Minä vedin hänet syrjään, minä pyysin häntä ja minä rukoilin häntä; minä sanoin hänelle: "Kas niin, veli Rivet, tee tämä minun vuokseni!" Mutta hän näytti ärtyneeltä ja toisti minulle vasten naamaa: "Minä olen jo saanut tarpeekseni, kuuletkos sinä, tästä Sika-Morinin asiasta."
Ja niin minä olin pakotettu myöskin lähtemään. Lähtö oli vaikeimpia hetkiä elämässäni. Tätä asiaa minä olisin ollut järjestämässä vaikka koko ikäni.
Vaunussa, äänettömien ja voimakkaiden kädenpuristusten jälkeen, mikä tapahtui hyvästijätettäessä, minä sanoin Rivetille: "Sinä et ole mitään muuta kuin aika nauta." Hän vastasi: "Veliseni, sinä aloit ärsyttää minua niin vietävän tavalla."
Saapuessamme Fanalin toimitukseen minä huomasin suuren ihmisjoukon, joka odotti meitä. Kun tulimme näkyviin, niin kuului huutoja. "No niin, saitteko tämän Sika-Morinin asian järjestetyksi?"
Koko La Rochelle oli asian johdosta jännityksissä. Rivet, jonka huono tuuli oli haihtunut matkalla, saattoi tuskin pidättää nauruaan selittäessään: "Kyllä se on järjestetty, Labarbe on sen saanut aikaan."
Ja me menimme Morinin luokse.
Hän oli pitkällään nojatuolissaan, sinappitaikinakääreitä jalassa ja kylmä vesikääre päässä, menehtymäisillään tuskasta. Ja hän yski lakkaamatta, pientä kuivaa kuolevan yskää, ilman että voitiin sanoa, mistä hän tuon röhän oli saanut. Hänen vaimonsa katseli häntä naarastiikerin silmillä valmiina syömään hänet elävältä.
Kun Morin näki meidät, niin hän vapisi pitkin pituuttaan. Minä sanoin: "Se on järjestetty, mutta älä tee toiste mitään sellaista."
Hän nousi, läkähtyneenä, tarttui minun käsiini ja suuteli niitä kuin jonkun prinssin käsiä, itki, oli vähällä mennä tainnoksiin, suuteli Rivetiä, vieläpä rouva Moriniakin, joka työnsi hänet takaisin nojatuoliin.
Mutta Morin ei koskaan toipunut saamastaan iskusta, hänen mielenliikutuksensa oli ollut liian väkivaltainen.
Koko maakunnassa ei häntä kutsuttu muuksi kuin Sika-Moriniksi, ja tuo lisänimitys se viilsi häntä kuin miekanterä joka kerta kuin hän kuuli sitä käytettävän.
Kun katupoika huudahti kadulla: "Sika", niin hän käänsi vaistomaisesti päätään. Hänen ystävänsä kiusasivat häntä hirveillä pilapuheilla, kysyen häneltä joka kerta, kun hän söi kinkkua: "Eihän tämä vain ole sinun lihaasi?"
Hän kuoli parin vuoden perästä.
Vuonna 1875 minä olin edustajaehdokkaana ja jouduin erinäisten asiain vuoksi käymään Tousserren uuden notaarin, Bellonclen luona. Suuri, lihava ja kaunis nainen avasi minulle oven.
– Te ette enää tunne minua? hän sanoi. Minä änkytin: – Mutta… en totisesti… rouvani.
– Henriette Bonnel.
– Ah! – Ja minä tunsin kalpenevani. Hän ei näyttänyt ollenkaan olevan hämillään, vaan hymyili katsellen minua.
Kun hän oli jättänyt minut kahden kesken miehensä kanssa, niin tämä tarttui käsiini ja puristi niitä niin, että ne olivat aivan taittua: "Siitä on jo kauan, hyvä herra, kun minä olen halunnut tulla teitä tapaamaan. Minun vaimoni on niin paljon puhunut teistä. Minä tiedän… niin, minä tiedän, millaisissa valitettavissa olosuhteissa te olette tullut hänet tuntemaan, minä tiedän myöskin, miten erinomaisesti te olette esiintynyt, täynnä hienotunteisuutta, tahdikkaasti ja kokonaan uhrautuneena sille…" Hän epäröi hetkisen ja lausui sitten matalammalla äänellä, aivankuin olisi sanonut jonkun sopimattoman sanan: "… Sika-Morinin asialle."
HUONE N: o 11
Mitenkä! ettekö te tiedä, miksi raastuvanoikeuden ensimäinen osaston puheenjohtaja hra Amandon siirrettiin toiselle paikkakunnalle?
– En, en ollenkaan.
– Liioin ei hän itse ole sitä saanut tietää. Mutta se on mitä omituisin juttu.
– Kertokaa se minulle.
Te muistatte hyvin rva Amandon'en, tuon sievän, pienen, tummaverisen ja laihan naisen, joka oli niin arvossapidetty ja hieno, että häntä kutsuttiin rva Margueriteksi koko Perthuis-le-Longissa.
– Muistan kylläkin.
– No niin, kuulkaahan sitten. Te muistatte myöskin, miten häntä kunnioitettiin ja rakastettiin enemmän kuin ketään muuta koko kaupungissa. Hän osasi ottaa vastaan vieraansa, järjestää juhlan tai jonkun hyväntekeväisyystyön, keksiä rahaa köyhille ja huvittaa nuorta väkeä tuhannella eri tavalla.
Hän oli kuitenkin hyvin aistikas ja keimaileva, mutta hänen keimailunsa oli platoonista ja hänen aistikkuutensa nuoreuden hurmaavaa aistikkuutta, sillä tämä pieni rouva oli maaseutulainen, mutta hienonhieno maaseutulainen.
Herrat kirjailijat, jotka kaikki ovat pariisilaisia, ylistävät pariisitarta yli muiden, koska he eivät tunne muita kuin hänet, mutta minä vakuutan, minä, että maaseudun nainen on sata kertaa arvokkaampi, kun hän vaan on erinomaista lajia.
Hienolla maaseudun naisella on aivan erikoinen käytöstapansa, mikä on paljon herkkätuntoisempi kuin pariisittaren, paljon vaatimattomampi, hän ei lupaa mitään ja antaa paljon, kun sen sijaan pariisitar enimmäkseen lupaa paljon eikä anna mitään riisuutuneelle miehelle.
Pariisitar on kaiken näennäisen riemuvoitto ja hienon julkeuden edustaja. Maaseudun nainen on todellisen kainouden esikuva.
Pikkuinen, pirteä maaseudun nainen, jolla on vilkas porvarinaisen ilme, koulukodin kasvatin eksyttävä vilpittömyys, hymy, joka ei sano mitään, ja osuvat, pienet, hyvät, mutta hellittämättömät intohimot, osaa käyttää tuhat kertaa suurempaa viekkautta, nokkeluutta ja naisellista kekseliäisyyttä kuin kaikki pariisittaret yhteensä pyrkiessään tyydyttämään mielihalujaan tai paheellisia taipumuksiaan, herättämättä mitään epäluuloja, synnyttämättä mitään juoruja tai hälinää siinä pienessä kaupungissa, joka tarkkaa häntä kaikkine silmineen ja akkunoineen.
Rva Amandon oli tuon harvinaisen, mutta hurmaavan ihmisluokan tyypillinen edustaja. Koskaan ei häntä oltu epäilty, koskaan ei oltu ajateltu, että hänen elämänsä ei olisi yhtä kirkas kuin hänen katseensa, joka oli karkulaisen, läpinäkyvä ja kuuma, mutta niin nuhteeton – kuten saatte kuulla!
Hän oli siis ihmeteltävän ovela, nerokkaan kekseliäs, erinomaisen sukkela ja uskomattoman koruton.
Hän valitsi kaikki rakastajansa sotilaiden keskuudesta ja piti kutakin kolme vuotta eli niin kauan kuin varusväki viipyi paikkakunnalla. – Nähkääs – hän ei ollut rakastunut, hänellä oli aisteja.
Kun uusi rykmentti saapui Perthuis-le-Longiin, niin hän otti tarkan selvän kaikista upseereista kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä – sillä ennen kolmeakymmentä ei olla vielä vaiteliaita. Neljänkymmenen jälkeen taas alkaa usein heikontuminen.
Oh! hän tunsi kantajoukon yhtä hyvin kuin everstinkin. Hän tiesi kaikki, kaikki, tutunomaiset tavat, kasvatuksen, koulutuksen, fyysilliset ominaisuudet, kestävyyden, luonteen rauhallisuuden tai väkivaltaisuuden, omaisuuden, säästäväisyyden tai tuhlaavaisuuden. Sitten hän teki valintansa. Hän piti enemmän käytökseltään kylmistä, jotka siinä suhteessa olivat hänen kaltaisiaan, mutta hän tahtoi, että ne olivat kauniita. Hän katsoi myöskin, että heillä ei ollut mitään tunnettua suhdetta, ei mitään intohimoa, mikä olisi jättänyt jälkeä tai synnyttänyt jotakin hälinää. Sillä ihminen, jonka rakkaussuhteista tiedetään kertoa, ei ole koskaan tarpeeksi vaitelias. Keksittyään sen, joka saattoi rakastaa häntä säännönmukaiseen majailuun kuuluvat kolme vuotta, hänen tehtäväkseen jäi vaan suhteen solmiaminen.
Miten monet naiset olisivatkaan olleet pulassa, olisivat käyttäneet tavallisia keinoja, kulkeneet kaikkien kulkemia teitä, olisivat antaneet hakkailla itseään, pannen merkille menestyksen ja vastarinnan kaikki asteet, sallien jonakin päivänä suudella sormiaan, seuraavana päivänä rannettaan, seuraavana päivänä poskeaan, sitten suutaan ja sitten kaikkea.
Hänellä oli paljon nopeampi keino, paljon älykkäämpi, paljon varmempi. Hän järjesti tanssiaiset.
Valittu upseeri pyysi sitten talon emännän tanssiin. Silloin valssin pyörteissä, nopean liikkeen huumaamana, tanssin hurman päihdyttämänä rva Amandon painautui häntä vastaan aivan kuin antautuakseen ja puristi hänen kättään pitkään ja hermostuneesti.
Jos upseeri ei ymmärtänyt häntä, niin hän oli hölmö, ja rva Amandon siirtyi seuraavaan, jonka hän oli halunsa salkussa merkinnyt n: o 2: lla.
Jos upseeri ymmärsi, niin asia oli valmis ilman mitään melua, ilman huonoon valoon saattavaa lemmenleikkiä, ilman tiheitä vieraskäyntejä.
Voisiko olla mitään yksinkertaisempaa ja käytännöllisempää?
Miten naisten tulisikaan käyttää senlaatuisia keinoja saattaakseen meidät ymmärtämään, että miellytämme heitä! Missä määrin tämä vähentäisi vaikeuksia, epäilyjä, levottomuutta, kiihtymystä, väärinkäsitystä, tekisi tarpeettomiksi sanoja ja eleitä. Miten usein me sivuutamme mahdollisen onnen, aavistamatta, siitä mitään, sillä kuka voi tunkea ajatusten salaisuuksiin, tahdon salaiseen raukenemiseen, kuka voi ymmärtää lihan äänetöntä kutsua, kaikkea naisen sielun tuntemattomuutta, naisen, jonka suu pysyy kiinni ja katse läpitunkemattomana ja kirkkaana.
Kun upseeri oli ymmärtänyt, niin hän pyysi tilaisuutta tavata. Mutta rva Amandon antoi hänen odottaa kuukauden tai puolitoista, voidakseen vakoilla häntä, oppiakseen hänet tuntemaan ja ryhtyäkseen varokeinoihin, jos hänessä oli jokin vaarallinen vika.
Sillä välin upseeri vaivasi päätään saadakseen selville, missä he voisivat vaaratta tavata toisensa, ja teki vaikeita ja epävarmoja suunnitelmia.
Sitten, jossakin julkisessa juhlassa, rva Amandon sanoi hänelle matalalla äänellä:
– Menkää tiistai-iltana kello yhdeksän Kultaisen Hevosen hotelliin, mikä on lähellä vallia, Vouziérsin tien varrella, ja kysykää neiti Clarissea. Minä odotan teitä siellä. Mutta olkaa kaikin mokomin siviilivaatteissa.
Tässä tuntemattomassa matkailijakodissa rva Amandonilla oli ollut kahdeksan vuotta kalustettu huone vuokrattuna vuodeksi kerrallaan. Se oli ollut hänen ensimäisen rakastajansa idea, jonka rouva oli havainnut käytännölliseksi, ja kun mies oli mennyt, niin hän pidätti komeron itsellään.
Oh! se oli huononpuoleinen komero, jonka seinät olivat verhotut vaaleanharmailla, sinikukkaisilla papereilla, komero, missä oli kuusesta tehty vuode musliiniverhoineen, nojatuoli, minkä majapaikan-pitäjä oli ostanut hänen määräystensä mukaisesti, kaksi tuolia, sänky, matto ja muutamia välttämättömiä maljakoita. Ja mitä muuta olisi sitten vielä tarvittu?
Seinillä oli kolme suurta valokuvaa. Kolme everstiä ratsain, hänen kolme rakastajaansa! Miksi sitten! kun hän ei ollut voinut säilyttää heidän kuvaansa ja suoranaista muistoa heistä, niin hän oli kenties tahtonut sillä lailla, välillisesti, saada heidät pysymään muistossaan.
Eikö kukaan ollut koskaan tuntenut häntä näillä käynneillä Kultaisessa Hevosessa, kysynette? Ei kukaan! Ei koskaan! Rva Amandonin käyttämä keino oli ihmeellinen ja yksinkertainen. Hän oli suunnitellut ja järjestänyt sarjan hyväntekeväisyys- ja hartauskokouksia, joihin hän usein meni ja joista hän oli välistä poissa. Aviomies, tuntien hänen hurskaat työnsä, jotka tuottivat hänelle, aviomiehelle, suuria kuluja, ei osannut millään lailla epäillä vaimoaan.
Kun kohtaus oli sovittu, niin rva Amandon sanoi päivällispöydässä palvelijain kuullen:
– Tänä iltana minä menen "yhdistykseen suolivöiden valmistamiseksi halpautuneita vanhuksia varten."
Ja hän läksi kahdeksalta, kävi yhdistyksessä mistä poistui pian, kulki eri katuja ja, havaittuaan olevansa yksin jollakin katupahasella, jossakin pimeässä nurkassa, hän riisui hattunsa, pani sen sijalle lapsenhoitajan myssyn, jonka hän oli tuonut päällysviittansa alla, otti esille valkean esiliinan, jonka hän oli kätkenyt samalla tavalla, sitoi sen vyölleen, ja kantaen pyyhinliinassa hattuaan ja lyhyttä kappaa, joka äsken oli peittänyt hänen olkapäänsä, hän kulki sipsuttaen, arastelematta, verhoamattomin lantein, pikkuisena piikatyttönä, joka on lähetetty asialle. Välistä hän oikein juoksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut niin turkasen kiire.
Kuka olisi voinut tuntea tässä hennossa ja elävässä palvelustytössä ensimäisen osaston presidentin Amandonin rouvan?
Hän saapui Kultaiseen Hevoseen, nousi ylös portaita kamariinsa, jonka avain oli hänellä. Majapaikan-pitäjä, mestari Trouveau, nähdessään hänen menevän konttorin ohitse, mutisi:
– Kas Clarisse-neitiä, kun rientää lemmenkohtaukseen.
Tuo suuri veitikka oli arvannut jotakin, mutta hän ei koettanut saada mitään lisätietoja, ja suuri oli varmasti hänen hämmästyksensä, kun sai tietää, että hänen vuokralaisensa oli rva Amandon, rva Marguerite, miksi häntä kutsuttiin Perthuis-le-Longissa. Tuo hirveä paljastus tapahtui seuraavalla tavalla.
* * * * *
Neiti Clarisse ei koskaan käynyt kohtauksella kahtena iltana perätysten, ei koskaan, ollen liian hieno ja viisas tehdäkseen mitään sellaista. Ja mestari Trouveau tiesi sen hyvin, sillä kertaakaan kahdeksassa vuodessa hän ei ollut nähnyt hänen saapuvan seuraavana päivänä käyntinsä jälkeen. Olipa hän, mestari Trouveau, ahdinkopäivinä usein vuokrannut sanotun kamarin yhdeksi yöksi.
Mutta nyt viime kesänä hra presidentti Amandon viipyi poissa kotoa kokonaisen viikon. Oli heinäkuu, rouva oli kiihkoissaan, ja kun ei ollut mitään pelkoa tulla yllätetyksi hän kysyi rakastajaltaan, kauniilta komendantti Varangellesilta, eräänä tiistai-iltana, jättäessään hänet, tahtoiko tämä tulla häntä tapaamaan seuraavana päivänä. Komendantti vastasi:
– Kernaasti!
Sovittiin, että he tapaisivat toisensa keskiviikkona tavalliseen aikaan. Rva Amandon sanoi hiljaa:
– Rakkaani, jos sinä saavut aikaisemmin, niin käy vuoteeseen odottamaan minua.
He syleilivät toisiaan ja erkanivat.
Seuraavana päivänä, kymmenen aikaan, mestari Trouveau luki "Perthuisin Kuulumisia" mikä oli kaupungin tasavaltalaisten äänenkannattaja, ja huusi kaukaa vaimolleen, joka höyhensi lintua pihalla:
– Koleerakin on päässyt paikkakunnalle. Yksi mies on kuollut siihen eilen Vauvignyssä.
Sitten hän ei tuuminut sitä sen enempää, hänen majatalonsa oli täynnä ihmisiä, ja liike luisti hyvin.
Keskellä päivää ilmestyi eräs matkustaja, jalan, eräänlainen matkailija, joka tilasi itselleen vankan aterian, juotuaan pari lasia absinttia. Ja kun ilma oli kovin kuuma, niin hän kiskoi litran viiniä ja, vähintäin pari litraa vettä.
Sitten hän tilasi kahvia, otti pari naukkua, tai tarkemmin sanottuna kolme. Tuntien itsensä hieman väsyneeksi hän pyysi itselleen huonetta nukkuakseen tunnin tai kaksi. Yhtään komeroa ei ollut vapaana, ja isäntä, kysyttyään ensin vaimonsa mielipidettä, antoi vieraalleen Clarissen huoneen.
Matkailija astui sisään. Kun kellon lähetessä viittä hän ei ollut vielä tullut näkyviin, niin isäntä meni häntä herättämään.
Mikä hämmästys, hän oli kuollut!
Majatalonpitäjä meni hakemaan vaimoaan:
– Kuulehan, se taiteilija, jonka minä sijoitin huoneeseen n: o 11, on luullakseni kuollut.
Emäntä kohotti kätensä ylös. – Mahdotonta! Herra Jumala! Onkohan se nyt koleeraa? Isäntä pudisti päätään: – Minä luulisin pikemminkin, että kysymyksessä on aivohalvaus, koska hän on käynyt mustaksi kuin viinin pohjasakka.
Mutta pelästynyt porvarinainen hoki:
– Tästä ei saa puhua mitään, tästä ei saa puhua mitään, luulisivat koleeraksi. Mene tekemään ilmoitus viranomaisille äläkä puhu muille mitään. On parasta korjata hänet yöllä, niin ei kukaan näe.
Isäntä mutisi:
– Neiti Clarisse oli täällä eilen, huone on vapaa tänä iltana.
Ja hän meni hakemaan lääkäriä, joka totesi kuoleman tapahtuneeksi halvauksesta, yltäkylläisen aterian jälkeen. Sitten sovittiin poliisikomisaariuksen kanssa, että ruumis kuljetettaisiin pois keskiyöllä, jottei mitään epäluuloja syntyisi hotellissa.
* * * * *
Kello oli tuskin yhdeksän kun rva Amandon nousi salakähmäisesti Kultaisen Hevosen portaita ilman että kukaan näki häntä sinä päivänä. Hän saapui ovensa eteen, avasi sen ja astui sisään. Kamiinalla paloi kynttilä. Hän kääntyi vuodetta kohden. Komendantti oli käynyt vuoteeseen, mutta oli vetänyt verhot kiinni.
Hän lausui:
– Rakkaani, odota hieman, minä tulen.
Ja hän riisuutui kuumeentapaisella kiireellä heittäen kenkänsä maahan ja kureliivinsä nojatuolille. Kun sitten hänen musta pukunsa ja riisutut hameensa olivat pudonneet kehäksi hänen ympärilleen, tuli hän näkyviin punaisessa silkkipaidassaan kuten juuri puhjennut kukkanen.
Kun komendantti ei ollut maininnut sanaakaan, niin hän kysyi:
– Nukutkos sinä, härkäseni?
Mutta mitään vastausta ei kuulunut. Rva Amandon alkoi nauraa mutisten:
– Kas vaan, kun nukkuu. Sepäs on hullunkurista!
Hän oli jättänyt jalkaansa mustat silkkiset sukkansa ja ponnahtaen vuoteeseen hän pujahti lakanain väliin vikkelästi, ja herättääkseen äkkiä komendantin hän suuteli täydellä suulla ja syleili kiihkeästi matkustajan kangistunutta ruumista!
Sekunniksi hän jäi liikkumattomaksi, ollen liian kauhuissaan käsittääkseen mitään. Mutta tuon liikkumattoman lihan kylmyys herätti hänessä hirveän, mielettömän kauhun ennenkuin hän pystyi mihinkään ajatustoimintaan.
Hän hypähti vuoteesta, vavisten kiireestä kantapäähän, sitten, juosten kamiinan luokse hän sieppasi kynttilän, palasi ja tarkasti! Ja hän huomasi hirveät kasvot, joita ei ollenkaan tuntenut, mustat, pöhöttyneet, kiinnipainuneine silmineen ja hirveine irvistävine ilmeineen.
Häneltä pääsi huuto, sellainen terävä ja loppumaton, joka pääsee naisilta, kun he ovat joutuneet pois suunniltaan, ja pudottaen kynttilän hän avasi oven ja juoksi pakoon, alastomana, pitkin käytävää kirkuen hirveällä tavalla.
Eräs kauppamatkustaja, joka asui n: o 4:ssä, riensi ulos sukkasillaan ja sai hänet syliinsä.
Kauppamatkustaja kysyi pelästyneenä:
– Mitä nyt on tapahtunut, kaunokaiseni? Rva Amandon hoki epätoivoisena:
– Minun… huoneessani… on… on… on joku tapettuna…
Muita matkustajia ilmaantui. Isäntä riensi myöskin paikalle.
Samassa komendanttikin ilmestyi pitkine vartaloineen käytävän päähän.
Nähtyään hänet rva Amandon heittäytyi häntä kohden huutaen:
– Pelastakaa minut, pelastakaa minut, Goutran… Meidän huoneessamme on joku tapettu.
* * * * *
Selittelyt olivat vaikeita. Hra Trouveau esitti kuitenkin asian ja pyysi, että neiti Clarisse, josta hän vastasi päällään, olisi heti kohta laskettu vapaaksi. Mutta sukkasillaan oleva kauppamatkustaja, tutkittuaan ruumista, vakuutti, että kysymyksessä oli rikos, ja taivutti muut matkustajat estämään neiti Clarissen ja hänen rakastajansa vapaaksipäästämisen.
Heidän täytyi odottaa poliisikomisariuksen tuloa, joka päästi heidät vapaiksi, mutta ei pitänyt kieltään kiinni.
Seuraavana kuukautena hra Amandon sai virkaylennyksen ja siirrettiin toiselle paikkakunnalle.