Julien oli siellä anoppinsa seurassa ja istui hajareisin tuolilla, poltteli piippuaan, syljeskeli lattialle, kuunteli ja seurasi silmillään vaakunansa värittämistä.
Kohta tuli tätä työtä katsomaan itse ukko Simonkin, joka lapio olkapäällään oli menossa perunamaalle, ja kun tieto Bataille'n tulosta oli levinnyt molempiin moisioihinkin, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin niiden emännät liittyivät katselijoihin. He olivat kovin ihastuksissaan seisoessaan työn ääressä molemmin puolin paronitarta ja toistelivat:
– Tarvitaanpas siinä taitavuutta ripotellakseen noita laitoksia.
Molemmat vaunujen ovien vaakunat valmistuivat vasta seuraavana päivänä yhdentoista aikaan. Silloin olivat kaikki läsnä, ja vaunut vedettiin ulos vajasta, jotta voitiin työtä paremmin arvostella.
Suoritus oli onnistunut erinomaisesti. Bataille'lle lausuttiin kiitokset, ja hän lähti tiehensä laatikko selässään. Paroni, hänen vaimonsa, Jeanne ja Julien olivat kaikki yhtä mieltä siitä, että maalari oli hyvin pystyvä mies ja että hänestä, jos olosuhteet olisivat sallineet, epäilemättä olisi tullut taiteilija.
Säästäväisyyttä silmällä pitäen oli Julien pannut toimeen parannuksia, jotka vaativat uusia muutoksia.
Vanhasta ajomiehestä oli tehty puutarhuri, koska varakreivi tahtoi ajaa hevosiaan itse, ja parihevoset oli myyty, jottei tarvitsisi niiden ruokkimiseen rahoja käyttää.
Kun tarvittiin joku pitämään hevosia herrasväen noustessa vaunuista, niin oli hän sitä varten ottanut palvelijaksi erään nuoren lehmäpaimenen, jonka nimi oli Marius. Saadakseen taas itselleen hevosia pani hän Couillard'in ja Martin'in kanssa tekemiinsä välikirjoihin erityisen pykälän, joka velvoitti nämä molemmat alustalaiset antamaan hänen käytettäväkseen kumpikin yhden hevosen yhtenä päivänä kuukaudessa hänen määräämänään aikana, jota palvelusta vastaan heidät vapautettiin maksamasta kanaveroa.
Kun sitten Couillard toi hänelle ison luisevan voikon, ja Martin pienen pörröisen valkoisen hevosen, niin valjastettiin molemmat nämä elukat parina vaunujen eteen, ja Marius, joka oli kuin uponnut ukko Simonin vanhaan kauhtanaan, ajoi nämä ajoneuvot kartanon portaikon eteen.
Julien, joka oli siistinyt itsensä ja käyttäytyi ryhdikkäästi, näytti jälleen komealta kuin ennen, mutta hänen pitkä partansa teki hänet kaikesta huolimatta alhaisen näköiseksi.
Hän tarkasti valjaat, vaunut ja palvelijansa, ja oli niihin tyytyväinen, sillä tärkeätä oli hänestä vain äsken uudelleen maalattu vaakuna.
Paronitar, jota hänen miehensä talutti käsivarresta, pääsi vaivoin nousemaan vaunuihin ja istuutui selän taakse pantujen tyynyjen varaan. Sitten saapui vuorostaan Jeanne. Hän naurahti ensin parihevosille, joista valkoinen, niinkuin hän sanoi, oli voikon lapsen lapsi. Kun hän sitten huomasi Mariuksen, joka oli kokonaan hautautunut kokardilla koristettuun korkeaan hattuunsa, niin että vain pikkusen nenän päätä näkyi hatun reunan alta, ja jonka molemmat jalat olivat kuin hameissa kauhtanan liepeiden sisällä, niin että suunnattoman suuret saappaat eriskummallisesti törröttivät niiden alta esiin, ja kun hän näki pojan kallistavan päätään taaksepäin voidakseen käyttää silmiään, kurottavan kaulaansa voidakseen astua aivan kuin harpatakseen ojan yli, ja hapuilevan kuin sokea käskyjä täyttäessään, joutuen siinä kokonaan päästä pyörälle ja kadoten väljiin vaatteisiinsa, niin purskahti hän semmoiseen hillitsemättömään nauruun, ettei siitä tahtonut tulla loppua ollenkaan.
Paroni kääntyi, silmäili pientä hölmistynyttä poikaa ja naurun tartuttua häneenkin, päästi semmoisen hohotuksen, ettei ollut saada puhutuksikaan sanoessaan vaimolleen:
– Ka … ka … katsos Ma … Ma … Mariusta! Se … se … sekös on ly … ly … lystikkään näköinen!
Silloin paronitarkin, joka kumartui ulos vaunun ovesta ja katseli poikaa, sai semmoisen naurunpuuskan, että vaunut jysähdellen hytkyivät vietereillään.
Kasvot kalpeina kysyi Julien:
– Mikä teitä noin naurattaa? Olettehan aivan hulluja.
Jeanne, jota nauru puistatti niin, että hän oli melkein sairas, ja joka ei voinut hillitä itseään, istuutui portaikon astimelle. Samoin teki paronikin, ja vaunusta kuuluva hermoisa aivastelu ja lakkaamaton kotkotus ilmaisivat, että paronitar oli vähällä läkähtyä. Ja yht'äkkiä alkoi Mariuksenkin kauhtana hyppiä. Hän oli varmaan käsittänyt asian, sillä hän nauroi itsekin minkä jaksoi isoon päähineeseensä uponneena.
Silloin vihastui Julien ja hyökkäsi esille. Paiskaten poikaa korvalle hän lennätti pojan päästä ison hatun, joka vierähti maahan. Kääntyen sitten appensa puoleen änkytti hän vihasta vapisevalla äänellä:
– Minun mielestäni ei teillä ole mitään naurun aihetta. Ei oltaisi tässä tilassa, ellette olisi omaisuuttanne tuhlannut. Kenen on syy, että olette joutunut häviöön?
Koko ilo oli kuin pois pyyhkäisty. Ei kukaan sanonut enää sanaakaan. Jeanne, joka nyt oli ruveta itkemään, nousi hiljakseen vaunuihin äitinsä viereen. Paroni, joka ällistyi ja oli vaiti, istuutui naisia vastapäätä, ja Julien asettui ajopenkille, hinattuaan sinne viereensä itkevän pojan, jonka poski oli turvoksissa.
Matka oli ikävä ja tuntui pitkältä. Vaunuissa ei puhuttu mitään. Kaikki kolme synkkinä ja hämillään, he eivät tahtoneet toisilleen ilmaista, mitä heidän sydämissään liikkui. He tiesivät hyvin, etteivät olisi voineet muusta puhua, siihen määrin tuo ikävä ajatus oli vallannut heidän mielensä, ja heistä oli parempi olla alakuloisesti vaiti kuin kosketella tätä kiusallista kysymystä.
Hevosten epätasaisesti juostessa kulkivat vaunut moisioiden ohi, karkoittivat tieltään pitkin askelin juoksemaan mustat pelästyneet kanat, jotka hyykistyen katosivat aitojen taakse, ja saivat välistä ulvomaan peräänsä jonkun äkäisen koiran, joka sitten karvat pystyssä palasi kotiinsa kääntyen tuon tuostakin haukkumaan ajoneuvoja. Lokaisissa puukengissä kävelevä pitkäkoipinen poika, joka astua retusteli kädet taskussa ja sininen pusero selkäpuolelta tuulen pullistamana, väistyi myös vaunujen edestä tiepuoleen ja paljasti kömpelösti tahmeiden, litistyneiden hiusten peittämän päänsä.
Näin sivuutettiin talo toisensa perästä uusien tasankojen yhä auetessa eteen, kunnes vihdoin saavuttiin suureen kuusikujanteeseen, joka yhtyi maantiehen. Rapakkoiset, syvät kuopat saivat vaunut yhtä mittaa kallistelemaan ja äidin tavan takaa huudahtelemaan. Kujanteen päässä oli valkoinen suljettu portti, jonka Marius hyppäsi avaamaan, ja kiertämällä ympyrän muotoisen suuren nurmikon ajettiin korkean, ison ja kolkonnäköisen rakennuksen eteen, jonka ikkunaluukut olivat kiinni.
Talon keskiovi avautui samassa, ja vanha, halvattu palvelija, yllään puna- ja mustajuovikkaiset liivit, jotka osaksi katosivat hänen työesiliinansa alle, tulla köntysteli syrjittäin alas portaita. Hän tiedusteli, keitä vieraat olivat ja saattoi heidät avaraan saliin, jonka suljetut sälekaihtimet hän vaivoin sai avatuiksi. Huonekalut olivat päällisillä peitetyt, pöytäkello ja kyntteliköt valkoisiin liinahuntuihin verhotut ja ummehtunut, kylmänkostea ilma imeytyi keuhkoihin, sydämeen ja ihoon tehden mielen alakuloiseksi.
Kaikki istuutuivat odottamaan. Ylhäältä väliköstä kuului askeleita, joista arvasi, että taloon oli tullut tavallista enemmän kiirettä: kartanonväki oli tullut yllätetyksi ja alkoi nopeasti pukeutua. Se kesti kuitenkin kauan. Kello helähti usean kerran. Ja portaita noustiin ja laskeuduttiin. Paronitar, jota salin kylmä ilma puistatti, aivasteli tuon tuostakin. Julien käveli edestakaisin pitkin askelin. Jeanne istui synkkänä äitinsä vieressä. Ja paroni nojautui pää kumarassa marmorista uunia vasten.
Vihdoin avautui yksi salin suurista ovista, ja varakreivi ja varakreivitär de Briseville astuivat sisälle. He olivat molemmat pieniä, laihanpuoleisia ihmisiä, joiden ikää oli mahdoton määritellä ja jotka käyttäytyivät hyvin kursailevasti ja arkaillen.
Rouva oli puettu kukitettuun silkkihameeseen ja hänen päässänsä oli pieni, nauhoilla kiinnitetty myssy. Hän puhui sukkelaan ja hiukan happamella äänellä.
Hänen miehensä, jonka vartaloa kiristi upea pitkä takki, kumarsi kuin niiahtaen. Hänen nenänsä, silmänsä, ikeniä myöten näkyvät hampaansa, aivan kuin vahalla voideltu tukkansa ja kaunis juhlapukunsa loistivat hyvästi ja tarkasti hoidettuina.
Kun ensimmäiset tervetuliaiset ja naapuruuskohteliaisuudet oli lausuttu, ei kukaan tietänyt enää mitä sanoa. Silloin ruvettiin muun puutteessa toisiaan kehuskelemaan. Toivottiin, että näitä erinomaisia välejä jatkuisi aina. Olihan mieluista käydä toistensa luona, kun asuttiin maalla vuodet umpeensa.
Ja salin kylmä ilma tunki luihin ja teki äänet käheiksi. Paronitar yski eikä ollut vielä kokonaan lopettanut aivastelemistaan. Silloin antoi paroni lähtömerkin. Briseville'n herrasväki koetti estellä:
– Kuinka? Joko nyt? Istukaa toki vielä vähän aikaa!
Mutta Jeanne oli jo noussut huolimatta Julienin viittauksista, jonka mielestä vierailu oli liian lyhyt.
Yritettiin soittaa palvelijaa määräyksen antamiseksi vaunujen esille ajamisesta, mutta kello ei soinut. Herra juoksi silloin ulos ja tuli sitten ilmoittamaan, että hevoset oli viety talliin.
Täytyi siis odottaa. Jokainen koetti keksiä jonkun lauseen, sanoa jonkun sanan. Puhuttiin sateisesta talvesta. Jeanne, jota tuskallisen tunteen synnyttämä väristys ehdottomasti puistatti, kysyi, miten herrasväki kahden kesken ollen sai koko vuoden ajan kulumaan. Tämä kysymys hämmästytti kovin Briseville'n herrasväkeä, sillä heillä oli tekemistä lakkaamatta. He kirjoittivat usein kirjeitä ylhäisille sukulaisilleen, joita oli tiheässä pitkin koko Ranskan maata, viettivät päivänsä kaikenlaisissa pikku töissä ja olivat nähtävästi yhtä kursailevia toisiaan, kuin vieraitakin ihmisiä kohtaan, puhellessaan juhlallisesti kaikkein vähäpätöisimmistäkin asioista.
Ja tämän avaran, asumattoman, verhoihin peitetyn salin himmentyneen, korkean katon alla tuntuivat Jeannesta nuo kaksi pientä, siistiä ja säntillistä ihmistä vanhoilta, aatelisilta säilyketölkeiltä.
Vihdoin ajoivat nuo kahden ruman hevosluuskan vetämät vaunut ikkunan ohitse portaiden eteen. Mutta Marius oli kadoksissa. Luullen olevansa vapaa iltaan asti hän oli varmaankin lähtenyt kävelemään pellolle.
Kiukustuneena tästä pyysi Julien, että ajopoika lähetettäisiin jalkaisin kotia, ja pitkien hyvästelyjen jälkeen lähdettiin matkalle Peuples'iin.
Heti kun vaunujen ovet oli suljettu, alkoivat Jeanne ja hänen isänsä, huolimatta heitä painostavasta mielialasta, jonka Julienin raakuus oli synnyttänyt, jälleen nauraa matkien Briseville-herrasväen liikkeitä ja puhetapaa. Paroni jäljitteli herraa, Jeanne näytteli rouvaa, mutta paronitar, jonka arvoa tämä hieman loukkasi, sanoi:
– Ei ole oikein, että näin teette pilkkaa säädyllisistä ihmisistä, jotka kuuluvat ylhäisiin sukuihin.
Paroni ja Jeanne vaikenivat, mutta vähän väliä ryhtyivät he näyttelemään uudelleen, kun vain katsahtivat toisiinsa. Paroni kumarsi hienostelevasti ja lausui juhlallisella äänellä: – "Teidän hovissanne Peuples'issa on varmaan hyvin kylmä, rouva, kun kova merituuli puhaltaa sinne joka päivä?" – Jeanne taas sanoi veikistellen ja päätään nyökytellen kuin kylpevä sorsa: "Oi, herra, täällä minulle riittää työtä pitkin vuotta. Sitä paitsi meillä on niin paljon sukulaisia, joiden kanssa olemme kirjevaihdossa. Ja herra de Briseville antaa minun tehdä kaikki, sillä hän harrastaa tieteellisiä tutkimuksia rovasti Pelle'n kanssa. He valmistavat yhdessä Normandie'n uskonnonhistoriaa".
Paronitar hymyili pahastuneena, mutta suopeasti, ja lausui jälleen:
– Ei ole oikein tehdä tuolla tavalla pilkkaa oman säätymme ihmisistä.
Yht'äkkiä vaunut pysähtyivät, ja Julien huusi jollekin takanaan. Kun Jeanne ja paroni kumartuivat katsomaan, huomasivat he kummallisen olennon, joka näytti melkein kuin pyörivän heitä kohti. Sieltä tuli Marius juosten minkä jaloista pääsi. Hänen koipensa olivat takertua kauhtanan hulmuaviin helmoihin, silmät olivat ison hatun peitossa, joka yhtä mittaa vaappui puolelle ja toiselle, hänen kätensä huitoivat kuin myllyn siivet, hänen jalkansa pärskäyttelivät lätäköitä hänen niiden yli huimasti harpatessaan ja töksähtelivät kaikkia kiviä vastaan; poika vapisi ja oli aivan loan peittämä tästä laukkaamisestaan.
Kun hän oli saavuttanut vaunut, kumartui Julien, tarttui häntä kauluksesta, nosti hänet viereensä, heitti ohjakset ja alkoi nyrkillään lyödä häntä hattuun, joka painui aivan olkapäihin asti ja kaikui kuin rumpu. Poika ulvoi hatun sisällä, koetti päästä pakoon ja hypätä alas ajolaudalta, sillä aikaa kuin hänen isäntänsä piti häntä kiinni toisella kädellään ja toisella yhä vain lyödä paukutteli häntä.
Jeanne joutui aivan suunniltaan ja änkytti:
– Isä … voi, isä!
Ja harmistuneena tarttui paronitar miehensä käsivarteen sanoen:
– Estä häntä toki, Jacques!
Silloin laski paroni nopeasti vaunujen etuikkunan alas ja ottaen vävyään kiinni kädestä, huusi hänelle vapisevalla äänellä:
– Ettekö jo herkeä lyömästä sitä lasta!
Ällistyneenä kääntyi Julien:
– Ettekö te sitten näe, missä siivossa sen kauhtana on?
Mutta pistäen päänsä ikkunasta ulos paroni jatkoi:
– Vähät siitä! Ei sovi tuolla tavalla raivostua!
Mutta Julien vihastui uudelleen:
– Pyydän! Antakaa minun olla! Tämä ei liikuta teitä!
Ja hän kohotti vieläkin kätensä, mutta silloin tarttui hänen appensa nopeasti siihen kiinni, veti sen alas semmoisella voimalla, että se iski ajolautaa vasten, ja huusi ankarasti:
– Ellette nyt lopeta, niin tulen alas, ja sen tiedätte, että minä kyllä saan teidät hillityksi.
Varakreivi rauhoittui tästä yht'äkkiä, kohotti mitään vastaamatta olkapäitään ja sivalsi piiskalla hevosia, jotka lähtivät juoksemaan täyttä laukkaa.
Molemmat naiset olivat purppuranpunaiset, he eivät hievahtaneetkaan, ja selvään saattoi kuulla paronittaren sydämen jysähtelevät lyönnit.
Päivällistä syödessä oli Julien jälleen miellyttävä, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Jeanne, hänen isänsä ja rouva Adélaïde, jotka ylevässä hyvänsuopaisuudessaan unohtivat asian ja heltyivät nähdessään hänet ystävällisenä, mukautuivat iloon tuntien mielihyvää aivan kuin toipuvat sairaat. Ja kun Jeanne taas alkoi puhua Briseville'n herrasväestä, niin yhtyi hänen miehensäkin laskemaan leikkiä, mutta lisäsi pian:
– Yhdentekevää, mutta heissä on ylhäistä sävyä.
Muita vierailuja ei sitten enää tehty, sillä kaikki pelkäsivät Mariuksen jutun uudistuvan. Päätettiin vain lähettää naapureille kortteja uudeksi vuodeksi ja lykätä vieraskäynnit seuraavan kevään ensimmäisiksi lämpimiksi päiviksi.
Tuli joulu. Päivällisille kutsuttiin kirkkoherra, kunnallislautakunnan esimies ja hänen vaimonsa. Heidät kutsuttiin vielä uudenkin vuoden päiväksi. Siinä olivatkin sitten kaikki huvit, jotka katkaisivat heidän elämänsä yksitoikkoista menoa.
Isän ja äidin oli määrä lähteä Peuples'ista 9 päivänä tammikuuta. Jeanne ei tahtonut heitä laskea, mutta kun Julien ei lainkaan puuttunut asiaan, ja nähdessään vävynsä yhä kasvavan välinpitämättömyyden heitä kohtaan, tilasi paroni Rouenista matkavaunut heitä noutamaan.
Lähtöpäivän aattona, kun tavarat jo olivat valmiit ja kun oli kaunis pakkasilma, päättivät Jeanne ja hänen isänsä kävellä Yport'iin saakka, jossa he eivät olleet kertaakaan käyneet, siitä lähtien kuin Jeanne oli palannut Korsikasta.
He kulkivat saman metsän läpi, jossa Jeanne oli kävellyt hääpäivänään, silloin kokonaan kiintyneenä häneen, jonka elämänkumppaniksi hän tuli, sen metsän läpi, jossa hän oli saanut ensimmäisen rakkauden hyväilyn, tuntenut ensimmäisen lemmen väristyksen, saanut aavistuksen siitä aistillisesta rakkaudesta, jonka hän oli tunteva vasta Ota'n jylhässä laaksossa sen lähteen partaalla, josta yhdessä olivat juoneet sekoittaen suudelmansa veteen.
Nyt ei ollut enää puissa lehtiä, ei maassa tuuheaa ruohoa, ei mitään muuta kuin oksien ritinää ja tuota kuivaa kahinaa, jota talvella kuulee lehdettömässä metsässä.
He tulivat pieneen kylään. Raitit olivat tyhjät ja hiljaiset, ja ilmassa tuntui suolaisen veden, meriruohon ja kalan hajua. Suuret, ruskeat nuotat riippuivat kuten ennenkin kuivamassa ovien edessä tahi olivat levitetyt kallionkielekkeille. Harmaa kylmä meri ikuisine, möyryävine hyrskyineen oli laskemaisillaan ja paljasti Fécamp'in puolella rantakallioiden vihertävät juuret. Ja pitkin rannikkoa olivat isot veneet kyljellään, näyttäen äärettömän suurilta kuolleilta kaloilta. Ilta pimeni ja kalastajat tulivat ryhmittäin alas meren partaalle, astuen raskaasti isoissa vesisaappaissaan, villaliina kaulan ympäri käärittynä, litra paloviinaa toisessa ja venelyhty toisessa kädessä. Kauan kiertelivät he kallellaan olevia aluksiaan, ja hitaasti, normandilaisten tapaan, he asettelivat niihin verkkojaan, ankkurimerkkinsä, ison leipäkyrsän, voipytyn, lasit ja viinapullonsa. Sitten lykkäsivät he vesille veneet, jotka ratisten painuivat rantakiviä myöten veteen, halkaisivat hyrskeen, kohosivat aalloille, keinuivat jonkun ajan, levittivät sitten ruskeat siipensä ja katosivat yön pimeyteen pieni tuli maston nenässä.
Ja kalastajien rotevat naiset, joiden luisevat raajat näkyivät heidän ohuitten hameittensa alta, seisoivat rannalla siksi kunnes viimeinenkin mies oli lähtenyt ja palasivat sitten unteloon kyläänsä, häiriten kirkuvilla äänillään mustien raittien painostavaa unta.
Paroni ja Jeanne katselivat hievahtamatta noita yön pimeyteen loittonevia kalastajia, jotka näin joka ilta lähtivät merelle henkensä uhalla elatustaan etsimään ja olivat niin kurjia kuitenkin, ettei heillä ollut koskaan panna lihapalaa suuhunsa.
Haltioissaan valtamerta katsellen paroni lausui:
– Se on hirvittävä ja kaunis. Kuinka tuo meri, jota yön varjot peittävät, jossa niin moni ihmiselämä on vaarassa, onkaan suurenmoinen! Eikö totta, Jeanne?
Tämä vastasi viluisella hymyllä:
– Ei se ole Välimereen verrattava.
Mutta hänen isänsä pahastui:
– Välimeri! Se on öljyä, sokerivettä, sinistä solkkua huuhtoma-astiassa verrattuna tähän. Katsohan kuinka peloittava se on vaahtoharjoineen! Ja ajattele kaikkia noita miehiä, jotka tuonne ulapalle lähtivät ja jo ovat poissa näkyvistä!
Huoahtaen myönteli Jeanne:
– Niin, ehkä olet oikeassa.
Mutta tuo sana "Välimeri", joka oli hänen huulilleen tullut, oli jälleen koskettanut hänen sydäntään ja kantanut hänen ajatuksensa kauas noille etäisille maille, missä hänen unelmansa lepäsivät.
Sen sijaan, että olisivat palanneet metsän läpi kulkivat isä ja hänen tyttärensä, maantielle ja nousivat hiljaisin askelin rinnettä ylös. He eivät puhuneet enää mitään; lähenevä eron hetki teki mielen surulliseksi.
Heidän kulkiessaan moisioiden ojien ohi tuoksahti paikoitellen heitä vastaan survottujen omenain haju, tuo vereksen omenajuoman haju, joka siihen vuodenaikaan koko sille seudulle oli ominainen, toisin paikoin taas väkevä navetanhaju, lehmäin lantatunkioista nouseva lämmin, hyvä lemu. Pienestä valaistusta ikkunasta arvasi asuinrakennuksen olevan pihan perällä.
Ja Jeannesta näytti, että hänen henkensä avautui käsittämään näkymättömiä asioita. Nuo siellä täällä tuikkivat tulet loivat häneen yht'äkkiä elävän tunteen kaikkien ihmisolentojen yksinäisyydestä, siitä, että kaikki hajottaa, kaikki erottaa ja kaikki vetää heidät kauas siitä, mikä heille on rakasta.
Alistuvalla äänellä lausui hän silloin:
– Ei ole elämä aina hauskaa.
Paroni vuorostaan huoahti ja sanoi:
– Minkä sille voimme, tyttöseni.
Ja seuraavana päivänä isä ja äiti lähtivät, ja Jeanne ja Julien jäivät yksin.
VII
Silloin tulivat kortit käytäntöön nuoren pariskunnan elämässä. Joka päivä aamiaisen syötyään, piippuaan poltellen ja särpiskellen konjakkia vähitellen jo kuusi, jopa kahdeksankin ryypyllistä, pelasi Julien vaimonsa kanssa bésigue'a. Jeanne lähti sen jälkeen ylös huoneeseensa, istuutui ikkunan ääreen ja ompeli ahkerasti alushameen pitsireunustetta sateen pieksäessä ja tuulen rämistellessä ikkunaruutuja. Levähtäessään toisinaan hän loi silmänsä kauas synkälle merenselälle, jossa aallot vihaisina vyöryivät. Jonkun hetken sinne tuijotettuaan hän jälleen ryhtyi työhönsä.
Ei hänellä muutoin ollutkaan muuta tekemistä, sillä Julien oli ottanut käsiinsä koko talouden hoidon, täydellisesti tyydyttääkseen arvovallan tarvettaan ja säästäväisyyden haluaan, joka häntä syyhytti. Hän oli aivan rajattoman ahne, ei antanut koskaan juomarahaa ja supisti elannon kaikkein vähimpään. Ja kun Jeanne, Peuples'iin tultuaan, oli leipurilta joka aamu tilannut itselleen pienen normandilaisen piirakkaan, niin lakkautti hän nyt senkin menon ja pakoitti Jeannen tyytymään käristettyyn leipään.
Jeanne ei sanonut mitään koettaen välttää selityksiä, keskustelua ja riitaa, mutta hän kärsi joka kerta kuin neulan pistoista nähdessään miehensä saituruuden. Hänestä se tuntui halpamaiselta ja inhoittavalta, sillä hänet oli kasvatettu perheessä, jossa rahalla ei ollut mitään arvoa. Ennen oli hän usein kuullut sanottavan: "käytettäväksi raha on tehtykin." Ja nyt toisteli Julien alati: "Etkö sinä sitten koskaan voi oppia olemaan heittämättä rahaa ikkunasta pellolle?". Ja joka kerta kun oli saanut vähennetyksi muutaman sou'n [viiden centimes'in (pennin) raha. Suom.] jonkun palkasta tahi jostakin laskusta, lausui Julien ilomielin pistäessään rahan taskuunsa:
– Pienistä puroista syntyvät suuret virrat.
Oli kuitenkin päiviä, jolloin Jeanne jälleen alkoi haaveilla. Hän keskeytti hiljakseen työnsä ja kädet rentonaan, silmät sameina eli hän uudelleen lapsuuden aikaiset romaaninsa, siirtyen kauas suloisten seikkailujen maille. Mutta yht'äkkiä kuuli hän Julienin antavan käskyjään ukko Simonille, ja tuo ääni tempasi hänet pois tuudittavista unelmista. Ja hän ryhtyi jälleen kärsivällisyyttä kysyvään työhönsä miettien itsekseen: "Se on ollut ja mennyt kaikki." Ja kyynel putosi hänen sormilleen, jotka liikuttelivat neulaa.
Myöskin Rosalie, joka ennen oli ollut niin iloinen ja aina hyräili, oli muuttunut. Hänen pulleat poskensa olivat kadottaneet verevyytensä ja näyttivät syvälle vajonneina joskus aivankuin mullalla hierotuilta.
Usein kyseli Jeanne häneltä; "Oletko, lapseni, sairas?" Siihen vastasi sisäkkö aina: "En, rouva", jolloin puna nousi hänen poskipäilleen ja hän livisti nopeasti tiehensä.
Ennen hän aina juoksi, mutta nyt laahasi jalkojaan eikä näyttänyt enää olevan turhamainen; hän ei enää ostanut kuljeksivilta kaupustelijoilta silkkinauhoja, kureliivejä eikä minkäänlaisia hajuvesiä. Ja koko avara talo tuntui niin tyhjältä ja kolkolta ja sen julkisivutkin olivat tahraantuneet pitkillä harmailla juovilla.
Tammikuun lopussa alkoivat lumisateet. Jo kaukaa näki pohjoisesta synkän meren ylitse kiitävän paksuja pilviä, joista rupesi satelemaan valkoisia hiutaleita. Yhtenä ainoana yönä oli koko tasanko lumen alle haudattu, ja puut näyttivät aamulla kuin hyiseen vaahtoon verhotuilta.
Pitkävartiset saappaat jalassa, pörröisennäköisenä turkkeihinsa kääriytyneenä vietti Julien aikansa metsässä, jossa hän pellon laidalla ojan taakse piiloutuneena väijyi muuttolintuja. Silloin tällöin kajahti sieltä talvi-ilmaan pyssynlaukaus, ja pelästyneitä mustia korppia lensi korkeista puista laumoittain pakoon.
Ikävään nääntyen tuli Jeanne toisinaan ulos portaikolle. Elämän kohina kuului sinne vain äärettömän kaukaa kuin kaikuna tämän sinertävän, synkän meren unteloon hiljaisuuteen. Sitten hän ei kuullut enää muuta kuin etäisten aaltojen kuorsailua ja yhäti putoelevien, hyytyneiden vesihaahtuvien alituista hämäräperäistä suhinaa ilmassa. Ja kinokset kasvoivat lakkaamatta tässä tiheässä ja kevyessä lumiryöpyssä, jolla ei tuntunut loppua olevan.
Eräänä tällaisena valjuna aamuna lämmitteli Jeanne paikaltaan liikkumatta jalkojaan huoneessaan uunin edessä, sillä aikaa kuin Rosalie, joka päivästä päivään oli muuttunut, verkalleen korjasi hänen vuodettaan. Yht'äkkiä kuuli Jeanne takaansa tuskaisen huoahduksen. Päätään kääntämättä hän kysyi:
– Mikä sinua vaivaa?
Kuten tavallista sisäkkö vastasi:
– Ei mikään, rouva.
Mutta hänen äänensä kuulosti särkyneeltä ja ahdistuneelta.
Jeanne ajatteli jo muita asioita, kun hän huomasi, ettei kuullut enää tytön liikkuvan. Hän lausui:
– Rosalie!
Ei hiiskahdustakaan. Ja kun hän luuli tytön hiljaa menneen pois, huusi hän kovemmin:
– Rosalie!
Ja hän ojensi jo kätensä soittaakseen, kun kova valitus, joka kuului aivan hänen läheltään, sai hänet pelästyneenä hypähtämään ylös.
Hänen palvelijattarensa istui lattialla kasvot sinisinä, silmät tuijottavina, jalat suorina ja nojaten selin sängyn laitaa vasten.
Jeanne kiirehti hänen luokseen:
– Mikä sinun on, mikä sinun on?
Toinen ei sanonut sanaakaan, ei hievahtanutkaan, tuijotti vain rouvaansa hurjin katsein ja läähätti kuin hirveän kivun valtaamana. Yht'äkkiä oikaisi hän sitten ruumiinsa, luisui maahan selälleen ja hampaitaan kiristäen koetti pidättää tuskan huudahdusta.
Silloin liikahti jotakin hänen hameensa alla, joka oli kiristynyt hänen hajalle levitettyjen reisiensä ylitse. Ja sieltä kuului samassa omituista ääntä, ikäänkuin molskahtelua, kuin kuristetun kurkun kulahdusta, ja yht'äkkiä oli se kuin kissan pitkä naukuminen, hento, mutta valittava huuto, elämään ilmestyneen lapsen ensimmäinen tuskan ääni.
Heti käsitti Jeanne, mitä oli tapahtunut, ja kuin päästä pyörällä juoksi hän portaille huutaen:
– Julien, Julien!
Tämä vastasi alhaalta:
– Mitä sinä tahdot?
Jeanne sai töintuskin lausutuksi:
– Täällä… Rosalie on…
Julien kiirehti ylös, harpaten kaksi astinta kerrallaan ja, tultuaan äkkiä huoneeseen, syöksyi hän tarkastamaan Rosalieta. Tämä oli synnyttänyt lapsen, joka käpristyneenä ja kouristuneena itki ja liikahteli lattialla äidin helmoissa. Julien nousi ylös vihaisen näköisenä ja sysäsi ulos huoneesta pelästyneen vaimonsa, sanoen:
– Tämä ei sinuun koske. Mene tiehesi! Lähetä tänne Ludivine ja ukko Simon!
Vapisten koko ruumiiltaan riensi Jeanne keittiöön ja kun ei enää uskaltanut palata ylös huoneeseensa, meni hän saliin, jota ei oltu lämmitetty siitä saakka kuin hänen vanhempansa olivat lähteneet, ja odotti siellä peloissaan, mitä oli tapahtuva.
Hän näki ukko Simonin kohta juoksevan ulos talosta. Viiden minuutin kuluttua palasi hän mukanaan paikkakunnan kätilö, leskirouva Dentu.
Sitten kuului portailta liikettä aivan kuin sairasta olisi kannettu, ja sitten tuli Julien ilmoittamaan vaimolleen, että tämä saattoi palata huoneeseensa.
Jeanne vapisi aivan kuin hän olisi nähnyt jonkun kamalan näyn. Hän kävi jälleen istumaan uunin eteen ja ajatteli: "Kuinka hän jaksanee?"
Levottomana ja hermostuneena käveli Julien huoneita pitkin edestakaisin ja oli aivan suunniltaan vihasta. Ensin ei hän puhunut mitään, mutta muutamien hetkien kuluttua hän pysähtyi ja kysyi:
– Mitä sinä aiot tuolle tytölle tehdä?
Jeanne ei ymmärtänyt ja katsahti mieheensä.
– Kuinka? Mitä sinä tarkoitat? Minä en ymmärrä.
Ja aivan kuin kiukustuen huudahti silloin hänen miehensä:
– Emmehän toki voi pitää äpärää talossamme.
Jeanne oli aivan ällistynyt. Pitkän äänettömyyden jälkeen sanoi hän sitten:
– Emmeköhän, ystäväni, voisi antaa sitä elätettäväksi?
Mutta Julien ei antanut hänen jatkaa.
– Ja kuka sen maksaa? Sinä varmaankin?
Jeanne mietti vielä kauan, etsien jonkinlaista ratkaisua.
Vihdoin hän sanoi:
– Isä tietenkin pitää siitä huolen, lapsen isä. Ja jos hän nai Rosalien, niin on kaikki hyvin.
Julien menetti silloin kokonaan malttinsa ja sanoi raivostuneena:
– Isä!.. Isä!.. Tunnetko sinä sen … isän… – Tietysti, et. No niin, mitäs silloin?..
Liikutettuna Jeanne innostui:
– Hän ei varmaankaan jätä tyttöä. Silloin olisi hän kunnoton. Otamme selkoa hänen nimestään ja etsimme hänet käsiimme. Hänen kyllä täytyy selvittää asia.
Julien oli tyyntynyt ja ryhtyi jälleen kävelemään:
– Kultaseni, ei tyttö sitä sano, sen miehen nimeä. Ei hän sitä ilmaise sinulle eikä minulle, – ehkäpä hän ei siitä miehestä välitäkään. Missään tapauksessa emme voi talossamme pitää naimatonta naista äpäränsä kanssa, sen kai ymmärrät?
Mutta Jeanne intti vastaan:
– Se mies on sitten kurja raukka. Meidän on kuitenkin saatava tietää, kuka hän on, ja silloin joutuu hän meidän kanssamme tekemisiin.
Julien tuli tästä ihan punaiseksi ja kiihtyi kovasti.
– Entä … siihen saakka?
Jeanne ei tietänyt, miten hän ratkaisisi asian, ja kysyi:
– Mitä sinun mielestäsi on tehtävä?
Hänen miehensä lausui heti mielipiteensä:
– Minun mielestäni on asia hyvin yksinkertainen: pistän hänelle vähän rahaa kouraan ja lähetän hänet hiiteen kakaransa kanssa.
Mutta Jeanne joutui siitä pahoille mielin, hänen sydämensä kuohahti:
– Se ei tapahdu koskaan, ei koskaan. Tuo palvelustyttö on minun rintasiskoni ja me olemme kasvaneet yhdessä. Hän on, ikävä kyllä, hairahtunut, mutta sen tähden minä en hylkää häntä. Ja jos niiksi tulee, niin otan minä kasvattaakseni tuon lapsen.
Nyt puhkesi Julienin viha:
– Kylläpä me saisimme hyvän maineen, me, joilla on tämmöinen nimi ja tämmöiset sukulaissuhteet! Joka paikassa sanottaisiin meidän suosivan pahetta ja suojaavan kaikenlaisia ruojia talossamme, eikä yksikään kunnon ihminen enää tulisi luoksemme. Mitä sinä oikein ajattelet? Olet ihan mieletön!
Jeanne oli pysynyt levollisena ja vastasi:
– Minä en salli koskaan heittää Rosalieta pellolle, ja ellet sinä tahdo häntä pitää, niin ottaa äitini hänet uudelleen palvelukseensa. Me lopulta kyllä saamme selkoa tuon lapsen isästä.
Silloin lähti Julien vimmastuneena ulos ja paiskasi oven kiinni huutaen:
– Naiset ovat aina järjettömiä mielijohteineen!
Jälkeen puolisen meni Jeanne nuoren äidin luo, joka leskirouva Dentu'n valvomana, makasi liikkumatta, silmät selällään, vuoteessaan, lapsenhoitajan sylkytellessä vastasyntynyttä sylissään.
Huomattuaan rouvansa tulevan alkoi Rosalie nyyhkyttää ja kätki epätoivosta väristen kasvonsa lakanoihin. Jeanne tahtoi suudella häntä, mutta hän ei antanut, vaan peittäytyi. Silloin tuli hoitaja ja paljasti hänen kasvonsa, ja nyt Rosalie myöntyi, yhä vielä itkien, vaikka hiljakseen.
Liedessä paloi heikko valkea. Oli kylmä. Lapsi itki. Jeanne ei uskaltanut puhuakaan pikkusesta peläten aikaansaavansa uuden itkukohtauksen. Hän piteli sisäkköään kädestä ja toisteli koneellisesti:
– Ei se ole mitään, ei se ole mitään.
Tyttöparka katsoi salaa hoitajaan päin ja vapisi lapsen huutaessa. Häntä kuristi yhä tuska, joka hänessä vielä ajottain synnytti suonenvedontapaisia nyyhkytyksiä, samalla kun esiinpuhjenneet kyyneleet kulisivat hänen kurkussaan. Jeanne suuteli häntä vielä kerran ja kuiskasi hänelle ihan hiljaa korvaan: