– Tietysti olette tehnyt niinkuin kaikki muutkin. Kuka tietää, ettekö tekin joskus ole koetellut tuollaista pikku sisäkköä kuin tämä. Sanon teille, että kaikki tekevät samalla lailla. Ei ole oma vaimonnekaan ollut vähemmin onnellinen eikä häntä ole vähemmin rakastettu, vai kuinka?
Paroni ällistyi niin, ettei saanut sanaakaan suustaan. Olikin, lempo soikoon, totta, että hän oli tehnyt samalla lailla, jopa montakin kertaa, niin usein kuin vain oli voinut, eikä hänkään sen enempää ollut aviovuodetta arvossa pitänyt, ja kun palvelijattaret vain olivat sieviä, niin ei hän koskaan hyljeksinyt heitä vaimonsa tähden. Oliko hän silti mikään kurja raukka? Miksi hän sitten tuomitsi näin ankarasti Julienin käytöstä, koska ei milloinkaan ollut tullut edes ajatelleeksikaan, että hänen oma käytöksensä saattoi olla rikoksellinen?
Ja paronitar, joka itkustaan oli vielä ihan hengästynyt, sai huulilleen vienon hymyn muistellessaan miehensä vallattomuuksia, sillä hän oli sitä hentomielistä, helposti heltyvää ja hyvänsävyistä lajia naisia, joille lemmenseikkailut ovat osa elämää.
Jeanne taas, joka masentuneena ja eteensä tuijottaen makasi selällään ja kädet hervottomina, oli tuskallisiin mietteihinsä vajonnut. Yksi Rosalien lause muistui hänelle mieleen, loukkasi häntä syvästi ja tunkeutui kuin myrkky hänen sydämeensä, tämä: "Enkä mä mitää sanonn', sill' hän ol' minust' niin pulska".
Hänestäkin Julien oli kaunis ja sen vuoksi vain oli hän itse hänelle antautunut, yhdistänyt häneen elämänsä, luopunut kaikista muista toiveista, kaikista suunnitelmista ja vastaisuuden tuntemattomista mahdollisuuksista. Hän oli langennut tähän avioliittoon, tähän pohjattomaan kuiluun noustakseen sieltä taas tähän kurjuuteen, tähän suruun, tähän epätoivoon, sentähden, että hänestäkin, niinkuin Rosaliesta, Julien oli kaunis.
Vimmatusta sysäyksestä aukeni ovi ja Julien syöksyi julmistuneena sisään. Hän oli nähnyt Rosalien portailla itkevän ja tuli ottamaan asiasta selkoa, sillä hän aavisti jotakin olevan tekeillä ja tytön varmaan jotakin puhuneen. Papin huomattuaan pysähtyi hän kuin naulattuna paikalleen.
Väräjävällä, mutta levollisella äänellä kysyi hän:
– No, mikä on?
Paroni, joka juuri oli ollut niin raivostunut, ei uskaltanut sanoa mitään, sillä hän pelkäsi saada kuulla vävyltään saman väitteen omasta käytöksestään kuin oli kuullut papilta. Äiti itki yhä kovemmin, mutta Jeanne oli kohottautunut käsiensä varaan ja katsoi hengästyneenä häneen, joka oli tuottanut hänelle nämä julmat tuskat, ja änkytti:
– Me kyllä jo tiedämme ihan kaikki, kaikki teidän inhoittavat tekonne siitä … siitä päivästä saakka, jolloin tähän taloon tulitte … tiedämme, että sisäkkömme lapsi on teidän niinkuin … niinkuin minunkin … lapseni… Ne ovat siis veljeksiä.
Ja äärettömän tuskan valtaamana tuon ajatuksen johdosta hän vaipui vuoteeseen ja alkoi rajusti itkeä.
Julien seisoi suu auki eikä tietänyt, mitä sanoa, mitä tehdä. Pappi puuttui silloin vielä asiaan:
– Kas niin, kas niin! Älkää toki olko noin murheissanne, nuori rouvaseni! Olkaahan järkevä!
Ja hän nousi paikaltaan, meni vuoteen luo ja laski lämpimän kätensä epätoivoisen sairaan otsalle. Tämä kosketus yksistään teki häneen omituisen raukaisevan vaikutuksen ja hän tunsi väsähtyneensä, aivan kuin tuo karkea talonpoikaiskäsi, joka oli tottunut tekemään synninpäästöliikkeitä ja virkistävästi hyväilemään, olisi tuottanut hänelle salaperäisen lievennyksen.
Jääden paikalleen seisomaan sanoi pappi:
– Rouvaseni, täytyy aina antaa anteeksi. Teitä on kohdannut suuri onnettomuus, mutta armossaan on Jumala palkinnut teitä suurella onnella, koska olette tuleva äidiksi. Lapsenne on oleva lohdutuksenne. Hänen nimessään minä nyt rukoilen teitä, vannotan teitä antamaan herra Julienin hairahduksen anteeksi. Lapsi on oleva uusi side teidän välillänne ja hänen vastaisen uskollisuutensa pantti. Voitteko elää erossa sen miehen sydämestä, jonka lasta kohdussanne kannatte?
Jeanne ei vastannut mitään, niin runneltu, masentunut, nääntynyt hän oli, jopa kykenemätön edes suuttumaan, kantamaan vihaa. Hänen hermonsa tuntuivat höltyneiltä, hiljakseen katkenneilta, hänessä töin tuskin pysyi enää henkikään.
Paronitar, josta kaikenlainen kaunan kantaminen tuntui mahdottomalta ja jonka luonto ei enää kauemmin jaksanut kestää ponnistusta, kuiskasi:
– No, Jeanne!
Silloin tarttui pappi nuorta miestä kädestä, veti hänet vuoteen ääreen ja laski hänen kätensä hänen vaimonsa käteen ikäänkuin tällä ratkaisevalla teolla yhdistäen heidät. Ja jättäen virallisen saarnaäänensä hän lausui tyytyväisen näköisenä:
– Kas niin! Nyt se on tehty! Uskokaa minua, näin on paremmin.
Mutta sitten nuo hetkeksi yhteen liitetyt kädet kohta taas erosivat. Julien, joka ei uskaltanut syleillä Jeannea, suuteli anoppiaan otsalle, pyörähti kantapäillään ja tarttui paronin käsivarteen tämän sitä estämättä, tyytyväinen kun pohjaltaan oli, että asia näin tuli ratkaistuksi, ja he lähtivät yhdessä ulos huoneesta polttamaan sikarin.
Silloin sairas, joka oli aivan menehtynyt, nukkui papin ja äidin hänen vuoteensa ääressä hiljaa puhellessa.
Kirkkoherra selitteli ja kehitteli mielipiteitään, ja paronitar myönteli aina päännyökkäyksellä. Päätökseksi lausui pappi vihdoin:
– Se on siis päätetty: te annatte tuolle tytölle Barville'n moision, ja minä otan toimekseni hankkia hänelle miehen, siivon, kunnon pojan. Kahdenkymmenen tuhannen frangin omaisuudella ei ole puutetta halukkaista ottajista. Pahin on vain valinta.
Ja nyt paronitar jo hymyili onnellisena. Pari kyyneltä oli vielä pudonnut hänen poskilleen, mutta niiden kostea jälki oli jo kuivunut.
Pappi selitti vielä edelleen:
– Niin, se on päätetty. Barville on vähintäin kahdenkymmenen tuhannen frangin arvoinen. Mutta maatila on pantava lapsen nimelle. Vanhemmat saavat nauttia siitä etuja niin kauan kuin he elävät.
Ja kirkkoherra nousi paikaltaan ja puristi paronittaren kättä sanoen:
– Älkää vaivatko ollenkaan itseänne, rouva paronitar, älkää vaivatko ollenkaan itseänne! Minä tiedän, mitä käveleminen on.
Hänen ulosmennessään tuli häntä vastaan Lison täti, joka oli matkalla sairaan luo. Mutta täti ei huomannut mitään, hänelle e: sanottu mitään eikä hän tietänyt mitään, niinkuin aina.
VIII
Rosalie oli lähtenyt talosta, ja Jeanne eleli vaivaloista raskauden aikaansa. Hän ei tuntenut sydämessään mitään iloa siitä, että tiesi tulevansa äidiksi, sillä liian suuri surunkuorma oli hänet kokonaan lamauttanut. Hän odotti ilman uteliaisuutta lapsensa syntymistä, peläten yhä edelleen, että häntä saattoivat kohdata vieläkin jotkut uudet onnettomuudet.
Kevät oli tullut aivan huomaamatta. Puut värisivät vielä lehdettöminä koleassa ilmassa, mutta märissä ruohikoissa ojien partailla, missä syksyn lehdet mätänivät, alkoivat jo elpyä eloon keltaiset leskenlehdet. Kedoilta, talojen pihamailta ja liuenneilta pelloilta kohosi kostea, hapatuksen makuinen tuoksu. Ja pienen pieniä vihreitä ruohonkärkiä nousi joukottain ruskeasta maasta ja loisti päivän paisteessa.
Iso jykeväruumiinen nainen oli otettu Rosalien sijalle ja talutteli paronitarta hänen yksitoikkoisilla kävelyillään pitkin kujannetta, missä hänen raskaan jalkansa jälki lakkaamatta pysyi märkänä ja lokaisena.
Isä käveli käsitysten Jeannen kanssa, jonka nyt oli vaikea astua ja joka alati voi pahoin. Ja täti Lison, joka levottomana ajatteli tulevaa tapausta, piteli Jeannea toisesta kädestä, tuntien tuon salaperäisen, jota hän ei koskaan ollut kokeva, kokonaan häntäkin painostavan.
Näin he kävelivät kaikki mitään puhumatta tuntikausia, kun taas Julien, jonka äkkiä oli vallannut uusi halu ratsastella, ajeli hevosellaan pitkin seutua.
Ei mikään ollut häirinnyt enää heidän alakuloista elämäänsä. Paroni, hänen vaimonsa ja varakreivi kävivät vierailulla Fourville'n perheessä, jonka Julien näkyi jo tuntevan hyvin, vaikk'ei voitu oikein selittää, kuinka tämä tuttavuus oli syntynyt. Toinen juhlallinen vierailu vaihdettiin Briseville'n perheen kanssa, joka edelleen piileskeli untelossa rakennuksessaan.
Eräänä päivänä neljättä käydessä, kun kaksi henkeä, herra ja nainen, ratsain ajoi kartanon etupihaan, juoksi Julien innostuneena Jeannen huoneeseen huutaen:
– Pian, pian alas! Meille tulivat Fourville'laiset. Naapureina tulivat he yksinkertaisesti vain kuulustelemaan vointiasi. Sano, että olen mennyt ulos, mutta että tulen kohta takaisin. Laitan pukuni kuntoon.
Hämmästyneenä meni Jeanne alas. Eräs nuori kalpea, kaunis, surullisen näköinen nainen, jolla oli kiihtynyt katse silmissä ja jonka vaaleat hiukset olivat kiillottoman himmeät niinkuin ei päivän säde olisi niitä koskaan hivellyt, esitti tyynesti miehensä, joka oli oikea jättiläinen, suurilla punaisilla viiksillä varustettu variksen pelätin. Sitten hän lisäsi:
– Olemme useita kertoja kohdanneet herra de Lamare'n, joka on kertonut meille teidän olevan sairaan. Emme ole tahtoneet enää viivytellä käydäksemme naapureina, näin aivan kursailematta, teitä tervehtimässä. Niinkuin näette tulimme ratsain. Muutoin oli minulla toissa päivänä ilo saada vastaan ottaa kotiimme äitinne rouva paronitar ja herra paroni.
Hän puhui tavattoman vaivattomasti, tuttavanomaisesti ja hienosti.
Jeanne ihastui häneen heti. "Siinä minulle ystävätär", ajatteli hän.
Sensijaan oli kreivi Fourville kuin saliin tullut karhu. Kun hän oli istuutunut, pani hän lakkinsa viereiselle tuolille, epäröi hetkisen, minne panisi kätensä, laski ne ensin polvilleen, sitten tuolin käsinojalle ja lopuksi hän pani sormensa ristiin kuin rukoukseen.
Samassa tuli Julien sisään. Jeanne hämmästyi eikä ollut tuntea häntä. Hän oli ajanut partansa, oli kaunis, komea ja miellyttävä kuin kihloissa ollessaan. Hän puristi kreivin karvaista kämmentä, tämän aivan kuin herättyä hänen sisään tulostaan, ja suuteli kreivittären kättä tämän kalpeiden poskien lievästi punastuessa ja silmäluomien rävähdellessä.
Julien puheli ja oli herttainen kuin ennen aikaan. Hänen suuret silmänsä, nuo rakkauden kuvastimet, olivat käyneet rukoileviksi, ja hänen hiljan vielä kiillottomat, kankeat hiuksensa olivat äkkiä harjan ja tuoksuvan öljyn vaikutuksesta muuttuneet lienteiksi, loistaviksi laineiksi.
Pois lähtiessään kääntyi kreivitär Fourville hänen puoleensa sanoen:
– Tahtoisitteko, rakas varakreivi, torstaina lähteä ratsastamaan?
Ja sillä välin kuin Julien sopersi:
– Tietysti, rouva.
Hän tarttui Jeannen käteen ja sanoi lempeällä sydämeen käyvällä äänellä, teeskennellysti hymyillen:
– Kun te tulette terveeksi, niin ratsastelemme kaikki kolme pitkin seutua. Se tulee olemaan ihanaa. Haluatteko?
Ja sirolla kädenliikkeellä hän kohotti ratsastuspukunsa laahusta, hyppäsi kuin lintu kevyesti satulaan, sillä välin kuin hänen miehensä kömpelösti hyvästeltyänsä, istuutui sääret hajallaan ison hevosensa selkään valtavana kuin mikäkin tarunomainen olento.
Kun he olivat kadonneet aidan nurkan taakse, huudahti Julien ihastuksissaan:
– Mitä miellyttäviä ihmisiä! Siinä tuttavat, joista meille on oleva hyötyä.
Jeanne, joka tuntemattomasta syystä myöskin oli hyvillään, vastasi siihen:
– Pikku kreivitär on hurmaava. Minusta tuntuu, että tulen häntä rakastamaan. Mutta hänen miehensä on pedon näköinen. Missä olet sinä heihin tutustunut?
Julien hykersi ilomielin käsiään:
– Näin heidät sattumalta Briseville'n perheessä. Mies kyllä näyttää hieman raa'alta. Hän on innokas metsästäjä, mutta todellinen aatelismies.
Ja päivällinen oli miltei iloinen, aivan kuin kadoksissa ollut onni olisi jälleen ilmestynyt taloon.
Sitten ei tapahtunut mitään uutta heinäkuun loppupuolelle.
Kun he silloin eräänä tiistai iltana istuivat plataanin juurella puupöydän ympärillä, jossa oli kaksi ryyppylasia ja mehuviina-karahviini, huudahti Jeanne yht'äkkiä ja käyden aivan kalpeaksi tarttui molemmin käsin kylkeensä. Hän tunsi äkillisen pistoksen, joka kohta kuitenkin katosi.
Mutta kuuden minuutin kuluttua tunsi hän uutta kipua, joka kesti kauemmin, vaikka ei ollut niin voimakas. Hän pääsi niin vaivaloisesti sisään, että hänen miehensä melkein täytyi kantaa häntä. Lyhyt matka plataanin juurelta hänen huoneeseensa tuntui hänestä melkein loppumattomalta. Hän vaikeroi, tahtoi istuutua ja pysähtyi aivan voimattomana sietämättömästä, painavasta tunteesta vatsassaan.
Aika ei ollut vielä tullut, sillä synnytyksen odotettiin tapahtuvan vasta syyskuussa. Mutta koska pelättiin onnettomuutta, valjastettiin rattaat, ja ukko Simon lähetettiin kiireesti noutamaan lääkäriä. Tämä tuli likemmä kello kaksitoista ja totesi heti paikalla ennenaikaisen synnytyksen oireet.
Kun Jeanne oli päässyt vuoteeseen, hiljeni kipu hiukan, mutta hirveä ahdistus vaivasi häntä, ylenmääräinen raukeus oli koko hänen olemuksessaan, jokin kuoleman aavistuksen tapainen salaperäinen tunne kosketti häntä. On hetkiä, jolloin kuolema hipaisee meitä niin läheltä, että sen henkäys jäädyttää jo sydämemme.
Huone oli ihmisiä täynnä. Äiti oli vaipunut nojatuoliin ja hengitti raskaasti. Paroni, jonka kädet vapisivat, juoksi joka haaralle, toi, mitä tarvittiin, neuvotteli lääkärin kanssa ja oli aivan päästä pyörällä. Julien käveli edestakaisin huolestuneen näköisenä, mutta mieleltään tyynenä. Ja leskirouva Dentu seisoi vuoteen jalkopuolella, kasvoissaan asianhaarain mukainen ilme kuin sellaisella naisella ainakin, jolla näissä asioissa on kokemusta ja jota ei mikään kummastuta. Ollen sairaanhoitajatar, kätilö ja kuolleitten ääressä valvoja, toimenaan ottaa vastaan maailmaan tulijat, kuulla heidän ensimmäiset huutonsa, pestä ensimmäisessä vedessä heidän nuoret ruumiinsa, kääriä heidät ensimmäisiin kapaloliinoihin, kuulla yhtä levollisin mielin maailmasta eroavien viimeisiä sanoja, viimeisiä henkäyksiä, nähdä heidän viimeiset vavahduksensa, suorittaa heidän viimeinen pukemisensa, heidän viimeinen pesemisensä sienellä ja etikalla ja heidän peittämisensä viimeisellä lakanalla, oli hän käynyt järkkymättömän välinpitämättömäksi kaikkia tapauksia kohtaan syntymisestä kuolemaan saakka.
Keittäjätär Ludivine ja täti Lison pysyivät vaatimattomasti kätkeytyneinä eteisen oven takana.
Aika ajoin pääsi sairaalta heikko valitus. Kahden tunnin kuluessa saattoi luulla, että asia kestäisi vielä kauan, mutta ennen päivän koittoa poltot kävivät yht'äkkiä rajuiksi ja kehittyivät pian aivan hirvittäviksi.
Ja Jeanne, joka hampaitaan yhteen purren ei voinut pidättää huudahduksiaan, ajatteli koko ajan Rosalieta, joka ei ollut kärsinyt lainkaan näin, joka tuskin oli valittanutkaan ja jonka lapsi, äpärä lapsi, oli tullut maailmaan vaivatta ja tuskitta.
Kurjassa, ahdistetussa sieluntilassaan vertasi hän lakkaamatta heitä toisiinsa, ja hän kirosi Jumalaa, johon ennen oli uskonut, ja oli vihoissaan sallimukselle siitä, ettei se ollut yhtä oikeamielinen kaikkia kohtaan, ja harmissaan rikollisista valheista niille, jotka saarnaavat oikeutta ja kohtuutta.
Toisinaan poltot kävivät niin rajuiksi, että ajatuskyky hänessä kokonaan sammui. Hänellä ei ollut enää voimaa, elämää eikä tajuntaa muuhun kuin kärsimiseen.
Helpoitusten hetkinä hän ei voinut luoda katsettaan Julienista. Ja toinen, sielullinen tuska ahdisti silloin häntä muistuttaen hänelle siitä päivästä, jolloin hänen sisäkkönsä, lapsi jalkojensa välissä, sen pikku olennon veli, joka nyt näin julmasti raateli hänen sisälmyksiään, makasi maassa hänen vuoteensa jalkopuolessa. Hän näki hengessään selvästi miehensä kaikki liikkeet, silmäykset ja sanat tytön viruessa lattialla, ja huomasi nyt hänessä, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kirjoitettuina hänen liikkeisiinsä, saman kyllästyneisyyden, saman välinpitämättömyyden, kuin jota hän oli osoittanut tuota toistakin naista kohtaan, saman huolettomuuden, joka on ominainen itsekkäille miehille, joita isyys vain ärsyttää.
Mutta silloin valtasi Jeannen kauhea kouristus, niin hirveä, että hän ajatteli itsekseen: "Minä kuolen, minä kuolen". Ja hänen sielunsa täytti hurja raivo, halu kirota tuota miestä, ääretön viha miestänsä kohtaan siitä, että tämä oli hänet turmioon saattanut, ja sitä tuntematonta lasta kohtaan, joka nyt oli hänet tappamaisillaan.
Hän oikaisi itsensä äärimmäisellä ponnistuksella vapautuakseen tuosta taakastaan. Ja yht'äkkiä hänestä tuntui, että hänen vatsansa tyhjeni yhdellä kertaa, ja hänen tuskansa rauhoittui.
Hoitajatar ja lääkäri seisoivat kumartuneina hänen vieressään ja hoitelivat häntä. He ottivat jotakin pois, ja se tukahdutettu ääni, jonka hän oli kuullut, sai hänet säpsähtämään, ja sitten tuo pieni vikinä, tuo vasta syntyneen lapsen heikko äännäntä tunkeutui hänen sieluunsa, hänen sydämeensä, koko hänen nääntyneeseen, viheliäiseen ruumiiseensa, ja kuin tietämättään kurotti hän lasta kohti kätensä.
Ilon tunne tulvahti läpi hänen ruumiinsa, ponnahdus kohti uutta onnea, joka nyt puhkesi ilmoille. Silmänräpäyksessä tunsi hän olevansa vapautettu, rauhoitettu ja onnellinen, onnellisempi kuin koskaan ennen oli ollut. Hänen sydämensä, hänen ruumiinsa sai uutta eloa: hän tunsi olevansa äiti!
Hän tahtoi nähdä lapsensa. Sillä ei ollut hiuksia, eikä kynsiä, sillä se oli syntynyt liian aikaiseen. Mutta kun hän näki tuon toukan liikahtavan, kun hän näki sen avaavan suutaan, kuuli sen valittavat äännähdykset, kun hän kosketti tuohon kurttuiseen, irvistelevään, elävään sikiöön, niin valtasi hänet vastustamaton ilo, ja hän tunsi olevansa pelastettu, turvattu kaikkea epätoivoa vastaan ja että hän nyt oli saanut, mitä saattoi rakastaa välittämättä mistään muusta.
Siitä saakka oli hänellä vain yksi ainoa ajatus: hänen lapsensa. Hänestä tuli äkkiä kiihkomielinen äiti, sitäkin kiihkeämpi, kun hän oli pettynyt rakkaudessaan ja toiveissaan. Hän tahtoi aina pitää kätkyen vuoteensa vieressä, ja kun hän sitten pääsi jalkeille, istui hän päiväkaudet ikkunan luona, kehdon ääressä, sitä keinutellen.
Hän oli oikein kateellinen imettäjälle, ja kun tuo pikku janoinen olento kurotti käsivartensa imettäjän täyteläistä rintaa kohti ja alkoi ahnaasti imeä, niin katseli hän kalpeana ja vavisten tuota rotevaa ja rauhallista talonpoikaisnaista, ikäänkuin olisi tahtonut siepata hänen käsistään poikansa ja lyödä, raapia kynsillään tuota vierasta rintaa, jota lapsi niin himokkaasti imi.
Sitten tahtoi hän itse ommella lapselle hienoja pukuja, koristaa sitä kaikilla keinoin. Se käärittiin karikkoihin kuin pilviin, ja päähän pantiin sieviä myssyjä. Hän ei puhunutkaan enää muusta kuin siitä, katkaisi keskustelut pyytääkseen katsomaan jotakin kaunista kapaloa, kuolalappua tahi ylenmäärin taidokkaasti valmistettua nauhaa, ja kuulematta lainkaan, mitä hänen ympärillään puhuttiin, innostui hän niin jostakin rievusta, että käänteli ja katseli sitä kauan aikaa, tarkastaakseen sitä oikein hyvin. Ja yht'äkkiä saattoi hän sanoa: "Luuletteko, että tämä kaunistaa häntä?"
Isä ja äiti hymyilivät tälle intohimoiselle hellyydelle, mutta Julien, tullen häirityksi tavoissaan, menettäen hallitsijan arvonsa tämän kirkuvan, kaikkivaltiaan tyrannin ilmestymisen johdosta ja tietämättään kateellisena tälle miehen murulle, joka vei häneltä hänen paikkansa talossa, toisti alinomaa kärsimättömänä ja suutuksissaan:
"Sekös kiusaa meitä vesallaan".
Jeanne joutui kohta siihen määrin tämän rakkautensa valtaan, että vietti yötkin istuen kätkyen ääressä ja katsellen nukkuvaa lastansa. Kun hän tästä intohimoisesta ja sairaanomaisesta katselemisestaan ja liiallisesta valvomisesta heikkeni, laihtui ja alkoi yskiä, niin määräsi lääkäri, että hänet oli erotettava pojastaan.
Jeanne siitä vihastui, itki ja rukoili, mutta hänen pyyntöjään ei otettu kuuleviin korviin. Poika vietiin joka ilta imettäjän viereen, ja joka yö nousi äiti vuoteestaan ja meni paljain jaloin painamaan korvansa avaimenreiän kohdalle kuunnellakseen, nukkuiko lapsi rauhallisesti, eikö hän ollut herännyt ja eikö tarvinnut jotakin.
Kerran tapasi hänet sillä matkalla Julien, joka oli tullut myöhään kotiin päivällisiltä Fourville'n perheessä, ja sen jälkeen suljettiin nuori äiti lukon taa huoneeseensa, jotta hän pysyisi vuoteessaan.
Ristiäiset tapahtuivat elokuun lopulla. Paroni oli isäkummina, täti Lison äitikummina. Lapsi sai nimet: Pierre Simon Paul, mutta häntä oli nimitettävä Pauliksi.
Syyskuun alkupäivinä matkusti täti Lison ilman melua pois. Hänen poissaolonsa herätti yhtä vähän huomiota kuin hänen siellä olonsa.
Eräänä iltana, päivällisen jälkeen saapui kirkkoherra. Hän oli hämillään, aivan kuin hänen sydämellään olisi ollut jokin salaisuus. Pitkän, tyhjänpäiväisen puhelun jälkeen pyysi hän paronittaren ja hänen miehensä suomaan hänelle muutamia minutteja yksityistä keskustelua varten.
Hiljakseen kävelivät he kaikki kolme vilkkaasti tarinoiden ison kujanteen päähän, sillä välin kuin Julien, joka oli jäänyt yksin Jeannen kanssa, oli ihmeissään, huolissaan ja kiihdyksissään tästä salaperäisyydestä.
Kun pappi hyvästeli, sanoi Julien tahtovansa saattaa häntä, ja he katosivat yhdessä kirkolle päin, jossa iltakelloa soitettiin.
Ilma oli viileä, melkein kylmä, ja toiset menivät kohta sisään saliin. Siellä he kaikki istuivat torkuksissaan, kun Julien äkkiä astui huoneeseen punaisena ja vihaisen näköisenä. Ajattelematta, että Jeanne istui siellä, huudahti hän appivanhemmilleen:
– Te olette hulluja, Herran nimessä, kun menette heittämään kaksikymmentätuhatta frangia tuolle tytölle!
Kaikki ällistyivät niin, ettei kukaan vastannut mitään. Vihasta ulvoen jatkoi hän sitten:
– Niin typerä ei saa olla! Vai tahdotteko jättää meidät ilman ropoa!
Silloin koetti paroni, joka oli tointunut hämmästyksestään, puuttua puheeseen ja keskeyttää hänet sanomalla:
– Olkaa vaiti! Muistakaa, että puhutte vaimonne läsnäollessa!
Mutta Julien polki jalkaansa raivostuneena:
– Minä välitän siitä viis! Hän tietää muuten hyvin asian. Se on varkautta, joka tuottaa hänelle vahinkoa.
Jeanne oli hämmästynyt, katseli neuvottomana ympärilleen ja sopersi:
– Mistä nyt on puhe?
Silloin kääntyi Julien häneen päin ja otti hänet todistajaksi, aivan kuin hän olisi ollut liikekumppani, jonka odottamaa voitto-osuutta myöskin oli kähvelletty. Hän kertoi tuota pikaa salajuonesta Rosalien naittamiseksi ja Barville'n, ainakin kahdenkymmenen tuhannen frangin arvoisen alustilan lahjoittamisesta tytölle. Ja hän jatkoi:
– Vanhempasi ovat hulluja, ihan pähkähulluja! Kaksikymmentä tuhatta frangia! Kaksikymmentä tuhatta frangia? He ovat kokonaan menettäneet järkensä! Kaksikymmentä tuhatta frangia äpärälle!
Jeanne kuunteli kiihtymättä, vihastumatta ja ihmetteli itsekin, että oli niin levollinen. Mutta hän oli nyt välinpitämätön kaikesta, mikä ei koskenut hänen omaa lastaan.
Paroni hengästyi eikä tietänyt, mitä vastata. Vihdoin hänen mielenmalttinsa loppui ja polkien jalkaansa hän huusi:
– Ajatelkaa, mitä sanotte! Tuo on jo mieltä kuohuttavaa. Kenen on syy, että on täytynyt antaa tytölle myötäjäisiä? Kuka on hänen lapsensa isä? Te kai olisitte nyt tahtonut jättää hänet ilman muuta!
Julien, joka hämmästyi paronin kiivaudesta, katsoa tuijotti häneen ja jatkoi nyt sävyisämmällä äänellä:
– Viisitoista tuhatta frangia olisi hyvin riittänyt. Heillä on kaikilla lapsia, ennenkuin naimisiin menevät. Yhdentekevää siis, kuka lapsen isä on. Sen sijaan nyt annatte pois yhden moisioistanne, jonka arvo on kaksikymmentä tuhatta frangia, lukuunottamatta vielä meille tuottamaanne vahinkoa, sillä tuo lahjoitus kertoo koko maailmalle, mitä on tapahtunut. Teidän olisi ainakin pitänyt ajatella meidän nimeämme ja meidän asemaamme.
Ja hän puhui ankaralla äänellä kuin oikeudestaan ja sanojensa johdonmukaisuudesta varma mies ainakin. Paroni, joka joutui hämilleen tästä odottamattomasta todistelusta, istui suu auki hänen edessään. Ja tuntien etevämmyytensä lausui Julien silloin johtopäätöksensä:
– Kaikeksi onneksi ei mitään vielä ole tehty. Minä tunnen miehen, joka tuon tytön aikoo naida. Hän on kunnon poika ja hänen kanssaan voidaan asia kyllä järjestää. Sen otan minä toimekseni nyt.
Ja hän lähti heti ulos, peläten varmaankin jatkaa keskustelua ja tyytyväisenä siitä, että kaikki olivat vaiti, minkä hän piti hyväksymisen merkkinä.
Niin pian kuin hän oli mennyt, huudahti paroni äärimmäisyyteen asti yllätettynä ja vavisten:
– Tämä on jo liikaa! Tämä on jo liikaa!
Mutta Jeanne, joka oli luonut silmänsä isänsä hämmästyneisiin kasvoihin, purskahti yht'äkkiä heleään nauruun, niinkuin ennen nauraessaan jollekin hassunkuriselle. Ja hän toisti:
– Isä, isä! Kuulitko, kuinka hän lausui: kaksikymmentä tuhatta?
Ja hänen äitinsä, joka oli yhtä herkkä nauramaan kuin itkemään ja joka oli iloinen Jeannen hyväntuulisuudesta, sai, muistellessaan vävynsä raivostumista, hänen harmistuneita huudahduksiaan ja kiivasta kieltoaan antamasta hänen itsensä viettelemälle tytölle rahoja, jotka eivät olleet lainkaan hänen, semmoisen naurun puistatuksen, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Nyt tarttui nauru paroniinkin, ja kuin entisinä hyvinä aikoina nauroivat kaikki kolme niin, että olivat pakahtua.
Kun he olivat hiukan tyyntyneet lausui Jeanne ihmetellen:
– On kummallista, ettei se koske minuun enää lainkaan. Katselen häntä nyt kuin jotakin vierasta. En voi uskoa olevani hänen vaimonsakaan. Nähkääs, minua oikein huvittavatkin nämä … nämä … nämä hänen epäkohteliaisuutensa.
Ja, tietämättä oikein miksi, äiti ja tytär suutelivat toisiaan yhä hymyillen ja heltyneinä.
Kaksi päivää myöhemmin, aamiaisen jälkeen, kun Julien lähti ratsastamaan, hyppäsi muuan iso nuorukainen, joka oli iältään siinä kahdenkymmenen kahden ja kahdenkymmenen viiden välillä ja oli puettu uuden uutukaiseen siniseen puseroon, joka oli vasta kangistettu, niin että sen hihatkin pulloilivat, ja ranteista napitettu, salakähmäisesti aidan yli, aivan kuin hän aamusta saakka olisi ollut pensaiden takana piilossa, hiipi pitkin Couillard'in moision puoleista ojannetta, kiersi kartanon nurkan ympäri ja lähestyi varovin askelin paronia ja molempia naisia, jotka istuivat plataanin juurella.
Huomattuaan heidät mies otti lakin päästään ja astui likemmäksi kumarrellen ja hämillään. Tultuaan tarpeeksi lähelle, että saattoi kuulla hänen puhettaan, hän mongersi:
– Hyvää päivää, herra paroni, rouva ja koko herrasväki!
Kun ei hänelle mitään vastattu, sanoi hän:
– Minä olen justiinsa se Désiré Lecoq.
Kun tästä nimestä ei käynyt sen enempää selville, kysyi paroni:
– Mitä on asiaa?
Siitä joutui mies kokonaan hämille, sillä hän oli nyt pakotettu asiansa selittämään. Hän änkytti, luoden silmiään lakistaan, jota pyöritteli käsissään, kartanon katon rajaan, vuoroin ylös, vuoroin alas, lausuen:
– Mulle, tuota noin, kirkk'herra, otti niinkuin puheeksi sen jutun, että…
Ja sitten hän vaikeni kuin pelosta höllittää liika paljon ja turmella asiansa.
Vieläkään mitään käsittämättä jatkoi paroni:
– Minkä jutun? Minä en tiedä mitään.
Silloin ratkesi toinen puhumaan ja sanoi ääntään hiljentäen:
– Sen sisäkkönne … Rosalien jutun…
Arvattuaan asian nousi Jeanne ylös ja lähti lapsi sylissään pois. Ja paroni lausui:
– Tulkaa likemmäksi.
Ja hän osoitti miehelle tuolia, jolta hänen tyttärensä juuri oli noussut.
Mies istuutui heti ja jupisi:
– Ootte hyvin kohtelias.
Sitten odotti hän aivan kuin ei hänellä olisi ollut enää mitään sanottavaa. Vihdoin, pitkän äänettömyyden jälkeen, päätti hän jälleen ruveta puhumaan ja loi silmänsä sinistä taivasta kohti.
– On nyt oikein kaunis ilma ollakseen tähän vuoden aikaan. Maa siitä ottaakin hyötyäkseen, kun, näetsen, kylvökin jo on tehty.
Ja sitten hän taas oli vaiti. Paroni tuskaantui ja iski kuivasti kiinni asiaan:
– Siis te aiotte naida Rosalien?
Mies hätääntyi tästä heti, jouduttuaan pois tolalta, sillä hän oli tottunut normandielaisten viekasteleviin tapoihin. Ja käyden epäluuloiseksi, vastasi hän vilkkaammalla äänellä:
– Se nyt on siin', ehkäpä, ehkäpä ei, se nyt on siin'.
Silloin paroni kyllästyi hänen luikerteluihinsa:
– Vastatkaa, lempo soikoon, suoraan! Senkö vuoksi olette tänne tullut?
Niinkö vai ei? Otatteko hänet vai ette?
Ällistyneenä ei mies katsellut enää muuta kuin jalkojaan!
– Jos se on niin, kuin kirkk'herra sanoi, niin otan, mutt' jos se on niin, kuin herra Julien sanoo, niin en ota.
– Mitäs herra Julien teille sanoi?
– Herra Julien sanoi, ett' mä saan viistoist'tuhatt' frangia, ja herra kirkk'herra sanoi, ett' mä saan kaks'kymment'tuhatt'. Kahdest'kymmenest'tuhannest' otan, vaan viidest'toist'tuhannest' en mä hänest' huoli.
Silloin alkoi paronitar, joka oli vajonnut syvälle nojatuoliinsa, nauraa hytkytellä nähdessään tuon moukan huolestuneen muodon. Mies taas katseli häntä syrjäsilmällä, tyytymättömänä ja käsittämättä hänen nauruaan, ja odotti.
Paroni, jota tämä tinkiminen vaivasi, ratkaisi asian pitemmittä puheitta:
– Olen sanonut herra kirkkoherralle, että saatte Barville'n moision elinajaksenne ja että se sitten on joutuva lapselle. Se on kahdenkymmenentuhannen frangin arvoinen. Mitä olen sanonut, se pysyy. Tyydyttekö vai ette?
Mies hymyili nöyrän ja tyytyväisen näköisenä, käyden samalla puheliaaksi:
– Siin' tapauksess' en mä kieltäydy. Ei siin' muut' estett' ollukkaan. Kun herra kirkk'herra siit' mull' puhui, olin, hitto vie, kyll' het' valmis, ja halusin kyll' oll' mieliks' herra paronill'ki, joka, mä sanoin, sen mull' viel' palkittee. Sill' on tos' se, ku ihmiset toissii auttaa, ett' viel' toistekki toisens' tapaa ja toisens' palkittee. Mut' sitt' tul' herra Julien mun luo, ja sitt' ei ollunn' kun viis'tois'tuhatt' jälell'. Ja mä sanoin: "Täytyy menn' kuulustaa". Ja niin mä tänn' tulin. Ei sen vuoks' ett'en mä luottais', mut mä tahdoin kuull'. Hyvist' väleist' vain hyvät ystävät tulee, herra paroni…
Hänet täytyi keskeyttää, ja paroni kysyi:
– Milloin tahdotte mennä vihille?
Mies muuttui taas äkkiä ujoksi ja joutui aivan ymmälle. Vihdoin viimein sai hän epäröiden sanotuksi:
– Eik's' mun ens' olis saatav' paperi?
Nyt paroni suuttui:
– Tehän saatte, hiisi vie, naimakirjan. Sehän on paras kaikista papereista.
Mies ei hellittänyt kuitenkaan:
– Sill' välin olis' vai' hyvä saada pien' lappu. Ei se vai' haittais'.
Paroni nousi silloin tehdäkseen lopun keskustelusta.
– Vastatkaa heti: niinkö vai ei! Ell'ette tahdo, sanokaa se! Minulla on kyllä tiedossa toinenkin ottaja.
Silloin sai kilpailun pelko kavalan normandielaisen pään pyörälle. Hän teki oitis päätöksensä ja ojensi kätensä sopiaksensa asiasta kuin lehmäkaupasta.
– Tuohon käteen sitt', herra paroni, se on päätett'. Konna se, ku sanans' takas' ottaa.
Paroni löi kättä päälle ja huusi: