XII
Rosalie oli viikon kuluttua täydellisesti alkanut hallita kartanon asioita ja väkeä. Jeanne alistui ja totteli vastaansanomatta. Ollen heikko voimiltaan ja käydä laahustaen niinkuin ennen aikaan hänen oma äitinsä, hän käveli ulkona verkkaisin askelin palvelijattarensa taluttamana, joka antoi hänelle neuvoja, lohdutteli häntä sekä jäyhin että lempein sanoin ja kohteli häntä aivan kuin sairasta lasta.
He puhelivat aina entisistä ajoista. Jeannella oli itku kurkussa, Rosalie taas oli tyyni kuin kylmäluontoinen talonpoikaisnainen ainakin. Vanha sisäkkö otti usein puheeksi nuo maksamattomat korot ja sitten vaati hän, että hänen haltuunsa annettaisiin ne paperit, jotka Jeanne, kaikkiin asioihin perehtymättömänä, piti salassa häveten poikaansa.
Viikon ajan kävi Rosalie sen jälkeen joka päivä Fécamp'issa ottamassa noista asioista selkoa eräältä notaarilta, jonka hän tunsi.
Pantuaan sitten eräänä iltana rouvansa vuoteeseen, istuutui hän hänen sänkynsä pääpuoleen ja sanoa tokaisi yht'äkkiä:
– Nyt kun ootte, rouva, vuoteessa, niin jutellaan vähän.
Ja sitten hän selitti asian.
Kun kaikki oli maksettu, tuli Jeannelle jäämään noin seitsemän tahi kahdeksan tuhatta frangia korkoja. Siinä kaikki.
Jeanne vastasi:
– Minkäs sille, lapsi hyvä, voi? Minä tunnen varsin hyvin, etten tule olemaan pitkäikäinen; siinä on minulle kylliksi.
Mutta Rosalie vihastui:
– Teille, rouva, ehkä, mut ettekös sitt' aio herra Paulille mitään jättää?
Jeannea värisytti, kun hän sanoi:
– Minä pyydän sinua, älä puhu minulle koskaan hänestä! Minun sydämeeni koskee liian paljon, kun vain häntä ajattelen.
– Mä tahdon päinvastoin hänestä puhua, rouva, – sanoi Rosalie, – sillä te ootte kovin vähän järkevä, nähkääs, rouva Jeanne. Hän kyll' tekee tuhmuuksia, mut ei niit' aina tekemään tu'. Sitt' hän menee naimisiinki ja häll' tulee lapsii olemaan ja niit' kasvattaakse pitää häll' olla rahaa. Kuulkaas ny' sitt'. Teidän pitää myydä Peuples!
Jeanne hypähti istualleen vuoteessaan:
– Myydäkö Peuples? Mitä sinä ajattelet? En, sitä en ikinä tee.
Rosalie vain ei joutunut ymmälle:
– Mut mä sano, rouva, mä, ett' kyll' te myytte, sill' se pitää myydä.
Ja hän esitti laskelmansa, suunnitelmansa ja perustelunsa. Kun Peuples siihen kuuluvine molempine moisioineen myytäisiin halulliselle ostajalle, jonka hän oli saanut käsiinsä, jäisi jäljelle vielä neljä Saint-Léonard'issa olevaa moisiota, jotka, kun niiden kiinnityslainat maksettaisiin, tuottaisivat kahdeksantuhatta kolmesataa frangia tuloja. Vuosittain olisi niistä varattava tuhat kolmesataa frangia korjaustöihin ja tilojen hoitoon. Näin jäisi jäljelle seitsemän tuhatta frangia, joista vuotuisiin menoihin käytettäisiin viisi tuhatta, ja kaksi tuhatta pantaisiin sitä varten muodostettavaan vararahastoon. Ja hän lisäsi:
– Kaikk' muu on syöty, se on siis lopuss'. Ja sitt' tulen mä pitään avaimen, nähkääs. Herra Paul, hän ei saa enää mitään, ei ikinä mitään. Hän kyll' ottais teilt' viimeisenki rovon.
Jeanne, joka itki hiljakseen, sopersi:
– Mutta ellei hänellä ole mitään syötävää.
– Kyll' hän sitt' tulee meill' syömään, ku nälkä kuristaa. Häntä varte meill' ain' on vuode ja keittoa. Luulekkos te, ett' hän ois' kaikk' nuo tuhmuutens' tehny', jos ette te ois' aluks' häll' rahaa antann'?
– Hänellähän oli velkoja. Hän olisi menettänyt kunniansa.
– Kun teill' ei enää mitää ole, ei hän sitt' voi velkoj' tehdä. Ootte maksann', hyvä on, mut nyt ette enää maksa, sen mä vain sanon, mä. Ja hyvää yöt' ny' sitt', rouva!
Ja hän poistui.
Jeanne ei nukkunut lainkaan, siihen määrin saattoi hänet suunniltaan ajatus, että Peuples oli myytävä, että hänen oli lähdettävä sieltä pois, jätettävä tämä talo, johon koko hänen elämänsä oli kiinnitetty.
Kun Rosalie seuraavana aamuna tuli hänen luokseen, sanoi Jeanne hänelle:
– Rakas lapseni, minä en voi koskaan lähteä täältä.
Mutta hänen sisäkkönsä vastasi siihen vihaisesti:
– Niin sentää täytyy, rouva. Heti kohta saapuu notaarikin sen kanss', jok' on halukas ostaan kartanon. Muuss' tapauksess' ei teill' neljän vuoden peräst' oo yht' ainoata suupalaakaan.
Jeanne oli aivan lamassa vastatessaan:
– Minä en voi, en voi sitä koskaan tehdä.
Tunnin kuluttua toi kirjeenkantaja hänelle kirjeen Paulilta, joka vielä pyysi kymmenen tuhatta frangia. Mitä oli tehtävä? Epätoivossaan neuvotteli hän Rosalien kanssa, joka hämmästyen kohotti käsiään ja sanoi:
– Enkös mä sanonn', rouva? Kyll' te oisitte olleet putipuhtaat molemmat, ell'en mä ois väliin tullu'.
Ja alistuen sisäkkönsä tahtoon, vastasi hän pojalleen:
"Rakas poikani! En voi sinulle enää mitään antaa. Olet saattanut minut häviöön ja olen nyt pakoitettu myymään Peuples'in. Mutta muista kuitenkin, että saat aina suojaa, milloin vain tahdot turvautua vanhaan äitiisi, jolle olet paljon kärsimyksiä tuottanut.
Jeanne."
Kun notaari tuli entisen sokeritehtailijan herra Jeoffrin'in kanssa, niin otti hän itse heidät vastaan ja näytti heille kaikki kartanon eri paikat.
Kuukautta myöhemmin allekirjoitti hän kauppakirjan ja osti samaan aikaan pienen talon läheltä Goderville'a, valtamaantien varrelta Batteville'n kylästä.
Iltaan asti käveli hän sitten aivan yksin äitivainajansa kujanteessa pakahtuvin sydämin ja mieli masennuksissa, ja lausui epätoivossaan nyyhkyttäen hyvästit avaruudelle, puille, plataanin juurella seisovalle madonsyömälle penkille, kaikille noille tutuille esineille, jotka tuntuivat kuin painuneen hänen silmiinsä ja sieluunsa, pensaikolle mäenrinteellä, josta näkyi koko lakeus, jossa hän niin usein oli istunut ja josta oli nähnyt kreivi Fourville'n juoksevan Julienin hirveänä kuolinpäivänä, vanhalle latvattomalle jalavalle, johon hän niin usein oli nojautunut, ja koko herttaiselle puistolleen.
Rosalien täytyi tulla ottamaan häntä käsivarresta viedäkseen hänet sieltä pois.
Portilla odotti roteva viidenkolmatta vuoden vanha talonpoika, joka tervehti ystävällisellä äänellä, aivan kuin hän olisi tuntenut Jeannen jo kauan:
– Hyvää päivää, rouva Jeanne; kuinka voitte? Äiti käsk' mun tulla tänne muuttoa hommaamaan. Tahtoisin tietää, mitä kaikkea viette täält' pois, ett' mä voisin tehdä kaikk' vähin erin maatöit' vahingoittamatt'.
Se oli hänen sisäkkönsä poika, Julienin poika ja Paulin veli.
Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi tauonnut sykkimästä, ja kuitenkin teki hänen mieli suudella tuota nuorta miestä.
Jeanne katseli häntä koettaen nähdä, oliko hän hänen miesvainajansa näköinen, oliko hän hänen poikansa näköinen. Nuori mies oli verevä ja voimakas, ja hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät kuin hänen äidilläänkin. Ja kuitenkin oli hän Julienin näköinen; mutta missä suhteessa ja miten, siitä ei Jeanne saanut selkoa. Jotakin oli vain Julienista hänen kasvojensa yleispiirteissä.
Mies jatkoi:
– Oisin mä kovin kiitollinen, jos voisitte näyttää kaikk' mull' heti.
Jeanne ei kuitenkaan vielä tietänyt, mitä aikoi ottaa mukaansa, koska hänen uusi talonsa oli kovin pieni, ja hän pyysi nuoren miehen tulemaan viikon lopulla.
Silloin alkoi hänellä muuttohuolet, tuoden surullista vaihtelua hänen synkkään elämäänsä, jolla ei enää ollut mitään tarjottavaa.
Hän kulki huoneesta huoneeseen katsellen kalustoja, jotka muistuttivat hänelle kaikenlaisista tapahtumista, noita rakkaita esineitä, jotka ovat kuin osa elämäämme, milt'ei olemustammekin, jonka nuoruudestamme saakka tunnemme, joihin liittyvät muistot iloista ja suruista, elämämme merkkipäivistä, jotka ovat olleet suloisten ja ikävien hetkiemme äänettömiä seuralaisia, ja jotka ovat vanhentuneet ja kuluneet meidän rinnallamme niin, että niiden päällystä on paikoitellen rikki ja vuorikin repeytynyt, kehykset huojuvat ja värit tyystin haalistuneet.
Hän valikoi niitä yksitellen, usein epäröiden, epävarmana aivan kuin olisi pitänyt tehdä jokin suuri tärkeä päätös, muuttaen yhtämittaa jo tekemänsä ratkaisun, ja punniten kahden nojatuolin tahi kahden vanhan kirjoituspöydän arvoja vertaamalla niitä johonkin vanhanaikuiseen työpöytään.
Hän aukoi laatikoita ja koetti muistella eri seikkoja, ja kun hän vihdoin sai sanotuksi: "Niin, minä otan tämän", vietiin esine ruokasaliin.
Hän halusi pitää oman huoneensa koko kaluston, vuoteensa, verhot, pöytäkellon, kaikki.
Salista otti hän muutamia tuoleja, ne, joiden päällystä oli häntä miellyttänyt hänen lapsuudestaan asti, joissa oli ketun ja haikaran, ketun ja kurjen, heinäsirkan ja muurahaisen, ja surullisen haikaran kuvat.
Katsellessaan sitten rakennuksen kaikkia soppia, meni hän eräänä päivänä ylös ullakollekin ja joutui aivan hämille. Siellä oli sekaisin tavaraa kaikenlaista, toisia särkyneitä, toisia vain tahraisia, toisia, jotka olivat sinne tuodut Jumala tiesi mistä syystä, ehkäpä siksi, etteivät enää miellyttäneet tahi että oli hankittu uusia sijaan. Siellä oli tuhansia pikkuesineitä, joita Jeanne oli ennen muinoin nähnyt ja jotka olivat äkkiä kadonneet aivan hänen huomaamattaan, vaikka ne olivat hänen käsissäänkin olleet, tuota vanhaa joutavanpäiväistä romua, joka oli viidentoista vuoden ajan vetelehtinyt hänen ympärillään, esineitä, joita hän päivittäin oli nähnyt ja tuskin merkillekään pannut ja nyt yht'äkkiä löysi tuolta ullakolta muitten vanhempien esineiden joukosta, joiden paikatkin hän varsin hyvin muisti niiltä ajoilta kuin Peuples'iin oli tullut, ja kaikki nuo tavarat saivat odottamatta unhottuneiden todistajien, jälleen tavattujen ystävien tärkeän merkityksen. Ne vaikuttivat häneen kuin ihmiset, joiden seurassa on ollut kauan heidän koskaan paljastamatta itseään ja jotka yht'äkkiä jonakin iltana jonkin aivan mitättömän asian johdosta alkavat loppumatta rupattaa ja ilmaista sielunsa sisimmän, josta ei ole ollut aavistustakaan.
Hän kulki esineestä toiseen sykkivin sydämin ja ajatteli: "Kas, tuonhan kiinalaisen kupin minä särjin eräänä iltana muutamia päiviä ennen häitäni. – Ja tuossahan on äidin pikku lyhty ja isän keppi, jonka hän taittoi, kun tahtoi aukaista sateesta turvonneen portin".
Joukossa oli paljon semmoisiakin esineitä, joita hän ei tuntenut, jotka eivät herättäneet hänessä mitään muistoja ja jotka olivat vanhempien vanhempain ja heidänkin vanhempainsa ajoilta, noita pölyisiä kaluja, jotka ovat kuin pakolaisia joltakin niille oudolta ajalta ja näyttävät surkeilta alennustilassaan, joiden historiaa ja seikkailuja ei kukaan tunne, koska ei kukaan ollut nähnyt heitä, jotka ne olivat valinneet, ostaneet, omistaneet ja joille ne olivat rakkaita, eikä kukaan tuntenut niitä käsiä, jotka niitä olivat hellävaroen pidelleet, eikä niitä silmiä, jotka niitä mielellään olivat katselleet.
Jeanne kosketteli ja käänteli esineitä jättäen sormistaan jälkiä niiden paksuun pölyyn, ja hän viipyi kauan siellä, tuon vanhan romun keskellä, siinä hämärässä valossa, joka tuli ullakolle muutamien pienien, katon rajaan kehystettyjen lasien läpi.
Hän katseli tarkkaan ullakolla olevia kolmijalkaisia tuoleja koettaen muistella niiden merkitystä, kuparipannua, rikkinäistä jalkojen lämmitintä, joka hänestä näytti tutulta, ja kokonaista läjää käyttöön kelpaamattomia taloustarpeita.
Sitten päätti hän ottaa osan niistä mukaansa, meni alas ja lähetti Rosalien niitä noutamaan. Hänen sisäkkönsä kieltäytyi kuitenkin vihoitellen ottamasta ullakolta "tuota törkyä". Mutta Jeanne, jolla ei enää ollut mitään omaa tahtoa, piti sillä kertaa puoliaan, ja häntä oli toteltava.
Eräänä aamuna tuli sitten Julienin poika, moision vuokraaja Denis Lecoq kärryineen ensimmäistä tavarain muuttoa varten. Rosalie läksi hänen mukaansa valvoakseen tavarain purkamista ja huonekalujen asettamista oikeille paikoilleen.
Yksin jäätyään alkoi Jeanne kävellä ympäri kartanon huoneita, ja hänet valtasi hirveä epätoivon puuska. Intomielisen rakkautensa hurmassa hän suuteli kaikkea, mitä ei voinut ottaa mukaansa: salin seinäverhojen suuria valkoisia lintuja, vanhoja soihtuja, kaikkia, mitä vain hänen eteensä sattui. Hän kulki huoneesta huoneeseen kuin mieletön, kyyneleiden valuessa hänen silmistään. Ja lopuksi meni hän ulos "sanomaan hyvästi" merelle.
Syyskuu läheni loppuaan. Matala, harmaa taivas painoi ilmaa ja meren kolkko, kellahtava aallokko ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi. Jeanne seisoi kauan kallion partaalla, ja hänen päässään pyöri ahdistavia ajatuksia. Kun alkoi pimetä, palasi hän kotiin, kärsittyään sinä päivänä yhtä paljon kuin suurimpien surujensa aikoina.
Rosalie oli tullut takaisin ja odotti häntä, ihastuneena uuteen taloon, joka hänen mielestään oli paljoa iloisempi kuin tämä ison arkun tapainen rakennus, joka ei edes ollut maantien varrellakaan.
Jeanne itki koko sen illan.
Sen jälkeen kuin kartano oli myyty, eivät moisioiden vuokraajat osoittaneet häntä kohtaan paljon muuta kunnioitusta, kuin mikä juuri oli välttämätöntä, ja nimittivät häntä keskinäisissä puheissaan "hupsuksi", liioin tietämättä miksi, mutta varmaankin siksi, että he maalaisvaistollaan ikäänkuin tunsivat hänen kasvavan sairaaloisen hentomielisyytensä, hänen kiihtyneen haaveksivaisuutensa, koko tuon onnettomuuden järkyttämän ihmisraukan sekavan sieluntilan.
Lähtöpäivänsä aattona meni Jeanne sattumalta talliin. Sieltä kuului murina, joka sai hänet säpsähtämään. "Massacre", jota hän ei enää kuukausimääriin ollut muistanut, oli siellä. Sokeana ja rampana, saavutettuaan jo iän, joka näille eläimille on harvinainen, eleli se vielä oljillaan Ludivinen hoitamana, joka sitä ei ollut unhoittanut. Jeanne otti koiran syliinsä, suuteli sitä ja vei sen taloon. Se oli paksu kuin tynnyri, jaksoi tuskin liikuttaa jäykkiä, hajallaan olevia jalkojaan ja haukkui aivan kuin puiset koirat, joita lapsille lahjoitetaan leikkikaluina.
Vihdoin valkeni lähtöpäivä. Jeanne oli nukkunut Julienin entisessä huoneessa, sillä hänen omasta huoneestaan oli kaikki huonekalut jo viety pois.
Hän nousi vuoteestaan riutuneena ja hengästyneenä, aivan kuin olisi juossut pitkän matkan. Rattaat hänen matkalaukkuineen ja vielä jäljellä olevine muine irtaimistoineen seisoivat jo valmiina pihalla. Toiset kaksipyöräiset kärryt, joiden oli määrä viedä rouva ja hänen sisäkkönsä, olivat valjaissa niiden takana.
Ukko Simon ja Ludivine jäivät yksin taloon, kunnes uusi omistaja saapuisi. Sitten oli heidän määrä palata kotiaan. Jeanne oli näet antanut heille pienen eläkkeen. Muuten oli heillä vähän säästöjäkin. He olivat nyt jo kovin vanhoja, työhön kelpaamattomia ja lörppöjä. Marius oli naimisiin mentyään aikoja sitten jo lähtenyt talosta.
Kello kahdeksan tienoilla alkoi kylmä tihrusade, jota heikko tuuli ajoi mereltä päin. Sentautta täytyi nostaa ylös rattaiden kuomit. Puista irtautui jo lehtiä, jotka lentelivät ilmassa.
Keittiön pöydällä höyrysivät kahvikupit. Jeanne istuutui kuppinsa ääreen, joi hetkisen, nousi sitten ylös ja sanoi:
– Lähdetään!
Hän pani hatun päähänsä, otti huivin, ja sillä välin kuin Rosalie veti kalossit hänen jalkaansa, lausui hän itku kurkussa:
– Muistatko, kuinka silloin satoi, kun me matkustimme Rouen'ista tänne?..
Hän sai samassa kouristuskohtauksen, painoi kätensä rintaansa vasten ja kaatui tunnottomana selälleen lattialle.
Enemmän kuin tunnin ajan oli hän aivan kuin kuollut. Sitten aukaisi hän silmänsä ja puhkesi kouristuksen puistattamana hurjaan itkuun. Kun hän oli hieman rauhoittunut, tunsi hän olevansa niin heikko, ettei voinut nousta ylös. Mutta Rosalie, joka pelkäsi kouristuksen uudistuvan, jos matkalle lähtö lykkäytyisi, juoksi hakemaan poikaansa. Yhdessä he kantoivat Jeannen ulos ja nostivat hänet kärryihin vahaliinalla peitetylle laudalle, ja hänen vanha sisäkkönsä nousi hänen viereensä, peitti hänen jalkansa, heitti ison kapan hänen olkapäilleen ja avattuaan sateensuojan hänen päänsä yli huusi:
– Pian, Denis, matkalle!
Nuori mies kiipesi äitinsä viereen ja istuutui tilan puutteessa vain toiselle pakaralleen ja päästi hevosensa täyttä ravia juoksemaan, niin että naiset oikein hyppivät rattailla.
Kun he kylän nurkkauksesta kääntyivät, huomasivat he erään miehen kävelevän edestakaisin maantiellä. Se oli kirkkoherra Tolbiac, joka näytti salaa odottavan heidän lähtöään. Hän pysähtyi antaakseen tietä hevoselle. Toisella kädellä nosti hän kauhtanansa liepeitä, etteivät ne kastuisi rapakossa, ja silloin näkyivät hänen laihat mustiin sukkiin puetut säärivartensa, jotka upposivat äärettömän suuriin lokaisiin kenkiin.
Jeanne loi silmänsä maahan, ettei kohtaisi hänen katsettaan. Ja Rosalie, joka tiesi kaikki asiat, joutui aivan raivoon ja mutisi:
– Senkin moukka, senkin moukka!
Ja tarttuen poikansa käteen lisäsi hän:
– Sivalla hänt' vähä piiskall'!
Mutta juuri kun he tulivat papin kohdalle, käänsi nuori mies kovaa vauhtia kiitävien kärryjensä toisen pyörän äkkiä maantien kuoppaan niin, että lika siitä roiskahti ylös ja tahrasi papin päästä jalkoihin asti. Ja Rosalie kääntyi hyvillään ja pudisti hänelle nyrkkiään, sillä välin kuin hän suurella nenäliinallaan pyyhki likaa vaatteistaan.
He olivat jo ajaneet viiden minuutin ajan, kun Jeanne äkkiä huudahti:
– Massacre unohtui!
Täytyi siis seisahtua ja Denis juoksi hakemaan koiraa Rosalien pidellessä sillä aikaa ohjaksia.
Vihdoin palasi Denis, kantaen sylissään tuota isoa, muodotonta, paikoitellen jo karvatonta koiraa, joka sijoitettiin molempien naisten hameiden väliin.
XIII
Kahden tunnin kuluttua pysähtyivät rattaat pienen, tiilistä rakennetun talon eteen, joka seisoi vaivaisia päärynäpuita kasvavan puistikon keskellä ihan maantien varrella. Neljä huvimajaa, joiden säleitä pitkin kasvoi vuohenkuusamia, oli tuon puutarhan neljän nurkan rajapyykkinä ja keskus siinä oli jaettu pieniin neliön muotoisiin vihannessarkoihin, joita toisistaan eroittivat kapeat, hedelmäpuitten reunustamat polut. Hyvin korkea lehtiaita ympäröi joka taholta tämän maatilan, jonka naapuritalosta eroitti pelto. Sadan askeleen päässä oli maantien varrella sepän paja. Kaikki muut lähimmät naapurit asuivat noin kilometrin päässä.
Tilan ympärillä levisi Caux-seudun lakeus; siellä näkyi tiheässä talonpoikaistaloja isojen, neljään kaksoisriviin istutettujen puitten peitossa, jotka ympäröivät talojen omenatarhoja.
Heti perille saavuttua halusi Jeanne levätä, mutta Rosalie ei sitä hänelle sallinut peläten hänen jälleen rupeavan turhia mietiskelemään.
Godervillen puuseppä oli jo tullut auttamaan talon kuntoon panemisessa, ja kohta ryhdyttiinkin järjestämään jo paikalle saapuneita huonekaluja, odotettaessa viimeistä kuormaa, joka ei enää voinut kauan viipyä. Siinä oli melkoinen työ, joka kysyi pitkiä tuumailuja ja laajoja keskusteluja.
Tunnin kuluttua ilmestyivät sitten vankkurit portille ja kuorma oli purettava sateessa.
Illan tullen oli talo kauheassa epäjärjestyksessä, täynnä sinne tänne sullottuja tavaroita. Ja kovin uupuneena nukkui Jeanne heti, kun oli päässyt vuoteeseen.
Seuraavina päivinä ei hänellä ollut aikaa sureksia, siihen määrin rasittivat häntä talon toimet. Jopa häntä pian alkoi huvittaakin uuden asunnon järjestäminen hänen ajatellessaan, että hänen poikansa tulisi sinne. Hänen entisen huoneensa verhot ripustettiin ruokasaliin, joka samalla myöskin oli vierashuone. Ja erityisen huolellisesti järjesti hän alakerroksen toisen huoneen, jota hän ajatuksissaan nimitti "Paulet'n huoneeksi." Toisen varasi hän itselleen, ja Rosalien oli määrä asua ylhäällä ullakkohuoneessa.
Pikku talo oli taitavasti sisustettuna hyvin sievä, ja Jeanne viihtyi siellä ensimmäiset ajat hyvin, vaikka hän jotakin kaipasikin tietämättä itsekään mitä.
Eräänä aamuna toi Fécamp'in notaarin kirjuri Jeannelle kolmetuhattakuusisataa frangia, joka summa oli maksu Peuples'iin jääneistä huonekaluista, joiden hinnan eräs verhoilija oli arvioinut. Saadessaan nämä rahat tunsi Jeanne ilon väristyksen ruumiissaan, ja heti kun mies oli poistunut, kiirehti hän ottamaan hatun päähänsä lähteäkseen mitä pikemmin Godervilleen toimittaakseen nuo odottamatta tulleet rahat Paulille.
Mutta maantiellä tuli häntä vastaan Rosalie, joka palasi ostoksilta ja alkoi epäillä jotakin, aavistamatta asian oikeata laitaa. Kun hän sitten pääsi siitä selville, sillä Jeanne ei voinut enää salata häneltä mitään, laski hän korinsa maahan ja rupesi purkamaan kiukkuansa, minkä jaksoi. Kädet puuskassa huusi hän, tarttui sitten rouvaansa oikealla kädellään, otti korin vasempaan käteensä ja vihan vimmassa lähti hänen kanssaan marssimaan kotia päin.
Heti heidän kotiin tultuaan vaati Rosalie häntä luovuttamaan hänelle rahat. Jeanne suostui siihen pidättäen itsellään kuitenkin kuusisataa frangia, mutta pian pääsi tuo epäluuloinen palvelijatar hänen viekkautensa perille ja hänen täytyi antaa hänen käsiinsä kaikki.
Rosalie salli kuitenkin lähettää tuon ylijäämän Paulille, jolta muutaman päivän kuluttua tuli kiitoskirje.
"Olet tehnyt minulle suuren palveluksen, rakas äiti, sillä elämme mitä kurjimmissa oloissa."
Jeanne ei kuitenkaan tottunut elämään Batteville'ssa. Hänestä tuntui, ettei hän voinut hengittääkään enää niinkuin ennen ja että hän oli entistään vieläkin enemmän yksin, hylätty ja hukkaan joutunut. Hän oli ulkona kävelyillä, kulki Verneuil'in kylään asti ja palasi Trois-Mares'en kautta, ja kun hän sitten oli tullut takaisin, halutti häntä jälleen ulos, aivan kuin hän olisi unhoittanut kulkea juuri sinne asti, jonne hänen piti tahi jonne hän tahtoi kävellä.
Ja tätä jatkui joka päivä hänen itsekään käsittämättä tämän omituisen halunsa syytä. Mutta eräänä iltana tuli kuin itsestään hänen huuliltaan lause, joka paljasti hänen levottomuutensa salaisuuden: "Voi, kuinka tahtoisin nähdä merta!"
Se, mitä hän niin kovin kaipasi, oli meri, joka oli ollut hänen suuri naapurinsa kahdenkymmenen vuoden ajan, meri, sen suolainen ilma, sen vihainen ärjy, sen möyryävä ääni, sen voimakkaat vihurit, meri, jonka hän joka aamu oli nähnyt ikkunastaan Peuples'issa, jota hän siellä hengitti päivät ja yöt, jonka hän aina tunsi lähellään ja jota hän oli rakastanut kuin ihmistä aivan tietämättäänkin.
"Massacre" oli samoin alati kovin levoton. Sinä iltana kun he sinne muuttivat, oli se käynyt makaamaan keittiön kaapin alle, ja sieltä oli mahdotonta saada sitä pois. Siellä pysyi se kaiket päivät melkein liikkumatta kääntyen silloin tällöin vain raskaasti murahtaen.
Mutta heti yön tultua nousi koira ylös ja laahusti puutarhan portille satuttaen päätään seiniin. Oltuaan aikansa pihalla tuli se takaisin, kävi takapuolelleen istumaan lämpöisen lieden eteen, ja niin pian kuin sen molemmat emännät olivat panneet maata, alkoi se ulvoa.
Ja siinä se ulvoi koko yön valittavalla, surkealla äänellä, tauoten välistä tunniksi, alkaakseen sitten uudelleen vieläkin sydäntä särkevämmällä äänellä. Silloin sidottiin se kiinni ja pantiin tynnyriin talon eteen, mutta se ulvoi nyt ikkunoiden alla. Kun se oli jo kovin heikko ja lähellä kuolemaa, täytyi se ottaa takaisin keittiöön.
Jeannen kävi mahdottomaksi nukkua, sillä hän kuuli tuon vanhan eläinraukan lakkaamatta valittavan ja raapivan ja koettavan perehtyä tähän uuteen taloon, sekin käsittäen, ettei se ollut enää vanhassa kodissaan. Eikä sitä millään saanut rauhoittumaan. Aivan kuin sen sammuneet silmät ja tietoisuus omasta heikkoudestaan olisivat estäneet sitä liikkumasta silloin, kun muut elävät olennot olivat liikkeellä, oli se makuulla koko päivän, mutta alkoi kävellä ympäri levottomana, niin pian kuin vain tuli ilta, ikäänkuin se ei olisi enää uskaltanut elää ja liikkua muulloin kuin pimeällä, juuri niinkuin kaikki sokeat tekevät. Eräänä aamuna se vihdoin tavattiin kuolleena ja se oli suuri helpoitus.
Talvi alkoi ja Jeannen valtasi voittamaton epätoivo. Se ei ollut tuota kirpeätä kipua, joka raatelee sydäntä, vaan synkkää, kolkkoa alakuloisuutta.
Ei mikään huvittanut häntä. Ei kukaan välittänyt hänestä. Talon portin ohitse kulkeva valtamaantie oli milt'ei aina tyhjä. Silloin tällöin kiiti siinä vain nopeasti kärryt, joissa ajoi joku punanaamainen mies, niin että hänen puseronsa pullistui tuulessa siniseksi ilmapalloksi. Toisinaan taas kulkivat siitä verkalleen ohi vankkurit tahi näki kaukaa kahden talonpojan, miehen ja vaimon, astuvan, ensin aivan pieninä ilman rannalla ja sitten yhä suurenevina, sitten taas talon ohi kuljettuaan pienentyäkseen pienentymistään kahden hyönteisen kokoiseksi, kadotakseen vihdoin sen valkoisen juovan kohdalla, joka kulki siellä silmän siintämättömissä nousten ja laskien aina maanpinnan aaltojen mukaan.
Kun ruoho oli alkanut kasvaa, kulki portin ohi joka aamu lyhythameinen pikku tyttö, ajaen edellään laihoja lehmiä, jotka maantienojan varsilta pureksivat nurmea. Ja joka ilta palasi hän takaisin lehmiensä jäljessä astuen yhtä untelona yhden askeleen joka kymmenes minuutti. Joka yö oli Jeanne unissaan asuvinansa yhä vielä Peuples'issa. Hän oli olevinaan siellä milloin isänsä ja äitinsä, milloin täti Lisonin seurassa. Hän oli tekevinään aivan samoja, unheeseen joutuneita, ammoin jo olleita ja menneitä asioita, kuvittelipa taluttavansakin rouva Adélaïdea hänen kävelyillään kujannetta pitkin. Ja joka kerta kun hän heräsi, alkoi hän itkeä.
Hän ajatteli Paulia usein miettien: "Mitähän hän tekee? Minkähänlainen hänen asemansa nyt on? Muistaakohan hän minua koskaan"? Kävellessään hiljakseen talojen välisiä kuoppaisia teitä hautoi hän päässään kaikkia noita kalvavia ajatuksia, mutta varsinkin kiusasi häntä hellittämätön kateus tuota tuntematonta naista kohtaan, joka oli riistänyt häneltä hänen poikansa. Tuo viha yksistään pidätti, esti häntä toimimasta, lähtemästä etsimään häntä, menemästä perille asti aivan hänen luokseen. Hän oli näkevinäänkin jo tuon naikkosen seisovan ovella ja kysyvän häneltä: "Mitä tahdotte täältä rouva?" Hänen äidillinen ylpeytensä joutui aivan kuohuksiin jo pelkästä ajatuksesta, että semmoinen kohtaus saattaisi olla mahdollinen, ja se ylevä omanarvontunne, joka on ominainen siveille, moraalisesti lujille ja tahrattomille naisille, kiihdytti hänen mielensä yhä enemmän kaikkea sitä kehnoutta vastaan ihmisessä, joka on joutunut sydämiäkin turmelevan lihallisen rakkauden likaisten himojen orjaksi. Koko ihmiskunta näytti hänestä saastaiselta, kun hän mietti aistien kaikkia törkeitä salaisuuksia, kaikkia lemmen seikkailuja, jotka turmelevat sielun, ja kaikkia ajateltavissa olevia, salaperäisiä, eroittamattomia rakkaudenyhtymiä.
Kului siten vielä kevät ja kesä. Mutta kun tuli syksy, sen pitkät sateet, harmaa taivas ja synkät pilvet, niin valtasi hänet sellainen elämän väsymys, että hän päätti tehdä viimeisen ponnistuksensa saadakseen Paulet'insa takaisin. Hänestä tuntui, että tuon nuorenmiehen intohimo jo mahtoi olla loppuun kulunut. Ja hän kirjoitti hänelle seuraavan lohduttoman surullisen kirjeen:
"Rakas lapseni! Minä rukoilen nyt sinua palaamaan minun luokseni. Ajattelehan toki, että olen jo vanha ja sairas, ypö yksin vuoden umpeensa palvelijani kanssa. Asun nykyjään pienessä talossa maantienvarrella. Ja täällä on kovin ikävä. Mutta jos sinä olisit täällä, olisi kaikki minulla toisin. Minulla ei ole koko maailmassa muita kuin sinä, mutta en ole saanut nähdä sinua seitsemään vuoteen! Et koskaan tule tietämään, kuinka onneton olen ollut ja kuinka paljon sydämeni odotti sinusta. Sinä olit koko elämäni, unelmani, ainoa toivoni, ainoa rakkauteni, mutta sinua en saanut pitää, sinä hylkäsit minut.
Oi, tule takaisin, pikku Paulet'ni, tule syliini, tule vanhan äitisi luo, joka ojentaa sinulle epätoivossaan kätensä.
Jeanne."
Muutaman päivän kuluttua tuli Paulilta vastaus.
"Rakas äitini! En toivo mitään hartaammin kuin saada tulla Sinun luoksesi, mutta minulla ei ole vähäistäkään rahaa. Lähetä minulle jotakin, niin tulen. Minulla oli muuten jo aikomus käydä luonasi puhumassa eräästä yrityksestä, jonka avulla voin tehdä, mitä Sinä minulta pyydät.
Sen henkilön epäitsekkäisyys ja rakkaus, joka on ollut kovien aikojeni kumppani elämässäni, on edelleen rajaton minua kohtaan. Minun on siis mahdotonta enää olla julkisesti tunnustamatta hänen rakkauttaan ja harrasta uskollisuuttaan. Hän käyttäytyy muuten erittäin hyvin, jonka Sinä itse saat päättää. Hän on saanut hyvän kasvatuksen ja lukee paljon. Sanalla sanoen, sinulla ei ole käsitystäkään siitä, mitä hän minulle aina on ollut. Olisin heittiö, ellen osoittaisi hänelle kiitollisuuttani. Pyydän nyt siis Sinun suostumustasi saada naida hänet. Suonet anteeksi minulle entiset kevytmieliset tekoni, ja me tulemme nyt asumaan yhdessä uudessa kodissasi. Jos hänet tuntisit, antaisit varmaankin heti suostumuksesi. Vakuutan Sinulle, että hän on moitteeton ja hyvin kunnioitettava ihminen. Tulet varmasti häntä rakastamaan. Minä puolestani en ainakaan voi elää ilman häntä.
Odotan kärsimättömänä vastaustasi, rakas äiti, ja me suutelemme
Sinua täydestä sydämestä.
PoikasiVarakreivi Paul de Lamare".
Jeanne oli aivan kuin puulla päähän lyöty. Hän istui hievahtamatta paikallaan, kirje sylissään, sillä hän arvasi hyvin tuon naisen viekkauden, joka lakkaamatta oli pitänyt käsissään hänen poikaansa laskematta häntä kertaakaan hänen luokseen ja joka odotti vain sitä hetkeä, jolloin vanha, epätoivoon joutunut äiti, voimatta enää kauemmin vastustaa haluaan saada syleillä lastaan, oli tullut niin heikoksi, että suostui kaikkeen. Ja kova suru siitä, että Paul näin itsepäisesti antoi etuoikeuden tuolle naiselle, särki hänen sydäntään. Hän toisteli sentähden alati: "Hän ei minua rakasta! Hän ei minua rakasta!" Rosalien tultua sisään sopersi Jeanne:
– Hän tahtoo nyt naida sen naisen.
– Voi, rouva, – vastasi siihen hänen sisäkkönsä kiivastuen, – ette maar' sit' salli. Herra Paul ei saa sit' luuskaa ottaa.
Ja masentuneena, mutta kuohuksissaan sanoi Jeanne:
– En milloinkaan, lapsukaiseni, sitä salli. Ja koska hän ei tahdo tulla tänne, niin menen minä hänen luokseen. Sittepähän nähdään, kumpi meistä kahdesta voittaa.
Ja heti kirjoitti hän Paulille ilmoittaen hänelle tulevansa ja haluavansa tavata häntä muualla, vaan ei hänen asunnossaan, missä tuo huono nainen oli.
Odottaessaan sitten häneltä vastausta ryhtyi hän valmistuksiin matkaa varten. Rosalie alkoi sulloa vanhaan matkalaukkuun rouvansa liinavaatteita ja muita tavaroita. Kääntäessään erästä vanhanaikuista hametta, huudahti palvelija:
– Ei teill' oo oikein ees mitä pääll' panna. Enk' mä pääst' teit' sill' viisii lähteen. Näin te saisitt' koko maailman häpeen ja Pariisin rouvasväk' kattelisi teit' kuin jotaki piikaa just'.
Jeanne antoi hänen tehdä, mitä tahtoi. Ja molemmat lähtivät he Godervilleen valitsemaan viheriäistä, ruutukaista kangasta puvuksi, joka annettiin kauppalan ompelijattaren valmistettavaksi. Sitten menivät he notaarin, herra Roussel'in luo, joka vuosittain kävi pääkaupungissa oleskellen siellä parin viikon ajan, ja pyysivät häneltä tietoja, sillä Jeanne ei ollut kahdeksaan kolmatta vuoteen ollut Pariisissa. Hän antoikin koko joukon neuvoja, kuinka oli vältettävä ajurien käyttämistä ja kuinka pidettävä varansa varkaihin nähden ompelemalla rahansa vaatteiden vuoriin ja pitämällä taskussaan vain ihan välttämättömimmät; hän kertoi paljon ravintoloista, joissa hinnat olivat kohtuulliset, ja mainitsi niistä pari kolme, joissa enimmäkseen kävi naisväkeä, ja sitten suositteli hän Hôtel de Normandieta, jossa hän itse piti asuntoa ja joka oli likellä rautatien asemaa. Sinne tullessa saattoi viitata hänen suositukseensa.