Hän nukkui syvää unta, uupuneen metsämiehen verratonta unta. Hän nukkui aina aamunkoittoon asti.
Äkkiä kuului puolittain aukijääneen ikkunan kautta kukon laulu, kukon, joka istui lähellä olevan puun oksalla. Silloin avasi parooni, tuon raikuvan äänen yllättämänä, silmänsä.
Tuntien naisen ruumiin vieressään, havaitessaan olevansa tuntemattomassa vuoteessa, hämillään sen johdosta, ettei muistanut tästä kaikesta niin mitään, hän änkytti, heräämisen touhussa:
– Mitä tämä on? Missä minä olen? Mitä nyt on tapahtunut?
Silloin rva d'Avancelles, joka ei ollut ollenkaan nukkunut, katsellen tätä pörrötukkaista miestä, jonka silmät olivat punaiset, huulet paksut, vastasi sillä ynseällä äänellä, jolla hän puhutteli miestään:
– Ei se ole mitään. Se oli vaan kukko, joka lauloi. Nukahtakaa uudelleen, herrani, se ei liikuta teitä millään lailla.
SIKA-MORIN
Kuulehan, ystäväni, minä sanoin Labarbelle, sinä käytit tuota nimitystä "Sika-Morin". Mistä hitosta se johtuu, että minä en ole koskaan kuullut hänen nimeään mainittavan ilman tuota "sian" lisänimeä?
Labarbe, joka nykyään on kansanedustaja, katsahti minuun kissapöllön silmillä.
– Kuinka, sinä et siis tunne Morinin juttua, sinä, joka olet La
Rochellesta?
Minä myönsin, etten sitä tuntenut. Silloin Labarbe hieroi käsiään ja alotti kertomuksensa.
– Sinä tunsit Morinin, eikö totta, ja sinä muistat hänen suuren rihkamakauppansa La Rochellen rantakadulla?
– Kyllä, muistan hyvinkin.
– No niin, tiedä sitten, että vuonna 1862 tai 63 Morin lähti Pariisiin pariksi viikoksi huvittelemaan, selittäen matkansa tarkoitukseksi varastonsa uusimisen. Sinä tiedät, mitä pari viikkoa merkitsee Pariisissa maaseudun kauppiaalle. Se panee tulta suoniin. Kaiket illat näytäntöjä, naisten hameiden kohinaa, yhtämittaista mielenkiihoitusta. Se kaikki tekee ihmisen hulluksi. Hän ei voi nähdä enää mitään muuta kuin tanssijattaria sukkahousuissa, avokaulaisia näyttelijättäriä, pyöreitä jalkoja, lihavia olkapäitä, ja kaikki tämä on melkein käden otettavissa, ilman että siihen uskaltaa tai voi koskea. Töintuskin hän voi kerran tai kahdesti nauttia joistakin alempiarvoisista ruokalajeista. Ja hän jättää kaupungin sydän kokonaan järkytettynä, sielu kuohuksissa, täynnä huuliakutkuttavien suudelmien kiihkeää halua.
Morin oli sellaisessa mielentilassa, kun hän osti itselleen piljetin La Rochelleen menevään 8:40 ilta-pikajunaan, ja hän käveli harmissaan ja kiihtyneenä Orléansin radan suuressa yhteisessä salissa, joutuen aivan erään nuoren naisen eteen, joka suuteli erästä vanhaa rouvaa.
Nainen oli kohottanut harsonsa, ja Morin, hurmautuneena, mutisi:
"Hitto vieköön, miten kaunis ihminen!"
Jätettyään hyvästi vanhukselle nuori nainen astui erääseen odotussaliin, ja Morin seurasi häntä sinne. Sitten hän meni asemasillalle, ja Morin meni sinnekin hänen perässään. Sitten hän astui erääseen tyhjään vaunuun, ja Morin aina vaan seurasi häntä.
Pikajunaan oli menossa vähän matkustajia. Juna vihelsi ja läksi. He olivat kahdenkesken.
Morin ahmi häntä silmillään. Nainen näytti yhdeksäntoista, kahdenkymmen vuotiaalta, hän oli vaaleaverinen, pitkä, ja hänen käytöksensä oli ujostelematonta. Hän kääri jalkainsa ympäri matka viltin ja heittäytyi pitkäkseen penkille, nukkuakseen.
Morin kysyi itseltään: "Kuka hän on?" Ja tuhat olettamusta, tuhat arvelua syntyi hänen päässään. Hän sanoi itselleen: "Rautatieltä tiedetään kertoa niin paljon seikkailuja. Tässä minulle kenties tarjoutuu yksi sellainen. Kuka tietää? sopiva tilaisuus on täten tarjoutunut äkisti. Riittäisi vain kenties, jos olisin rohkea. Eikös se ollut Danton, joka sanoi: 'Rohkeutta, rohkeutta ja aina vaan rohkeutta.' Ja jollei se ollut Danton, niin se oli. Mirabeau. Saman tekevä. Niin, mutta minulta puuttuu rohkeutta, ja siinä mutka. Oh! Jospa tietäisi, jospa voisi lukea toisten ajatukset! Minä lyön vetoa siitä, että joka päivä me päästämme käsistämme, epäilemättä, erinomaisia tilaisuuksia. Kuitenkin tuon naisen pitäisi antaa pieni viittaus siihen, että mikään ei olisi hänelle mieluisempaa…"
Sitten ne teki suunnitelmia, joiden piti viedä hänen asiansa perille. Hän kuvitteli ritarillista esiintymistä, pieniä palveluksia, joita tekisi hänelle; elävä ja rohkea keskustelu päättyisi rakkaudentunnustukseen, mikä taas päättyisi… siihen, mitä sinä ajattelet.
Yö kului kuitenkin, ja nuori tyttö nukkui yhä, sillä aikaa kuin Morin mietti loppusäettään. Päivä valkeni, ja, aurinko loi pian ensimäisen säteensä, pitkän, kirkkaan säteensä, mikä tuli taivaanrannasta, nukkujan suloisille kasvoille.
Nainen heräsi, istuutui, katseli maaseutua, katsahti Moriniin ja hymyili. Hän hymyili onnellisen naisen hymyä, iloisin ja viehättävin ilmein. Morin säpsähti. Ei mitään epäilemistä, tuo hymyily oli tarkoitettu hänelle, se oli hyvinkin salainen kutsumus, hänen uneksimansa ja odottamansa merkki. Se tahtoi sanoa, tuo hymyily: "Olettekos te tyhmyri, olettekos te houkka, olettekos te hölmö, kun sillä lailla, olette istuneet paikallanne kuin tukki eilisillasta asti?"
"Nähkääs, tarkastakaahan minua, enkö minä ole viehättävä? Ja te jäätte tuolla lailla paikallenne koko yöksi, kahden kesken kauniin naisen kanssa, uskaltamatta mitään, suuri narri!"
Nainen hymyili edelleen, katsellen Morinia, vieläpä hän alkoi nauraakin. Morin joutui pois suunniltaan, hän etsi jotakin tilaisuuteen sopivaa sanaa, kohteliaisuutta jotakin sanottavaa, samantekevä, mitä. Mutta hän ei keksinyt mitään, ei mitään. Silloin, pelkurin rohkeuden valtaamana hän ajatteli: "Menköön syteen tai saveen", ja ryntäsi äkkiä, päistikkaa, kädet ojossa, suu himokkaana, naisen kimppuun, otti hänet käsivarsilleen ja suuteli häntä.
Yhdellä ponnahduksella nainen pääsi pystyyn ja huusi: "Auttakaa", ulvoen kauhusta. Ja hän avasi vaununoven, huiskutti käsiään, hulluna pelosta, yrittäen hypätä pois, samalla kuin Morin, epätoivoissaan, vakuutettuna siitä, että nainen joutuisi junan alle, pidätti häntä, pitämällä kiinni hameesta, änkyttäen: "Rouvani… oh!.. rouvani."
Juna hiljensi vauhtiaan, pysähtyi. Kaksi rautatienpalvelijaa riensi avuksi nuoren naisen toivottomien merkinantojen kutsumana. Nainen vaipui heidän käsivarsilleen sammaltaen: "Tuo mies on tahtonut… on tahtonut… mi… mi…" Ja meni tainnoksiin.
Oltiin Manzén asemalla. Saapuvilla oleva santarmi pidätti Morinin.
Kun hänen raakamaisuutensa uhri oli tullut jälleen tajuihinsa, niin hän teki ilmiantonsa. Pöytäkirja laadittiin. Ja rihkamakauppias-parka ei päässyt kotiinsa ennenkuin seuraavana iltana, tietäen, että häntä odotti oikeusjuttu hyvien tapojen loukkaamisesta julkisella paikalla.
II
Minä olin silloin Fanal des Charentesin päätoimittajana, ja minä näin
Morinin joka ilta Café du Commerce'ssa.
Seuraavana päivänä seikkailunsa jälkeen hän tuli minua tapaamaan, tietämättä mitä tehdä. Minä en salannut häneltä mielipidettäni: "Sinäpäs olet vasta sika. Sillä lailla ei saa käyttäytyä."
Hän itki; hänen vaimonsa oli lyönyt häntä; ja hän näki liikkeensä menevän perikatoon, nimensä loassa, häväistynä ja loukkaantuneiden ystäviensä olevan tervehtimättä häntä. Lopulta minun kävi häntä sääliksi, ja minä kutsuin toimittajatoverini Rivetin, joka oli pieni mies, koiranhammas ja hyvä antamaan hyviä neuvoja, saadakseni kuulla hänen mielipiteensä.
Hän kehoitti minua menemään yleisen syyttäjän puheille, joka oli minun ystäväni. Minä lähetin Morinin kotiinsa ja läksin sanotun viranomaisen luokse.
Siellä minä sain kuulla, että loukattu nainen oli nuori tyttö, neiti Henriette Bonnel, joka oli ollut Pariisissa hankkimassa itselleen opettajatarvaltakirjaa ja joka, orpo kun oli, vietti loma-aikansa enonsa ja tätinsä luona, jotka olivat Manzéssa asuvia, kunnon pikkuporvareita.
Se, mikä saattoi Morinin aseman vaikeaksi, oli se seikka, että eno oli pannut jutun vireille. Yleinen syyttäjä suostui kyllä jättämään asian sikseen, jos kanne peruutettiin. Ja tämä peruutus oli nyt saatava aikaan.
Minä palasin Morinin luokse. Tapasin hänet vuoteesta, sairaana mielenliikutuksesta ja surusta. Hänen vaimonsa, joka oli suuri, reipas, luiseva ja karvainen, piteli häntä pahoin lakkaamatta.
Rva Morin asettui vuoteen eteen, kädet puuskassa. Minä esitin asian ja hra Morin pyysi minua käymään tapaamassa tuota perhettä. Tehtävä oli vaikea, kuitenkin minä otin sen suorittaakseni. Miesraukka hoki yhtä mittaa: "Minä vakuutan sinulle, että minä en häntä edes suudellut, en tehnyt edes sitä. Sen minä sinulle vannon!"
Minä vastasin: "Samantekevä, sinä olet sittenkin sika." Ja minä otin häneltä tuhat frangia, jotka hän jätti minun käytettäväkseni parhaan ymmärrykseni mukaan.
Mutta kun minä en halunnut lähteä yksin tuolle seikkailuretkelle Bonnelien luokse, niin minä pyysin Rivetiä tulemaan mukaan. Hän suostui sillä ehdolla, että lähdettiin matkalle heti kohta, sillä hänellä oli huomispäivänä suoritettavana hyvin tärkeä asia La Rochellessa.
Kaksi tuntia myöhemmin me soitimme erään sievän maalaistalon ovikelloa. Kaunis, nuori tyttö tuli avaamaan meille oven. Se oli varmastikin hän. Minä sanoin hiljaa Rivetille: "Hitto vieköön, minä alan käsittää Morinia."
Eno, hra Tonnelet, oli Fanalin tilaajia, poliittisesti harras samanuskolainen. Hän otti meidät avosylin vastaan, onnitteli meitä, puristi meidän kättämme innoissaan sen johdosta, että oli saanut luokseen lehtensä molemmat toimittajat. Rivet kuiskasi korvaani: "Minä luulen, että me tulemme saamaan tämän Sika-Morinin jutun järjestymään."
Kun sisarentytär oli poistunut, niin minä esitin vaikean asiamme. Minä esitin hänelle häväistysjutun kaikki kauheudet, minä huomautin siitä välttämättömästä arvonalennuksesta, mikä tulisi nuoren tytön osaksi, kun sellainen juttu pääsisi leviämään, sillä koskaan ei uskottaisi, että kysymys oli vain pelkästä suutelemisesta.
Ukko näytti epäröivän; hän ei voinut mitään päättää ilman vaimoaan, jonka ei pitänyt palata kotiin ennenkuin myöhään illalla. Äkkiä hän päästi riemunhuudahduksen: "Katsokaas, minulla on mainio idea. Minä pidätän teidät, minä pidän teidät luonani. Te syötte meillä päivällistä ja jäätte meille yöksi, te molemmat; ja kun minun vaimoni saapuu, niin minä toivon, että me tulemme ymmärtämään toisiamme."
Rivet pani vastaan; mutta halu saada Sika-Morinin asia järjestetyksi sai hänet taipumaan, ja niin me hyväksyimme pyynnön.
Eno nousi istuimeltaan säteillen ilosta, kutsui sisarensa tytärtä ja ehdotti käyntiä omilla maillaan, julistaen: "Illaksi kaikki vakavat asiat."
Rivet ja hän alkoivat puhua politiikasta. Mitä minuun tulee, niin minä jäin pian muutamia askelia jälkeen, nuoren neidin keralla. Hän oli tosiaankin suloinen, hurmaava!
Ääretöntä varovaisuutta noudattaen minä aloin puhua hänelle hänen seikkailustaan koettaakseni saada hänestä liittolaisen.
Mutta hän ei näyttänyt olevan siitä vähimmässäkään määrässä hämillään; hän kuunteli minua sellaisen ihmisen eleellä, jota asia kovasti huvitti.
Minä sanoin hänelle: "Ajatelkaahan toki, neitiseni, kaikki niitä ikävyyksiä, joita teillä tulisi olemaan. Teidän pitäisi esiintyä oikeuden edessä, kestää kaikki ilkeämieliset katseet, puhua koko tuon kansan kesken, esittää julkisesti tuo surullinen vaununäytelmä. Nähkääs, meidän kesken sanottuna, ettekö te olisi tehnyt viisaammin, jos ette olisi hätyyttänyt, vaan työntänyt paikoilleen tuon siivottoman ihmisen, kutsumatta avuksenne rautatien palvelijoita, ja muuttanut yksinkertaisesti toiseen vaunuun?"
Hän alkoi nauraa. "Se on oikein, mitä te sanotte! mutta minkäs sille mahtaa? Minä pelkäsin, ja silloin kun ihminen pelkää, niin silloin hän ei käytä järkeään. Päästyäni tilanteesta selville minä kovastikin kaduin huutojani, mutta se oli liian myöhäistä. Ajatelkaapas, kun se tolvana syöksyi minun kimppuuni kuten raivostunut, sanomatta sanaakaan, hullun ilme kasvoillaan. Minä en edes käsittänyt, mitä hän minulta tahtoi." Hän katsoi minua suoraan silmiin olematta hämillään ja arastelematta. Minä sanoin itselleni: "Mutta hänpäs on velikulta, tämä tyttö. Minä käsitän hyvin, että Sika-Morin saattoi erehtyä."
Minä lisäsin leikilläni: "Neitiseni, teidän täytyy myöntää, että hänen käytöksensä on puolustettavissa, sillä eipä tosiaankaan kukaan voi joutua kahden kesken niin kauniin naisen kanssa kuin te olette tuntematta aivan oikeutettua halua suudella häntä."
Hän nauroi vielä vahvemmin, täydellä suulla: "Halun ja teon välillä on, herrani, tilaa kunnioitukselle."
Lause oli hullunkurinen, vaikkakin vähemmin selvä. Minä kysyin äkkiä: "No niin, nähkääs, jos minä nyt teitä suutelisin, minä, niin mitä te tekisitte?"
Hän pysähtyi tarkastaakseen minua kiireestä kantapäähän asti ja sanoi sitten rauhallisesti: "Oh, te, se ei ole sama asia." Minä sen tiesin, totisesti kylläkin koska minua kutsuttiin koko maakunnassa "kauniiksi Labarbeksi". Olin silloin kolmenkymmen vuotias, mutta minä kysyin: "Miksi niin sitten?"
Hän kohautti olkapäitään ja vastasi: "Nähkääs, siksi, että te ette ole yhtä hölmö kuin hän!" Sitten hän lisäsi, katsoen minuun alta kulmain: "Ettekä niin ruma."
Ennenkuin hän ennätti väistää pistin minä hänelle aimo muiskun poskeen. Hän hypähti syrjään, mutta liian myöhään. Sitten hän sanoi: "Kas vaan, te ette liioin ujostele, te. Mutta älkää uudistako tuota leikkiä."
Minä otin nöyrän ilmeen ja sanoin puoliääneen: "Oh! neitiseni, mitä minuun tulee, niin jos minä jotakin haluaisin, niin se olisi joutua oikeuden eteen samasta syystä kuin Morinkin."
Hän kysyi vuorostaan: "Miksi niin sitten?" Minä katsoin häntä vakavasti syvälle silmiin. "Siksi, että te olette kaikkein kauneimpia olentoja mitä on olemassa; siksi, että minulle olisi suuri suositus, arvonimi ja kunnia siitä, että olisin tahtonut tehdä teille väkivaltaa, sillä ihmiset sanoisivat nähtyään teidät: 'Kas vaan, Labarbe ei ole ryöstänyt sitä, mikä hänelle onnistuu, mutta yhtä kaikki hänellä on onnea.'"
Hän alkoi uudestaan nauraa täydestä sydämestä.
"Olettekos te hulluttelija?" Hän ei ollut vielä lopettanut hulluttelija-sanaa, kun minä jo syleilin häntä ja suutelin häntä ahneesti kaikkialle, missä vain löysin tilaa, hiuksiin, otsaan, silmille, välistä suulle, poskille, kaikkialle päähän, josta hän aina paljasti vasten tahtoaan jonkun nurkan koettaessaan varjella muita paikkoja.
Lopulta hän riuhtasi itsensä irti, punasena ja loukkaantuneena. "Te olette karkea, herrani, ja saatte minut katumaan sitä, että olen kuunnellut teitä."
Tartuin hänen käteensä, hieman hämilläni, sopertaen: "Anteeksi, neitiseni, anteeksi. Minä olen loukannut teitä, minä olen ollut raaka! Mutta älkää panko pahaksenne. Jospa te tietäisitte!.. Etsin turhaan sopivaa puolustelua."
Hän lausui hetken päästä: "Herrani, minun ei tarvitse mitään tietää."
Sillä välin minä olin sen jo löytänyt, ja minä huudahdin: "Hyvä neiti, siitä on jo kokonainen vuosi, kun minä olen teitä rakastanut!"
Hän hämmästyi totisesti ja kohotti katseensa. Minä lisäsin: "Niin, neiti, kuulkaahan minua. Minä en tunne Morinia ja minä lasken mielelläni pilaa hänestä. Vähät siitä, vaikka joutuukin linnaan ja oikeuden eteen. Minä näin teidät täällä, vuosi sitten. Te olitte tuolla portilla. Nähdessäni teidät minä sain oikean iskun, eikä teidän kuvanne ole minua sen koommin jättänyt. Uskokaa minua tai älkää, vähät siitä. Minusta olette hurmaava. Teidän muistonne piti minua valloissaan; minä tahdoin nähdä teidät uudestaan, ja minä otin tekosyyksi tuon Morinin jutun ja niin minä saavuin tänne. Olosuhteet saivat minut menemään yli rajojen, antakaa minulle anteeksi, minä pyydän teitä, antakaa minulle anteeksi!"
Hän koetti minun katseestani päästä totuuden perille, valmiina nauramaan uudestaan, ja hän mutisi: "Valhettelija!"
Minä kohotin käteni ja sanoin vakavalla äänellä (ja minä luulen olleeni vakava): "Minä vannon, etten valehtele."
Hän sanoi yksinkertaisesti: "Älkäähän joutavia!"
Me olimme kahden kesken. Rivet ja eno olivat kadonneet tien käänteiden taakse. Ja minä tein hänelle oikean rakkaudentunnustuksen, pitkän, lempeän, taivutellen häntä ja suudellen hänen sormiaan. Hän kuunteli tätä kuten uutta ja mieluisaa asiaa, tietämättä, mitä siitä piti oikein uskoa.
Lopulta minä tunsin itseni hämmentyneeksi sanojeni johdosta. Minä olin kalpea, rasittunut, ja minua värisytti. Ja hiljaa minä kiedoin käsivarteni hänen vyötäistensä ympäri.
Minä puhelin matalalla äänellä hänen käherrettyihin kutreihinsa, jotka kiertelivät korvia. Hän tuntui kuolleelta, niin oli hän vaipunut unelmiinsa.
Sitten hänen kätensä osui minun käteeni ja puristi sitä; minä likistin häntä hiljaa vyötäisistä ja syleilin häntä vavisten ja yhä kiihkeämmin. Hän ei väistänyt ollenkaan. Minä kosketin hänen poskeaan huulillani, ja äkkiä minun huuleni etsimättä tapasivat hänen huulensa. Siitä tuli pitkä, pitkä suudelma, ja ties, miten kauan sitä olisi kestänytkään, jollen minä olisi kuullut takanani muutamien askelten päästä: "hm, hm."
Hän pakeni metsikön halki. Käännyin ympäri ja näin Rivetin, joka yhtyi minuun.
Hän pysähtyi keskelle tietä ja sanoi nauramatta: "Kas niin, silläkö lailla sinä järjestät Sika-Morinin asiaa?"
Vastasin itserakkaasti: "On parasta tehdä parhaansa, ystäväni. Ja entäs eno? Mitäs sinä olet saanut aikaan hänen kanssaan? Minä kyllä vastaan sisarentyttärestä, minä."
Rivet julisti: "Minulla on ollut vähemmän menestystä enon kanssa."
Tartuin hänen käsivarteensa, ja niin me sitten lähdimme taloon.
III
Päivällisten lähetessä loppuaan minä olin joutua pois järjiltäni. Minä istuin hänen vieressään, ja lakkaamatta minun käteni tapasi hänen kätensä pöytäliinan alla, minun jalkani painoi hänen jalkaansa, meidän katseemme yhtyivät, sekaantuivat toisiinsa.
Sitten me teimme pienen kierroksen kuutamossa. Minä kuiskasin hänen korvaansa kaiken sen hellyyden, mikä täytti sydämeni. Minä likistin häntä itseäni vastaan, syleilin häntä vähän päästä, kostuttaen huuleni hänen huulissaan. Meidän edellämme eno ja Rivet keskustelivat keskenään. Heidän varjonsa seurasi heitä vakavana hiekkaisilla teillä.
Palattiin takaisin. Pian saapui sähkösanomapoika ja toi sähkösanoman, missä täti ilmoitti, ettei voinut saapua ennenkuin seuraavana, aamuna, seitsemän aikaan, ensimäisellä junalla.
Eno sanoi: "No niin, Henriette, mene näyttämään näille herroille heidän kamarinsa." Paiskattiin kättä vanhukselle ja noustiin yläkertaan. Henriette vei meidät ensiksi Rivetin huoneeseen, joka kuiskasi korvaani: "Ei olisi ollut vahingoksi, vaikka olisi vienyt meidät ensiksi sinun huoneeseesi." Sitten Henriette johti minut minulle määrättyyn kamariin. Jouduttuani hänen kanssaan kahden kesken minä otin hänet syliini ja koetin pimittää hänen järkeään ja voittaa hänen vastarintansa. Mutta kun hän tunsi, että hänen voimansa olivat pettämäisillään, niin silloin hän livahti tiehensä.
Minä heittäydyin vuoteeseen, hyvin ristiriitaisten tunteiden vallassa, hyvin kiihtyneenä, hyvin nolona, tietäen hyvin, ett'en tulisi nukkumaan ollenkaan, miettien kömpelöä käyttäytymistäni, kun ovelleni koputettiin hiljaa.
Kysyin: "Kuka siellä?"
Vieno ääni vastasi: "Minä."
Minä pukeuduin kiireesti ja avasin oven. Henriette astui sisään. "Minä unhoitin kysyä", hän sanoi, "mitä teille saa aamulla tuoda: suklaata, teetä, vaiko kahvia?"
Suljin hänet rajusti syliini ja ahmin häntä hyväilyilläni, sopertaen: "Tuokaa minulle… tuokaa minulle… tuokaa minulle…" Mutta hän livahti käsistäni, puhalsi sammuksiin kynttiläni ja katosi.
Jäin yksikseni. Olin raivoissani ja etsin pimeässä tulitikkuja, löytämättä niitä. Viimein minä löysin ja menin käytävään, puolihulluna, kynttilänjalka kädessäni.
Mitä minun piti tehdä? Minä en enää ajatellut, minä tahdoin löytää hänet, minä tahdoin saada hänet. Astuin muutamia askeleita miettimättä mitään. Sitten minun mieleeni juolahti: "Mutta jos minä astunkin enon huoneeseen, niin mitä minä silloin sanoisin?" Ja minä pysähdyin, aivot tyhjinä, sydämen jyskyttäessä kovasti. Muutamien sekuntien kuluttua minä keksin vastauksen: "Hitto soikoon, minä sanon etsiväni Rivetin huonetta puhuakseni hänelle hyvin tärkeästä asiasta."
Ja minä aloin tarkastaa ovia koettaen keksiä Henrietten ovea. Mutta mistään minä en saanut opastusta. Sattumalta minä tartuin erääseen avaimeen ja käänsin sitä, avasin oven ja astuin sisälle… Istuen vuoteellaan Henriette katseli minua pelästyneenä.
Silloin minä painoin oven lukkoon ja lähestyen häntä varpaillani sanoin hänelle: "Neitiseni, minä unhoitin pyytää teiltä jotakin luettavaa." Hän rimpuili ja pani vastaan, mutta pian minä avasin sen kirjan, jota minä hain. Minä en sano tässä sen nimeä. Se oli varmasti kaikkein ihmeellisimpiä romaaneja ja kaikkein jumalaisinta runoutta.
Kun olin kerta saanut käännetyksi ensimäisen sivun, niin hän antoi minun selailla sitä mieleni mukaan. Ja minä silmäilinkin niin monia lukuja, että minun kynttiläni paloi loppuun asti.
Kiitettyäni häntä minä hiivin suden askelilla huonettani kohden, kun raaka käsi pysäytti minut ja ääni, Rivetin ääni, sopatti vasten nenääni: "Sinäpäs olet aivan väsymätön tämän Sika-Morinin asian järjestämisessä!"
Kello seitsemän aamulla Henriette toi minulle itse kupin suklaata. Minä en ole koskaan juonut mitään sen kaltaista. Se oli sellaista, että sen tähden heittäisi henkensä, ytimekästä, samettimaista, hyvänhajuista, päihdyttävää. En voinut irroittaa suutani hänen kuppinsa suloisesta reunasta.
Tuskin oli nuori tyttö poistunut, kun Rivet astui sisään. Hän näytti hieman hermostuneelta, ärtyneeltä, sellaiselta, joka ei ole ollenkaan nukkunut. Hän sanoi minulle nyrpeällä äänellä: "Jos sinä sillä lailla jatkat, niin sinä lopulta turmelet koko tämän Sika-Morinin asian."
Kello yhdeksän täti saapui. Keskustelu muodostui lyhyeksi. Nuo kunnon ihmiset peruuttivat kanteensa, ja minä jätin viisisataa frangia paikkakunnan köyhille.
Sitten meitä tahdottiin jäämään vielä siksi päiväksi. Luvattiinpa järjestää erityinen huviretki raunioille. Vanhempainsa selän takaa Henriette nyökkäsi minulle päällään: "Niin, jääkäähän toki." Minä suostuin, mutta Rivet piti itsepintaisesti kiinni lähdöstä.