– Ludivine!
Keittäjätär kurotti päätään ulos ikkunasta.
– Tuokaa pullo viiniä!
Kaupanpäättäjäisiksi kilistettiin, ja mies lähti kevein askelin tiehensä.
Julienille ei puhuttu tästä käynnistä mitään. Naimasopimus kirjoitettiin kaikessa hiljaisuudessa, ja kun kuulutus oli tapahtunut, vietettiin häät eräänä maanantaiaamuna. Muuan naapurinnainen kantoi lapsen kirkkoon nuoren pariskunnan perässä, ikäänkuin varmana takeena luvatusta omaisuudesta. Eikä tästä asiasta kukaan sillä paikkakunnalla ollut ihmeissään. Päinvastoin kadehdittiin Désiré Lecoq'ia. Hän oli onnenkantamoinen, arvelivat ihmiset, huulillaan viekas hymy, jossa ei piillyt vähääkään ilkeyttä.
Julien nosti tapahtuman johdosta hirveän melun, joka lyhensi hänen appivanhempiensa oloa Peuples'issa. Jeannessa ei heidän lähtönsä synnyttänyt kovin syvää surua, sillä Paulista oli hän nyt saanut tyhjentymättömän onnen lähteen.
IX
Kun Jeanne oli täydellisesti toipunut lapsivuoteestaan, päätettiin käydä vastavierailulla Fourville'n perheessä ja myöskin esitellä itsensä markiisi Coutelier'lle.
Julien oli eräästä huutokaupasta ostanut uudet yhden hevosen vedettävät vaunut, voidakseen ajella kahdesti kuukaudessa. Ne valjastettiin nyt eräänä kirkkaana syyskuun päivänä ja, kun oli ajettu kaksi tuntia Normandien lakeuksien poikki, saavuttiin pieneen alhoon, jonka molemmilla puolilla kasvoi metsää. Pian muuttuivat sitten kylvömaat tasangoiksi, ne taas rämeeksi, joka kasvoi korkeata, siihen vuoden aikaan kuivaa ruohoa, jonka keltaisten nauhain kaltaiset pitkät lehdet kahisivat tuulessa.
Yht'äkkiä teki alho jyrkän käänteen ja eteen ilmestyi Vrillette'n hovi, takanaan metsäinen rinne ja toisella puolellaan iso lampi, jonka vesirajasta rakennuksen seinä yleni ja jota etupuolelta rajoitti korkea, laakson toiselle rinteelle kapuava kuusikko.
Oli ajettava vanhan nostosillan yli ja kuljettava sisään Ludvig XIII ajan malliin tehdyn avaran portaikon kautta päästäkseen hovin etupihaan, komean päärakennuksen eteen, joka oli samalta aikakaudelta kuin portaikkokin. Sen ikkunakehykset olivat tiilestä ja sen molemmissa päissä kohosi liuskakivillä katetut tornit.
Julien selitti Jeannelle rakennuksen kaikki eri osat kuin asiaan hyvin perehtynyt talossakävijä ainakin. Hän käyttäytyi aivan kuin olisi ollut talon isäntä ja puhui ihastuneena sen kauneuksista.
– Katsopas tuota portaikkoa! Eikös olekin suurenmoinen rakennus! Koko toinen julkisivu on lampeen päin oikein kuninkaallisine portaineen, jotka vievät ihan veden partaalle saakka, ja neljä venettä on siellä alimpaan astimeen kiinnitetty, kaksi kreiviä ja kaksi kreivitärtä varten. Tuolla oikealla, missä näet poppelirivin, päättyy lampi ja sieltä alkaa joki, joka juoksee Fécamp'iin asti. Seutu on ihan täynnä metsänriistaa, ja kreivi on innokas metsästäjä. Tässä vasta oikea herraskartano.
Pääovi avautui ja kalpea kreivitär tuli vieraitaan vastaan hymysuin ja puettuna laahushameeseen kuin entisaikain hovirouvat. Hän oli todellakin kaunis ja aivan kuin syntynyt tätä kreivin hovia varten.
Salin kahdeksasta ikkunasta oli neljä lammen puolella, ja niistä näkyi jylhä kuusikko, joka yleni vastapäätä olevalla rannalla ja jonka tummanvehreä havupuku loi syvän, synkän varjon veteen. Kun tuuli kävi, synnyttivät kuusikon huokaukset suomaan sävyn.
Kreivitär tarttui Jeannea molemmista käsistä, aivan kuin Jeanne olisi ollut hänelle vanha lapsuudenystävä, vei hänet istumaan ja asettui itse matalalle tuolille hänen viereensä, sillä välin kuin Julien, jossa koko entinen unhotettu hienous jo viisi kuukautta sitten oli uudelleen elpynyt eloon, puheli ja hymyili herttaisena ja ystävällisenä.
Kreivitär ja hän puhuivat ratsastusmatkoistaan. Pyssynlaukaus, joka pamahti ikkunain edessä, sai Jeannen huudahtamaan. Kreivi oli ampunut tavisorsan.
Hänen vaimonsa huusi hänelle.
Kuului airojen kolinaa, veneen sysäys kiveä vastaan, ja jättiläiskokoinen kreivi ilmestyi pitkävartisissa saappaissaan, kahden märän koiran seurassa, jotka olivat punertavat kuin hänkin ja jotka kävivät pitkälleen matolle oven suuhun.
Kotonaan tuntui kreivi luontevammalta ja oli ihastunut vieraidensa tulosta. Hän antoi laittaa pesään tulen ja tuoda madeiraa ja leivoksia. Yht'äkkiä huudahti hän:
– Teidän täytyy syödä päivällistä luonamme!
Jeanne, joka lakkaamatta ajatteli lastaan, kieltäytyi, kreivi taas vaati vaatimistaan, ja kun Jeanne ei antanut myöten, niin teki Julien tuskastuneena äkkinäisen kädenliikkeen. Silloin pelkäsi Jeanne hänen häijyn, riitaisan luonteensa puhkeavan ja taipui jäämään, vaikka häntä kiusasikin ajatus, ettei saisi nähdä Paulia ennenkuin vasta seuraavana aamuna.
Päivä oli ihana. Käytiin ensin katsomassa lähteitä, jotka pulppusivat esille sammaleisen kallion kyljestä kirkkaaseen altaaseen, jossa vesi lakkaamatta poreili. Sitten tehtiin soutumatka oikeita kanavia pitkin, jotka olivat avatut kuivan kaislikkometsän läpi. Kreivi istui soutamassa molempien koiriensa välissä, jotka kuono pystyssä vainuilivat. Jokaisesta airojen vetäisystä vene oikein kohosi ja kiiti eteenpäin. Toisinaan kasteli Jeanne kättään kylmään veteen ja nautti sen jäätävästä kosketuksesta, joka juoksi sormista sydämeen asti. Veneen perässä istuivat Julien ja, huiveihinsa kääriytyneenä, kreivitär, joka hymyili tuota ikuista, keskeytymätöntä hymyään, ominaista tyytyväisille ihmisille, joille onni ei suo enää mitään toivomisen varaa.
Tuli sitten viluinen, värisyttävä ilta, tuulen puhaltaessa pohjoisesta kuihtuneisiin kaisloihin. Aurinko oli uponnut kuusien taakse, ja punainen taivas, jossa siellä täällä tulisina hohti kummallisia pieniä pilvenhattaroita, synnytti ruumiissa väristyksen jo pelkästä näkemisestä.
Mentiin sisään avaraan saliin, jossa suuri uunivalkea loimusi. Lämmittävä mielihyvän tunne synnytti ilon heti kynnyksen yli tultua. Ja kreivi, jonka riemu puhkesi ilmi, koppasi vaimonsa jättiläissyliinsä, kohotti hänet kuin lapsen ylös ja painoi hänen molemmille poskilleen tyytyväisenä kaksi kaikuvaa suudelmaa.
Hymyillen katseli Jeanne tuota kunnon jättiläistä, jota olisi luullut oikeaksi peikoksi pelkästään jo hänen viiksistään, ja ajatteli:
– Kuinka helposti ihmisistä erehtyykään!
Ja luotuaan melkein tietämättään katseensa Julieniin, hän näki miehensä seisovan oven suussa hirveän kalpeana, tuijottaen kreiviin. Huolestuneena meni hän miehensä luo ja kysyi häneltä hiljaisella äänellä:
– Oletko sairas? Mikä sinua vaivaa?
Johon toinen vihastuneena vastasi:
– Ei mikään Anna minun olla. Minun on kylmä.
Kun he olivat siirtyneet ruokasaliin, pyysi kreivi saada laskea koiransa sisään. Ne tulivatkin sitten kohta ja kävivät istumaan toinen oikealle, toinen vasemmalle puolelle isäntäänsä, joka lakkaamatta antoi niille jonkun palasen ja silitteli niiden pitkiä, silkkisiä korvia, niiden kurottaessa päätään, heiluttaessa häntäänsä ja väristessä tyytyväisyydestä.
Kun Jeanne ja Julien päivällisen jälkeen tahtoivat lähteä, pidätti herra de Fourville heitä vielä näyttääkseen heille tuohuskalastusta. Sitä varten sijoitti hän heidät ja kreivittären lammenpuoleiselle portaikolle ja astui veneeseen palvelijan kanssa, jolla oli käsissään haavi ja palava soihtu. Yö oli kirkas, pakkanen nipisteli ja tähdet kimaltelivat taivaalla.
Tuohus loi veden pinnalle ja kaislikkoon kummallisesti loimuavia valoläikkiä ja valaisi tiheän kuusikon. Ja veneen kääntyessä ilmestyi yht'äkkiä tuon valaistun metsän rinteeseen äärettömän iso, aaveen tapainen miehen varjo. Sen pää ulottui yli puitten, hävisi taivaalle ja jalat upposivat lampeen. Sitten tuo suunnattoman suuri olento kohotti käsivarttaan ikäänkuin ottaakseen tähtiä taivaalta. Nopeasti kohosivat nuo äärettömän pitkät käsivarret ja vaipuivat sitten alas. Samassa kuului hiljaista loisketta kuin vettä olisi kuohutettu.
Vene kääntyi hiljakseen, ja kummallinen aave näkyi juoksevan pitkin metsän rinnettä, jota tuohus veneen kääntyessä valaisi, sitten se katosi näkymättömälle taivaan rannalle ilmestyäkseen taas pienempänä, epäselvempänä, omituisesti liikkuen pitkin kartanorakennuksen julkisivua.
Ja kreivin kova ääni kajahti:
– Gilberte, minulla on jo kahdeksan.
Airot loiskuivat vedessä. Iso varjo pysyi nyt paikallaan rakennuksen seinällä, mutta pieneni pienenemistään, himmeni himmenemistään; sen pää näkyi alenevan, ruumis laihtuvan, ja kun herra de Fourville, palvelijansa seuraamana, joka kantoi tuohusta, nousi portaikon astimille, oli varjo jo hänen kokoisensa ja jäljitteli kaikki hänen liikkeensä. Ja hänellä oli haavissaan kahdeksan isoa, sätkähtelevää kalaa.
Kun Jeanne ja Julien, kääriytyneinä kaapuihin ja peitteisiin, jotka heille oli lainattu, olivat paluumatkalla kotiin, sanoi Jeanne melkein tietämättään:
– Hän on oikein kelpo mies, tuo jättiläinen.
Ja Julien, joka ajoi hevosta, vastasi:
– Kyllä, mutta hän ei osaa aina käyttäytyä ihmisten seurassa.
Viikon perästä kävivät he Coutelier'in perheessä, jonka sanottiin olevan seudun ensimmäinen aatelisperhe. Heidän tilansa Reminil sijaitsi aivan Cany'n ison kauppalan vieressä. Uusi kartanorakennus, joka oli Ludvig XIV ajoilta, seisoi kuin piiloutuneena muurien ympäröimässä suurenmoisessa puistossa. Mäellä näkyi entisen hovin raunioita. Juhlapukuiset palvelijat saattoivat vieraat valtavan isoon saliin. Keskellä tätä huonetta oli pylvään tapainen laite, jonka päällä lepäsi äärettömän iso, Sèvres'ssa valmistettu maljakko ja jonka jalustalla oli, kristallikuvukon suojaamana, kuninkaan omakätinen kirje, jossa markiisi Léopold-Hervé-Joséph-Germer de Varneville, de Rollebosc de Coutelier'ta pyydetään vastaanottamaan tämä hallitsijan lahja.
Jeanne ja Julien tarkastelivat tätä kuninkaan lahjaa, kun markiisi ja markiisitar astuivat huoneeseen. Rouva oli puuteroitu, virallisen ystävällinen ja käytökseltään teeskennelty, tahtoen näyttää alentuvaiselta. Hänen puolisonsa, joka oli suurikasvuinen, vaaleatukkainen mies, osoitti liikkeillään, äänellään ja koko ryhdillään ylevyyttä, joka ilmaisi hänen tietävän oman arvonsa. He olivat molemmat hienoja seuratapoja noudattavia ihmisiä, joiden ajatukset, tunteet ja sanat alati näyttivät liikkuvan kuin puujaloilla.
He puhuivat yksin, odottamatta vastausta, hymyilivät välinpitämättömän näköisinä ja tuntuivat aina vain täyttävän heille heidän syntymänsä kautta annettua tehtävää ottaa kohteliaasti vastaan seudun pikku aatelistoa.
Jeanne ja Julien tästä lamautuneina ponnistelivat voimiaan ollakseen miellyttäviä. Heitä vaivasi vierailun pitkittyminen, mutta he eivät tietäneet, milloin oli soveliasta lähteä. Silloin lopetti markiisitar itse vierailun luontevasti, yksinkertaisesti, keskeyttäen puhelun pisteeseen, aivan kuin kohtelias kuningatar päättää vastaanottonsa.
Kotiin palatessa sanoi Julien:
– Jos tahdot, lopetamme tähän vierailumme. Fourville'n perhe riittää ainakin minulle.
Samaa mieltä oli Jeannekin.
Joulukuu kului hitaasti, tuo pimeä kuukausi, joka on kuin synkkä luola vuoden pohjalla. Kuten edellisenäkin vuonna, alkoi taas suljettu elämä. Jeannella ei kuitenkaan ollut lainkaan ikävä, sillä hän askarteli koko ajan Paulin kanssa, jota Julien syrjästä katseli levottomalla, tyytymättömällä silmällä.
Usein, pidellessään poikaa sylissään ja hyväillessään sitä tuolla intomielisellä rakkaudella, jota äiti osoittaa lapselleen, nosti Jeanne lapsen isän eteen ja sanoi:
– Suutelehan toki sitä! Näyttää aivan siltä kuin et sitä rakastaisikaan.
Isä kosketti silloin huulillaan vastahakoisesti lapsen hiuksetonta päätä, kumartuen sitä kohti etäältä, jottei lapsi liikkuvilla, levottomilla, kiemurtelevilla pikku käsillään satuttaisi häneen. Sitten äiti lapsineen poistui. Näytti siltä kuin Julien olisi tuntenut inhoa heitä kohtaan.
Aika ajoin olivat kunnallislautakunnan esimies, tohtori ja kirkkoherra heillä päivällisillä. Toisinaan taas kävi heillä Fourville'n perhe, jonka kanssa tuttavuus kasvoi kasvamistaan.
Kreivi näkyi olevan ihastunut Pauliin ja piteli häntä polvellaan koko vierailuajan, jopa koko päiväkaudenkin. Hän piteli hellävaroin poikaa isoissa jättiläiskäsissään, kutitteli hänen nenänpäätänsä pitkien viiksiensä kärjillä ja suuteli häntä äidin tapaan oikein intohimoisesti. Kreivi kärsi kovin siitä, ettei heillä itsellään ollut yhtään lasta.
Maaliskuussa ilma oli kirkas ja kuiva, miltei lauha. Kreivitär Gilberte alkoi jälleen puhua ratsastusmatkoista, joita heidän kaikkien neljän oli yhdessä tehtävä. Jeanne, joka oli kyllästynyt pitkiin, aina samanlaisiin, yksitoikkoisiin iltoihin, öihin ja päiviin, suostui mielihyvällä tähän esitykseen, ja viikon päivät valmisteli hän ihastuneena ratsastuspukuaan.
Sitten alkoivat heidän huvimatkansa. He ratsastelivat aina kaksi rinnan, kreivitär ja Julien edellä, kreivi ja Jeanne sadan askeleen päässä jäljessä. Viimeksi mainitut puhelivat keskenään kuin kaksi ystävää ainakin, sillä heistä oli tullut ystävykset heidän suoran luonteensa ja vilpittömien sydämiensä vuorovaikutuksesta; jälkimmäiset taas puhelivat useimmiten hiljaa keskenään, mutta nauroivat välistä kovasti, katsoivat yht'äkkiä toisiinsa, aivan kuin heidän silmillään olisi ollut toisilleen jotain sanottavaa, jota ei heidän suunsa ilmaissut. Ja odottamatta lähtivät he silloin nelistämään aivan kuin haluten paeta jonnekin, päästä jonnekin kauas, hyvin kauas.
Silloin tuntui Gilberte kiivastuvan. Hänen kova äänensä kaikui toisinaan tuulen kantamana jäljelle jääneiden korviin. Sen kuullessaan kreivi hymyili ja sanoi Jeannelle:
– Vaimoni ei ole joka päivä hyvällä tuulella.
Kun kreivitär eräänä iltana kotiin palatessa kannusti tammaansa, iskien sitä kylkiin ja taas äkkiä pysäyttäen sen, kuului Julien useita kertoja sanovan hänelle:
– Varokaa, varokaa! Hevosenne voi hurjistua!
Siihen vastasi kreivitär:
– Yhdentekevää. Ei se teitä koske.
Ja hänen sanansa kaikuivat avokentällä niin kimakkoina, kovina ja selvinä, että ne olivat kuin ilmaan naulatut.
Hänen ratsunsa karkasi pystyyn ja potki kuolan valuessa suusta. Silloin tuli kreivi levottomaksi ja huusi voimakkailla keuhkoillaan hänelle:
– Ole toki varovainen, Gilberte!
Kuin uhallaan, hermostuneen naisen tavalla, löi Gilberte silloin ruoskalla hevostaan molempien korvien väliin. Ratsu raivostui, karkasi pystyyn, polki ilmaa etujaloillaan ja laskeutui jälleen maahan, syöksähti hirveään juoksuun ja kiiti nuolen nopeudella kenttää pitkin. Ensin ajoi Gilberte yli niityn ja sitten peltojen poikki. Ratsastaessaan kohotti hän paksun kostean mullan pölypilveksi ja etääntyi niin nopeasti, että pian tuskin enää eroitti ratsua ja ratsastajatarta.
Julien jäi ällistyneenä paikalleen ja huudahteli epätoivoissaan:
– Rouva, rouva!
Mutta kreivi murahti itsekseen, painautui etunojaan ison ratsunsa niskalle ja syöksi hevosen ruumiinsa koko voimalla juoksuun. Ja hän lennätti sitä, kannusti, hoputti, kiihdytti äänellään, liikkeillään, kannuksilla niin, että tuo kookas ratsastaja näkyi ikäänkuin kantavan suurta hevostaan sääriensä välissä, kiidättäessään sitä aivan kuin lentoon. Ja hevonen ja mies kiitivät käsittämättömän nopeasti, syöksyen suoraa tietä eteenpäin. Jeanne näki enää vain kaukana kaksi varjoa, naisen ja miehen, etenevän etenemistään, pienenevän, hälvenevän, häviävän kuin kaksi lintua, jotka toisiaan takaa ajavat, katoavat ja häipyvät taivaan avaruuteen.
Silloin ajoi Julien vaimonsa luo ja sopersi vihaisen näköisenä:
– Luulen, että hän on tänään hullu.
Ja molemmat läksivät sitten ystäviensä jälkeen, jotka nyt olivat painuneet alavaan lakeuteen.
Neljännestunnin kuluttua näkivät he heidän jälleen tulevan takaisin ja saavuttivat heidät pian.
Kreivi, joka oli aivan punainen ia hikinen ja hymyili tyytyväisenä, voiton riemu katseessaan, piteli lujalla kädellään vaimonsa vapisevaa ratsua suitsista. Kreivitär oli kalpea ja hänen kasvojansa mursi tuska. Hän nojasi toisen kätensä miehensä olkapäähän aivan kuin olisi ollut menehtymäisillään.
Sinä päivänä käsitti Jeanne, että kreivi rakasti vaimoaan kiihkeästi.
Sitä seuraavana kuukautena oli kreivitär iloisempi kuin koskaan ennen. Hän kävi usein Peuples'issa, hymyili alituisesti ja suuteli Jeannea hellästi ja innostuneesti. Näytti kuin hänet olisi vallannut salaperäinen hurmio. Hänen miehensä, joka myöskin oli ihastunut, katseli häntä hellittämättä, tavoitteli alinomaa hänen kättään, ja kosketti hänen pukuaan. Näytti kuin rakkaus olisi kasvanut hänessä kaksinkertaiseksi.
Eräänä iltana hän sanoi Jeannelle:
– Tämä on onnemme päivä. Gilberte ei ole koskaan ollut näin herttainen. Hän ei ole enää huonolla tuulella eikä vihainen. Tunnen, että hän rakastaa minua. Tätä ennen en ollut siitä varma.
Myöskin Julien näytti olevan muuttunut, iloisempi, malttavampi, aivan kuin molempien näiden perheiden hyvät välit olisivat tuoneet ilon ja rauhan kumpaiseenkin.
Kevät oli tavattoman aikainen ja lämmin. Suloisesta aamusta tyyneen, lauhaan iltaan asti synnytti aurinko kaiket päivät ituja maan pintaan. Nopea ja valtava oli kaikkien kasvien puhkeaminen samalla kertaa, tuo elämän nesteen vastustamaton nousu, jälleen syntymisen kiihko, mikä luonnossa ilmenee muutamina erityisesti hyvinä vuosina, jotka saavat uskomaan maailman uudelleen nuortumiseen.
Jeanne tuntui olevan aivan kuin suunniltaan tästä elämän käymistilasta. Kun hän näki ruohikossa pienen kukkasen, valtasi hänet äkkiä mielen raukeus, suloinen alakuloisuus, tuntikausia kestävä veltto unelmoiminen.
Ja sitten saivat hänen mielensä heltymään muistot hänen rakkautensa ensimmäisiltä ajoilta. Ei niin, että hänen sydämessään olisi herännyt uusi rakkaus Julienia kohtaan, sillä kaikki tuo oli ollut ja mennyt ainiaaksi, mutta koko hänen ruumiinsa joutui tuulen hyväilevästä kosketuksesta ja kevään tuoksujen vaikutuksesta aivan kuin kuohuksiin. Tuntui kuin joku näkymätön, hellä ääni olisi häntä kutsunut ja kiihdyttänyt.
Hän tahtoi mielellään olla yksin, heittäytyä päivän helteeseen ja antautua kokonaan tunteitten, epämääräisten, ihanain ilojen valtaan.
Kun hän eräänä aamuna näin unelmoi, heräsi hänessä näky, pikainen muisto tuosta päivänpaisteisesta kolkasta puitten siimeksessä metsikössä lähellä tretat'ta. Siellä oli hän ensimmäisen kerran tuntenut ruumiissaan rakkauden väristyksen sen miehen rinnalla, joka häntä silloin rakasti, siellä tuo mies ensimmäisen kerran ilmaisi hänelle sydämensä ujot tunteet ja siellä hän itsekin luuli yht'äkkiä saavuttaneensa valoisan tulevaisuuden.
Ja hänen teki mieli taas nähdä tuo metsä, tehdä sinne jonkinlainen pyhiinvaellusmatka, aivan kuin siellä käynti olisi aikaansaava muutoksen hänen elämässään.
Julien oli lähtenyt ulos jo aamun koittaessa, – minne, sitä hän ei tietänyt. Jeanne antoi siis satuloida Martinin pienen valkoisen hevosen, jolla hän joskus ratsasteli, ja lähti matkalle.
Oli tuollainen tyyni päivä, jolloin ei mikään missään liikahda, ei ruoho, ei lehti; kaikki tuntui pysähtyneen paikalleen, aivan kuin tuuli olisi kuollut. Yksin hyönteisetkin näyttivät hävinneen.
Polttava, valtava lepo laskeutui kultahuuruina alas auringosta, ja Jeanne ajoi käyden tyytyväisenä keinuen hevosensa selässä. Silloin tällöin loi hän ylös silmänsä katsellakseen pientä, valkoista pilvenhattaraa, joka unhotettuna riippui siellä ylhäällä, ypö yksin keskellä sinistä taivaan lakea.
Hän ratsasti laaksoon, joka aleni merelle päin korkeiden rantakallioiden välitse, joita nimitetään tretat'n porteiksi; aivan hiljaa ajoi hän sitten metsään, jonne sateli päivän säteitä vehreiden lehvien lomitse, jotka olivat vielä vaaleita. Hän etsi tuttua paikkaa, löytämättä sitä, ajellen polkuja pitkin sinne tänne.
Ajaessaan pitkän kujanteen poikki hän huomasi yht'äkkiä aivan sen perällä kaksi ratsuhevosta, jotka olivat sidotut kiinni puuhun, ja hän tunsi ne heti: ne olivat Gilberten ja Julienin hevoset. Yksinäisyys alkoi häntä jo painostaa; hän oli tyytyväinen tähän odottamattomaan kohtaukseen ja kannusti ratsunsa juoksuun.
Tultuaan molempien hevosten kohdalle, jotka tottuneina tämmöisiin pitkiin pysähdyksiin, kärsivällisesti odottivat, huusi hän, mutta kukaan ei vastannut.
Naisen hansikas ja kaksi ratsuruoskaa makasi tallatulla nurmella. He olivat siis siinä istuneet ja sitten menneet etemmäksi, jättäen hevoset paikalleen.
Jeanne odotti neljännestunnin, kaksikymmentä minuttia, ja oli ymmällä siitä, mitä he mahtoivat tehdä. Hän oli laskeutunut alas hevosen selästä ja seisoi hievahtamatta paikallaan, puunrunkoon nojautuen, kun kaksi pikkuista lintua häntä huomaamatta lensi alas nurmelle aivan lähelle häntä. Toinen niistä hypiskeli toisen ympärillä, siivet harallaan ja väristen, nyökytellen päätään ja piipatellen.
Jeanne joutui hämilleen, ikäänkuin lintujen rakkaus olisi ollut hänelle tuntematon asia, mutta sitten ajatteli hän itsekseen: "Se on totta; nyt on kevät". Mutta pian heräsi hänessä toinenkin ajatus: epäluulo. Hän näki jälleen hansikkaan, ruoskat ja molemmat hevoset, jotka olivat yksikseen jätetyt, ja kiireesti nousi hän satulaan tuntien vastustamatonta halua paeta pois.
Hän ajoi nyt nelisten takaisin Peuples'iin. Aivot työskentelivät hänen päässään, harkitsivat asioita, yhdistivät tapahtumia toisiinsa ja tekivät päätelmiä. Kuinka ei hän ollut sitä aikaisemmin arvannut? Kuinka ei ollut mitään huomannut? Kuinka ei ymmärtänyt Julienin poissaoloa, hänen entisen hienoutensa uudistumista ja sitten hänen mielialansa rauhoittumista? Ja hän muisti myöskin Gilberten äkilliset hermostumiset, hänen ylenpalttiset hellyydenosoituksensa ja sen jo jonkun aikaa kestäneen auvoisen mielentilan, jossa Gilberte oli ja josta kreivi oli niin iloinen.
Hän pidätti hevosensa käymään, sillä hän tahtoi tarkkaan miettiä, ja nopea juoksu häiritsi hänen ajatuksiansa. Kun ensimmäinen mielenliikutus oli ohi, oli hänen sydämensä melkein rauhallinen, ilman mustasukkaisuutta, ilman vihaa, mutta täynnä ylenkatsetta. Hän ei ajatellut Julienia lainkaan: ei mikään häneen nähden enää ihmetyttänyt häntä, mutta kreivittären, hänen ystävättärensä kaksinkertainen petos kuohutti hänen mieltään. Koko maailma oli siis kavala, valheellinen ja petollinen. Ja kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä. Kuvitelmiaan suree välistä yhtä syvästi kuin rakkaita vainajiaan.
Hän päätti kuitenkin olla olevinaan, kuin ei asiasta mitään tietäisi, sulkea sielunsa kaikilta muilta tunteilta ja rakastaa ainoastaan Paulia ja vanhempiaan, ja sietää muita rauhallisen näköisenä.
Heti kotiin tultuaan riensi hän poikansa luo, vei hänet omaan huoneeseensa ja suuteli häntä rajusti pitkän aikaa. Julien palasi päivälliseksi herttaisena, hymyilevänä, ystävällisenä ja kysyi:
– Eivätkö isä ja äiti tänä vuonna tulekaan tänne?
Tämä kohtelias kysymys miellytti Jeannea niin, että hän melkein antoi miehelleen anteeksi sen, mitä metsässä sai tietää, ja yht'äkkiä valtasi hänet kova halu saada jo kohta nähdä ne molemmat henkilöt, joita hän Paulin jälkeen eniten rakasti, ja hän käytti koko sen illan kirjoittaakseen heille ja kiirehtiäkseen heitä tulemaan Peuples'iin.
He vastasivat tulevansa 20 p: nä toukokuuta. Nyt oli saman kuun 7 päivä.
Jeanne odotti heitä yhä kasvavalla kärsimättömyydellä, aivan kuin hän olisi tuntenut, paitsi lapsen rakkautta heitä kohtaan, uutta tarvetta saada keventää sydäntään rehellisille ihmisille, puhella avoimin sieluin puhtaille, kaikenlaisesta riettaudesta vapaille ihmisille, joiden elämä ja kaikki teot, kaikki ajatukset ja kaikki pyrinnöt aina ovat olleet suorat ja oikeat.
Se, mitä hän nyt tunsi, oli eristäytymistä kaikista noista horjuvista omistatunnoista, joiden keskellä hän eli. Ja vaikka hän äkkiä oli oppinutkin teeskentelemään, vaikka hän ottikin vastaan kreivittären ojennetuin käsin ja hymyilevin huulin, niin tunsi hän tuon tyhjyyden ja ylenkatseen tunteen ihmisiä kohtaan yhä kasvavan ja kehittyvän. Niinpä synnyttivät hänessä joka päivä sen paikkakunnan pikku juorutkin yhä suurempaa inhoa, yhä suurempaa halveksumista ihmisiä kohtaan.
Couillard'in tytär oli saanut lapsen ja pian oli vietettävä häät. Martinin palvelijatar, muuan orpotyttö, oli raskaana. Eräs viisitoista vuotias naapurin tyttö oli raskaana. Eräs köyhä, ontuva ja siivoton leskivaimo, jota sanottiin "Likaiseksi" hänen hirveän likaisen ulkomuotonsa tähden, oli myöskin raskaana. Yhtämittaa kerrottiin muista raskaudentapauksista tahi jonkun nuoren tytön, jonkun talonpoikaisvaimon ja perheenäidin tahi jonkun rikkaan, arvossapidetyn talonpojan lemmenseikkailuista. Tämä lämmin kevät tuntui herättävän elämännesteen yhtä paljon ihmisissä kuin kasveissakin liikkeelle.
Ja Jeanne, jonka tunteet olivat sammuneet, jonka masentunutta sydäntä ja hentomielistä sielua näkyivät liikuttavan ainoastaan leudot tuulenhenkäykset, joka vain unelmoi ihastuneena, mutta haluttomana ja oli innostunut haaveilemiseen, mutta kuollut lihan himoille, hän oli kaikesta tuosta petomaisesta saastaisuudesta hämmästyksissään ja täynnä inhoa, joka muuttui hänessä vihaksi. Paritteleminen luomakunnassa kuohutti hänen mieltään ikäänkuin se olisi ollut jotakin luonnonvastaista. Ja kun hän oli vihoissaan Gilbertelle, niin se ei johtunut siitä, että tämä tahtoi riistää häneltä hänen miehensä, vaan siitä, että Gilberte'kin oli vajonnut tuohon yleiseen, yhteiseen lokaan. Eihän hän ollut enää tuota alhaisen rahvaan sukua, jossa vaistot ovat vallanpitäjinä. Kuinka oli hän siis voinut alentua samalle tasolle kuin millä nuo raavaat olivat?
Samana päivänä, jolloin hänen vanhempainsa oli määrä saapua, kiihoitti Julien vielä hänen inhontunteitansa iloisesti kertomalla erään heidän leipurinsa luona sattuneen siveettömän tapahtuman aivankuin jonkun ihan luonnollisen ja hauskan jutun. Ja Julien lisäsi nauraen:
– He syöttävät meille lemmenleipää, nuo veitikat. Tämä on oikea La Fontainen tarina.
Jeanne ei uskaltanut enää kajotakaan leipään.
Kun sitten matkavaunut pysähtyivät portaikon eteen ja paronin iloiset kasvot näkyivät vaunujen ovesta, syntyi Jeannen sydämessä niin syvä mielenliikutus, niin raivoisa rakkauden puuska, ettei hän ollut semmoista koskaan ennen tuntenut. Mutta hän hämmästyi niin, että oli melkein mennä tainnoksiin, kun näki äitinsä. Paronitar oli, näet, näiden kuuden kuukauden kuluessa käynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hänen isot, veltot, riippuvat poskensa olivat alkaneet punoittaa aivan kuin olisivat verestä turvonneet, hänen katseensa näytti sammuneelta, ja hän saattoi liikkua vain kahden hengen taluttamana. Hänen raskas hengityksensä oli käynyt vinkuvaksi ja niin vaikeaksi, että tuntui oikein tukalalta olla hänen lähellään. Paroni, joka oli nähnyt hänet joka päivä, ei ollut huomannut tätä hänen huonontumistaan, ja kun paronitar valitteli alati tukehtuvansa ja yhä työläämmin voivansa liikkua, niin vastasi paroni vain:
– Eihän toki, kultaseni, tämmöinenhän sinä olet ollut aina.
Kun Jeanne oli saattanut heidät heidän huoneeseensa, poistui hän omaan huoneeseensa itkemään, niin masentunut ja toivoton oli hän nyt. Sitten meni hän uudelleen isäänsä tapaamaan, heittäytyi hänen kaulaansa silmät vielä täynnä kyyneleitä ja sanoi:
– Voi, kuinka äiti on muuttunut! Mikä häntä vaivaa, sano, mikä häntä vaivaa?
Isä hämmästyi kovin ja vastasi:
– Niinkö?! Turhia hätäilet! Olen koko ajan ollut hänen kanssaan, ja vakuutan sinulle, ettei hän minusta ole entistään huonompi. Hän on samanlainen kuin aina.
Illalla sanoi Julien vaimolleen:
– Äitisi on alaspäin menossa. Taitaa jo lähetä loppuaan.
Ja kun Jeanne purskahti itkuun, tuskaantui hän:
– No, no, enhän sillä sano, että hän jo olisi kokonaan mennyt. Sinä nyt aina liioittelet mahdottomiin. Hän on muuttunut, ei muuta, se kuuluu jo hänen ikäänsä.
Viikon kuluttua ei Jeanne enää tätä asiaa ajatellut, sillä hän tottui äitinsä uuteen ulkomuotoon ja kentiesi ehkäisi pelkonsa, niinkuin ihmisen on tapa, jonkinlaisen itsekkään tunteen vaistomaisesta vaikutuksesta ja luonnollisesta sielun rauhan tarpeesta, ehkäistä, lykätä luotaan aina pelkonsa ja mieltä ahdistavat huolensa.
Paronitar, joka ei juuri enää voinut kävellä, oli ulkona päivittäin vain puoli tuntia. Tehtyään yhden ainoan matkan kujanteensa läpi ei hän enää jaksanut liikkua ja halusi istuutua penkille. Ja kun hän tunsi olevansa kykenemätön päättämään kävelynsä, sanoi hän:
– Pysähtykäämme! Sydänvikani on tehnyt jalkani voimattomiksi.
Nyt ei hän enää nauranut lainkaan, hymyili vain asioille, joille hän vielä vuosi sitten olisi nauranut oikein sydämensä pohjasta. Mutta hänen silmänsä olivat pysyneet mainiossa kunnossa ja hän lueskeli kaiket päivät Corinne'a tahi Lamartine'n runoja Méditations, ja sitten pyysi hän, että hänelle tuotaisiin "muistojen" laatikko. Tyhjennettyään siitä helmaansa vanhat, rakkaat kirjeensä hän asetti laatikon viereensä tuolille ja pani sitten "pyhäinjäännöksensä", tarkastettuaan verkalleen jokaisen niistä, yksitellen takaisin laatikkoon. Ja kun hän joskus oli yksin, aivan yksin, suutelikin hän muutamia noista muistoesineistä niinkuin salassa suudellaan rakkaiden vainajien hiuksia.
Kun Jeanne joskus tuli odottamatta huoneeseen, tapasi hän äitinsä itkemästä, itkemästä vetreitä kyyneleitä. Hän kysyi silloin:
– Mikä sinun on, äiti kulta?
Johon paronitar pitkään huoaisten vastasi:
– Se on vanhain muistojen vaikutusta. Ne herättävät eloon niin paljon suloisia asioita, jotka nyt ovat ainiaaksi menneet. Henkilöitäkin, joita ei lainkaan enää ole ajatellut, tulee yht'äkkiä jälleen mieleen. Luulee näkevänsä heidät, kuulevansa heidän puhuvan, ja se tekee niin tuskallisen vaikutuksen. Sen sinäkin myöhemmin saat kokea.
Kun paroni näinä alakuloisina hetkinä sattui tulemaan sisään sopersi hän:
– Jeanne kulta, usko minua, polta kirjeesi, kaikki, äitisi kirjeet ja minun, kaikki! Ei ole mitään kauheampaa kuin pistää vanhoilla päivillään nenänsä omaan nuoruuteensa.
Mutta Jeanne säilytti myöskin kirjeensä ja valmisti itselleen oman "pyhäinjäännösten lippaan", noudattaen siinä, vaikka muuten olikin kaikessa äitinsä vastakohta, jotakin haaveksivaa hentomielisyyden perinnöllistä vaistoa.
Muutaman päivän kuluttua oli paronin lähdettävä matkalle toimittamaan eräitä asioita.
Ilma oli siihen vuoden aikaan ihana. Leudot yöt, taivaan ollessa tähtiä täynnä, seurasivat tyyniä kirkkaita iltoja, jotka vuorostaan seurasivat hohtavista aamunkoitoista alkaneita säteileviä päiviä. Äiti alkoi piakkoin voida paremmin, ja Jeanne, joka unhotti Julienin rakkausjutun ja Gilberten petollisuuden, oli melkein täydellisesti onnellinen. Maa oli kaikkialla täynnä tuoksuavia kukkia ja aava, alati tyyni meri loisti aamusta iltaan auringon paisteessa.