastapäätä, seisoi kirkko mykkänä ja mustana, suuri, raudoitettu tammiovi suljettuna.
Kun uteliaat asukkaat, nenä akkunan-ruuduissa, tähystelivät torille tahi tulivat ulos talojensa kynnyksille katsomaan, oliko jotain tekeillä, kuului äkkiä rummutus ja pian ilmestyi Torchebeuf torille iskien ihan riivatusti nuo kolme nopeaa hälytyslyöntiä. Joustavin askelin kulki hän torin poikki ja katosi sitten erääseen etukaupunkiin vievälle maantielle.
Päällikkö paljasti miekkansa, astui yksin niiden molempien rakennusten keskivälille, joihin viholliset olivat sulkeutuneet, huitoi aseellansa päänsä ylitse ja rönkäsi keuhkojensa koko voimalla:
– Eläköön tasavalta! kuolema pettureille!
Sen tehtyänsä vetäytyi hän upseeriensa luo.
Teurastaja, leipuri ja apteekkari telkesivät akkunaluukkunsa ja sulkivat myymälänsä. Ainoastaan ruokatavarakauppa jäi avoimeksi.
Tällä välin kokoutui porvarisotilasten miehistö vähitellen torille, mikä missäkin puvussa, mutta kaikilla kuitenkin punaisella nauhalla varustettu, musta keepihattu, joka muuten oli heidän ainoa univormunsa. Kaikki tulivat aseestettuina vanhoilla, ruostuneilla kivääreillään, jotka jo kolmisenkymmentä vuotta olivat riippuneet keittiön takka-uunien yläpuolella; tässä asussansa muistuttivat he kovin elävästi talonvartijain osastoa. Kun noin kolmekymmentä miestä oli kokoontunut hänen ympärillensä, selitti päällikkö heille muutamin sanoin, mitä pääkaupungissa oli tapahtunut. Sitten kääntyi hän taapikuntansa puoleen ja sanoi:
– Ja nyt me toimimme.
Asukkaat kokoontuivat ryhmiin, kyselivät toisiltansa ja puhelivat rähisten.
Tohtori oli pian tehnyt päätöksensä taistelun suunnitelman suhteen:
– Luutnantti Picart! Te marssitte suoraan kaupungintalon akkunain eteen ja vaaditte tasavallan nimessä kreivi de Varnetot'in jättämään talon avaimet minun haltuuni.
Mutta luutnantti Picart, joka oli muurarimestari, kieltäysi tästä sanoen:
– Te olette aika veitikka, te, hra komentaja. Vai menisin minä sinne saamaan luodin kylkeeni? Paljo kiitoksia! Tiedättehän, että nuo tuolla sisässä ampuvat hyvin. Tehkää itse toimituksenne.
Komentaja punastui:
– Järjestyksen nimessä käsken minä teitä sinne.
Mutta luutnantti kieltäysi sittenkin:
– Kuinka antaisin minä runnella itseni tietämättä miksikä?
Kaupungin arvokkaimmat henkilöt, jotka olivat keräytyneet yhteen ryhmään lähelle sotilastoa, nauroivat. Eräs heistä huudahti:
– Oikein, Picart! Tämä ei ole oikea hetki siihen.
Silloin murahti tohtori:
– Te pelkurit!
Riisuen miekkansa ja revolverinsa, jotka hän jätti eräälle sotilaalle, lähestyi hän hitain askelin ja silmät akkunoihin luotuina kaupungintaloa odottaen, että sieltä suunnattaisiin pyssyrämän piippu häntä kohden.
Tultuansa muutamien askelten päähän näki hän talon molemmissa päädyissä sijaitsevain koulujen ovien avautuvan ja joukko lapsia, poikia ja tyttöjä sekaisin, tulvahti sieltä ulos leikkimään suurella, avonaisella torilla; huitoen käsillänsä kuin olisivat he leikkineet "lintusilla-oloa" rähisivät he tohtorin ympärillä niin, ettei tämä saanut ääntänsä kuuluville.
Kun viimeiset oppilaat olivat ehtineet ulos torille, sulkeutuivat molemmat ovetkin.
Vihdoinkin hajautuivat poikaviikarit sen verran, että tohtori voi koroittaa voimakkaan äänensä:
– Hra de Varnetot?
Eräs akkuna ensimäisessä kerroksessa avautui ja hra de Varnetot ilmestyi akkunaan.
Komentaja jatkoi:
– Arvoisa hra pormestari kai tietää, mitkä suuret tapahtumat juuri ovat mullistaneet hallituksemme. Se hallitus, jota te täällä edustatte, ei enää ole olemassa. Olojen näin surullisesti, mutta ratkaisevasti kääntyessä tulen minä uuden tasavallan nimessä vaatimaan teitä jättämään minun käsiini sen toimivallan merkit, jotka entinen hallitus on teille uskonut.
Hra de Varnetot vastasi:
– Hra tohtori, minä olen laillisen hallituksen nimittämä Cannevillen pormestari, ja aion pysyä tässä toimessani, kunnes minut on virallisesti siitä vapautettu ja esimiesteni määräyksestä uusi sijalleni nimitetty. Muuten olen minä isäntä täällä virkatalossa ja aijon jäädä tänne. Turhaan koetatte minua täältä karkoittaa.
Ja pormestari sulki akkunan.
Komentaja peräysi joukkonsa luo. Mutta ennen kuin hän tälle teki selkoa käynnistänsä mittasi hän luutnantti Picartia kiireestä kantapäähän.
– Te olette suupaltti, te, ja pelkuri jänis, joka häpäisette koko armeijan. Minä erotan teidät virastanne.
– Vähät minä siitä, vastasi luutnantti ja vetäysi murisevaan väkijoukkoon.
Sitten mietti tohtori, mitä oli tehtävä. Uskaltaako hyökkäys? Mutta jos sotilaat eivät tottele? Ja oliko hänellä siihen oikeuttakaan?
Eräs ajatus johtui hänen mieleensä. Hän riensi sähkösanomakonttoriin, joka sattui olemaan aivan maistraattia vastapäätä, torin toisella puolen.
Täällä kirjoitti hän kolme sähkösanomaa: ensimäisen tasavaltalaisen hallituksen jäsenille Pariisissa; toisen Ala-Seinen uudelle, tasavaltalaiselle prefektille Rouenissa ja kolmannen uudelle, tasavaltalaiselle aliprefektille Dieppessä.
Hän selitti asiain tilan, huomautti vaarasta jättää kunnan asiat edelleen entisen, monarkkisen pormestarin käsiin, tarjosi uskollista palvelustansa tasavallalle, pyysi määräyksiä ja kirjoitti nimensä alle kaikki arvonimityksensä.
Sitten palasi hän joukkonsa luo ja veti 10 frangin kultarahan taskustaan sanoen: "kas tässä, ystäväni, menkää hiukan syömään ja juomaan; jättäkää tänne vain 10-miehinen osasto pitämään silmällä, ettei kukaan pääse ulos maistraatista."
Tämän sattui virasta erotettu luutnantti Picart kuulemaan, joka juuri jutteli kellosepän kanssa; hän alkoi naljailla ja sanoi: "Jumalan tähden, hra komentaja, jos he pääsevät sieltä ulos, niin silloinhan on teillä tilaisuus päästä sisään. Ell'eivat he sitä tee, niin en ymmärrä, millä tavoin te sinne pääsette!"
Tohtori ei vastannut hänelle mitään, vaan meni syömään aamiaista.
Jälkeen puolen päivän asetti hän sitäpaitse vartijasotilaita ympäri kaupunkia ikäänkuin hän olisi peljännyt jotakin yllätystä.
Itse kulki hän useita kertoja kaupungintalon ja kirkon ohitse huomaamatta mitään epäilyttävää; päinvastoin näyttivät nuo molemmat rakennukset vallan autioilta.
Teurastaja, leipuri ja apteekkari avasivat jälleen myymälänsä.
Kaupungissa liikkui paljo huhuja. Jos keisari oli joutunut vangiksi, oli se epäilemättä kavalluksen kautta tapahtunut. Varmasti ei tiedetty, millaiseksi tasavalta oli aiottu.
Ilta alkoi jo hämärtää.
Noin klo 9 illalla lähestyi tohtori yksin ja vallan hiljaa kaupungintalon ovea varmana siitä, että vastapuolue oli mennyt levolle. Kun hän yritti murtaa ovea auki pienen rautakangen avulla, kuului äkkiä kova-äänisen vahtisotilaan kysymys sisäpuolelta:
– Ken siellä?
Silloin peräysi tohtori Massarel vihollisen luota, minkä jalat kantoivat.
Seuraava päivä koitti ilman että mitään oli muuttunut asiaintilassa.
Aseestettu sotaväki hallitsi edelleen toria. Kaupungin väestö oli keräytynyt sotajoukon ympärille odottamaan ratkaisua; myöskin naapurikylistä oli kansaa tullut katsomaan, mitä täällä oli tekeillä.
Silloin päätti tohtori, joka jo ymmärsi arvonsa tässä olevan kysymyksessä, saattaa asiat lopulliseen ratkaisuun tavalla tahi toisella. Hän mietti juuri, mikä varma ja luja päätös tässä oli tehtävä, kun sähkölennätinkonttorin ovi avausi ja konttorin juoksutyttö tuli ulos pari sähkösanomaa kädessä.
Hän riensi heti suoraan komentajaa kohti ja antoi hänelle toisen sähkösanomista. Sitten juoksi hän allapäin ja pelonalaisena väkijoukon katseista, jotka kaikki seurasivat hänen liikkeitänsä, aution torin poikki ja koputti hiljaa kaupungintalon teljetylle ovelle aivan kuin ei hän olisi tiennytkään, että aseellisia miehiä oli sinne piiloutunut.
Vartija raotti ovea ja miehen käsi otti sähkösanoman vastaan, jonka jälkeen tyttönen palasi takaisin aivan punoittavana ja melkein itku kurkussa siitä, että koko maailma häneen katsoa tuijotti.
Sitten huusi tohtori värähtelevällä äänellä:
– Hiukan hiljaisuutta, hyvät kansalaiset!
Ja kun väkijoukko oli vaiennut, lausui hän ylpeästi:
– Kas tässä tiedonanto, jonka olen uudelta hallitukselta saanut.
Sitten näytti hän sähkösanomaa ja luki:
"Entinen pormestari erotettu. Ilmoittakaa se kansalle mitä pikimmin. Varrotkaa lisäohjeita. Aliprefektin puolesta
Sapin, neuvosmies."
Tohtori riemuitsi. Hänen sydämensä sykki ilosta ja hänen kätensä vapisivat. Mutta silloin huusi Picart, hänen entinen alaluutnanttinsa, läheisestä väkijoukosta:
– Tuo kaikki on hyvä. Mutta jos nuo toiset eivät tule ulos tuolta, niin tuottaa tuo paperi teille vain … huonot jalat, hra tohtori.
Hra Massarel kalpeni. Jos vastapuolue todellakaan ei aikonut jättää taloa, niin täytyi hänen nyt marssia eteenpäin. Se ei ollut ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myöskin hänen velvollisuutensa.
Hän katsahti arasti kaupungintalolle päin toivossa, että näkisi oven avautuvan ja vastustajan peräytyvän.
Mutta ovi pysyi suljettuna. Mitä tehdä? Väkijoukko kasvoi ja kertyi sotaväen ympärille. Kaikki nauroivat.
Tohtoria harmitti varsinkin eräs ajatus. Jos hän nyt tekisi hyökkäyksen, täytyisi hänen marssia joukon etunenässä. Ja kun koko taistelu epäilemättä päättyisi, jos hän kuolisi, niin tähtäisivät hra de Varnetot ja tämän kolme asemiestä tietysti ainoastaan häntä. Ja ne olivat hyviä, sangen hyviä ampujia kaikki tyyni. Picart muistutti häntä siitä vieläkin kerran. Mutta silloin pälkähti eräs ajatus hänen päähänsä ja hän kääntyi Pommelia kohti sanoen:
– Juoskaa pian apteekkarin luo ja pyytäkää häneltä servietti ja kävelykeppi.
Luutnantti kiiruhti pois.
Tohtori aikoi tehdä valkean neuvottelulipun, joka ehkä ilahduttaisi vanhan pormestarin laillista sydäntä.
Pommel palasi jo pyydetyn liinan ja erään luudanvarren kanssa.
Ohkaisella purjenuoralla sidottiin lippu tankoon, johon hra Massarel kävi molemmin käsin kiinni ja lähestyi nyt uudelleen kaupungintaloa, pitäen lippua edessänsä.
Päästyänsä ovelle huusi hän:
– Hra de Varnetot!
Ovi aukesi samassa ja hra de Varnetot ilmestyi kynnykselle kolmen vartijasotilaansa kanssa.
Vaistomaisesti peräytyi tohtori askeleen taapäin. Sitten tervehti hän vihollista kohteliaasti ja sanoi liikutuksesta tukehtumaisillansa:
– Hra pormestari, minä tulen antamaan teille tiedon saamistani määräyksistä.
Vastaamatta tohtorin tervehdykseen vastasi vanha ylimys:
– Minä peräydyn, hra komentaja, mutta tietäkää, ett'en tee sitä pelvosta enkä tottelevaisuudesta minulle vastenmielistä hallitusta kohtaan, joka nyt on vallan anastanut.
Lausuen nämä sanat sangen harvaan lisäsi hän:
– Minä en tahdo antaa aiheita luuloon, että haluaisin olla päivääkään tasavallan palveluksessa. Sillä hyvä.